Arkisto kohteelle joulukuu 2011

Vuosi täynnä lupauksia

joulukuu 31, 2011

Kuluneen vuoden viimeiset minuutit ovat menossa, joten vielä ehtii kiittää kaikkia joulukalenteria lukeneita! Toivottavasti joulunodotus sujui joutuisasti sen parissa. (Vaikka pois jäikin sellaiset miljoona mahtavaa roolisuoritusta…)

Tänä vuonna juhlistamme myös vuoden vaihtumista uudenvuodenlupauksilla! Cilla lupaa ensi vuonna lopultakin kirjoittaa Ankronikasta Disney Nostalgia -jutun. Nita puolestaan vannoo katsovansa vanhan Teenage Mutant Ninja Turtles -sarjan kaikki kymmenen kautta ja kirjoittavansa siitä blogiin. Tavallisesti old school -painotteinen Myy taas lupaa kirjoittavansa tulevana vuonna jostakin vuoden sisällä ilmestyneestä. Pitäkäähän vahtia, että lupaukset myös toteutuvat!

Pikkiksen ilme, jos lupaukset pääsevät unohtumaan.

Blogin normaali päivitystahti jatkuu taas ensi viikolla. Parin viikon päästä on myös Desucon Frostbite, josta voitte bongata meidät sekä conittamassa että ohjelmanpitäjinä. Kunniavieras Furukawa Toshion (paras ikinä tulkaa katsomaan) ohjelman lisäksi Nita ja Myy puhuvat lauantai-iltana myös animen dubbauksesta. Toivottavasti näemme teistä mahdollisimman monia Lahdessa, ja niillekin, jotka jäävät näkemättä, toivotamme oikein hyvää ja menestyksekästä uutta vuotta 2012!

Joulutähtiin kirjoitettu: luukku 25

joulukuu 25, 2011

Joulukalenteri on jo ohi, mutta Sisarukset haluavat muistaa osuvia roolisuorituksia vielä joulupäivänäkin. Ekstraluukkuun jokainen on saanut valita vielä yhden roolituksen, jota erityisesti haluaa ylistää. Afureko toivottaa hyviä joulunpyhiä ja rauhallista loppuvuotta kaikille, meistä kuuluu vielä uutenavuotena!

(lisää…)

Joulutähtiin kirjoitettu: luukku 24

joulukuu 24, 2011

Katsoimme lapsina niin paljon piirrettyjä, että kissat tapasivat nukkua lämpimien VHS-laitteidemme päällä – eli melkein yhtä paljon kuin nykyään. Isovanhempiemme jäljiltä talomme kasettivuorista löytyi yhtä ja toista mielenkiintoista, muun muassa vasta vartuttuamme suurta arvostustamme nauttiva kasetillinen vanhaa espanjalaista piirrossarjaa Los Fruittis, suomeksi Kimarat.

Kimaroissa seikkailevat pääosissa Ana-ananas, Pakki-banaani, Oka-kaktus sekä Kumba-niminen ihmistyttö. Jokaiselle riittää juuri ja juuri oma ääninäyttelijä kasetin neljästä dubbaajasta. Sarjan animaatio on hälyttävän heikkoa ja käsikirjoitus noudattaa milloin mitäkin jatkuvuuden määritelmää. Yhdessä Kimarat kuitenkin onnistuu; suomalainen minimibudjetin dubbi tekee suurenmoista oikeutta sen fantastiselle hahmodynamiikalle, jonka kirkkain tähti on omahyväinen ananas.

Itseään suurena taiteilijana pitävän, epäinhimillisen narsistisen Anan suomiäänenä on Risto Aaltonen, teatteriveteraani ja tuttu muun muassa Ankronikka-sarjan Kulta-Into Piin roolista. On vaikea kuvailla sanoin, millaisia tunteita Aaltosen Ana lähettää. Lähes jokainen Anan repliikki on jonkin asteen itsekehua, ja harvoissa poikkeuksissakin vireilee itsekeskeisyys Aaltosen äänessä ja painotuksissa. Ana ei missään tapauksessa inhoa muita vaan pitää heitä huvittavina kavereina, joita hän katsoo velvollisuudekseen sivistää suurella tietämyksellään ja ymmärryksellään taiteesta.

Laiska oman kuvan pussailija käy lahjakkaasti etenkin jäyhän Pakki-banaanin hermoille. Periespanjalaisesti Pakki ei epäröi räyhätä Analle ja käskeä häntä suorasukaisesti tukkimaan turpansa, mutta Anan vuoren kokoinen itsetunto ei vavahda pahimmastakaan. Ana on joka hetki täysin vakuuttunut olevansa oikeassa, virheetön ja täydellinen. Aaltosen lennokas intonaatio ja korostetut aspiraatiot välittävät itsekkään ananaksen luonteen ilman toistaitoisen kuvamateriaalin apuakin; hyväntuulisesti virnuilevassa äänessä on alati läsnä itserakkaus ja täydellinen välinpitämättömyys kritiikistä tai toisten tunteista.

Ehkä osuvin tiivistys Anasta ja Aaltosen tulkinnasta on, että molemmat ovat kauttaaltaan espanjalaisia – vaatimattomuutta ei tunneta, virheitä ei myönnetä, vastalauseita ei kuunnella ja kaikki asia julistetaan kuin perustuslaki. Espanjalainen alkuperäisversio on silti ihan pliisu suomenkieliseen verrattuna. Yksinkertaisesti kaikki Anan upeudessa tulee Aaltosesta.

Joulutähtiin kirjoitettu: luukku 23

joulukuu 23, 2011

Voi Mitsuya ”Lovehappychu” Yuuji, älä ikinä muutu.

Entinen Slapstick-seiyuuyhtyeen jäsen, kova teatterimies ja kaikin puolin huippu ääninäyttelijä Mitsuya on aiemminkin saanut kehuja Sisaruksilta, eikä suotta. Hänellä on taito tuoda käsinkosketeltavaa tunnetta hahmoihinsa. Mitsuya tuntuu olevan omimmillaan rooleissa, joissa hän pääsee revittelemään täysin päättömästi, ja tällaisessa hän loistaa myös muutaman vuoden takaisessa Kuuchuu burankossa.

Ranobeihin perustuvassa psykedeelisessä animesarjassa Mitsuya esittää psykiatri Irabu Ichirouta, jolla ei itselläänkään tunnu olevan kaikki kotona. Nallenpäinen Irabu vaikuttaa täysin epäasialliselta puoskarilta, joka ei kuuntele vähääkään potilaidensa ongelmia ja hoitaa näiden mielisairauksia vain määräämällä ruiskeita, jotta saisi toteuttaa fetissiään toimenpidettä seuraamalla. Pelleilyn ja yleisen asioihin puuttumisen harhauttamat potilaat eivät kuitenkaan edes huomaa saavansa jatkuvaa, joskin hyvin epätavallista hoitoa. Vaikka Mitsuyan sekoilu on sarjassa upeimmillaan, ei pidä luulla, etteikö roolisuoritukseen sisältyisi muutakin. Ihmishahmoisena Irabu tapaa jaella kryptisiä neuvoja leikittelevään, kiusoittelevaan, suorastaan pelottavaan äänensävyyn kuin parhainkin narrihahmo. Suoraan sanoen Mitsuyan äänityöskentely roolissa on orgastista.

Lisäksi kalenteri olisi täysin puutteellinen ilman Disneyn Lilo & Stitchin neuroottista Pleakley-alienia. Se, että nuudelia muistuttavan avaruusolion japaninkielinen ääni on Mitsuya, ei yllätä ketään – oikeastaan se on niitä elämän yksinkertaisia itsestäänselvyyksiä, kuten se, että aurinko nousee aamulla ja laskee illalla. Pleakley on varsinainen draamakuningatar, ja Mitsuya tulkitsee hänen ailahtelevaiset tunteensa täydellisesti. Sarjan muut seiyuut ovat omalla tavallaan hyviä rooleissaan, mutta jotain alkuperäisestä jää uupumaan. Mitsuya sen sijaan sujahtaa alienin nahkoihin niin sujuvasti, ettei mitään eroa huomaakaan – korkea, nasaali äänensävy on hyvin lähellä Kevin McDonaldia. Osa ei silti ole mikään kompromissi, vaan rooli luonnistuu Mitsuyalta täysin luonnollisesti. Stitch!-animeadaptaatio pyörii yhä, mutta roolisuoritukseen ei millään kyllästy.

Joulutähtiin kirjoitettu: luukku 22

joulukuu 22, 2011

Joulu on jo uhkaavan lähellä, mutta tänään Sisarukset juhlistavat Myyn 21-vuotissyntymäpäivää! Juhlan kunniaksi Afurekon joulukalenterissa komeilee ikisuosikkiseiyuumme Chiba Shigeru sekä yksi hänen parhaimmista rooleistaan ikinä: One Piecen pellenenäinen merirosvopäällikkö Buggy-klovni.

Afurekoa lukeneet saattavat jo tässä vaiheessa tietää, että animepahiksista Ootomo Ryuuzaburou saa aina esitettäväkseen ne kaikista kamalimmat, Kosugi Juurouta toiseksi kamalimmat, Shimada Bin ällöttävimmät ja Chiba Shigeru ne kaikista hulluimmat tyypit. Buggy on täydellinen esimerkki Chiban tyypillisestä roolihahmosta – hän on todella outo, herkästi hermostuva, jatkuvasti äänessä ja luonteeltaan täysin pöpi. Hän kestää luonnolliseen pellenenäänsä kohdistuvaa kritiikkiä niin huonosti, että ottaa joskus nokkiinsa (no pun intended) silloinkin, kun klyyvariin ei viitata millään tavalla. Kaikessa hulluudessaan ratkiriemukas Buggy kuului suosikkihahmoihimme jo ennen kuin tiesimme, kuka häntä sarjan animeversiossa esittää (Cilla ei ole vieläkään törmännyt mihinkään söpömpään kuin pikku-Buggy) ja kiintymys on luonnollisesti vain lisääntynyt Chiban myötä.

Ailahtelevaisuudessaan arvaamattoman Buggyn mieliala vaihtelee jatkuvasti nollasta sataan, mikä on juuri Chiban erikoisalaa. One Piece on tyyliltään hyvin räikeä ja voimakas sarja, ja Chiban ympäri seiniä menevä artikulointi sopiikin tarinan animeversioon kuin nenä Buggyn päähän (still no pun intended). Merirosvopäällikön hurjimpina hetkinä Chiba mörisee niin matalalta kuin pystyy, mutta hahmon vetäessä herneen nenään (no pun jne.) ääni muuttuu sekunneissa tutuksi ylikorkeaksi kirkumiseksi, jonka vuoksi Chibaa niin kovasti rakastamme. Mestarillisilla näyttelytaidoillaan Chiba loihtii Buggyn animeversiosta hulvattoman hauskan, mutta myös niin inhimillisen pahiksen kuin sarja vain antaa myöten. Lieneekö Oda kenties ajatellut Chibaa Buggya suunnitellessaan, mies kun on pellenenäisenä merirosvona niin täydellisesti elementissään, että tulee suorastaan nostalginen olo One Piecen Buggy-jaksoja katsoessa.

Joulutähtiin kirjoitettu: luukku 21

joulukuu 21, 2011

Kalenterin 9. luukussa ylistettiin näyttelijää Demashita! Powerpuff Girls Z -sarjasta, ja nyt on aidon ja alkuperäisen vuoro. Tehotyttöjen eli The Powerpuff Girlsin alkuperäiskielisessä versiossa nimikolmikon ääninä ovat aikuiset naisnäyttelijät, ja kolmikon tyttömäisimpänä jäsenenä Pipana kuultiin Tara Strongia, jolla menee tätä nykyä vahvasti My Little Pony: Friendship is Magicin pääroolissa. Wernen suomalaisdubbauksessa taas tyttöjen näyttelijöistä vain ikuisesti nuoren kuuloinen Kiti Kokkonen on aikuinen, ja Pipaa esittävä Annituuli Kasurinen oli dubbauksen aikaan kymmenvuotias.

Siinä missä Strongin sokerinen suloisuus on loppujen lopuksi keinotekoista, Kasurinen tuo Pipaan aitoa pikkutytön söpöyttä, jota on ihana kuunnella. Ääni käy jatkuvasti kestokykynsä rajoilla, mikä vain lisää aitouden tunnetta. Kasurisen ääni ilmentää loistavasti Pipan innokasta ja viatonta persoonaa, jolle väriliidut ovat yhtä tärkeä asia kuin hirviöiden pieksäntä. Hän jaksaa tuutata rooliinsa ehtaa tunnetta koko pienen lapsen voimalla, oli Pipa sitten pirteä, suivaantunut tai harmistunut. Ainoa moite tulee vaisuudesta jaksossa, jossa Pipa lyö päänsä ja luulee olevansa pahisapina Mojo Jojo, mutta sen antaa helposti anteeksi, kun Kasurinen on muuten niin luonnollinen. (Mojoahan hän siinä oikeastaan käytännössä esitti eikä omaa hahmoaan, ei siis kuulu tähän kalenteriin!)

Lisäksi on pakko kehua myös Antti Pääkköstä Tuusvillen pormestarina. Pääkkönen on dubbaajista käytetyimpiä, ja erityisen taitava hän tuntuu olevan kaikenlaisten hassujen äänien tekemisessä. Siksi häntä kuulee usein myös rooleissa, johon jokin omaperäisempi ratkaisu olisi kenties sopinut paremmin. Tuusvillen pormestari on kuitenkin nappiosuma, jossa Pääkkönen toimii mielestäni paremmin kuin alkuperäinen näyttelijä Tom Kenny. Hän tuo pormestarin toilailuihin juuri oikeanlaisen höpsähtäneen hulluuden, jota tulee ikävä aina, kun roolissa on joku muu. Kuunnelkaa tuota täydellistä, ratkiriemukasta uunoutta!

Joulutähtiin kirjoitettu: luukku 20

joulukuu 20, 2011

Vaikka sanoimmekin kalenterin alussa, että keskittyisimme erityisesti ennen esittelemättömiin roolisuorituksiin, emme voineet jättää pois yhtä odottamattomimmista mutta loistavimmista roolituksista, mihin olemme vähään aikaan törmänneet. On tullut aika ruotia vielä hiukan lisää Lucky Luke -elokuvassa Lähde länteen! (Tous à l’ouest!) kuultua nerokasta hahmon ja äänen liittoa; Clovis Cornillacin mahtavaa Joe Daltonia.

Daltonin veljesten esikoinen on parin hyvin voimakkaan piirteen hahmo. Odotusten vastaisesti häntä esittävän Clovis Cornillacin ääni ei ole erityisen karikatyyrinen. Se onkin ihanaa kun kuuntelee muita Daltoneita, joiden tekohassuihin ääniin leipääntyisi muutamassa minuutissa, jos he pälpättäisivät yhtä tiuhaan kuin Joe. Cornillacilla on sen sijaan erittäin miellyttävä ja nuorekas ääni, joka on yllättävän napikas valinta Joelle. Hauskuus syntyy karrikoidun äänen sijaan siitä, mitä ja miten Joe sanoo, ja siinä on paljon enemmän liikkumavaraa ja työstettävää itse näyttelijälle. Muiden veljesten äänet ovat pöhköjä, mutta eivät kovin muistettavia, toisin kuin Joen.

Cornillac on erittäin lahjakas eikä häntä erottaisi hölmökään kokopäiväisestä ääninäyttelijästä. Hän laittaa kaikki ilmeensä puheeseensa ja hyödyntää taitavasti liioiteltua mutta liukuvaa intonaatiota sekä sävyjen nopeaa muuttumista laidasta toiseen. Hänen naurunsa ja pitelemättömät raivokohtauksensa ovat luontevia pienen Daltonin suussa. Lucky Luken nimi vääntyy hänen raivotessaan hulvattomaksi siansaksaksi, joka ei kuulosta pakotetulta eikä ainakaan jää vaisuksi hyvän improvisaatiokyvyn ansiosta. Cornillacin puheessa on erinomainen rytmi, jota elokuvan ilmeikäs animaatio vielä tukee ihailtavasti. Hänen melodramatiikkaansa, räyhäämistään ja turhautumista ulinaansa haluaisi vain kuunnella lisää ja lisää!

Kuten todettiin Lähde länteen! artikkelissakin, Cornillacin tapa näytellä Joeta on sarjakuvamaista, mutta ei pinnallisesti; hän ei vain kuulosta sarjakuvahahmolta, vaan hän näyttelee kuin sarjakuvahahmo. Parempaa ei olisi voinut toivoa lännen lyhytvartisimmalle ja -pinnaisimmalle desperadolle!