Lööpissä: ”Boom bang, baby!”

Tismalleen vuosi sitten ääninäyttelyblogi Afureko aloitti toimintansa, ja blogissa julkaistiin sen ensimmäinen kirjoitus. Katsaus menneeseen vuoteen kaikenkattavan pohdiskelun kera seuraa ensi viikolla.

Tällä kertaa kakku ei todellakaan ole valetta, vaan ensimmäisen syntymäpäivänsä kunniaksi Afureko tarjoaa lukijoilleen vuoden toisen haastattelun Suomen dubbauspiireissä pitkään ja monipuolisesti vaikuttaneelta henkilöltä. Merkkipäivää juhlistaakseen Sisarukset kävivät jututtamassa yhtä kaikkien aikojen suosikkidubbaajistaan. Hyvät naiset ja herrat, näyttelijä/imitaattori/dubbaaja/ohjaaja Jarkko Tamminen!

Dubbaaja Jarkko Tamminen esittämiensä piirroshahmojen ympäröimänä. Ketkä kaikki tunnistat?

Afureko: Miten päädyit dubbaamaan?

Tamminen: Innostuin imitaatiosta, kun olin ihan pieni. Rupesin katsomaan muun muassa Heikki Kinnusen, Veskun [Vesa-Matti Loiri] ja PPP:n [Pirkka-Pekka Petelius] hahmoja ja matkimaan niitä. 11-vuotiaana tapasin imitaattori Joonas Myllyveräjän, joka ehdotti, että alkaisin treenata oikeita ääniä. Hän teki minulle sellaisen C-kasetin, jolla oli 8-10 hänen vakihahmoaan. Oli Niilo Tarvajärveä, Paavo Noposta, Erkki Toivasta ynnä muuta, tämmöisiä mitä 80-90-lukujen taitteessa imitoitiin. Joonas sanoi myös, että jos sinua kiinnostaisi nämä dubbaukset, niin on semmoinen firma kuin Multimedia Espoon Olarinluomassa. Soitin sinne silloin ja kävin tekemässä testin Tupuun, Hupuun ja Lupuun. Olin silloin juuri täyttämässä 12. Testi ei mennyt läpi, mutta kävin sinnikkäästi tekemässä eri testejä Ankronikkaan ja muihin. Multimedia muutti sitten nimensä Werneksi, kun WSOY osti sen. Kävin vuosien kuluessa tekemässä lukuisia testejä. Muun muassa Mask-sarjaan tein testin päähenkilöön, se meni sitten Antti Pääkköselle. Aikamoinen läjä niitä on, mitä kaikkea kävin testaamassa.

Sitten minulla meni läpi Peter Pan, kun olin lukiossa. Se oli varmaan melkein kymmenes testi. Tein kyllä testeissä aina ihan hyvin, ja minulla oli homma hanskassa, mutta kun rooleihin testattiin aina kolmea henkilöä, niin Disney sitten aina hyväksyi jonkun toisen. Sitten sain kuitenkin sen Peter Panin, ja samoihin aikoihin Wernen toimitusjohtaja käänsi ranskasta suomeksi Tinttejä, ja hän sanoi haluavansa minut Tintiksi. Sitten Wernellä dubattiin myös sellainen Ville Varpunen, olin siinä, ja aika pian sen jälkeen tehtiin Bambukarhut, jossa minulla oli useampia rooleja, samaan aikaan tuli Tiny Toons, jossa tein hahmoja…

Afureko: Pidätkö jotain kirjaa rooleistasi vai muistatko muuten vaan?

Tamminen: En pidä kirjaa, mutta suurin piirtein muistan, mitä olen tehnyt. Joitain suoraan VHS:llä tuotuja ns. halpistuotantoja on aikamoinen määrä, se Ville Varpunen, Aladdinin taikalamppu, Petteri Punakuono ja sellaisia, niitä en ihan kaikkia varmaan muista. Sillä tavoin päädyin siis dubbauksiin, että menin ehdotuksesta testeihin. Siinä meni varmaan melkein 5 vuotta, sen viiden vuoden aikana kävin pari kertaa vuodessa tekemässä jonkun testin, ennen kuin meni se Peter Pan sitten läpi. Itse asiassa pian Peter Pan -testin tekemisen jälkeen äänenmurrokseni lähti menemään, ja itse elokuvaa nauhoitettaessa olikin jo niin, että se ääni välillä vähän kiekaisee siellä. Taisin olla jo vähän liian vanha rooliin, mutta kyllä se meni ihan hyvin, kun otettiin useita ottoja, niin saatiin se kasaan. Vähän kyllä sanottiin, että ai vitsi, olisi pitänyt tehdä tämä heti testin jälkeen.

Afureko: Millä mielin nyt muistelet ensimmäisiä dubbaussuorituksiasi?

Tamminen: Oli aika hauska, olin nimittäin tämän viikon keskiviikkona [9.2.] dubbaamassa samaisessa studiossa Wernessä. Sama koppi, sama äänittäjä, tekniikka muuttunut vaan – ennen oli kuvanauha, nyt kaikki on kovalevyllä ja kaikki pyörii paljon nopeammin, ennen teksti katsottiin käsikirjoituksesta ja nyt se tulee ruudulle. Tein sellaista sarjaa kuin Ella ja Aleksi. Siitä tulee piirretty sarja, joka piirretään ihan Suomessa. Siihen tehdään ensin ääniraidat ja sitten piirretään. Minulla on siinä useampi rooli. Siitä vaan tuli mieleen, miten olin aina hirveän innostunut ja miten se oli tosi kivaa hommaa. Samalla se oli vähän sellaista jännää, kun oli ne luurit päässä ja lasin toisella puolella äänittäjä ja ohjaaja antamassa vihjeitä. Muistan, että itseäni ainakin ihan hikoilutti jännityksestä, mutta silti se oli niin mukavaa ja kivaa. Siinä kuitenkin lähtee niin paljon mukaan siihen, mitä hahmo sanoo, sitten se hahmo tavallaan vie mukanaan.

Kaikki alkoi sukkahousukeijusta

Afureko: Mitä animaatiot merkitsivät sinulle ennen alalle ryhtymistä, ja muuttuiko suhtautumisesi, kun aloit tehdä dubbaustöitä?

Tamminen: Kyllä olin itse ihan sitä mieltä, että on ihan tyhmää dubata, että on tyhmää esittää suomeksi dubattuja piirrettyjä. Kyllä se asenne muuttui aika totaalisesti sitten, kun oli ohjaamassa ja kääntämässä. Siinä tajusi, miten hienoa se työ on. Itsellänikin kun on nyt yksi todelliseen kohderyhmään kuuluva kotona, ja kun on niitä pieniä, jotka eivät osaa vielä edes puhua, niin on hienoa, että heille puhutaan suomen kieltä. Elokuva tempaisee enemmän mukaansakin. Piirrostekniikka ja kaikkihan on kehittynyt aivan valtavasti, kuten sekin, millaisia vitsejä ja muita animaatioissa nykyään tehdään. Jos ajatellaan joitain Shrek-elokuvia, niin eihän olisi voinut kuvitellakaan, että sellaisia olisi tehty 20 vuotta sitten. Sitten on tietysti erikseen ne japanilaiset piirrossarjat. Niistä en niin hirveästi tiedä enkä ole niitä niin seurannut. Ne eivät ole minuun ikinä niin kolahtaneet, mutta se Pekka Lehtosaari, joka ennen ohjasi Disney-elokuvia, hurahti niihin ihan kokonaan.

Afureko: Kerroit äsken, kuinka päädyit Tintin rooliin. Olivatko Tintti-sarjakuvat sinulle tuttuja?

Tamminen: Eivät juurikaan, olisinkohan lukenut pari kirjaa.

Afureko: Katsotko omia dubbaussuorituksiasi jälkikäteen ja millä mielellä?

Tamminen: Silloin kun niitä tulee telkkariin, aika harvoin niitä nykyisin näkee. Ennen kyllä katsoin melkein aina, jos oli mahdollista. Aina jos oli leffaennakot, niin kävin katsomassa. Ennen sitä katsoi paljon kriittisemmin ja kiinnitti huomiota paljon pienempiin juttuihin, mutta nykyisin katsoo sitä kokonaisuutta, että miten äänet toimii kaikki yhteen ja kuinka hyvin ohjaustyö on tehty. Ennen kuunteli paljon enemmän pelkkää omaa suoritusta, ja nyt enemmän kokonaisuutta.

Afureko: Kun rupesit dubbaamaan, huomasitko katsovasi eri tavalla myös niitä käännöspiirrettyjä, missä et itse ollut mukana?

Tamminen: Kyllä niitä alkoi katsoa ihan eri tavalla. Alkoi vähän arvostella, mikä toimii ja mikä ei, miksi joku ohjaaja on kääntänyt tuon noin tai antanut jonkun energian olla ihan eri, niin kuin hahmo ei olisi edes samassa kohtauksessa, onko alkuperäisteoksessakin noin vai mikä siinä on. Semmoisia mietti… Sen voin muuten sanoa niistä katsomisista, että silloin kun itse tein tosi paljon, silloin vuosina -97,  -98 ja -99 – silloin tuli niitä elokuviakin, ekat Stuart Littlet ja muut – silloin sai vielä kotiin katsottavaksi sen nauhan. Esimerkiksi Herkuleksessa olin käynyt jo jokaisen repliikin 3 kertaa läpi kotona etukäteen. Nykyisin elokuvat leviävät niin paljon nopeammin, ennen Amerikan ensi-ilta oli vähintään puoli vuotta aikaisemmin, nythän ensi-illat on melkein samaan aikaan Jenkeissä ja Euroopassa. Nykyisin kestää vain pari kuukautta, että leffa ilmestyy täällä. Materiaaleja ei siis enää anneta kotiin harjoiteltavaksi, vaan dubbaamaan mennään ihan kylmiltään. Käsikirjoituksen voi saada, mutta ei mitään piirrettyä materiaalia. Elokuvan voi käydä katsomassa studiolla, jos haluaa. Muistan, että Stuart Little 3:n menin katsomaan studiolle. Silloin se tehtiin jo Sun Studiolla, ja siellä edittikopissa tsekkasin joka replan. Sen jälkeen olen ajatellut, että ei tuota kukaan muukaan tee, ei auta muu kuin mennä sinne, kyllähän se niinkin syntyy.

Afureko: Aioimmekin kysyä, kuinka paljon dubattavaan hahmoon pystyy tutustumaan, mutta ilmeisesti ei paljon?

Tamminen: Nykyään ei juurikaan, se on tosi tarkkaa.

Afureko: Saako teoksesta minkäänlaista kokonaiskuvaa?

Tamminen: Ei siitä saa. On ihan yllätys, kun menee elokuvateatteriin, mitä siinä elokuvassa oikeastaan tapahtuu. Siinä täytyy luottaa ohjaajaan. Hän kertoo yleensä automaattisesti dubbaajalle, mitä on tapahtunut ja missä mennään.

Afureko: Minkälaisia hahmoja mielestäsi on parasta dubata?

Tamminen: Tykkään kahdenlaisista. Ensinnäkin semmoiset, mitkä on tosi lähellä omaa ääntä, siinä tulee ikään kuin sellainen tunneaspekti mukaan. Esimerkiksi Herkules on ollut kaukaisuudesta se, missä oli sitä eniten. Sitten toisaalta kaikki karaktäärit ovat tietysti kivoja, kuten Tiny Toonsin Gogo, joka puhuu… [matkii Gogoa] Siis sellaisia, että mikä hiton ääni tuo on. Niitä ihan älyttömiä on kiva tehdä.

Afureko: Onko ketään sellaista hahmoa tai hahmotyyppiä, jota haluaisit esittää, mutta et ole päässyt?

Tamminen: Varmaan se Mask olisi yksi semmoinen, jossa on niitä nopeita vaihtoja, mutta sanoisin, että olen päässyt tekemään sellaista Kuzcossa. Kuzcossa on aika paljon sellaista nopeata, mieli tavallaan vaihtelee laidasta toiseen. Ne ovat haastavia ja kivoja, ja sen on päässyt tavallaan tekemään jälkikäteen.

Afureko: Mikä rooleistasi on sinulle kaikkein rakkain?

Tamminen: Ne ovat eri tavalla rakkaita. Jollain tavalla Herkules, koska se oli silloin eka iso roolini, vaikka siinä oli kuitenkin tehnyt sen Peter Panin. Muistelen, että Ötökän elämää tuli sen jälkeen, Flik tuli vasta myöhemmin, samoin Kaapo. Kyllä Herkules oli varmaan eka sellainen isompi, ja sitten oli Pocahontasissa se Thomas. Sitten on Peter Pan tietysti, koska se oli eka. Gogo taas oli niin hassu, kun se oli sellainen avaruusveijari, jolla oli kimeä ääni. Sitten on Herkules, se oli eka iso ja siinä oli enemmän sellaista tunnepuolen meininkiä. Sitten on Kuzco, josta sain sitten… Silloin kun se eka Kuzco-elokuva tehtiin, niin minulle tuli itse asiassa Los Angelesista sellainen iso palkintotaulu, missä on valittu se parhaaksi Kuzco-suoritukseksi maailmassa. Stuart Little oli myös minulle läheinen hahmo.

Jarkko on maailman paras Kuzco!

Afureko: Olet esittänyt muutamia hahmoja pitkään, kuten Tinttiä tai Kuzcoa. Muuttuuko näyttelyprosessi, kun teet samaa hahmoa pidempään?

Tamminen: Sanotaan, ettei muuten, kuin että nauhoitustilanteessa annettiin yleensä aika paljon mennä jo ekalla. Arvasi jo, millaisella fiiliksellä se menee. Ei edes katsottu sitä, annettiin vaan mennä. Arvasin, miten se tekee sen, ja sitten taas ”Äh, nyt se menikin noin, ei se tehnytkään silleen, tehdään uusiksi, sori mä luulin et se tekis sen näin”.

Afureko: Onko käsikirjoituksissa juurikaan ohjeita siitä, miten repliikit pitää lukea?

Tamminen: Ei ole, siis muuten kuin että sen pitäisi mennä sanasta sanaan. Jos sitä muutetaan, niin sen jälkeen se pitää heti korjata, elikkä siellä aina tehdään tämmöiset ”as recorded”-versiot. Siis jos jotain muutetaan siinä tekstissä, niin menee hetki aikaa, kun teksti naputetaan uusiksi siihen ”as recorded”-versioon.

Afureko: Tapahtuuko sitä paljon, että käsikirjoitusta muutetaan dubbaustilanteessa?

Tamminen: Kyllä sitä tapahtuu, mutta ei paljoa. Sanoisin, että tosi paljon vähemmän kuin mitä joskus aikaisemmin, kääntäjätkin ovat kyllä kehittyneet siinä jutussa. Ennen saattoi olla, että joutui paljonkin keksimään sanoja väliin, että se ylipäätään oli riittävän pitkä siihen, että se oli vaan käännetty suoraan.

Afureko: Miten koet kehittyneesi dubbaajana?

Tamminen: Tässä viimeiset melkein kymmenen vuotta olen ollut ehkä jopa liian itseohjautuva. Ohjaan itse itseäni, että tiedän jo heti, missä olen tehnyt väärin tai minkä voisin tehdä paremmin, ja vaan pyydän uuden oton enkä kuuntele sitä ohjaajaa ollenkaan. Ja joskus ”aijaa okei, joo sori mä olinkin vähän väärässä”. Mutta kyllähän sitä on kehittynyt… En nyt sanoisi nopeammaksi, koska se nopeus on ollut oikeastaan aina mukana, että on ollut aika nopea nappaamaan sen rytmin.

Afureko: Mutta sellaista harjaantuneisuutta on tullut lisää?

Tamminen: Niin, mitenkähän olisin siinä kehittynyt… varmaan jotain semmoista luontevuutta siinä myöskin, ettei se ole enää niin pingotettua tai ettei siinä kuulu jännitys. Ja sitten aika nopeasti nappaan kyllä sen hahmon luonteen. Sitten sen itsekin tietää jo, jos on testaamassa jotain ihan vääränlaista hahmoa, ettei tämä tule menemään läpi, ettei tämä ole minun hahmoni.

Ja sitten aikanaan… se oli vuosi -97 kun pääsin armeijasta, jonka jälkeen tuli Bambukarhua, ja sitten alkoi se ohjaus. -97 syksyllä tehtiin Power Rangers, se oli eka ohjaukseni, ja siihen tuli rinnalle semmoinen Pebble and the Penguin [Don Bluth -elokuva Pikku pingviini]. Sitten sen jälkeen tuli Aladdinit ja Nokkapokat, nämä sarjat, ja sen jälkeen tuli Pieni merenneito, joka oli tavallaan… Ennen Pientä merenneitoa olin Tanskassa Kööpenhaminassa, missä oli Disney-ohjaajia koolla. Katsoimme erimaalaisten eri versioita eri hahmoista, ja vaikka kukaan ei ymmärtänyt jotain japanilaista tai pohjoismaalaisia, he näkivät sen heti, kuinka joku ääni sopii hahmolle.

Yksi semmoinen muuten, mitä en päässyt tekemään, oli se sininen pieni avaruusörkki Stitch. Se vähän harmitti, ettei se mennyt läpi. Siinä olin loppusuoralla, mutta siihen valittiin Jukka Rasila. Itse vielä menin Los Angelesiin ja kävin kuuntelemassa, kun ne tyypit, jotka päätti sen, kuunteli sitä ja oli silleen ”juu eijeijei”. Sitten olin silleen ”no ei sit”, mutta se oli sellainen, joka olisi ollut kiva tehdä.

Afureko: Mitä imitaattorina ajattelet dubbauksista alkuperäisraidan matkimisena?

Tamminen: On se tosi paljon. Ensinnäkin, ihan samoin kuin imitaatiossa, rytmitaju on kaikista tärkein. Jos ajatellaan, että minulla on se repliikki nyt tässä, niin en edes katso sitä kuvaa, vaan kuuntelen sen rytmin ja luen samalla repliikin mielessäni siihen rytmiin. Jos eka arvaukseni on liian hidas tai nopea, niin osaan saman tien korjata sen niin, että siitä tulee oikean pituinen. Sitten kun lähdetään nauhoittamaan, niin luen sen siihen rytmiin, jonka olen napannut siitä jenkistä. Se menee synkkaan silloin, jos käännös on tehty oikein. Silloin ei tarvitse edes paljoa katsoa kuvaakaan. Mutta sitten, kun on tullut harjaantuneisuutta, niin pystyy kuunnellessa katsomaan kuvaa, ja jos huomaan, että siellä on piirretty silmät muljahtamaan tai jotain, teen siihen kohtaan pienen painotuksen, sellaista kikkailua, jota edes siinä jenkissä ei ole tehty. Sillä saa aina kiukutettua ohjaajan ja äänittäjän, kun tekee semmoisia pieniä lisäjuttuja. Sanoisin että minä ja Summasen Petteri olemme hyviä tekemään semmoisia lisiä. Tai jos huomaa, että replan lopussa hahmo vielä kerran aukaisee suun, eikä siinä ole mitään ääntä jenkissä, niin siihen voi tehdä jonkun pikku loppuäännähdyksen, kun siinä on se mahdollisuus.

Afureko: Miten repliikistä tulee luonteva, vaikka matkitaan toisen rytmiä?

Tamminen: Siitä jenkin rytmistä saan sen, että jos otan sen rytmin niin se menee synkkaan, sen kuvan liikkeisiin. Se edellyttää, että käännöksessä on otettu huomioon selvät äänteet. Jos ne on otettu huomioon, niin kun minulla on päässäni se rytmi, voin periaatteessa lukea sen replan miten haluan… tulkita sen omalla tavallani, joo, mutta kun siinä kuulee sen energian, siinä siis on jo se hahmo. Onhan se tulkinta hirveän rajattua, kun se hahmo on jo niin olemassa, jenkki tavallaan antaa jo niin isot raamit. Ei siinä hirveän paljon voi lähteä tekemään eri tavalla, mutta pieniä mahdollisuuksia on. Se on hyvin paljon matkimista, kyllä.

Tintin seikkailut -animaatiosarjan nimihenkilö oli Jarkon ensimmäisiä isoja rooleja.

Afureko: Tinttihän käännettiin ranskasta. Vaikuttaako suoritukseen se, ymmärtääkö alkuperäiskieltä tai kuinka hyvin sitä ymmärtää?

Tamminen: Varmaan joo, en minä sitä ranskaa ymmärtänyt yhtään, mutta ei se minua silloin haitannut. Tintissä on suunliikkeet piirretty niin paljon epätarkemmin, ne eivät vastaa niin paljon sitä replaa. Mutta monesti on semmoinen juttu… kun kysyitte siitä harjaantuneisuudesta ja kuinka se muuttui, kun alkoi ohjaamaan, niin huomasi, että jos se tunnetila ja se keskinäinen energia siihen tilanteeseen on oikea, niin periaatteessa synkkaan ei kiinnitä niin paljon huomiota, vaan synkka antaa paljon enemmän anteeksi. Eli vaikka siellä olisikin enemmän tekstiä tai vähemmän, niin et tuijotakaan sitä, miten suu liikkuu, vaan olet siinä tilanteessa ja vain katsot isompaa kuvaa etkä kiinnitä suuhun huomiota. Mutta jos energia on väärä, niin yhtäkkiä huomaa, että alkaakin tuijottaa paljon enemmän sitä suuta.

Afureko: Tuo onkin totta, huomasimme elokuvateatterissa etenkin laulujen kohdalla pari kertaa, että hahmo ei aivan näytä laulavan noin. Tietenkään laulaessa ei pysty samalla tavalla näyttelemään hahmoa.

Tamminen: Joo, suomen kielihän lauluissa menee niin älyttömän eri lailla, suomen konsonantit tekee sen. Lauluissa pitää kääntää niin, että se toimii siihen taustaan. Lauluissa ei synkkaa katsota juuri ollenkaan, se on laulettuna niin erilainen kieli, ettei niitä voi oikein ruveta hirveän paljoa… Muuta kuin jos siellä joku laulaa ”uuuuuu” niin ei siihen voi laittaa ”aaaaaa”.

Afureko: Kerroit nauhoittaneesi dialogia Ellaan ja Aleksiin. Olisimmekin kysyneet, oletko koskaan tehnyt tällaista alkuperäistä ääniroolia, joka ei olisi dubbi.

Tamminen: Joo, toinen sellainen oli Habbo-hotelli, missä olen tehnyt hahmoja. En tiedä, näkyvätkö ne edes siellä sivuilla, ne olivat tavallaan trailereita, sellaisia 3-4 minuutin mittaisia jaksoja, mihin tehtiin äänet ensin. Niissä olin ohjaamassa ja näyttelemässä, ne tehtiin englanniksi.

Afureko: Emme ole koskaan kuulleet sinun laulavan roolihahmona, paitsi Hopon poppoon alussa sen yhden säkeen (00:38) . Oletko koskaan dubannut laulua, ja jos et ole, olisitko halunnut?

Tamminen: Ville Varpusessa olen laulanut, se jonka tein silloin tosi kauan sitten ihan ensimmäisten joukossa, sitten ei oikeastaan ole sattunut… Oli se yksi, missä olin se sokea, Taikamiekka, siinä koitin sitä laulua, mutta en silloin osannut niin hyvin laulaa. Voisi sanoa, että laulaminen on oikeastaan tullut minulle tuossa viimeisen 3 vuoden aikana, niin että se voisi jopa mennä Disneyllä läpi, jos treenaisi jonkun biisin. Ei se laulun taso aikaisemmin vaan ollut niin hyvä, että se olisi mennyt läpi. Aladdiniin kävin aikanaan tekemässä testin, joka ei mennyt läpi todellakaan, siinä oli heti se laulu, A Whole New World. Kyllä sitten, kun ohjasin Aladdin-sarjaa, jos Sami Aarvalta jäi joskus vahingossa joku repliikki tekemättä – ”ääh, pitääks Sami pyytää uudelleen… no ei, laita nauhotus päälle” – ja menin koppiin ja [imitoi Aladdinia] ja ihan meni läpi!

Afureko: Kun opiskelit Teatterikorkeakoulussa, vaikuttiko pitkä kokemus dubbauksesta näyttelemiseesi tai toisin päin?

Tamminen: Ei, ainoa olisi, että ehkä se toi vähän enemmän luontevuutta. Ja jos pääsisi tekemään semmoista hahmoa, jossa olisi enemmän tunteita pinnassa, niin sen saisi varmaan vähän syvemmäksi, kuin mitä olisi aikaisemmin pystynyt tekemään. Mutta ei semmoista oikeastaan Teatterikorkeakoulun jälkeen ole tullut vastaan, varmaan juuri sen äänen muuntuvuuden takia testataan erityisesti semmoisiin karaktääreihin.

Tunnepuolen meininkiä Disneyn Herkuleessa

Afureko: Olet pitänyt kuulemma dubbauskursseja Teatterikorkeassa. Kerro vähän niistä.

Tamminen: Vuonna 2000 oli ensimmäinen dubbauskurssi, jonka vedin, olen vetänyt pari muutakin kurssia Näyttelijäliitolle ja jollekin toiselle samankaltaiselle. Se on semmoinen 2 viikon sessio, jossa jokaisella on 2 yksityistuntia. He tulevat sinne studioon, samaiseen Wernen kakkosstudioon, missä dubbasin ensimmäistä kertaa ja missä olin nauhoittamassa Ellaa ja Aleksia. Siellä dubataan Disneyn Tarzan-leffan hahmoja, Tantoria, Janea, sitten on myös Kerchak ja Clayton. Sitten siellä on Tex Averyn hahmot ja Monsterit Oy:n hahmot… Siitä se Sirkka on semmoinen, jota tytöt monesti tekevät.

Afureko: Millaista osallistujien vastaanotto oli?

Tamminen: Tosi hyvää, etenkin viime vuosina. Ekat pari vuotta oli niin, että minulla oli siinä kaksi muuta, Veikko Honkanen ja Markku Riikonen, nämä vanhat kokeneet konkarit. Me kolmistaan ohjasimme sitä hommaa, ja kun oli kolme ohjaajaa, yksi siellä kopissa ja yksi äänittäjä, niin se oli aika hirveä paikka myös sille näyttelijälle, ei ollut ihan mietitty sitä hommaa. Ennen oli niin, että tehtiin yksi tunti mainosdubbausta ja toinen tunti dubbausta. Nykyään mainokset tehdään puolessa tunnissa, ja dubataan puolitoista tuntia. Siinä kyllä aika nopeasti näkee, ketkä nappaavat siitä hommasta nopeasti kiinni, ja keillä se kestäisi kauemmin.

Afureko: Järjestetäänkö Suomessa mitään muuta ääneen painottuvaa koulutusta näyttelijöille?

Tamminen: En usko. Moni kysyy myös, että poikani olisi kiinnostunut imitaatiosta, onko olemassa jotain imitaatiotunteja, mutta ei semmoisia ole.

Afureko: Millaiseksi koet dubbauksen arvostuksen Suomessa?

Tamminen: Sen arvostus näyttelijöiden keskuudessa on noussut hirveästi. Halu tehdä sitä on ihan mieletön etenkin naispuolella. Sanoisin, että hyvä jos 5 % niistä naisista pääsee dubbaamaan, miehistä ehkä 60 % pääsee niistä, jotka haluavat. Näyttelijöillä on mieletön halu dubbaamaan, vaikka palkat ovat menneet alas. Se kyllä vähän rajaa pois ja on yksi syy, miksi itse olen vähentänyt niitä. Toinen on se, että tiedän käyttäväni siihen hirveästi energiaa. Olen tehnyt Mortia DreamWorksin Madagascariin, en ota sitä kuin puolitoista tuntia maksimissaan. Sitä ei jaksa pidempään tai sitten joutuu olemaan pari päivää puhumatta, tai sitten iskee heti joku flunssa, kun lähtee studiosta äänihuulet ihan kuumina ja saa kylmää ilmaa, niin helposti tulee flunssa päälle. Yritysesiintymiset imitaatiossa ovat olleet päähommani sen 10 vuotta, ja dubbaukset ovat senkin takia vähentyneet, että en ole aina lähtenyt mukaan, vaikka on pyydetty. Niistä maksetaan niin vähän, ja aikaa taas menisi paljon.

Näyttelijäpuolella arvostusta siis on, mutta eihän ole ketään semmosta toimittajaa, joka olisi missään vaiheessa mitenkään perehtynyt, että tietäisi edes neljäsosan siitä, mitä te tiedätte. Nehän ei osaa sanoa siitä yhtään mitään, mediaa kiinnostaa vain, jos saadaan joku nimi. [Afureko: Niin kuin Lauri Tähkä nyt Disneyn uusimmassa.] Niin, ne voi tehdä niin, että kun Tähkä on kuitenkin niissä presseissä, niin saadaan sen kuvia ja voidaan kysyä tauolla että hei, mitäs sinä teet. Siitähän on ihan vaatimus tullut Disneyltä noin 6-7 vuotta sitten, että päärooleihin haetaan aina ajankohtainen nimi. Lähiaikoina tulee olemaan isoissa rooleissa Antti Tuiskua ja sellaista.

Yksi Tammisen harvoista pahisrooleista on Pixarin Ihmeperheen ikimuistoinen Pasi Pätkä alias Syndrooma.

Afureko: Pari hassua pahisroolia olet tehnyt, esimerkiksi Aladdin-sarjan Mozenrath ja Ihmeperheen Syndrooma. Millainen kokemus roistorooli on?

Tamminen: Tosi mukava! Ihmeperhe oli ilman muuta yksi mielekkäimmistä. Se menee ihan sinne kärkeen, ehkä sen voisi jopa laittaa ykköseksi. Pasi Pätkä oli ihan loistava hahmo. Tosi kiva juttu. Olisi kiva tehdä lisää, kävin juuri testaamassa yhteen pahisrooliin. Se oli mielestäni joku DreamWorks, harmitti vähän, ettei mennyt läpi. En kyllä muista, mikä leffa se olisi ollut, se ei välttämättä ole vielä tullutkaan. Testatessa leffoilla on sala- tai työnimi, en tiedä mikä sen varsinainen nimi edes on.

Afureko: Peter Panille tehtiin jatko-osa vuonna 2002, ja sen suomidubissa Peterinä oli Samuel Harjanne. Millaista oli nähdä, kun vanha rooli meni jollekulle toiselle?

Tamminen: En ole nähnyt kakkosta – sitä paitsi kuka nyt niitä jatko-osia katsoo? Mutta kuten kerroin, olin vähän liian vanha tekemään jopa sitä ykköstä, ilman muuta sen piti olla joku nuori. Katsokaa nyt esimerkkinä vaikka Risto Räppääjää, niissähän kummatkin nuoret on vaihdettu kakkosleffaan. Se oli tavallaan harmi, mielestäni ykkösessä oli parempi Risto kuin kakkosessa.

Afureko: Hypoteettisesti, jos tulisi nähtyä Peter Pan 2, luuletko että tulisi suoritettua jonkinlaista vertailua?

Tamminen: En osaa sanoa. En ole hirveästi nähnyt Samuelin juttuja, en oikein tiedä, missä hän on ollut. Luulen, että ei… Tulen varmaan näkemään leffan, kun tyttäreni rupeaa katsomaan piirrettyjä. Ne tulee varmaan kaikki katsottua läpi, ja ellei minulla ole kakkosta jossain… Minulla on kaikki Disneyt DVD:llä, puuttuu vain Fantasia 2000. En edes tiedä, onko sitä julkaistu DVD:llä.

Afureko: On, juhlajulkaisu tuli juuri vuoden lopussa.

Tamminen: Tuliko? Loistavaa, täytyy käydä hakemassa.

Afureko: Sitten ohjauksesta. Kerroit, että ensimmäinen ohjauksesi oli Power Rangers. Miten pääsit siihen tehtävään?

Tamminen: Se samainen Ari [Parviainen], joka siellä Wernellä edelleenkin johtaa, kysyi minulta silloin – olin juuri päässyt armeijasta ja tein Wernellä sekä Tiny Toonsia että Bambukarhuja – hän kysyi, kiinnostaisiko minua ohjaaminen, kun olin siellä aika paljon. Olin juuri silloin päättänyt, että rupeanpas ajamaan pizzataksia. Ajoin sitten kolme kuukautta, kunnes romutin sen pizzataksin, ja ne kolmen kuukauden liksat menivät sitten siihen. Siten siis päädyin tekemään ohjauksia. Ari teki silloin käännökset, mutta halusin aina käydä ne läpi ensin. Samoin Nokkapokassa ja Aladdinissa kävin aina jokaisen replan erikseen läpi, vaikka se oli tullut kääntäjältä, ja muokkasin niitä tekstejä sitten paremmiksi ja muutin siellä asioita. Se tarkoitti sitä, että jäin aina sinne yöksi. Monesti nukuin saunan sohvalla, ja sitten aamulla aikaisin ylös ja nauhoituksiin. Kun nauhoitukset loppuivat siinä viideltä-kuudelta, niin yöhön asti katselin ja muokkasin niitä seuraavia osia. Minun piti osoittaa, että pystyn muuttamaan jokaisen hetken rahaksi.

Afureko: Ankanpoikien ääninä Nokkapokassa olivat Konsta Hietanen, Petteri Halmela ja… olikos se nyt Olli Parviainen vai Tuomas Oksanen? Löysimme ristiriitaista tietoa.

Tamminen: Tuomas Oksanen se oli.

Afureko: Aivan. Millaista oli ohjata noita nuoria näyttelijöitä?

Tamminen: Se oli tosi mukavaa. Siinä täytyy aina miettiä semmoinen homma… jotta heistä saa irti sen, niin heistä pitää tietää jotain. Esimerkiksi jos haluat, että he ovat tosi vihaisia jostain, niin pitää tietää että hei, Petteri, sinähän pelaat jalkapalloa, niin mieti kun sieltä tulee jätkä joka potkaisee sinua täysillä haarojen väliin, ja suutut sille ja rupeat huutamaan. Tai että nyt menet ja kiusaat pikkusiskoasi. Pitää siis tietää perheestä tai harrastuksista se, että voi viedä sen siihen. Tai että nyt olet tehnyt jotain tuhmaa, ja äiti tulee huutamaan, ja olet tosi pahoillasi siitä. Sitä kautta saa sen tunnetilan niille pienille. Ei auta ohjata niitä kuin näyttelijöitä, että sanoo että nyt olet surullinen, nyt olet iloinen, lisää hymyä ja tällä lailla.

Afureko: Pidämme kovasti poikien suorituksesta Nokkapokassa, he osaavat niin hienosti eläytyä hahmoihinsa. Entä millaista oli ohjata Aku Ankkaa?

Tamminen: Joskushan Jukka [Rasila] totesi itse, että minä opetin hänet tekemään sen ankan. Koska jos kuuntelee niitä vanhoja, mitä hän on tehnyt silloin Lehtosaaren kanssa, niin siitä ei niin hirveän paljon saa selvää. Kiinnitin huomiota siihen, että Nokkapokassa saisi, ja vaadin häntä artikuloimaan sanoja enemmän. Häntä myöskin vähän harmitti, kun hän ei päässyt yhtään vauhtiin replallisesti. Jukka on semmoinen tyyppi, että hän aina laskee, kuinka monta replaa tekee tunnissa. Ja hänellä on tarkka kirjanpito koko ajan, että nyt ollaan kuudenkolmen vauhdissa, nyt kahdeksankymmenen. Tässä kun hän pääsi vain johonkin 45-50:een, niin hän vähän tuskastui siihen välillä. Mutta itse hieroin sitä ja halusin, että hän treenaa K-kirjainta ja semmoisia. Sitten kun Aku raivostuu, niin sillä ei ole mitään väliä, sitten se saa mennä mihin vaan. Yleensä tosi paljon joutui sen artikulaation kanssa tekemään töitä silloin.

Afureko: Nokkapokassa Aku tuntuu puhuvan aika hitaasti mutta selvästi. Siinä on varmaan pitänyt katsoa käännöstäkin, että siinä on vähän sanoja kerralla, mutta ne ehtii sanoa selvästi.

Tamminen: Joo, puhuimme myös niistä, mitkä sanat ja äänteet ovat hänelle hankalia. Kun kävin tekstit läpi, vaihdoinkin vaikeita sanoja ja muuta. En muista, mitä ne nyt olivat, oliko se joku äng-äänne, tai jos P on keskellä sanaa, jotain tiettyjä kirjaimia.

Afureko: Entäs kun muissa ohjaustöissä olet työskennellyt vanhempien ja kokeneempien näyttelijöiden kanssa, minkälaista se sitten on ollut?

Tamminen: Silloin kun olin vähän päälle kaksikymppinen, niin kyllä siinä joillakin oli semmoista asennetta että morjens. Siinä meni vähän aikaa, ennen kuin he huomasivat, että tuo jätkä ihan oikeasti haldaa tuon jutun, enkä sano turhasta, vaan minulla oli aina pointti. Siinä oli sama juttu, kun itse joskus tein Tasmanian tuholaista, tai sitä pientä [Tiny Toonsin Dizzy], niin siinä hermostuu siihen, ettei haluaisi tehdä yhtään ylimääräistä, kun tietää, että se on äänelle niin raskas. Puoli tuntia, niin se on siinä. Ja sitten kun katsoo että saamari, minulla on vielä kahdeksan repliikkiä jäljellä ja ohjaaja pyytää tekemään uudelleen, mutta on se puoli tuntia mennyt, niin tietää, että sen jälkeen on tavallaan vihainen sille ohjaajalle, koska hänhän on se, joka pistää tekemään niitä uusiksi. Mutta tietää, ettei hän myöskään turhaan sitä tee. Mutta kun siinä joutuu niin paljon tekemään energiaa ja pistämään hajalle ääntä, niin… Semmoisia oli muutamia hahmoja. Muistan, että Power Rangersissa Petteri Summasella oli yksi sellainen hahmo, ja Seppo Pääkkösellä oli Jago Aladdinissa. Häntä ärsytti niin paljon, kun hänellä oli Kansallisteatterissa esitykset, ja hänellä meni ääni sen takia. Hän oli silleen, että en todellakaan halua tehdä tätä enää, tämä on niin kauheata, voi kun olisin tiennyt, että tästä yhdestä elokuvasta tehdään sarja ja että tätä joutuu vetämään jotain 56 jaksoa.

Afureko: Ohjasit Disneyn Pienen merenneidon uuden dubbauksen vuonna 1999. Miksi Pieni merenneito piti dubata uudelleen?

Tamminen: Se piti dubata uudestaan, koska se oli tehty Yleisradion studioilla, eikä sieltä kertakaikkiaan löytynyt alkuperäisiä versioita mistään. Ne oli pakko olla, koska ruvettiin tekemään erilaisia oheismateriaaleja. Tehtiin ainakin satukasetti, ja haluttiin ainakin mahdollistaa peli, mihin olisi tarvittu irtorepliikkejä elokuvasta. Se ei ollut mahdollista, koska niitä ei löytynyt mistään.

Afureko: Sehän dubattiin muissakin maissa uusiksi samoihin aikoihin.

Tamminen: Sitten oli myös, että sitä pidettiin… siinä oli liian hidasta se puheen rytmi. En ole katsonut sitä, koska minua kiellettiin silloin katsomasta, mutta minulle sanottiin, että siinä oli liikaa v e n y t e t t y j ä sanoja tai tämmöistä, mutta en itse oikein tiedä, pitääkö se paikkansa. Minun piti tehdä kokonaan uusi käännös, ja muutin myös nimet. Mutta nimet täytyi sitten jättää ennalleen – siinä oli se lokki, Joonas, ja minusta se oli ihan tyhmä nimi, minusta sille sopi paljon paremmin joku… en muista enää, minkä nimen olin sille kehittänyt, se oli aika paljon johdannainen siitä englanninkielisestä nimestä. Samoin olin vaihtanut Pärskyn nimen, ja oli myöskin nämä sähköankeriaat. Mutta koska on tehty satukirjoja, joissa hahmot ovat niillä nimillä, niin olisi pitänyt pyytää tulemaan uudelleen niitä näyttelijöitä, jotka olivat tehneet ne repliikit.

Afureko: Et siis tuntenut vanhaa versiota ollenkaan?

Tamminen: En. Ainoa, mikä minulla oli siitä, oli se, kun minun piti ruveta kääntämään laulunsanoja. Niistä totesin, että tämähän on ihan hullun hommaa, en pääse tätä ekaa laulua läpi, tämä ei ole minun juttuni ollenkaan. Sen jälkeen ajattelin, että jos saataisiin käyttöön Matti Raninilta hänen kääntämänsä sanat. Siinä oli pieni neuvottelu, ja hän sitten rahallista korvausta vastaan antoi käyttää niitä uudelleen. Tein kuitenkin niihin muutaman muutoksen, mistä sitten on tullut sanomista niiltä, jotka ovat tunteneet sen ekan ja tokan. Ajattelin, että jos vielä olisivat menneet läpi ne uudet nimetkin, niin sittenhän kaikki olisivat menneet ihan sekaisin. Mutta halusin laittaa jonkun oman kädenjäljen niihin biisienkin sanoihin, etteivät ne olleet kokonaan vain Raninin. Mielestäni se kappaleiden käännöshomma on sellainen, johon itse en ole ryhtynyt enkä halua lähteä. Se on jotenkin ihan oma lajinsa. Ehkä siitä nyt tietäisi enemmän, kun on laulanut, niin osaisi niitä vokaaleita katsoa enemmän, mutta se ei jotenkin innosta. Ja kun niitä ei voi kääntää sanasta sanaan suoraan, ja sitten pitäisi riimitellä…

Afureko: Kuinkas sitten tulevaisuudessa? Mitäs rautoja sinulla nyt on tulessa?

Tamminen: Mort jatkuu edelleen, Madagascaria tehdään vielä lisää, ja sitten on se Ella ja Aleksi. Siitä sitten kuullaan jossain vaiheessa. Ohjaamaan ja kääntämäänkin varmasti pääsisi, jos haluaisi, mutta se on sen verran aikaavievää hommaa, ja niissäkin se korvauspolitiikka on semmoinen, ettei se tavallaan ole järkevää. Siinä pitää myös hirveästi mennä näyttelijöiden aikataulujen ehdoilla, periaatteessa siinä ei voi paljoa pitää omista jutuistaan kiinni, vaan ollaan studiolla sitä mukaa, miten näyttelijät pääsevät. Se voi olla ilta-aikaan, aamuaikaan tai päiväsaikaan riippuen, miten jengi on noissa teatterijutuissa mukana.

Afureko: Nyt siis on huomattavasti vähemmän dubbaustöitä kuin aiemmin, mutta aiot kuitenkin jatkaa niiden tekemistä?

Tamminen: Juu, sehän on älyttömän kivaa hommaa.

Kivaa vaikuttaakin olevan, ainakin sen perusteella, kuinka luontevasti syntyivät seuraavat eksklusiiviset terveiset teille lukijoille!

Lopuksi se perinteinen.

Kiitos lähtemättömistä muistoista, Jarkko!

Explore posts in the same categories: dubbaus, Lööpissä, Suomi

Avainsanat: Aladdin, Aladdinin taikalamppu, Ankronikka, Antti Pääkkönen, Antti Tuisku, Ari Parviainen, Ötökän elämää, Bambukarhut, Disney, Don Bluth, DreamWorks, Ella ja Aleksi, Erkki Toivanen, Fantasia 2000, Habbo Hotel, Heikki Kinnunen, Herkules, Hopon poppoo, Ihmeperhe, Jarkko Tamminen, Joonas Myllyveräjä, Jukka Rasila, Kaapo, Keisarin uudet kuviot, Konsta Hietanen, Lauri Tähkä, Lilo & Stitch, Madagascar, Markku Riikonen, Mask, Matti Ranin, Monsterit Oy, Näyttelijäliitto, Niilo Tarvajärvi, Nokkapokka, Olli Parviainen, Paavo Noponen, Pekka Lehtosaari, Peter Pan, Peter Pan 2, Petteri Halmela, Petteri Punakuono, Petteri Summanen, Pieni Merenneito, Pikku pingviini, Pirkka-Pekka Petelius, Pocahontas, Power Rangers, Risto Räppääjä, Sami Aarva, Samuel Harjanne, Sanoma, Seppo Pääkkönen, Shrek, Stuart Little, Stuart Little 3, Sun Studio, Taikamiekka, Tarzan, Teatterikorkeakoulu, Tex Avery, Tintti, Tiny Toons, Tuomas Oksanen, Tuotantotalo Werne, Veikko Honkanen, Vesa-Matti Loiri, Ville Varpunen, Yleisradio

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.