Afurekon Äänijälki-podcastin seitsemännessätoista jaksossa pääaiheena on brittiläinen kreisikomedia Kreivi Duckula. Pohdimme myös, milloin lapsirooleihin kannattaa roolittaa oikeita lapsia ja milloin taas aikuisia ääninäyttelijöitä. Hiljattaisissa käymme läpi The Legend of Zelda -pelin Breath of the Wild äänipuolta.
Kaikki suomeksi dubattuja animaatioita katsovat ovat takuulla kuulleet erään tietyn äänen. Tuttu nasaalihtava ääni on taipunut vaikka keneksi lukuisissa animaatioelokuvissa ja vielä useammissa tv-sarjoissa jo yli kahden vuosikymmenen ajan. Väitämme yhä, ettei kukaan suomalainen ole tehnyt yhtä monta ääniroolia kuin Antti Pääkkönen, joten totta kai meidän oli haastateltava häntä legendaarisesta urastaan!
Pääkkönen kertoo, miten aikanaan oikein päätyi mukaan dubbauksiin, mitkä ovat hänen rakkaimmat hahmonsa, millaista Rovion Angry Birds Toons -sarjan tekeminen on, minkä kohun Disneyn Varjoankka-sarja aikanaan Suomessa nostatti ja paljon paljon muuta!
Puheen vuoron kolmannessa jaksossa puidaan traileridubbauksia. Yhä nopeammalla aikataululla toimivassa nykymaailmassa elokuvatrailerit dubataan yleensä eri äänillä kuin lopulliset leffat. Kuka niitä dubbaa, miten ja mitä merkitystä tällä on markkinoinnille ja yleisölle?
Aiheesta ovat keskustelemassa Cillan, Nitan ja Myyn lisäksi pikkuveli Runo sekä alaa sisältä tunteva erikoisvieras Antti L J Pääkkönen! Terveisiä Taikalinnan jäsenille!
On kappaleita, joiden voi aina odottaa löytyvän miltä vain pahislaulujen parhaimmiston listoilta. Vaikka vaihtelu virkistää, tietyt tapaukset ovat vain niin täydellisiä, että olisi laitonta jättää ne pois. Siksi kalenterin kuutosluukusta löytyykin vanha suosikki, Broadwayn Disney-elokuviin tuoneiden Alan Menkenin ja Howard Ashmanin Poor Unfortunate Souls.
Disneyn 80-luvun hittielokuva Who framed Roger Rabbit on tunnetusti elämäni rakkain elokuvaelämys, ja siitä syystä minun on välttämättä hankittava myös kaikki elokuvaan perustuvat oheistuotteet. NES-peliversiota en sentään vielä omista, mutta muutaman vuoden metsästämisen jälkeen sain lopulta käsiini elokuvaan perustuvan suomalaisen satukasetin, jonka on tuottanut Kirjalito ja toteutuksesta vastaa alan armoitettu Matti Ranin vakiporukoineen! Miten on 80-luvun elokuvatapaus kääntynyt suomeksi alle tunnin mittaiselle lasten kuuntelukasetille?
Aloitetaanpa Afurekon neljäs vuosi komiasti ja rytinällä! Suomen dubbauspiireistä puhuttaessa nousee aina esille yksi nimi, jonka kaikki poikkeuksetta tietävät. Hän oli koko 90-luvun ajan vastuussa lukuisten Disneyn klassikkoelokuvien suomiversioista, joiden myötä hän oli nostamassa maan dubbaustasoa maailmanluokan huipulle ja loi Suomelle kiistämättömän hyvän maineen Disney-studioilla. Aivan oikein, kyseessä on tietysti Suomen ”Mr. Dubbaus” Pekka Lehtosaari! Eksklusiivinen ja huippupitkä haastattelu sisältää lukuisia kertomuksia dubbauskulissien takaa, ja puhetta on Disneyn lisäksi muun muassa Ghiblistä sekä Röllin sydän -elokuvasta!
Haastattelua varten pääsimme vierailemaan intohimoisena populaarikulttuurin harrastajana tunnetun Lehtosaaren kuuluisassa lepakkoluolassa, joka pursusi lattiasta kattoon mielenkiintoista keräilytavaraa sekä lukuisia muistoja vuosien varrelta. Haastattelun lisäksi luvassa on muutakin nannaa, sillä herra Lehtosaari lainasi kokoelmastaan tekstin kuvitukseksi ääninäyttelijöiltä saamiaan terveisiä ja muita harvinaisuuksia!
Naapurini Totorosta tutun Kissabussin lisäksi kuvaan pääsi myös suloistakin suloisempi Lissu-koira!
Bongaa seinältä aito ja alkuperäinen Baloo-animaatiokalvo!
Kasvissyöjävampyyriankasta kertova brittikreisisarja Kreivi Duckula dubattiin kerralta kelalle -aikakaudella, jolloin jälkiäänitykseen ei ollut rahaa, aikaa, työvoimaa tai ylipäänsä mitään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö dubbauksesta löytyisi huikeasti hyviä äännähdyksiä.
Jaksossa Tohtori Goosewing ja vampyyriankka (Dr. Goosewing & Mr. Duck – huomaatte varmaan, mihin nimi viittaa) päähenkilömme vihollinen, kahjo vampyyrinmetsästäjä tohtori von Goosewing, juo vahingossa kahvin sijasta patentoimaansa matonpuhdistusainetta. Aine muuttaa hänet hetkellisesti vastakohdakseen eli verenhimoiseksi vampyyriksi. Goosewing keksii livauttaa ainetta Duckulan talouden maitoon, mistä luonnollisesti seuraa kaikenlaisia kommelluksia.
Kreivi Duckula sekä palvelusväki, synkkä hovimestari Igor ja suuriruhoinen mutta pieniaivoinen Täti, joutuvat kaikki litkun uhreiksi. Persoonallisuudenvaihdosta edeltää aina sarja ihmeellisiä mökellyksiä, joista voimme päätellä, ettei prosessi tunnu kovin kivalta.
Pölinöistä ja hahmojen äänistä yleensä ovat vastuussa Suomen ensimmäisiin lukeutuva dubbaaja Matti Ranin sekä poikansa Matti Olavi Ranin. Vanhempi Ranin näyttelee sarjan vakiohahmoista Igoria ja von Goosewingia, nuorempi taas Duckulaa ja Tätiä. Vaikka dubbauksesta kuulee sen hätäisyyden, Raninit ovat onnistuneet tekemään siitä nautittavan ja heittäytyvät hienosti rooleihinsa. Etenkin Duckulan ”piip piip”-äännähdyksiin ja raisuihin röhkäyksiin huipentuva älinä ansaitsee katsojilta kunnon röhönaurut!
Ensimmäisessä osassa nostin esille muutamia miesten esittämiä naisanimehahmoja, tällä kertaa vuorossa taas ovat länsimaiset animaatiot. Esimerkkejä aiheesta löytyy yllättävänkin läheltä: edellisen osan tarkkakorvainen kommentoija vihjaisi, että meidän kannattaisi kuulostella Don BluthinAnastasian koelukukohtausta hieman tarkemmin, ja Jarkko Tammiseltahan yksi kohtauksen epäesteettisistä koelukijoista epäilyttävästi kuulosti! Kiitoksia lisäesimerkeistä, täytyypä äkkiä tutustua Soredemo machi wa mawatteiruun kun sitä useasta lähteestä on jo suositeltu!
Niin sitä vain on Afureko onnistunut sinnittelemään pystyssä jo täydet kaksi vuotta! Toisen syntymäpäivänsä kunniaksi Sisarukset rupattelivat näyttelijä- ja dubbausveteraani Veikko Honkasen kanssa hänen monipuolisesta urastaan äänityön parissa. Luvassa on juttua niin vanhoista halpispiirretyistä, Disneyn klassikoista kuin Radioteatterista!
Kasvoimme Disneyn Pienen merenneidon vanhan suomidubin parissa, ja vaikka sen tasosta voidaan kiistellä, on siinä mielestämme monia onnistuneita asioita. Matti Raninin ohjauksessa lavanäyttelijöistä irtosi aina meheviä dubbisuorituksia, eikä Merenneito ainakaan tässä suhteessa ollut suinkaan poikkeus.
Vuoden ’89 dubissa Sebastian-rapua esitti dubbauksissa sittemminkin aktiivinen Tom Wentzel. Hänen Sebastianinsa on hillittömän hauska ja sympaattinen. Hän ei haasta alkuperäisäänen tapaan karibialaisittain, mutta muutoin persoonallisesti; pehmeät konsonantit, paksut vokaalit ja aika ajoin suhisevat ässät paitsi erottavat ravun puhetyylin muista hahmoista, myös tekevät jokaisesta repliikistä hauskan kuuloisen. Wentzel päästelee Sebastianina tuon tuostakin hupsuja äännähdyksiä, joita on mahdoton imitoida. Hienointa on – vaikkakin asiaan voi vaikuttaa se, että roolisuoritus on meille niin tuttu – ettei Wentzelin Sebastian pöhköine puheenparsineen ja inahduksineen kuulosta feikiltä tai liioitellulta. Wentzel ei anna leikkimurteen syödä hänen varsinaista näyttelyään, vaan lausuu repliikit elävästi, niin että niissä on oikeita sävyjä ja muutakin kuunneltavaa kuin hassu äänen pinta.
Ulla Tapaninen ehkä tunnetaan lempeistä äitihahmoistaan, mutta totuus on, että nainen on ehdottomasti parhaimmillaan räikeissä, yliampumista vaativissa ja sallivissa rooleissa. Pienen merenneidon antagonisti Ursula on juuri tällainen rooli, ja Tapaninen esittikin hahmoa itseoikeutetusti sekä vanhassa että uudessa dubissa. Uuden dubin sisältävän julkaisun loistaessa poissaolollaan emme ole päässeet tekemään kokonaisvaltaista vertailua, mutta on vaikea kuvitella sen ylittävän vanhan dubin nautittavuutta. Tapaninen kuulostaa itsekin nauttivan Ursulan melodraamalla ja teeskentelyllä mässäilystä. Hänen äänensä on muhkea kuten roolihahmokin, ja hän muuntelee sävyään paljon aina hengästyneestä kuiskailusta hurjaan räkänauruun. Tunnetilat ja sävyt tihkuvat roolisuorituksesta joka hetkellä.
Tapanisen versiota Ursulan laulusta Poor Unfortunate Souls (Onnettomat sielut) ovat toiset kritisoineet rytmittömäksi ja liian vapaasti muunnelluksi. Itse pidämme laulussa juuri siitä, miten se hiljaisen ja tahdikkaan alun jälkeen yltyy villisti poukkoilevaksi puhelauluksi, jonka tempo tuntuu katoavan kokonaan, mutta joka palautuu lopussa äkkiä ja vaivattomasti entiseen rytmiinsä. Tapanisen ryhdikäs ja puhdas laulanta sekä veikeät irtiotot vuorottelevat hallitun kaoottisesti. Sekava ja hengähdystauoton laulu sekoittaa uhrin, mutta laulajalla on langat tiukasti käsissä – ja eikös se juuri liene kappaleen tarkoitus?
Viimeisimmät kommentit: