Afurekon Äänijälki-podcastin 49. jaksossa pohdimme metatason elementtejä roolituksessa. Äänirooleihin haetaan näyttelijöitä, jotka istuvat osaan parhaiten, mutta roolitus voi myös tuoda mukaan jännittäviä lisävivahteita. Äänialaan perehtyneet saattavat jopa tunnistaa pelkästä näyttelijävalinnasta, mitkä hahmot ovat teokselle tärkeitä tai paljastuvat roistoiksi. Hiljattaisissa estradille pääsevät takavuosien hittianime Himouto! Umaru-chan ja ensimmäisen kautensa julkaissut Hazbin Hotel. Pidämme ensi kuussa tauon ja palaamme uuden jakson kera taas toukokuussa!
Afurekon Äänijälki-podcastin 46. jaksossa pääaiheena on Mauri Kunnaksen kirjaan perustuva piirroselokuva Joulupukki ja noitarumpu, joka on erottamaton osa niin meidän kuin monen muunkin suomalaisen joulua. Käymme myös läpi podcastin neljättä vuotta kuulijapalautteineen ja pieleen menneine ottoineen.
Afurekon Äänijälki-podcastin 42. jaksossa puhumme typecasting-ilmiöstä, jossa näyttelijä usein roolitetaan samankaltaisiin rooleihin. Tapahtuuko typecastingia myös äänityössä ja mitä siitä seuraa? Hiljattaisissa puhumme Hämähäkkimies-animaatiosta Spider-Man: Across the Spider-Verse, joka on jatkoa edellisen jakson pääaiheena nähdylle elokuvalle Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia.
Afurekon Äänijälki-podcastin 30. jaksossa pääaiheena on Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -elokuvatrilogia, jossa kilpikonnat toteutettiin nukke- ja animatronic-tekniikan avulla. Lisäksi puimme karrikoitujen ja luonnollisten äänten eroja äänityössä. Hiljattaisissa käsittelemme Mochizuki Tomomin Suomen-vierailun kunniaksi hänen ohjaamaansa Ghibli-elokuvaa Aaltojen kuohu.
Afurekon Äänijälki-podcastin kahdeksannessatoista jaksossa pääaiheena on Warner Brothersin köykäinen fantasiaseikkailu Taikamiekka – Seikkailujen Camelot. Puhumme myös animaatiohahmojen lauluista ja siitä, millainen vaikutus on sillä, onko hahmolla eri lauluääni vai tekeekö sama näyttelijä sekä puheen että laulun. Hiljattaisissa puimme Genshin Impact -hittipelin japaninkielistä dubbausta.
Tässäkin kalenterissa on jo pariin otteeseen mainittu länsimaisten elokuvien taipumus erotella sankarit roistoista aksenttien avulla – sijoittui teos minne tahansa, pahikset haastelevat hämmästyttävän usein englantilaisittain. Eivätkä todellakaan miten tahansa englantilaisittain, vaan mitä tyylitellyimmin ja huolitelluimmin, kuten huippuyliopistojen kasvatit ainakin. Ilmiö tunnetaan erityisesti Hollywood-elokuvista, mutta on myös animaatioiden pitkäaikainen vitsaus.
Montako brittihienostelijaa löydät?
Joskus hahmon tausta tukee englantilaista korostusta, kuten PocahontasinRadcliffen (David Ogden Stiers) tapauksessa ja Jackie Chan seikkailee -sarjassa, jossa rikollispomo Valmont (Julian Sands) todella on kotoisin Yhdistyneestä kuningaskunnasta ja ylpeilee sillä. Useammin korostus kuitenkin päätyy pahikselle etnisyydestä huolimatta. Disney on suorastaan erikoistunut ilmiöön: muun muassa ViidakkokirjanShere Khan (George Sanders), AladdininJafar (Jonathan Freeman) ja Notre-Damen kellonsoittajanFrollo (Tony Jay) puhuvat kaikki englantilaisittain miljööstään huolimatta, ja LeijonakuninkaanScar (Jeremy Irons) on afrikkalaisen leijonaperheen ainoa britti.
Osaavat sitä kuitenkin muutkin studiot. Baltossa brittiaksentti on tietysti pöyhkeällä siperianhusky Steelellä (Jim Cummings). Egyptin prinssissä heprealaisia esittävät amerikkalaiset, kun taas antagonistisia egyptiläisiä britit (mm. Ralph Fiennes). Viidessä legendassa ensemblesta löytyy useita eri aksentteja, mutta ainoa englantilaisvahvistus on paha Pitch Black (Jude Law). Joskus jopa Englantiin sijoittuvissa elokuvissa amerikkalaisittain puhelevat sankarit niskuroivat hienostelevaa brittiroistoa vastaan, kuten esimerkiksi Taikamiekassa, jossa Ruber-lurjuksen (Gary Oldman) lisäksi hahmokaartissa on sentään pari muutakin englantilaista.
Syy brittien riistämiseen pahisrintamalla lienee se, että huoliteltu puhetapa yhdistetään yleisesti ylästatukseen. Itsevarmuus ja alentuvuus tulevat hahmoon kuin itsestään, kun tämä ilmaisee itseään tyylikkäin sanankääntein. Kuten lähes aina, ilmiselvyyttä vastaan näytteleminen synnyttää voimakkaamman tehosteen. Kaunistellen ja hyvästä sosiaalisesta asemasta kielivällä aksentilla puhuva roisto tuntuu paljon julmemmalta, älykkäämmältä ja uhkaavammalta kuin holtittomasti raivoava öykkäri tai taulapää, joka ei älyä peitellä pahoja aikeitaan. Siksi roistoille päätyykin lähes aina yläluokkainen puheenparsi eikä esimerkiksi työnväenluokan murre. (Disneyn Pinocchiossa nukkepojan kaappaava ajuri puhuu cockney-murteella, eikä hänen pahuudestaan muutenkaan voisi erehtyä.)
Brittipahis on niin yleinen tropee, että englantilaiset vitsailevat siitä itsekin. Muun muassa tässä Jaguar 2014 Super Bowl -mainoksessa, jossa herrat sir Ben Kingsley, Tom Hiddleston ja Mark Strong ottavat ilon irti kliseestä.
Disneylle tyypillisesti Afrikan savanneille sijoittuvan Leijonakuninkaan päähenkilöt puhuvat amerikkalaisittain ja antagonisti hienostuneesti brittikorostuksella. Hupsutteleva mutta viisas Rafiki on elokuvan ainoa hahmo, joka puhuu afrikkalaisittain – vaikkei aksentti edes ole oikea. Vaikka Rafiki on todella positiivinen hahmo, herää pieni epämukavuus ajatuksesta, että puolihöperö, rölläävä poppa-apina on ainoa Afrikan-edustus Leijonakuninkaan hahmokaartissa.
Viisas mandrillitietäjä neuvoo Simbaa.
Alkuperäisen roolin tekee periamerikkalainen näyttelijä Robert Guillaume, joka lausuu repliikkinsä verrattain geneerisesti murtaen – rullaavat ärrät ja vokaalien korostuminen tuntuvat olevan epämääräisten korostusten peruskalustoa. Guillaume on kertonut, ettei aksentti varsinaisesti perustu todellisuuteen, vaikka siinä hänen mukaansa on ainakin kehnon jamaikalaismurteen piirteitä. Kenties erottuvalla puhetavalla ei olla edes pyritty etniseen vaihtelevuuteen, vaan sillä on vain haluttu korostaa Rafikin erakkoluonnetta.
Suomenkielisessä dubbauksessa Rafikin äänenä on marokkolaissyntyinen akrobaatti Langry Abdeslam Chellaf. Hänen aksenttinsa on täysin aito eikä lainkaan ylikorostunut. Chellafin tausta kuuluu lähinnä diftongeissa ja pienissä painotuseroissa, eikä kuuluvampaa murretta ole ollut mitään tarvetta keksiä. Suomenkielisen Rafikin aksentti lisää hänen sympaattisuuttaan ja ainutlaatuisuuttaan kuten alkuperäisessäkin, mutta mukana on myös kunnioittavalta tuntuvaa autenttisuutta. Chellafin upean ilmeikäs ääni ja näyttelijäsuoritus sopivat Rafikille täydellisesti ja hän tuo rooliin paljon enemmänkin kuin aidon afrikkalaistaustan.
Monet Disney-piirroselokuvat hyödyntävät koomisissa sivuosissa stereotyyppejä, joiden varaan on helppo rakentaa hahmoa joutumatta uhraamaan ruutuaikaa vähemmän tärkeälle asialle. Yleisö kuitenkin tykästyy helpommin omintakeisiin poikkeustapauksiin – sellaisiin kuin Pienen merenneidonSebastian-rapu.
Sebastian on meren kuninkaan Tritonin hovisäveltäjä, joka saa jatkuvasti kaitsea tämän vallatonta Ariel-tytärtä. Alun perin hahmon pitikin olla tiukkapipoinen hovimestari, jonka täydentäisi pöyhkeä brittiaksentti. Tuloksena olisi ollut tyypillinen Disney-sivuhahmo, jollaisia edustaa esimerkiksi myöhemmän Leijonakuningas-elokuvan Zazu.
Suunnitelmat muuttuivat, kun sanoittaja Howard Ashman ehdotti, että Sebastianille annettaisiin jamaikalaisaksentti. Näin elokuvan musiikista voitiin tehdä karibialaisvaikutteista, mikä kuuluu vahvasti Sebastianin esittämistä calypsoista Kiss the Girl ja Under the Sea. Myös Samuel E. Wrightin lennokas äänityö muokkasi hahmon persoonaa.
Arielin tekemisiä valvovalla ravulla on myös veikeä puolensa.
Syntyi siis hahmo, jonka puhetyyli poikkeaa täysin siihen liitetyistä odotuksista. Jamaikalaisaksentti yhdistetään stereotyyppisesti rentoon meininkiin ja pilven polttamiseen, joten Sebastianin kaltainen hermokimppu on idean täydellinen vastakohta. Hänestä sukeutui mieleenpainuva hahmo, jonka yleisö muistaa lämmöllä – vaikkei suosio täysin olekaan aksentin ansiota, se on erottamaton osa Sebastianin charmia. Päätöksellä oli kouriin- tai oikeammin korviintuntuva vaikutus myös koko elokuvaan, sillä Pienen merenneidon ikimuistoinen musiikkimaailma pohjautuu juuri Sebastianin jamaikalaistaustaan.
Elokuvan ensimmäisessä dubbauksessa Tom Wentzel jäljittelee osittain alkuperäisaksenttia pehmeine d-kirjaimineen. Uuden suomiversion Antti Pääkkösestä taas meillä ei harmillisesti ole kokemuksia.
Kaikki suomeksi dubattuja animaatioita katsovat ovat takuulla kuulleet erään tietyn äänen. Tuttu nasaalihtava ääni on taipunut vaikka keneksi lukuisissa animaatioelokuvissa ja vielä useammissa tv-sarjoissa jo yli kahden vuosikymmenen ajan. Väitämme yhä, ettei kukaan suomalainen ole tehnyt yhtä monta ääniroolia kuin Antti Pääkkönen, joten totta kai meidän oli haastateltava häntä legendaarisesta urastaan!
Pääkkönen kertoo, miten aikanaan oikein päätyi mukaan dubbauksiin, mitkä ovat hänen rakkaimmat hahmonsa, millaista Rovion Angry Birds Toons -sarjan tekeminen on, minkä kohun Disneyn Varjoankka-sarja aikanaan Suomessa nostatti ja paljon paljon muuta!
Mielessäni on jo jonkin aikaa kytenyt teoria, jonka mukaan ”japanilaiset saavat aina kaiken kivan”. Tuossa krääsän luvatussa maassa kun on jo kauan tuotettu mitä käsittämättömimpiä ja mielikuvituksellisimpia tavaroita löystyttämään ihmisten kukkaronnyörejä, ja houkuttimena toimivat niin suositut viihdesarjat kuin ihmisetkin. Esimerkiksi tyttöjen situation-levyjen (levyjä, joilla suositut miespuoliset ääninäyttelijät puhuvat kuuntelijalle) tarjonta on valtava: on muun muassa yandere-sarja (ihanat pojat puhumassa ilkeitä), butler-sarja (ihanat pojat puhuttelemassa kohteliaasti), pusu-sarja (ihanat pojat pusuttelemassa) ja kissasarjakin (ihanat pojat esittämässä kissoja) noin muutamia mainitakseni.
Pari vuotta sitten Japanin markkinoille tuli yksi uusi tytöille suunnattu levysarja, kun joku nero keksi pestata seiyuuskenen kuumimmat miesnimet laulamaan covereita tunnetuista Disney-lauluista.
Afureko 
Viimeisimmät kommentit: