Lööpissä: ”Onhan tää karhun elämää~”

Aloitetaanpa Afurekon neljäs vuosi komiasti ja rytinällä! Suomen dubbauspiireistä puhuttaessa nousee aina esille yksi nimi, jonka kaikki poikkeuksetta tietävät. Hän oli koko 90-luvun ajan vastuussa lukuisten Disneyn klassikkoelokuvien suomiversioista, joiden myötä hän oli nostamassa maan dubbaustasoa maailmanluokan huipulle ja loi Suomelle kiistämättömän hyvän maineen Disney-studioilla. Aivan oikein, kyseessä on tietysti Suomen ”Mr. Dubbaus” Pekka Lehtosaari! Eksklusiivinen ja huippupitkä haastattelu sisältää lukuisia kertomuksia dubbauskulissien takaa, ja puhetta on Disneyn lisäksi muun muassa Ghiblistä sekä Röllin sydän -elokuvasta!

Haastattelua varten pääsimme vierailemaan intohimoisena populaarikulttuurin harrastajana tunnetun Lehtosaaren kuuluisassa lepakkoluolassa, joka pursusi lattiasta kattoon mielenkiintoista keräilytavaraa sekä lukuisia muistoja vuosien varrelta. Haastattelun lisäksi luvassa on muutakin nannaa, sillä herra Lehtosaari lainasi kokoelmastaan tekstin kuvitukseksi ääninäyttelijöiltä saamiaan terveisiä ja muita harvinaisuuksia!

Naapurini Totorosta tutun Kissabussin lisäksi kuvaan pääsi myös suloistakin suloisempi Lissu-koira!

Bongaa seinältä aito ja alkuperäinen Baloo-animaatiokalvo!

Miten päädyit työskentelemään dubbausten parissa?

Pekka: Lyhyesti sanottuna siten, että olen harrastanut populaarikulttuuria koko ikäni. Pidemmän version mukaan kaikki alkoi Ryhmä-X -sarjakuvalehdestä, jota 80-luvulla innoissani esittelin uusille tuttavuuksille, joista tuli sen myötä myös ystäviä. Yhdellä heistä oli äänitalli nimeltä Transmission Oy, ja hänen unelmansa oli lähteä maailmanympärimatkalle, mutta hän pelkäsi bisneksensä hyytyvän sillä välin. Hän oli kuullut radio Ettanille, Sykkeelle ja Ylelle tekemiäni show-ohjelmia ja kuunnelmia. Hän ymmärsi, että tiesin paljon äänen käytöstä ja luotti myös, etten tekisi hänen firmalleen hallaa. Joten ystäväni ehdotti, että hän lähtisi maailmanympärimatkalle ja minä sillä aikaa kanniskelisin hänen valtavaa kännykkäänsä ja buukkaisin ääniä lähinnä mainosjuttuihin. Tämä sopi minulle vallan mainiosti.

Yksi soitoista tuli loppukesästä 1990 Multimedia Oy -nimisestä talosta, ja siinä tiedusteltiin näyttelijöitä johonkin Disney-nauhoitukseen. Suosittelin sopivia talentteja, annoin heidän yhteystietojaan ja sanoin myös, että jos teillä on joskus sellainen sopiva nallekarhu, voisin tulla sinne vähän murisemaan. Sieltä soitettiin takaisin ehkä kolmen tunnin päästä ja sanottiin, että itse asiassa heillä on semmoinen Baloo-karhu, johon on nyt käynyt testaamassa joku 5-7 ammattinäyttelijää, joista yksikään ei ole kelvannut Disneylle. He olivat epätoivoisia ja pyysivät minua tulemaan, koska ovat valmiita kokeilemaan mitä tahansa.

Saapuessani studiolle paikalla oli äänittäjänä Jari Ikonen ja eräs naisihminen ohjaamassa. Kyseessä ei ollut Viidakkokirja-elokuva, vaan Pilipalipilotit-sarja, joka nykyään tunnetaan nimellä Karhu Baloo – ilmojen sankari. Tiesin Baloon hyvin, sillä Viidakkokirja oli aina kuulunut lemppareihini, se oli tullut joskus kun olin 7-8-vuotias, eli se osui juuri hyvään fanitusikään. Minulla oli kotona Reino Bäckmanin tekemä satulevy, ja kokoelmissani on vieläkin tallessa sellainen Viidakkoteatteri, siis pahvista tehty teatteri, jonka ympärillä on palmuja ja jossa heiluteltiin pahvista Baloota ja Shere Khania tikkujen varassa. Hahmo oli tuttu, joten äänitesti tehtiin noin vartissa. Sanoin, että se on siinä. Ohjaaja kyseli ”Mitäs nyt?” ja Ikonen sanoi, että kyllä tämä on niin kuin tuo Lehtosaari sanoi, se on siinä. Sitten ei kuulunutkaan mitään. Multimedia unohti kertoa minulle, että olin saanut roolin!

Äänittäjä Jari Ikonen miksauspöydän ääressä.

Sillä välin Multimedian kääntäjänä ja ohjaajana toiminut Ari Parviainen oli tullut ihan mukavasti juttuun Tanskan Disneyn Kirsten Saabyen kanssa. He olivat todenneet, että Disney on aikeissa julkaista uudestaan kaikki nämä vanhat leffat. Tulossa oli niin paljon tavaraa, että se voisi kannatella kokonaista studiota. Multimedia Oy:lle oli tulossa Bernard ja Bianca Australiassa. Samalla Ari jättäytyi pois palkkalistoilta, joten Multimedialla ei ollut kääntäjää eikä ohjaajaa. Äänittäjä Jari Ikonen muisti silloin: “Täällähän kävi muutama kuukausi sitten erään äänifirman toimitusjohtaja” (olin unohtanut sanoa, että olin vain tuuraamassa maailmanympärimatkaajaa) “joka teki testin vartissa, vaikka oli varattu aikaa kaksi tuntia. Se meni Disneyllä suoraan läpi. Voisimme kokeilla häntä.”

Minut kutsuttiin neuvotteluun. Olin juuri edellisellä viikolla ollut tekemässä castingiä erääseen hammastahnamainokseen, jossa tuotantopuolen edustaja suhtautui tosi ikävästi lapsiin, jotka hakivat roolia. Olin ollut siitä muutaman päivän tosi vihainen. Kun Multimediasta soitettiin, sanoin voivani tulla palaveriin, mutta yksi asia ensin selväksi: niin kauan kuin minä olen paikalla, asiat sanotaan ennemmin nätisti kuin rumasti. Kun tulin paikalle, kaikki olivat aivan pistoksissa. Kun selvisi, että kyseessä olisi Disney-leffan dubbauksen ohjaus, olin ihan ”ohhoh”. Pyysin saada miettiä asiaa hetken ja puhuin veljeni kanssa. Hän totesi, että olemme vuosikaudet päivitelleet sitä, kuinka minulla on hirveä tietokanta kaikista Star Trekeistä ja Myrskylinnuista, muttei työpaikkaa, jossa tietoa voisi käyttää. Tämä on nyt se työpaikka! “Usko nyt, sinulla on paras tietotaito tähän hommaan!”

Aloitin siis työt. Yleensä yhtä dubbausta oli tehty kuukausitolkulla, mutta Bernard ja Bianca Australiassa -leffassa oli kuusi viikkoa aikaa saada se valmiiksi käännöksineen päivineen. Päärooleissa oli Carita Mäkelä, Seppo Pääkkönen ja Petri Liski. Sen tekeminen oli hyvin hauskaa, ja jälkikäteen tuli Disneyn äänijaoston johtajalta Blake Toddilta faksi: “Regarding The Rescuers Down Under: Excellent work”. Multimediasta ihmeteltiin: “Oijoi, katso tuota!” ja minä että niinhän se oli hyvin ja huolella tehty, ja he vastasivat: “Ei ei, et nyt ymmärrä, aina on jouduttu nauhoittamaan kohtauksia tai kokonaisia rooleja uudestaan, aina on ollut jotain korjattavaa. Ei koskaan ennen ole mennyt tuolla lailla puhtaana läpi.”

Ajattelin, että tämähän on hauskaa, mutta sitten Multimedia Oy kaatui. Kerrottiin, että samoihin tiloihin tulee vasta perustettu Tuotantotalo Werne, jossa toimitusjohtaja Ari Parviainen aikoo itse kääntää ja ohjata kaiken. Ajattelin siis: “No, tämä oli ihan mielenkiintoinen seikkailu Pekka Lehtosaaren elämässä.” Jonkin ajan päästä toimitusjohtaja kuitenkin otti yhteyttä ja sanoi, että hänellä on niin paljon muutakin tekemistä kuin kääntää ja istua studiossa, ettei hän kerkiä kaikkea tekemään. Kuulin myöhemmin, että myös Amerikasta oli annettu pientä vinkkiä Kirsten Saabyelle meikäläisen suuntaan. Sanoin tulevani mielelläni, jos vain Werne saa palkattua mukaan Multimedian vanhat äänittäjät Jari Ikosen ja juuri aloittelevan Magnus Axbergin. Tämä ei ollut ongelma. Käytännössä en ikinä ollut Wernellä palkkalistoilla, vaan jokainen duuni on sitten poikinut seuraavan. Se oli ihan mukavaa ja turvallista, kun tiesi, ettei tarvitse kuin kerran mokata, niin loppuu tämä lysti.

Biancan äänen Carita Mäkelän terveiset Pekalle.

Sehän sujui sitten hyvin, kun työtä riitti. 

Pekka: Tulin alalle oikeaan aikaan. Disneyn johtoon siirtyneet Michael Eisner ja Jeffrey Katzenberg saivat aina suurimmat osinkotuotot siitä summasta, jolla he ylittivät edellisen vuoden tuloksen. Nopein tapa tehdä tämä oli julkaista uudelleen kaikki varastossa lojuva materiaali kilpailukykyisellä laadulla. Kaikkien Disneyn pitkien elokuvien äänet päätettiin tarkistaa ja tarvittaessa määrätä uudelleen dubattaviksi.

Aikakausi oli kiva, kun tehtiin kaikki vanhat klassikot: Pinocchiot, Dumbot ja Lumikit. Vanhoista suomenkielisistä dubbauksista en ole vieläkään nähnyt sitä ensimmäistä, Ritva Laatton 1962 ohjaamaa versiota Lumikista. Siinä tiettävästi oli Lumikkina Eeva-Kaarina Volanen. Tarkastin Lumikkia dubatessani elokuva-arkiston Antto Kärkkäisen kanssa kaikki 21 Lumikki-kopiota läpi toivoen löytäväni edes yhden kopion Laatton työstä, mutta ne olivat jokainen Matti Raninin 1982 dubbaamaa versiota. Ilmeisesti kaikki vanhat kopiot oli poistettu uusien kopioiden tieltä. Lumikin ensimmäisestä suomenkielisestä versiosta ei ollut yhtään filmikelaa tallella, eikä siitä oltu tehty edes äänilevyä. Ainoa muisto siitä on Hesarin juttu, jossa otsikoitiin “Kansallisteatterin kerma lahjoittaa äänensä Disneylle”. Dubbaaminen oli siihen aikaan vielä niin kallista, että kaikki laulut otettiin ruotsinkielisestä dubista; hahmot siis puhuivat suomea, mutta lauloivat ruotsiksi.

Ritva Laatto oli nainen edellä aikaansa. Olisi hienoa, jos joku joskus kirjoittaisi hänestä, kukaan ei tunnu enää muistavan, että hän aloitti nämä hommat Suomessa. Kokoelmissani on hänen toinen ja viimeinen dubbausohjauksensa, Miekka kivessä vuodelta 1965. Vaikkakin ajan tapojen mukaan siinäkin naiset näyttelevät poikaroolit ja Merlin on ehkä hieman nuori ulkomuotoonsa, on se silti erinomaisen tinkimätöntä työtä.

Ritva Laatton jälkeen Disneyn suomennoksista vastasi Reino Bäckman. Silloin budjetit olivat huomattavasti pienempiä ja toimittiin usein välttävissä ja puutteellisissa studiotiloissa. Esimerkiksi Bäckmanin Bambissa alkuperäinen dialogi vuotaa usein luureista läpi. Ja joskus oli pakko tinkiä näyttelijävalinnoissa. Esimerkiksi Bäckmanin Viidakkokirjassa Bagheeran roolin näyttelee Vuokko Saarinen eli nainen. Luulin koko nuoruuteni, että Baloolla ja Bagheeralla on jotain säpinää! Ja samaan tapaan kuin Ritva Laaton Lumikissakin on Reino Bäckmanin Tuhkimossa hiirien laulut poimittu suoraan alkuperäisestä englannin kielestä. Bäckman dubbasi muistaakseni kuusi Disney-elokuvaa ja Matti Ranin saman verran. Bäckmanin dubbauksista jäi jäljelle ainoastaan Robin Hood, joka onkin hänen parhaansa.

Yksi uudelleen dubatuista Bäckmanin töistä oli Aristokatit. Pekan versiossa Herttuatarta esitti Carita Mäkelä.

Bäckmanin wanhat dubit olivat sinulle siis entuudestaan tuttuja, kun dubbasitte niitä uudestaan?

Pekka: Olin kuunnellut niitä äänilevyiltä jo pienestä pitäen. Kaikki ”Disneyn pienet Long Play” -levyt ja myös ne ison LP:n kokoiset, Viidakkokirja, Nalle Puh ja hunajapuu, Aristokatit ja Robin Hood. Minulla on ollut kotona iso läjä myös niitä, joita ei ollut ollenkaan leffana, kuten Iso paha susi ja lihotuskuuri, Hessu sheriffinä, Superhessu ja kadonneen pyramidin arvoitus, Mikki ja Hessu Ei Ei Maassa, Karhukopla ja Ykkösnolla, Pelle Peloton – Televisiotemppuja ja takapotkuja, Pikku Hukka – Isän paha poika, Hessu ja taikaraketti ja muita.

Opin näiltä levyiltä paljon ääniesiintymisestä, mistä oli hyötyä, kun olin pikkupoikana Kallion kirjaston nukketeatterin vakikalustoa. Siihen aikaan teimme aina äänen ensin magnetofoninauhalle ja esitystilanteessa tulkitsimme ääntä nukkejen avulla. Eli täsmälleen päinvastoin kuin dubbauksessa! Kallion kirjastosta minut löydettiin Irina Batujevan Suomen Nukketeatteriin, joka kiersi esiintymässä lasten sairaaloissa. Harrastukseni kautta pääsin Helsingin kaupunginteatterin Lastenpäivien toimikunnan lapsijäseneksi. Siellä pyydettiin toteuttamaan teatteripäiville väliaikanäytelmä, jonka sitten kirjoitin ja ohjasin. Olin siis yksitoistavuotiaana ”ohjaaja” ja ”näytelmäkirjailija!”

Vanhaa Disneytä uudelleen dubatessa ehkä kaikkein hankalinta oli koettaa kääntää jotain Aristokattien lauluja uudestaan, kun Pertsa Reposen vanhat tekstit tunkivat koko ajan kielen päälle. Viidakkokirjassa Reino Bäckman oli ottanut niin paljon omia vapauksia, että kääntäminen oli aika helppoa. Bäckmanin teksti ei ollut samaa kuin englanninkielisessä: “On kiva olla huoletonna täällä metsän keskellä, voit laskea huolet itsestäsi pois…” Hänhän oli enemmän ruotsin- kuin suomenkielinen, joten joitakin pieniä käännöskukkasia lipsahti aina väliin.

Vanhojen klassikoiden lisäksi Disney dubbautti yllättäen myös vuoden 1989 Pienen merenneidon kaikissa maissa uudestaan vuonna 1999. Tiedätkö asiasta mitään, kun olit samoihin aikoihin alalla?

Pekka: Pienen merenneidon uudelleen dubbaaminen oli järjetön teko. Ari Parviainen tarjosi sitä minulle ja kieltäydyin kunniasta, kun mielekkäämpää työtäkin oli tarjolla. Myös Sebastian-rapua loistavasti Raninin ohjauksessa tulkinnut Tom Wentzel ilmoitti, ettei hänkään halua olla mukana moisessa pyhäinhäväistyksessä. Pieni merenneito -tv-sarjaa olin toki tehnyt useamman jakson Johanna Nurmimaan ja Arttu Kapulaisen kanssa.

Matti Raninin vuoden 1989 dubbauksessa ei ollut mitään vikaa. Muistan, kun näin sen lehdistöennakossa elokuvateatteri Bristolissa ja ajattelin: “Herttileidi, tämähän toimii. Siis voiko olla totta, että voin rentoutua tässä ja katsoa elokuvaa ilman, että tarvitsee jännittää, milloinka se seuraava suuri myötähäpeän hetki tulee?” Ja tämä oli siis pari vuotta ennen kuin tulin alalle.

Disney halusi todennäköisesti julkaista jotain 20th Century Foxin Anastasia-elokuvan vastapainoksi, joka olisi suunnattu samalle kohderyhmälle. Pienen merenneidon päivittäminen digiääneen oli halvin saatavilla oleva ratkaisu. Sääli, sillä Raninin hieno työ jäi sen myötä kuluttajien ulottumattomille.

Arttu Kapulainen ja Johanna Nurmimaa esittivät Pärskyä ja Arielia Pieni merenneito -tv-sarjassa.

Dubbaajilla näytti olevan ennen vapaammat kädet äänien ja käännösten suhteen, 90-luvulla sitten Disney alkoi vaatia, että pitäisi olla enemmän alkuperäisen kaltainen.

Pekka: Disney ymmärsi, että kotivideot olivat tulleet jäädäkseen, ja halusi laittaa kaikki vanhat elokuvat priimakuntoon loputtomia uudelleenjulkaisuja varten. Lumikin kohdalla he olivat aivan erityisen tarkkoja. Se kun oli Walt Disneyn itsensä ohjaama, eräänlainen pyhäinjäännös. Sen piti olla täsmälleen niin kuin Walt oli sen itse halunnut. Oli hienoa saada Matti Ranin toisintamaan Viisaan rooli tähänkin versioon. Kuningattaren suhteen Disney oli hyvin pikkutarkka, ääni ei saanut missään tapauksessa olla liian uhkaava tai päällekäyvä. Terhi Panula teki siinä erinomaista työtä.

Kyllähän Amerikastakin löytäisi suomenkielisiä näyttelijöitä sen verran, että dubbaukset voisi tehdä siellä, mutta silloin ne eivät puhuttelisi suomalaisia ollenkaan. Siellä ei olisi täkäläisiä sanontoja, ei ilmaisuja eikä murteita. Blake Todd on sanonut minulle, että he nimenomaan haluavat tehdä sen siinä maassa, jossa sitä kuunnellaankin, jotta siitä tulisi sen maan kuluttajia puhutteleva.

Disneyllä on nykyään todella tarkat speksit siitä, kuinka monta repliikkiä pitää nauhoittaa kuinka monessa minuutissa. Kun olin ohjaamassa Boltia SDI:llä, kaikki näyttelijät tekivät hyvää työtä, mutta yksi vei hieman enemmän aikaa kuin pari muuta. Joten me vain siirsimme tunteja: “Okei, nuo lopettivat kaksi tuntia aikaisemmin, siirretään ne tuolle eikä kukaan huomaa mitään.” Tuntimäärä on ihan sama, laskutus on ihan sama ja palkat on ihan samat, ainoa ero on, että pari näyttelijää pääsee vähän aikaisemmin kotiin ja yksi näyttelijä on vähän myöhempään töissä. Mutta tuollainen sumplaaminen ei ole nykyään enää mahdollista.

Kääntäjä Marko Hartama oli mukana seuraamassa joitakin Boltin nauhoituksia. Marko on mainio tyyppi ja ottaa työnsä todella tosissaan ja ammattitaidolla. Pidimme hänen kanssaan parikin sessiota, joissa keskustelimme eri repliikkien merkityksistä. Marko oli pyynnöstäni kirjoittanut koomisiin one linereihin useita eri vaihtoehtoja, jolloin pääsimme studiossa kokeilemaan, mikä niistä istui parhaiten kunkin talentin ilmaisulle.

Boltin kohdalla tehtiin Suomessa jotain, mitä ei ole tietääkseni tehty missään aiemmin. Kahta roolia lukuun ottamatta käytin kaikissa hahmoissa tunnettuja stand up -koomikkoja. Esiintyjälista oli kuin stand upin Kuka on kukin -opuksesta: Sami Hedberg, Heli Sutela, Ismo Leikola, Tomi Walamies, Ilari Johansson, Pirjo Heikkilä, Stan Saanila, Pekka Jalava, Mika Eirtovaara, Niko Kivelä, Riku Suokas, Jacke Björklund, Anitta Ahonen, Tommi Mujunen, Pete Kosonen, Markku Toikka, Joni Koivuniemi, Jouni Kallio, J.P. Pirinen, Marko Kämäräinen ja monta muuta. Kumma kyllä, kukaan kriitikoista ei huomannut tätä, ja jippo jäi stand up -piirien omaksi yksityiseksi salaisuudeksi.

Miten palkkaus ennen tapahtui?

Pekka: Wernessä tuottaja aina kysyi minulta, montako nauhoitustuntia tuotantoon tarvitaan. Olin seurannut näyttelijöitä ja merkannut muistiin, kuinka monta repliikkiä per tunti kukin teki. Tämä siis alun perin ihan itsekkäistä lähtökohdista, pyrin välttämään turhia hyppytunteja. Tiesin tarkkaan, minkälaisiin repliikkimääriin kukin näyttelijä pystyisi ja minkälainen tulkinta oli kenenkin vahvuusaluetta. Ilmoitin tuottajalle, että A:n kanssa menee näin monta tuntia ja B:n kanssa noin monta, C pitää tehdä yhdessä päivässä ja D voi tulla vaikka tunti per joka aamu, jos rooli on niin rankka kurkulle, ettei sillä äänellä pysty huutamaan montaa tuntia. Näiden laskelmien mukaan tuottaja teki budjetin.

Tämä oli hyödyllistä myös näyttelijöille. Ennen laskelmiani näyttelijä ei tiennyt, kuinka moneksi tunniksi häntä tarvitaan ja joutui usein varaamaan paljon turhaa aikaa työtä varten, siis aikaa, josta ei maksettu mitään. Vielä 80-luvulla näyttelijä usein buukattiin koko päiväksi, mutta kun häntä tarvittiin vain parin tunnin verran, tuli palkkakin vain parista tunnista, mikä oli erittäin turhauttavaa näyttelijöille.

Minun oli muita helpompi tehdä näitä laskelmia, sillä käytin studiossa aina omaa läppäriäni. 90-luvun alussa läppärit maksoivat maltaita, eikä studiolla ollut vielä varaa ostaa sellaista ohjaajille. Pystyin kätevästi etsi- ja korvaa-toiminnoilla laskemaan tasatunnein, montako repliikkiä oli nauhoitettu. Toivoin, että puhumoon laitettaisiin oma monitori, josta näyttelijä näkisi saman tekstin, joka minulla oli näytöllä. Tällöin näyttelijän ei tarvitsisi etsiä käsikirjoituksesta repliikkejään tai tehdä niihin korjauksia, vaan tekisin tämän kaiken hänen puolestaan. Valitettavasti sen aikaiset putkimonitorit pitivät niin paljon ääntä, ettei tämä ollut mahdollista. Toiveeni toteutui vasta litteiden näyttöjen yleistyessä. Nykyään tätä paperitonta järjestelmää käytetään poikkeuksetta kaikissa dubbausstudioissa.

Dubbauksessa on kuulemma nykyään kova työtahti, oliko myös 90-luvulla?

Pekka: Kyllä silloinkin pidettiin nopeaa tahtia, mutta ei kellon takia, vaan siksi, että jos jää pitkäksi aikaa puuhaamaan jotain muuta, näyttelijä kopissa rupeaa miettimään kesämökkiä ja kesämökin laituria. Sitten yhtäkkiä sanotaan “Hei, olet se hahmo!” ja hän on “Ai niin joo” ja sitten pitää sanoa “Ei kun otit äsken vähän matalammalta, otetaas uudestaan”. Mitä nopeammin tekee, sen paremmin talentti pysyy hahmossa mukana. Jos on tarpeeksi paljon repliikkejä, pääsee ehkä jopa ihan elämään omaa rooliaan.

Pekka ja monia lapsirooleja dubbauksissa näytellyt Antony Bentley.

Muistan, kun Antony Bentley tuli aikanaan 12-vuotiaana tekemään Mowglin roolia Viidakkokirjaan. Hänen isänsä kuskasi hänet studiolle ja oli hieman huolissaan siitä, miten poika pärjää. Vakuuttelin, että tehdään sen verran kun jaksetaan, pidetään vessa- ja juomataukoja ja muuta. Kun isä lähti, istutin Antonyn tuoliin ja sanoin hänelle: “Antony, tuo, mitä puhuin isällesi äsken, oli valetta. Meillä on nyt aikataulut kiristyneet tuolta Amerikoista ja meidän pitäisi tehdä tämä koko rooli tänä iltana, ja tällä repliikkimäärällä voi kestää yhteen tai kahteen asti yöllä. Miltä sinusta tuntuu, jaksatko?” “Joo, kyllä mä jaksan!”

Menimme koppiin, enkä tiedä mistä sen keksin, mutta kun olimme saaneet ensimmäisen sivun loppuun, sanoin Antonylle: “Nyt ota se paperi eteesi, revi se keskeltä kahtia ja revi se sitten uudestaan, ja nyt kun se on pienenä silppuna, heitä se ilmaan!”  Tein itse samoin studion puolella, ja nauhoitusten loputtua studio ja puhumo olivat molemmat kuin lumimyrskyn jäljiltä. Se oli joku hetken mielijohde meikäläiseltä, mutta Antony sanoi vuosia sen jälkeen, että hän aina odotti sitä: “Kun saan vielä tuon yhden repliikin tehtyä, pääsen repimään tämän paperin!” Hän sanoi, että se toimi hänellä hirveän hyvin ja piti hänet innoissaan koko nauhoituksen ajan. Olemme pysyneet hyvinä ystävinä siitä roolista lähtien.

Kun Veeti and the Velvets teki Viidakkokirjan korppikotkia, olivat he yksi kerrallaan studiossa sillä välin, kun toiset katsoivat valikoimiani piirrettyjä studion taukotilassa. Sillä tavoin varmistin, että kaikki pysyvät koko ajan samalla animaatioaaltopituudella.

Olet dubannut vanhaa ja uutta Disneytä yhtä aikaa, oliko niiden työtavoissa eroja?

Pekka: Ei työtavassa paljon eroa ole, katsoo vain, ettei vanhoihin leffoihin päästä sellaista nykyslangia, joka saattaa mennä uudemmassa läpi. Veeti and the Velvets keksi, että Viidakkokirjan korppikotkat voisivat puhua Turun murretta. Kokeilimme sitä, mutta se oli liian radikaalia vanhaan elokuvaan. Uudessa leffassa, kuten Karhuveljeni Kodassa, se menee kyllä läpi, mutta vanhoissa elokuvissa ilmaisun on sovittava elokuvan maailmaan. Kaikenlaiset teininasaalit ja suhuässät kuulostavat myös vierailta vanhojen piirrosklassikkojen maailmassa.

Korppikotkien terveiset Baloo-karhulle.

Ohjaamisen lisäksi teit usein myös käännökset itse. Miten käänsit elokuvia?

Pekka: Opin siihen työn kautta. Hyvä puoli siinä, että aloitti työt ihan kylmiltään, oli että kaikki ongelmat joutui ratkaisemaan itse. Alkuun laskin tavuja, montako tavua on englannissa ja montako suomessa, yleensä siinä välissä ei tarvitse kiinnittää synkkaan niin paljon huomiota, mutta jos se päättyy johonkin “I’m gonna do it to YOU”-tyyliseen, pitää katsoa, että saa sen uun sinne loppuun. Joskus synkka saattaa mennä samaan tahtiin hahmon hännän kanssa, joskus se menee tahdilleen taustamusiikin mukaan. En usko, että on järkevää lähteä tavoittelemaan orjallista huulisynkkaa. Tärkeintä on dramaturgisesti toimiva teksti ja tilanteeseen sopiva ilmaisu.

On ensimmäisenä ymmärrettävä koko tarina ja miten hahmot kasvavat sen tarinan aikana, mikä on kunkin repliikin merkitys dramaturgisessa mielessä, mitä se kertoo hahmosta ja miten se vie pääjuonta eteenpäin. Me elävät ihmisetkään emme sano aina kaikkea mitä tarkoitamme, vaan alla saattaa olla jokin toinen tarkoitus.

Viestit on mietittävä läpi ja sitten tarkastettava, onko siellä verbaalihuumoria. Originaalihan ei aina toimi suoraan käännettynä, silloin on mietittävä, saisiko siihen jotain yhtä hauskaa tai mieluummin hauskempaa. Se panee kekseliäisyyden koetukselle. Pahin tilanne olisi katsoa leffaa teatterissa ja miettiä “Ei kun tuohon olisi ollut hyvä laittaa…” Silloin on jo liian myöhäistä. Kaikki pitää miettiä niin monta kertaa etukäteen, että kun sitä sittemmin katsoo teatterissa, ajattelee: “Okei, mutta mietimme tuota pitkään, emmekä keksineet parempaa. Se on varmasti parasta, mitä siihen voi laittaa.”

Parhaimmillaan vitsit toimivat suomeksi vähintään yhtä hyvin kuin englanniksi. Esimerkiksi Aladdinissa Veskun ”Mattomies, jou, paas hapsua hanskaan” vetää vertoja originaalille. Mulanissa mietin pitkään Mushun repliikkiä, kun hän nimittää uneliasta pandaratsuaan sanalla ”black and white”, mikä on Amerikassa yleinen termi poliisiautolle. Lopulta keksin nimittää sitä ”Pandoliinoksi”. Leijonakuninkaassa hyeenojen vitsi ”You wanna Cub sandwich?” kääntyi muotoon ”Ookkonää Oulusta, syökkönää jellonia”.

Sinua kehutaan hyväksi fyysiseksi ohjaajaksi. Miten ohjaat näyttelijöitä?

Pekka: Pyrin olemaan niin, etten näe näyttelijää ollenkaan. Joitain näyttelijöitä nimittäin saattaa häiritä se, että heitä katsotaan, eivätkä he oikein voi rentoutua. Ja toiseksi minua ei pitäisi kiinnostaa se, miltä näyttelijä näyttää replaa tehdessään, vaan sopiiko ulostuleva ääni piirrettyyn kuvaan. Kun teen oikeutta kuvalle, teen oikeutta myös näyttelijälle.

Usein miettii itse, miten se ääni tulisi, ja huomaa “Hetkinen, jos ajattelen tällaista ääntä, minulla on silmät ihan auki” ja sanoo sitten vain näyttelijälle “Hei, kokeilepa pitää kulmakarvat mahdollisimman ylhäällä ja silmät tosi auki”. Jos hahmo heittää jotain repliikin aikana, käskee näyttelijää tekemään sen liikkeen oikeasti, tai jos hahmo syö puhuessaan, sanoo “Älä ole syövinäsi vaan puhu ihan normaalisti, mutta pidä yhden sormen niveltä vähän hampaidesi välissä, niin kuulostaa siltä, että sinulla on oikeasti suussa jotain”. Jotenkin ihmisvartalossa kaikki vain on yhteydessä kaikkeen. Kelaan siis itse sitä, miltä tuntuisi, jos sanoisin tämän.

Bernard ja Bianca Australiassa -elokuvan McLeachin suomiääni Matti Tuominen, alias Hyvien herrojen johtaja Paukku, oli oikeasti todella lempeä, vaikka hänen piti elokuvassa kuulostaa uhkaavalta. Keksin loppujen lopuksi asettaa mikrofonin niin, että hän nojasi punnerrusasennossa pöytään, jonka päällä mikrofoni oli. Silloin hän oli etunojassa ja tavallaan valmiina hyökkäämään sen mikrofonin kimppuun. Siten hän sai ne uhkaavat äänet tulemaan paljon paremmin kuin istuen mukavasti tuolissa. Sellaiset jutut vain tulevat mieleen sillä hetkellä, tyyliin “Hei, kokeillaas tällä tavalla”.

Matti Tuomisen terveiset ohjaajalle.

Lumikissa pyysin kaikkia kääpiöiden ääniä pitämään toista kättä mahan päällä. Jos ääni tuntui värisevän vatsassa, he tiesivät heti käyttävänsä liian paljon ilmaa keuhkoissa. Etuhampaat yhteen painettuna saa helposti uhkaavan sävyn, kulmakarvat kohotettuna taas tavoittaa helpommin vilpittömät sävyt. Monissa nappinenäisissä pikkueläimissä auttaa, jos painaa sormella toisen sieraimen kiinni.

Testatessaan Aku Ankan ääntä Jukka Rasila muuttui lähes koko olemukseltaan itse Aku Ankaksi! Jukalla oli mukanaan pieni Walkman-kasettisoitin, josta hän toisti Aku Ankan englanninkielisiä repliikkejä luureihinsa, ja toisti ne heti perään hurjalla ankkaraivolla. Jukka käveli pitkin studion käytäviä ja sai aina muutaman askeleen välein akuankkakohtauksia. En ole ikinä nähnyt kenenkään näyttelijän haluavan roolia niin paljon. Meille molemmille oli juhlava hetki, kun Jukka vihdoin pääsi tekemään Aku Ankan ääntä piirrosfilmiin.

Aku vuodesta -93

Suomalaiset Disney-dubbaukset ovat kuulemma saaneet palkintoja, ainakin Aladdinista ja Leijonakuninkaasta liikkuu tällaisia väitteitä. Onko näin?

Pekka: Hirveän monesta on tullut, mikä tietysti lämmittää mieltä. Luulisi, että ne Amerikasta jakaisivat palkintoja isoille kielialueille, joilta tulee paljon rahaa. Siellä joku viiden hengen raati katsoo dubbaukset läpi, ja meille vain ilmoitetaan faksilla, että teillä oli paras versio tästä ja tästä. Minulla on muutama faksi vielä tallessa. Joskus kyselin niitä Wernestä, mutta niitä ei ollut enää tallessa.

Molemmissa meillä oli aivan mahdottoman lahjakkaat näyttelijät mukana, Leijonakuninkaassa Paavo Kerosuo, Esa Saario, Annimaria Rinne ja loistavana Scar-pahiksena Jukka-Pekka Palo. Aladdinissa taas Vesa-Matti Loiri, Sami Aarva, Ulla Hakola ja Jarkko Rantanen, joka myös sai erikoiskiitokset Jafarin roolista Amerikasta saakka. Veikko Honkanen oli molemmissa, Zazuna Leijonakuninkaassa ja Sulttaanina Aladdinissa. Näiden lisäksi tuli palkintoja monesta muustakin. Ensimmäinen Toy Story sai valtaisat mainesanat, samoin Notre Damen kellonsoittaja, Lumikki, Prinsessa Ruusunen ja Tuhkimo. Viidakkokirja oli myös yksi niistä – siitä Disneyn äänijaoston johtaja Blake Todd mainitsi, että kuningas Louie ja Baloo ovat parhaat, mitä on missään versiossa kuultu.

Blake Toddin kiitokset Suomen Baloolle.

Eeki Mantere on kyllä paras kuningas Louie!

Pekka: Juuri tuollaisissa jutuissa populaarikulttuurin tuntemisesta on hyötyä: ”Okei, tämän hahmon ääni on Louis Prima, kuka on Suomessa tehnyt eniten Louis Priman biisejä? No Eeki Mantere tietenkin, hän on tehnyt ne kaikki. Kokeillaanpa häntä, hän kun osaa jo valmiiksi sen laulutyylin.” Ja totta kai hänellä on hirveä into tehdä rooli just oikein, koska hän tietää, että siinä on alun perin Louis Prima, ja hän tuntee koko Priman tuotannon. Tuollaisissa kohdissa tuntee, ettei etsitä jotain ehkä sopivaa laulajaa tai näyttelijää, vaan selvitetään oikeasti, kuka on Suomen Louis Prima.

Sama oli Aristokattien alkulaulun kanssa. Sen vetää alkuperäisversiossa ranskalainen Maurice Chevalier, ja kysyin isältäni, kuka olisi Suomen Maurice Chevalier. Hetken mietinnän jälkeen hän vastasi ”Kaarlo Juurela” ja minä siihen, että niinpäs muuten onkin! En yhtään tiennyt, osaako Juurela laulaa – olin joskus nähnyt hänet laulamassa operetissa, mutta en tiennyt, osaako hän laulaa vaaditussa tyylilajissa ja miten paljon hän osaa ranskaa, mutta ihmisenä hän on kyllä aika Suomen Maurice Chevalier! Juurela oli niin otettu siitä, että hän kävi ottamassa laulua varten omalla kustannuksellaan ranskan kielen oppitunteja – hän halusi, että ranskan lausuminen siinä laulussa olisi aivan kohdallaan. Juurela otti ihan kunnia-asiana sen, että pääsi mukaan elokuvaan.

Herkules alkaa dokumentaarisella selostajaäänellä, joten pyysin studioon Lars Svedbergin, joka oli siihen aikaan varmasti Suomen tunnetuin dokumenttiääni. Kun Potkupallo-Hessuun tarvittiin urheiluselostajaa, sain paikalle Anssi Kukkosen. Rokkikukon nimiroolia tuli vetämään itse Kirka. Pepe Ahlqvist on ilmetty Hottikatti. Leif Wager oli ainoa oikea valinta Mulanin isän Fa Zhoun rooliin, samoin myös Hannele Lauri Cruella DeVilin rooliin. Ja kuka olisi arvannut, että Tom Pöystin sisällä asustaa Eddie Murphy? Arja Koriseva Pocahontasin rooliin oli Aku Ankan edesmenneen päätoimittajan Markku Kivekkään ajatus ja aivan mainio sellainen. Arja on ilmetty Pocahontas!

Pocahontasin pääosien esittäjien Santeri Kinnusen ja Arja Korisevan terveiset.

Nykyään ääniä etsitään äänipankkien avulla. Oliko tällaista silloin vai löysitkö dubbaajat suhteiden kautta?

Pekka: Ei sellaista ollut. Totta kai kyselin aina näyttelijöiltä, kun en itse keksinyt sopivaa ääntä. Yksi hahmo, josta muistan kyselleeni paljon, oli Leijonakuningas-elokuvan Rafiki. Vanhempi Antti Pääkkönen soitti pari päivää myöhemmin ja sanoi: ”Hei Pekka, joskus kahdeksan vuotta sitten Teatterikorkeakoulussa oli yksi akrobatian opettaja, joka kuulosti kyllä aika paljon siltä!” Ei tarvinnut muuta kuin kaivaa, kuka hän oli! 

Langry Abdeslam Chellaf oli näytellyt verrattain vähän, mutta hänellä oli hirmuinen hinku tehdä Rafikin rooli. Langry on koko ikänsä opettanut näyttelijöille akrobatiaa, joten hän halusi päästä näyttämään, että osaa näytellä ihan Disney-elokuvassa. Se oli yksi harvoja kertoja, kun seisoin studiossa hänen vieressään, koska tuntui, ettei Langry muuten saanut minulta tarpeeksi tukea. Olin siis kopissa hänen vieressään ja annoin ohjeita tyyliin ”Sano näin, sano näin, eikun vielä lujempaa! Tehdään tällä tavalla, käytä käsiä näin!” Siitä tuli kyllä hirvittävän hyvä.

Langry Abdeslam Chellafin ja Esa Saarion terveiset.

Vesa-Matti Loiri tuli Aladdin-elokuvaan, kun mietiskelin, kuka tähän Hengen rooliin voisi sopia ja luin Disneyn castingmemoa uudestaan ja uudestaan työhuoneessa. Siellä sanottiin, että hahmon äänirekisteri menee ”huilumaisesta kuiskauksesta Voice of God -mylvintään”. Siitä huilu-sanasta minulle tuli mieleen “hetkinen, huilu ja huilumies ja Vesa-Matti Loiri”. Kysyin sitten toimitusjohtajalta: ”Mitäs jos Vesa-Matti Loiri tähän rooliin?” ”Luuletko että saat hänet?” ”Voin yrittää.” Soittelin sitten ihmisille ja kyselin, millainen Vesku on ihmisenä. He sanoivat, että jos hän haluaa sen tehdä, kyllä hän tekee, mutta jos ei halua, ei häntä saa rahallakaan sitä tekemään.

Sen jälkeen yritin tavoittaa puhelimitse itse Veskua. Loppujen lopuksi sain hänet kiinni niin, että tiesin hänen olevan eräässä hotellissa. Tiesin, ettei siellä tietenkään yhdistetä minua hänen huoneeseensa, joten soitin respaan ja kysyin, näkyykö siellä aulassa Vesa-Matti Loiria. Parin epäonnistuneen soittoyrityksen jälkeen pyysin hotellin vastaanottovirkailijaa soittamaan minulle, kun Vesku näkyy siellä aulassa, niin meillä molemmilla on helpompi elämä. Vähän ajan päästä sitten soitettiin ja sain Loirin langan päähän!

Saitko hänet helposti rooliin vai pitikö suostutella?

Pekka: Ei tarvinnut. Kutsuin Veskun äänitestin jälkeen työhuoneeseeni ja näytin hänelle Viidakkokirjan Apinalaulun scattiosuuden ensin englanniksi ja sitten suomeksi. Sen laulun suomenkielinen versio oli tehty vähän suuremmalla meiningillä, kun oltiin silloin niin mukana hetkessä. Näytin ne Veskulle ja sanoin: ”Tätä ei tarvitse tehdä niin kuin se on alun perin tehty, vaan sen voi yrittää tehdä vielä paremmin!” Hän totesi: ”Oi vitsi, tästä tulee niin kova juttu!”

Vesku oli innoissaan siitä, ettei meidän tarvitse kopioida jotain muuta, vaan voimme mennä ihan laidasta laitaan sen kanssa. Loiri sanoi, että häntä on koko ikänsä haukuttu siitä, että hän aina rikkoo rajoja ja on äärimmäisyyksissä. Hän sanoi olevansa siksi todella tyytyväinen, että tässä oli kerrankin rooli, jossa kaikki se oli koko ajan etua ja plussaa – kukaan ei tule valittamaan ”Okei, nyt meni vähän överiksi” vaan sanotaan koko ajan ”Kokeillaas vielä lujempaa!”

Vesku kuulemma dubbasi hahmon mykän kuvan päälle, onko se totta?

Pekka: On. Veskun aikatauluista johtuen jouduimme tekemään roolin yöaikaan, aloitimme yhdeksän maissa illalla ja lopetimme joskus viiden aikoihin aamuyöllä. Aloitimme tekemään roolia alkuperäisen ääniraidan kanssa, mutta minusta tuntui, että pitkän session loppupuolella hän lähti joskus rakentamaan sävyjä Robin Williamsin suorituksen pohjalta, joten ehdotin, että jättäisimme alkuperäisen ääniraidan kokonaan pois. Kerroin sitten aina Veskulle, mitä tässä äänessä pitäisi olla ja miten venytät tätä ääntä ja näin. Parissa kohdassa emme meinanneet saada ääntä kohdalleen, jolloin Vesku sanoi: ”No paas ny näyttäen, miten se vääräkielinen tekee sen!” ja katsoimme mallia alkuperäisestä ääniraidasta. Tällä varmistuimme siitä, että Vesku ei kopioi Williamsia, vaan tekee roolista ihan puhtaasti oman juttunsa. Siitä tuli kyllä todella hyvä.

Mukana oli paljon televisiosta tuttua, Tyyneä, Uunoa ja ”Kliffaa hei”-tyyppejä. Vesku ei ole varsinaisesti imitaattori, mutta hänellä oli paljon omaa henkilögalleriaa, jota siinä pystyi käyttämään hyödyksi. Katsoin ennen dubbausta kaikki vanhat Spede Show’t nauhalta, kuuntelin sitä Speden kehittämää kieltä ja yritin soveltaa sitä Henkeen, ja kävin vielä joka ainoan repliikin läpi yhdessä Veskun kanssa. Nauhoitusten aikana pidin tarkkaan huolta, ettei Vesku käytä koko elokuvan aikana samaa ilmaisutapaa kahdesti. Uskoin, että sillä tavalla saimme mukaan vielä yhden ulottuvuuden Hengen rajattomaan persoonaan.

Veskun lampusta löytyi Henki!

Paljon siitä oli meikäläisen tekstiä, mutta Veskulta tuli vielä nauhoitusten aikana useita oivalluksia. Yksi sellainen oli kohtauksessa, jossa Henki pelastaa Aladdinin merenpohjasta. Siinähän se heittää saksankielistä tekstiä, olin laittanut siihen jotain ”Eine kleine Prinseleine”, mutta tekstiä ei ollut tarpeeksi. Sanoin Veskulle, että jatka siitä vain jotain perään saksaksi, ja hän alkoi huutaa ”Tannenbaum, Tannenbaum!” Se oli hillittömän loistava juttu! Toinen vastaava oli, kun Henki pelaa maton kanssa shakkia, ja siinä kohtaa hän muuttuu aivan selvästi venäläisshakinpelaajaksi. Sanoin ”Vitsi kun tähän jotenkin saisi sen Venäjä-jutun mukaan”, no Vesku päätti kokeilla ja heitti ”Voihan Venäjä, mä häviin siis matolle!” Se oli siinä, myös aivan loistava oivallus!

Veskun rooli Aladdinin Henkenä oli myös huomattava vedenjakajakohta. Sen jälkeen ei ollut enää mitään ongelmia pyytää nimekkäitäkään näyttelijöitä mukaan. Sitä ennen oli vähän sellaista ”Ai noita, muistan, se Reino Bäckmanhan teki niitä ennen vanhaan, en nyt oikein tiedä kun olisi vähän muutakin hommaa…” Aladdinin jälkeen asenne oli ”Ai pääsenkö kokeilemaan, jippii, minähän tulen mielelläni!” Sen jälkeen oli paljon helpompi saada näyttelijöitä. Kaikki halusivat näyttää, mitä osaavat. Lampun Henki sai niin paljon huomiota ja siitä nähtiin, ettei näitä tarvitse kopioida, vaan ne voidaan tehdä niin, että ne toimivat tässä maassa ja tällä kielellä.

Toinen omanlaisensa roolisuoritus oli Pirkka-Pekka Petelius Leijonakuninkaan Timonina. Olit kuulemma tyytyväinen, että sait hänet mukaan.

Pekka: Joo. Aake Kalliala ja PPP eivät iltapäivälehtien mukaan olleet siihen aikaan puheväleissä, ja unelmani oli, että he olisivat toisistaan tietämättä näytelleet samassa leffassa. Se oli minusta hauska idea ja testasinkin Aaken Pumbaan, mutta Pekka Laiholta tuli piirroshahmoon vielä sopivampi testi. Piti päättää, laitetaanko Aake ja PPP siihen toisistaan tietämättä inside-vitsinä vai otetaanko oikeasti paras mahdollinen Pumba. Sen takia päädyin Pekka Laihoon – ajattelin, että elokuva elää kuitenkin paljon pitempään kuin PPP:n ja Aaken tapaus. Pekka Laiho todella rakasti Pumban roolia ja nautti sen esittämisestä täysin rinnoin.

PPP:n Timon on kyllä todella hyvä, siitä ei uskoisi, että hän on ensimmäistä kertaa isossa ääniroolissa!

Pekka: Lähetin PPP:lle tekstit etukäteen samaan tapaan kuin Veskullekin. Hän ei halunnut muokata tekstiä ollenkaan eikä häneltä myöskään tullut ehdotuksia huumoripuoleen, mutta hän oli teknisesti aivan hirvittävän lahjakas. Jos PPP esimerkiksi teki repliikin ensin yhdellä tavalla ja pyysin ”Tee samalla tavalla, mutta tuossa yhdessä kohdassa hengitä tällä tavalla”, niin repliikki tuli tismalleen samalla tavalla plus vielä se uusi hengitys.

Menikö sen roolin tekemisessä kauan, kun hän oli ensimmäistä kertaa dubbaamassa?

Pekka: Ei siinä mennyt sen enempää kuin muillakaan. Kun noissa rooleissa menee kauan, se yleensä tarkoittaa, että joko kopissa tai ohjaamossa on väärä henkilö. Ja jos levitysyhtiö on toivonut sen väärän henkilön sinne, pitää vain yrittää saada se kasaan.

On ollut joitain todella vaikeita rooleja, kuten se, kun Seppo Pääkkönen teki Haadeksen Herkules-elokuvaan. Haades oli puherytmiltään todella hankala hahmo, se hidasti ja nopeutti, teki äkkivetäisyjä ja muuta. Meillä taisi mennä jotain 45 minuuttia muutaman ensimmäisen repliikin tekemiseen. Sen jälkeen Seppo sanoi Wernen taukokopissa: ”Pojat, en viitsi ruveta miljoonan dollarin tekniikan keskellä riehumaan, mutta jos oltaisiin jossain muualla, voisin vakuuttaa, ettei tuossa huoneessa olisi enää yhtään ehjää tuolia.” Hyvä, että se vaiva nähtiin, koska sekä Tanska että Ruotsi joutuivat tekemään Haadeksen kokonaan uudestaan. Suomen versio oli Pohjoismaista ainut, joka meni suoraan läpi. Se rytmitys oli tosiaan vaikea, koska hahmo ei ole puherytmiltään näyttelijä eikä pahis, vaan tavallaan neuroottinen stand up -koomikko. Siitä kiinni saaminen oli alkuun todella hankalaa, ja Seppo on vielä todella lahjakas ja pätevä tällä alalla.

Seppo Pääkkösen terveiset urakan jälkeen.

Sen sijaan esimerkiksi Nalle Puhin nauhoitussessiot olivat aina maailman helpoimpia. Jarmo Koski on Blake Toddin mukaan Pohjoismaiden paras Nalle Puh. Aarre Karénilta tuli Kani aivan kuin itsestään. Ilkka Moisio oli ilmetty Pöllö, Jarkko Rantasen oma hulvattomuus pääsi aina vauhtiin Tikrussa ja Veikko Honkanen sai aina niin pessimistisestä Ihaasta aikaan hyvin hellyttävän hahmon.

Muista tähtirooleista tulee mieleen myös Laura Voutilainen Herkuleen Megarana, se on poikinut runsaasti kehuja suomalaisilta Disney-faneilta!

Pekka: Laura joskus vuosi sitten Herkuleen katsottuaan otti minuun yhteyttä ja kysyi: ”Kuka tässä on laulanut tämän Megaran laulun viimeisen nuotin?” ”Sinä!” ”Olenko minä oikeasti laulanut tuon noin, eihän minusta lähde tuollaista ääntä!” ”Kyllä lähti, muistatko, kun me vähän venytettiin ääntä ja saatiin se kasaan? Useampi otto siinä otettiin, mutta kyllä se olet sinä!” ”Ai se olen minä!” Hän ehkä oikeasti kuvitteli, että olimme paikanneet häntä jollain tavalla, mutta ei ollenkaan, itse hän siinä lauloi.

Ihana Meg

Tykkäsin kovasti myös Tammisen Jarkon Herkuleen roolista. Siinä oli ongelmana, että lopussa Herkules on oikeasti muskelisankari ja Jarkolla on kuitenkin vähän poikamainen ääni, siitä puuttuu sitä massaa. Ehdotin hänelle, että tehdään rooli yhdessä päivässä, jolloin ääni rasittuessaan painuu ja madaltuu pikkuisen päivän aikana. On tosi raskasta tehdä koko pitkä leffa yhdessä päivässä, siinä ollaan sitten aamusta iltaan studiolla. Jarkko oli heti, että hän kyllä jaksaa vetää sen putkeen. Kun sitä elokuvaa nyt katsoo, niin huomaa, miten hänen äänensä hieman madaltuu ja se kuulostaa raamikkaammalta siellä lopussa – jos olisimme tehneet roolin pikkusessioina, ääni olisi ollut koko ajan poikamainen. Se oli aivan mahtava rutistus, eikä Jarkko väsynyt yhtään päivän mittaan, vaan puhkui intoa loppuun asti. Jarkko oli myös käynyt tekstin erittäin huolellisesti läpi.

Jarkko itsekin mainitsi tykänneensä Herkuleen roolista, koska hän sai esittää siinä oikein tunteella.

Pekka: Siinä oli niin paljon repliikkejä, että silloin pääsee oikein elämään roolia läpi, mikä on aina hieno asia. Useat Jarkon sankarirooleista ovat aika suoraviivaisia, tässä hän pääsi näyttelemään muutakin kuin toimintaa. Yleensä pyrin ensimmäisenä nauhoittamaan isoimman koomisen roolin, jolloin sen esittäjällä on paljon liikkumavaraa. Jos äkkiä keksii että hei, sanotaankin näin, voidaan muokata vastausta niin että läppä sopii siihen, eikä niin että sori, ei voida heittää tuohon tuota vitsiä, koska vastaus on jo nauhoitettu tänne.

Herkuleen kanssa kävin pitkän faksitaiston Tanskan Disneyn kanssa. Heidän mukaansa elokuvan pitää olla joka maassa kirjoitettuna C:llä, eikä K.lla kuten Suomessa. Olin ymmärtänyt tämän yskän Pinocchiossa ja Aladdinissa, jotka pystyttiin sentään perustelemaan alkuperäisiksi erisnimiksi. Mutta Herkuleen alkuperäinen erisnimi on ”Herakles”, joten Hercules on siis Kevin Sorbo ja Herkules on Jarkko Tamminen. Samanlaista kädenvääntöä oli Suomessa, kun muutamat tahot halusivat, että puhuisimme ”Tartsanista” emmekä Tarzanista. Kokeilimme molempia versioita Janea esittävän Jonna Järnefeltin kanssa. Tartsan tuntui vain tahattomasti koomiselta piirroshahmon suussa. Lisäksi jos Tarzan olisi ollut Tartsan, olisi Janekin pitänyt ääntää suomalaisittain.

Tarzaniin saatiin niin ikään aivan mahtava tähtikaarti: Esko Salminen, Merja Larivaara, Juha Hyppönen, Jarkko Tiainen ja Elina Knihtilä! Nimihahmolle Peter Franzénille lähetin terveisiä elokuvan Pahat pojat käsikirjoituksessa. Kun Franzén on kuvassa ilman paitaa, sanoo toinen veli hänelle: ”Kato, Tartsan!”

Olet itsekin dubannut ohjaamisen ohessa, mitä pidät siitä?

Pekka: Kyllä tykkään ja myönnän, että niitä on tullut jonkin verran, mutta olen pyrkinyt tekemään niitä todella vähän. Disney-leffoissa Phil Harris on Baloo, ja kun sama näyttelijä esittää myös Aristokattien Thomas O’Malleyta, tein automaattisesti myös sen. Olen pyrkinyt siihen, etten tyrkyttäisi itseäni joka kohtaan, etten olisi jokaisessa sivuroolissakaan. Jos elokuvassa tulee sellainen fiilis ”Tuo sama näyttelijä oli tuossa ensin postinkantaja, nyt se on poliisi ja nyt tuo rankkuri” ja sattuu vielä olemaan hyvin tunnistettava ääni, elokuva ei kuulosta enää ison budjetin tuotannolta vaan halvalla tehdyltä. Useimmat itse tekemistäni rooleista ovat ne yksi tai kaksi roolia, jotka ovat jääneet jäljelle ja jotka olen käynyt nopeasti heittämässä, kun kukaan muista näyttelijöistä ei ole niitä tehnyt.

Joskus on tullut vähän ikävämpiäkin käänteitä, jotka ovat johtaneet pikarooleihin. Aikanaan 101 dalmatialaista -elokuvaa tehdessämme äänittäjä soitti kesken miksauksen ja sanoi, että Hämyhaukku-kohtauksen joukkohaukunta ei jostain syystä ole IT:llä eli tehosteraidalla, joten ajoin kaupungin toiselta puolelta studiolle ja päästelin siellä erilaisia haukkumisääniä koko illan. Aamulla ei kyllä tullut pihaustakaan kurkusta, kun oli pitänyt koota koko Lontoon koirat kasaan edellisenä iltana!

Terveiset 101 dalmatialaista -leffan konnilta: Jasperin Tom Wentzel, Jesperin Jyrki Kovaleff ja Cruellan Hannele Lauri.

Ghiblin puolelta muistan sen, kun työstimme Totoro-elokuvan suomiversiota. Totorohan ei puhu elokuvassa ollenkaan mitään kieltä, joten aioimme käyttää siinä alkuperäistä japanilaista ääniraitaa, koska on parempi käyttää suoraan originaalia. Viime tingassa saimme kuitenkin tietää kesken miksauksen, ettei niitä ääniraitoja saadakaan, joten menin studiolle saman tien ja kävin tekemässä koko Totoron roolin. Siitä tuli sen verran hyvä, että olivat muissa Pohjoismaissa tykänneet siitä niin paljon, että pyysivät saada käyttää sitä omissa versioissaan. Olen siis Totorona elokuvan kaikissa pohjoismaisissa ääniversioissa.

Röllin sydämeen tein alussa Ison Röllin äänen vain siksi, ettei meillä ollut varaa palkata siihen ketään muuta. Ajan myötä totuin omaan tulkintaani ja se jäi elokuvan lopulliseen versioon. Se on myös sama elokuvan kaikissa ääniversioissa.

Kävit vastikään tekemässä heittiksen myös Disneyn viimeisimmässä Räyhä-Ralfissa!

Pekka: En ole vielä nähnyt itse elokuvaa, mutta Antti LJ Pääkkönen tosiaan pyysi minua tekemään siihen sen kenraali Hologrammin. Peli-ikäiset poikani ovat nähneet elokuvan ja tykkäsivät tosi paljon, heidän mukaansa se oli kuulemma paikoitellen vähän liiankin jännittävä. Itse odotan elokuvaa innolla ja olen varma, että Antti LJ on tehnyt erinomaista työtä. Antti on hyvä ystävä ja muistaa minua aina pikku rooleilla, se on sangen piristävää. Vuosi sitten olin Joulupukkina Antin ohjaamassa Artturi Joulussa, se oli todella hauskaa! Antti on pesunkestävä leffafriikki, siksi vietämme usein aikaa yhdessä. Antti esitti myös muutaman soolonumeron häissäni.

Itse kiinnitin Antti LJ:n Ghiblin Kätkijät-elokuvan Shoun rooliin ja se onnistui loistavasti. Periaatteessa Antti oli aivan liian vanha esittämään Shouta, mutta halusin selkeän kokoeron Shoun ja Ariettan välille. Kun käytin Shoun roolissa hieman ”isompaa” ääntä, tuntui Arietta huomattavasti pienemmältä. Antin poikamainen ääni toimi hahmossa mainiosti. En usko että hän on missään muussa elokuvassa käyttänyt ääntään samalla tavalla, yhtä herkästi ja realistisesti. Kesällä 2012 testasin Antti LJ:tä Rovion Angry Birds -piirrettyihin, ja käsittääkseni hän on tätä nykyä useammankin pikkulinnun energinen ääni!

Mikä omista rooleistasi on ylitse muiden?

Pekka: Varmasti Baloo on se, josta olen tykännyt kaikista eniten. Eräs toinen, joka ei ole Disneyn eikä Ghiblin tuotantoa, on Batmanin rooli Batman: Mask of the Phantasm -elokuvassa [suom. Batman – Mustan kostajan paluu]. Se tuli Wernelle ja toimitusjohtaja, joka tiesi minun olevan kova Batman-fani, sanoi elokuvaa tarjottavan niin surkealla hinnalla, ettei hän periaatteessa ottaisi sitä studiolle ollenkaan, mutta tietää, että olisin loukkaantunut tosi pahasti jos kuulisin, että tämmöinen on ollut pöydällä eikä minulle olisi mainittu siitä mitään. Suostuin tekemään sen tosi halvalla. Siihen aikaan avustava äänittäjä Markus Degerman tuli nauhoittamaan repliikit, hän pääsi ensimmäistä kertaa itse miksaamaan koko jutun ja näyttämään samalla mihin pystyy. Näyttelijät sain projektiin soittamalla heistä jokaiselle henkilökohtaisesti ja kertomalla, että tämä on vain tämmöinen rahallinen pikkuprojekti, mutta minulle iso juttu, jos vain huvittaa tulla tekemään. Sain tosi hyvin mukaan sellaisia ihmisiä kuin halusinkin. Se oli sellainen kiva talkoohenkinen juttu, ja teimme myöhemmin myös piirrossarjan osia yhteensä 12 kappaletta.

Pyysin Veikko Honkasen Alfred-hovimestariksi, mutten antanut hänelle muita rooleja. Hän pystyy kyllä tekemään monenlaisia eri ääniä, mutta tunnistan itse ne kaikki, joten annoin hänelle siinä vain Alfredin osan. Halusin, että Veikko tekee roolin eikä erinäisiä läjiä heittoreploja. Yritin saada kaikkiin rooleihin eri ihmiset, jotta kukaan ei joutuisi puhumaan itsensä kanssa. Aarre Karén teki Jokerin, ja sellaista puhdasta pahisroolia hän ei ole koskaan aikaisemmin päässyt tekemään. Kun vielä pari vuotta sitten juttelin hänen kanssaan, hän yhä muisti Jokerin ja sanoi olevansa todella ylpeä siitä roolista. Se Batman-elokuva oli siis sellainen kiva, ei suuren huomion työ, mutta semmoinen yhteinen talkoojuttu.

Veikko teki 90-luvulla todella ahkerasti äänirooleja ja oli aina virtuoosimaisen hyvä jokaisessa roolissa. Halusin myös suuren yleisön arvostavan hänen lahjakkuuttaan, joten ehdotin Ilta-Sanomien Juhani Tolvaselle, että tekisivät Veikosta jutun. Juhani sai juoneen mukaan Suomen ainoan virallisen Disney-taiteilijan Kari Korhosen, joka tussasi Veikosta upean muotokuvan. Kuvan keskellä istuu Veikko mikrofonin ääressä ja hänen ympärilleen ovat kerääntyneet kaikki Disney-hahmot, joille hän on antanut äänensä – yhteensä 15 kappaletta! Nalle Puhin Ihaa-aasi, Pocahontasin paha kuvernööri Ratcliffe, Viidakkokirjan pantteri Bagheera, Peter Panin Kapteeni Koukku, Lumikin Jörö, Leijonakuninkaan Zazu, Aladdinin Sulttaani, Ihmemaan ovennuppi ja monet muut!

Kivuliaimmat omista rooleista ovat kapteeni Haddock Tintti-piirrossarjassa ja Optimus Prime Transformersissa. Ne olivat molemmat pelkkää huutamista. Haddockissa pitää ensin huutaa niin lujaa, että ääni menee rikki, ja sitten vasta aletaan huutaa sitä sadattelua. Parin tunnin jälkeen alkaa tuntua siltä, että naula uppoaa päähän joka kerta, kun suunsa avaa. Werneltä ilmoitettiin, että saat tämän Haddockin roolin, kun kukaan teatterinäyttelijä ei halua pilata työvälinettään tällaisella huutamisella!

Optimus Primea taas tehtiin Pauli Virran Sun Studiolla Salossa, joten matkakuluihin upposi niin paljon rahaa, ettei lyhyitä studiotunteja kannattanut tehdä. Muistan, että muutaman kerran kävin oksentamassa kesken nauhoitussession – kipua voi sietää jonkin aikaa, mutta lopulta alkaa oksettaa ihan vain sen jatkuvan kivun takia. Paperikori hetkeksi alle ja ei kun jatkamaan! Tätä nykyä Optimus asuu SDI:llä, ja työtunnit ovat huomattavasti inhimillisempiä. Miksaus on myös parempi. Optimus Prime on ainoa rooli, josta olen ikinä saanut fanikirjeitä. Olin siitä aika yllättynyt ja iloinen.

Kun Paulin studio sijaitsi vielä Pitäjänmäellä, siellä tehtiin jonkin verran myös Disneytäkin. Muistan ohjanneeni siellä ainakin Disneyn Lumikoirat. Antti Jaakola teki riemukasta työtä Cuba Gooding Jr:n nahoissa. Tätä nykyä SDI:llä vaikuttava Jukka Teittinen oli siinä muistaakseni äänittäjänä.

Nita: Veikon heittisrooleista tuli mieleen Varjoankka, jonka suomiversiossa omaankin korvaani pistivät kovin tutut äänet. Aikuiset pikkulapsirooleissa häiritsivät, mutta eipä sille oikein voi mitään.

Pekka: Varjoankkaa tein muistaakseni vain ne ensimmäiset myyntikasetit, Ankka vankka vaarojen, Oikeusankat yhtykää ja Nega-ankan synty, ja ainakin Titaanien taisto -nimisen jakson. Varjoankan rooli oli kuin tehty Antti Pääkköselle, joka on ihan dubbaajien aatelia. Salamannopeat reaktiot ja vaihdokset tulivat häneltä ihan luonnostaan. Monessa toimintakohtauksessa hän teki valmista jälkeä ensimmäisellä otolla. Useissa sarjoissa oli tapana, että minä tein alkuun kymmenkunta episodia ja kun nauhoitukset alkoivat rullaamaan omalla painollaan, joku toinen astui remmiin. Oli sarjoja kuten Nokkapokka, joihin ohjasin ainoastaan äänitestit. Wernessä tiedettiin, että saan ne paremmin läpi kuin monet muut.

T. Varjoantti

Tv-sarjoissa on pienempi budjetti, jonka takia tuotantopuolelta ilmoitetaan, kuinka monen ihmisen kanssa pitää tulla toimeen. Aikuisista lapsirooleissa tulee mieleen Hopon poppoo, jossa Antti Pääkkönen teki Mustan Pekan pojan PP:n. Hänet testattiin rooliin, ja nauhojen lähettämisen jälkeen jäin illaksi studiolle odottamaan päättäjien soittoa Jenkeistä, koska aikaeron takia he soittivat aina joskus kahdeksan tai yhdeksän aikaan illalla. Sieltä todettiin Antin PP-testistä: ”Hyvä tämä testi kyllä on, mutta mikäs hahmon ja näyttelijän ikäero nyt sitten on?” Minä siihen “Sellaiset 35 vuotta tai jotain!” Lyhyen tyrmistyneen hiljaisuuden jälkeen langan päästä todettiin: ”Okei, hyväksytään!” He olivat ilmeisesti odottaneet jotain 12–18-vuotiasta, sillä he eivät olleet huomanneet ollenkaan, että testin näyttelijä ei ollut oikea lapsi! 30 vuoden ikäero vähän hämmästytti, mutta testi hyväksyttiin siltä seisomalta – ikäerosta huolimatta.

Millaista tv-sarjojen tekeminen yleensä on?

Pekka: Riippuu mikä sarja on kyseessä – jotain Nalle Puhia on tosi ihana tehdä, kun ne hahmot ovat niin hellyttäviä, siis niin kauan kun se ei ole digitaalisesti animoitu vaan käsin piirretty. Joissain Varjoankoissa taas on mahdollisuus päästä tekemään anarkistista huumoria, siinä viitekehyksessä voi tehdä jotain – ei nyt suoraan sanoen roisia, mutta vähän jotain. Samoin oli Hopon poppoossa, jossa oli meikäläisen idea laittaa sen ensimmäisen myyntivideokasetin nimeksi Heitä voltti, Hopo. Sarjat ovat pitkää pakertamista. Niihin ei saa leipääntyä, on pystyttävä pitämään yllä into siihen, mitä on tekemässä.

Kokoelmassani on Pilipalipiloteista kaikki VHS-julkaisut. Myyntivideoiden lisäksi siitä oli vielä muutama videokasetti isommassa kotelossa, ne oli siis tarkoitettu vain vuokrakäyttöön eivätkä ne olleet ikinä myynnissä. Olin levittäjään yhteydessä ja lopuksi sain sitten jollain suhteettomalla hinnalla ostaa ne vuokrakasetit omiin kokoelmiini. Luulisi, että kun on ohjannut ja kääntänyt kyseisen sarjan, sen saisi automaattisesti omakseen, mutta näin ei ollut vielä silloin asia. Muutaman vuoden ruinaamisen jälkeen sain näyttelijöille VHS-julkaisuista aikakoodilla varustetun arvostelukappaleen. Vasta DVD-aikakaudella näyttelijät ovat saaneet työkopion työstään.

Pienemmissä tuotannoissa ei kuulemma joskus käytetä ohjaajaa ollenkaan.

Pekka: Sitä tapahtuu silloin, kun budjetit pienenevät. Muistaakseni Tuotantotalo Wernen Ari Parviainen aloitti tämän käytännön joskus viime vuosituhannen lopulla. En usko, että Disneyllä on harrastettu sitä, mutta joissain muissa sarjoissa ei ollut enää taloudellisesti järkevää tehdä ohjaajan kanssa, vaan äänittäjä hoitaa senkin homman. Esimerkiksi Transformersissa ei ole yleensä käytetty ohjaajaa, vaan äänittäjä on katsonut, että repliikeistä tulee oikean mittaisia.

Olemme yrittäneet selvittää, ketkä olivat aikanaan työstämässä Disneyn Ankronikka-sarjan vanhaa suomiversiota. Olitko sinä mukana siinä?

Pekka: Ohjasin joitain jaksoja vuosina 1995-98. Ainakin Scroogerello, Launchpad’s Civil War, Down and Out in Duckberg, Aquaducks ja A Drain in the Economy. Muistaakseni sen leffan teki Ari Parviainen ja luulen, että tv-sarjassa olivat ohjaajina useimmiten Ari ja Costi Snellman. Se Elli Castrénin Tupu, Hupu ja Lupu oli minulle hyvin hankala sulattaa, mutta ymmärrän toki, että ajan myötä sille on tullut tiettyä kulttiarvoa.

Pekka Autiovuori on ylivoimaisesti paras Roope!

Pekka: Ehdottomasti, ja hän itse myös välittää hurjasti Roopesta. Olimme tekemässä jotain Ankronikan jaksoa, kun Pekka rupesi hieman kiistelemään kanssani: ”Voisiko Roope oikeasti tehdä näin? Minusta hän ei ole noin ilkeä ja julma!” Minä selitin: ”Hänen täytyy tuossa kohdassa olla, koska myöhemmin hän sitten oivaltaa olevansa ilkeä ja julma, ja meidän pitää tässä pohjustaa sitä, jotta hän voi tehdä parannuksen!” ja Autiovuori jatkoi ”Joo, mutta en silti tykkää siitä!” Hän siis asettui yhtäkkiä puolustamaan Roope Ankkaa! Minusta oli aivan mahtavaa, että näyttelijä pitää noin hyvää huolta hahmostaan.

Autiovuorella on mainio äänimateriaali. Hän on todella tunnistettava ja mitä tahansa hän äänellään tekee, se tuntuu aina jotenkin herkulliselta. Hän osaa myös liioitella äänensä kanssa, projektista riippuen hän pystyy menemään eri äärimmäisyyksiin, kuten esimerkiksi Mulanin Chi Fu tai Toy Storyn Herra Perunapää. Pekka on ollut mukana myös useissa Ghibli-elokuvissa, kuten Kissojen valtakunta, Pom Poko ja Aaltojen kuohu.

Pekka ohjasi ja käsikirjoitti Rölli-piirroselokuvan Röllin sydän.

Olit myös tekemässä Röllin sydän -elokuvaa ihan alusta asti. Millaista sen tekeminen oli?

Pekka: Sehän on ensimmäinen suomenkielinen teatteripiirroselokuva. Aiemmin oli ollut se Riitta Nelimarkan Seitsemän veljestä, mutta se ei ikinä ollut kaupallisessa teatterilevityksessä, ainoastaan kerho- tai harrastelijalevityksessä. Röllin sydän on myös edelleen Suomen kallein suomen kielellä tehty elokuva. Niko – lentäjän poika oli muutama sata tuhatta kalliimpi, mutta se tehtiin englanniksi ja dubattiin sitten suomeksi, Iron Sky oli niin ikään englanniksi ja saksaksi.

Teimme elokuvasta ensin animatic-vaiheen, jossa on muutaman sekunnin välein vaihtuvia storyboard-kuvia, koko leffaan meni varmaan vähän alle 400 kuvaa. Aluksi haimme pestiin storyboard-artistia eri paikoista, mutta saimme yleensä kuvia, jotka oli tarkoitettu kirjakuvitukseksi. Ei siis ollut mietitty, että jos minä vaikka sanon toiselle hänen äitinsä kuolleen, kumpi on tärkeämpää: se, että minä sanon sen, vai se, millainen ilme toisella on, kun hän kuulee suru-uutisen.

Päätimme sitten Röllin piirroshahmon luojan, taiteilija Janne Kopun kanssa tehdä koko storyboardin mieluummin kahdestaan. Tapasimme työhuoneellani kolmena iltana viikossa, menimme siitä sitten aina johonkin kahvioon – yleensä erääseen, jonka pitäjä paljastui Aku Ankka -faniksi – ja suunnittelimme 10-15 kuvaa kerralla. Minä piirsin ensin jonkun tikku-ukon ja selitin, mitä kuvassa tapahtuu, Janne teki joka kuvasta raakaversion, jonka hyväksyin, ja lähetti seuraavana päivänä valmiit kuvat minulle sähköpostissa. Sillä tavalla saimme vuoden aikana alta 400 kuvaa kasaan. Sitten hommasimme näyttelijät ja tavallaan dubbasimme sen animatic-vaiheen, joka koostui pelkistä pysäytyskuvista, jotta meillä oli näyttää rahoittajille kokonainen elokuvakokemus alusta loppuun.

Ohjasit kuulemma myös elokuvan englanninkielisen version, onko näin?

Pekka: Totta. Se tehtiin kahdesti, ensin animaticiin rahoittajia varten ja sitten itse elokuvaan. Suomessa on sellainen yhdistys kuin Finn-Brit Society, jossa on Suomessa asuvia englantilaisia näyttelijöitä, jotka esittävät teatteria ja jopa stand up -komediaa. Otimme siihen yhteyttä ja palkkasimme sieltä englanninkielisiä Suomessa asuvia brittinäyttelijöitä dubbaamaan animaticin myös englanniksi, jotta pystyimme näyttämään koko elokuvan myös ulkomaalaisille rahoittajille.

Sitä animaticia käytettiin myös niin, että näytimme sitä studiossa ihmisille ja minä istuin siellä takana ja katsoin, missä vaiheessa joku vaikka räpläsi puhelintaan. Päättelin siitä: ”Okei, tässä kohtauksessa on jotain vikaa, koska hänellä oli aikaa ajatella Facebookia siinä välissä.” Sen perusteella katsoimme, mitkä kohtaukset ovat tylsiä ja saimme kommentteja, ennen kuin menimme studiolle lopullisen version kanssa.

Kun koko elokuva oli valmis, matkustin Lontooseen dubbaamaan sen englanniksi. Meillä kävi aivan mahdottoman hyvä onni, kun saimme Mackenzie Crookin Röllin ääneksi. Hänessä on samaa lapsenomaista mielikuvitusta kuin Allu Tuppuraisessakin. Milli Menninkäisenä oli niin ikään ihana Lisa Stansfield.

Röllille englanninkielisen äänen antoi Mackenzie Crook.

Röllin työstämisessä taisi olla suurempi vapaus, koska se ei ollut jälkiäänitystä.

Pekka: Totta. Uskon, että dubbausurasta oli hyötyä – tiesi esimerkiksi, miten paljon ääntä pitää käyttää, jotta se toimii. Piirroselokuvathan ovat aina liioiteltua todellisuutta, joten niiden puhe ei voi olla normaalipuhetta, vaan se pitää viedä paljon överimmäksi, jotta se uppoaa siihen liioiteltuun maailmaan. Dubbauksesta oli hyötyä myös siinä, että oli tullut monta kertaa mietittyä, mitä voidaan sanoa yhdellä repliikillä, ettei tule turhaa puhetta. Elokuvassa ei ole mikään niin tylsää kuin se, että joku puhuu jotain, joka ei liity yhtään mihinkään tai on kuultu jo aikaisemmin.

Kun tapasin Allu Tuppuraisen, hän oli vähän ”Tee mitä lystäät, minä nyt jo hyväksyn sen, että Rölli on isompi juttu kuin minä. Se jatkaa omaa elämäänsä ja minä jatkan jossain muualla omaa elämääni.” Tämä ei kelvannut minulle ollenkaan, vaan pyysin häneltä kaikki ne vanhat satukasetit, jotka kuuntelin läpi. Katsoin myös kaikki Pikku Kakkosen sarjan jaksot ja molemmat elokuvat. Saatuani juonen kasaan menin puhumaan siitä hänelle ja sanoin, että halusin nimenomaan hänen palautteensa siitä, mikä oli oikein ja mikä väärin.

Elokuvan tuotanto oli jo hyvin pitkällä, kun Allu tuli kiittämään ja sanoi, että hän alkaa uskoa Rölliin uudestaan. Hän oli jo kokonaan luopunut siitä ja ajatteli, että muut saavat tehdä Röllillä mitä lystäävät. Rölli kun oli sitä ennen ehtinyt muuttua aivan eri versioksi siitä, millaiseksi hän oli hahmon alun perin luonut. Niissä Allun vanhoissa satukaseteissahan Rölli esimerkiksi sukeltaa vedenalaiseen Atlantiksen valtakuntaan, niissä oli suurta seikkailua, mitä tietenkään Pikku Kakkosessa tai näytelmäelokuvissa ei voitu toteuttaa, koska ei ollut budjettia sellaiseen. Animaatiossa voidaan tehdä mitä tahansa, joten Röllin sydämessä mentiin takaisin niihin satukasetteihin, joista jopa otettiin suoraan mukaan yksi kohtaus. Se sammakkoprinsessa oli suoraan Rölli-satukasetista, koska se oli minusta ihan Röllin ydin! Prinsessa, joka itkee, koska hän haluaisi olla sammakko! Se oli niin Rölliä, että se oli pakko ottaa mukaan!

Mieleen on jäänyt ihana vaaleanpunainen laakso, jota röllit pelkäsivät hillittömästi.

Pekka: Kysyin lapsiltani, mitä he haluaisivat nähdä Rölli-elokuvassa. Heidän ehdotuksensa eivät olleet käyttökelpoisia, mutta huomasin, ettei heidän päiväkodissaan ollut muita takkien värejä kuin sinistä ja pinkkiä. Tajusin, että jos Rölli on tavallaan pikkupoika, sehän on pahinta mitä on; kukaan poika ei suostuisi menemään päiväkotiin pinkissä barbipaidassa, sillä nelivuotiaana mies on kyllä machoimmillaan. Mietin, miten sen voisi saada mukaan Rölliin, ja keksin sen vaaleanpunaisen laakson. Sen täytyy olla kaikista kamalinta hirveille rölleille!

Vuosi sitten vastaan tuli yllättäen Star Wars –satukasetteja, joita olit työstämässä!

Pekka: Uusi toivo tehtiin lokakuussa 1996, Tammisen Jarkko oli Luke, Veeti Kallio Han Solo ja Markku Riikonen Darth Vader. Episode 1 tehtiin kolme vuotta myöhemmin. Niihin olisi voinut vielä enemmän kalastella Star Wars -faneja, sellaisia joille se rooli merkitsee jotakin, mutta ne tehtiin niin kovin nopeasti. Oli taas hyötyä siitä, että tiesi terminologian. En tiedä, mitä käännöksissä on tapahtunut, mutta esimerkiksi Death Star oli 70-luvun käännöksissä Kuolontähti eikä Kuolemantähti.

Disneyn lisäksi teit pari Pixar-leffaohjaustakin. Mitä pidät Pixarista?

Pekka: Pidän niistä valtavasti. Pixar on Ghiblin tapaan ollut piristysruiske kaikelle animaatiolle. Oli ilo päästä tekemään ensimmäiset Toy Storyt ja Ötökän elämää. Antti Pääkkönen teki varmasti elämänsä moniulotteisemman hahmon Woodyna, ja Santeri Kinnunen omi Buzz Lightyearin totaalisesti itselleen. Aivan hillitön oli iltapäivälehdessä julkaistu kuva, jossa Woody- ja Buzz-nukeilla on Antin ja Santerin päät! Olen iloinen, että Disneyn ja Pixarin yhtyminen tapahtui. Molemmat tarvitsevat toisiaan, Pixar tarvitsee Disneyn tietotaitoa ja Disney Pixarin innovaatioita.

Jos Toy Storysta tulisi näytelmäelokuva…

Disneyn jälkeen olet viihtynyt Ghibli-dubbausten parissa, kuinka päädyit siihen?

Pekka: Katsoin Porco Rosson ja Naapurini Totoron, kun ne aikanaan tulivat televisiosta. Vertasin niitä Disneyn samanaikaisiin elokuviin ja ihmettelin, miksi toiset elokuvat tulivat teatteriin ja toiset eivät. Olin jo sitä ennen kiinnostunut aasialaisista toimintaelokuvista, joten oli aika luonnollista siirtyä niihin animaatioihin.

Olin juuri ilmoittanut kaikille haluavani keskittyä käsikirjoittamiseen ja jättää dubit vähäksi aikaa hyllyyn. Werneltä koordinaattori tiedusteli, kuka olisi mielestäni sopiva henkilö jatkamaan piirroselokuvien dubbaamista, ja suosittelin Markus Bäckmania. Markus oli aloittanut Disney-elokuvien kuoroissa laulamalla Ulla ”Jasmine” Rengon [nyk. Hakola] johdolla. Poimin sieltä aina laulajia heittorepliikkeihin, sillä ajattelin, että työ on heille mielekkäämpää, kun heillä on myös oma hahmo elokuvassa, eikä että ovat vain yksi kuorosta. Markus teki erinomaista työtä heittoreploissa, ja kun kuulin, että hän on kirjoittanut pöytälaatikkoonsa novelleja ja laulutekstejä – samaan tapaan kuin minäkin – olin varma että hänestä tulisi hyvä ohjaaja. Uskon, että ohjaajan on ymmärrettävä tekstiä suoriutuakseen työstään. Hyvää työtä Markus sitten tekikin.

Samoihin aikoihin Cinema Mondo alkoi tuoda teatteriin Ghiblejä ja kysyin Siltalan Mikalta, paljonko pitää maksaa, jotta saan dubata näitä! Mikan kanssa on ollut todella mukava tehdä näitä hommia. Hän suhtautuu niihin oikeanlaisella vakavuudella ja leikkimielisyydellä.

Miten Ghibli-leffojen dubbaukset on käännetty?

Pekka: Yleensä joku japanintaitoinen kääntää ne ensin läpi. Sitten katson sen dramaturgisesti ja huulisynkallisesti läpi ja teen muutokset. Sen version tarkistaa lopuksi vielä joku toinen japanintaitoinen, mieluiten joku, joka puhuu sitä äidinkielenään. Jos tarina sijoittuu Japaniin, käytetään ehkä joitain japanilaisilmaisuja, kuten amerikkalaispiirretyissä joskus sanotaan “oh yeah” tai ”yes” tuomaan paikallisväriä. Jos se tapahtuu fantasiamaailmassa, käännökseen ei jätetä japanisanoja.

Miten niiden dubbaus eroaa länsimaisten animaatioiden dubbauksesta?

Pekka: Niissä on vähän vapaammat kädet. Liikkuvaan linnaan meidän piti testata näyttelijät, mutta kun lopputulos oli erinomainen – kiitos eritoten Laura Malmivaaran roolisuorituksen – Japanista sanottiin, ettei tarvitse enää testata ja tarkistuttaa heillä. Helpottaa, että yksi aikaa ja rahaa vievä prosessi jää siitä välistä. Suosin niissä aitoja ihmisääniä, sillä niissä on vähemmän puhuvia satuhahmoja ja enemmän tavallisia ihmisiä. Jos on joku hyvin maaginen hahmo, ääntä voi muunnella, mutta uskon, että normaalit puheäänet viehättävät katsojia enemmän. Ghiblit ovat muutenkin niin rehellisiä ja ne koskettavat aidolla tavalla, niihin ei halua laittaa mitään epäaitoa.

Olet käyttänyt niissä aika paljon elokuva- ja teatterinäyttelijöitä, johtuuko se juuri tästä?

Pekka: Ei. Pääroolit käydään tarkkaan läpi tuottaja Mika Siltalan kanssa, mietitään useita vaihtoehtoja. Yritetään löytää kullekin hahmolle se kuningasidea. Ghibli ei vierasta möreämpää miesääntä, joten Pertti Koivula, Ossi Ahlapuro ja Veikko Honkanen vilahtavat tiheään rooleissa. Meillä on Suomessa se hyvä puoli, että möreistä miesäänistä ei ole hirveän paljon pulaa. Disneyllä Kirsten Saabye on usein sanonut möreä-äänisistä hahmoista, että teillä suomalaisilla ei ole mitään ongelmaa, kun Suomesta kyllä löytyy näitä örisijöitä, mutta kaivakaapas sieltä nyt te kaikki muut maat. Lapsirooleihin olen usein saanut arvokkaita vinkkejä SDI Medialta. Tanja Mikaela Teittinen ja Tarja Alexander ovat työnsä kautta harjaantuneet tunnistamaan hyvin erilaiset äänen värit.

Sivuroolien miehittäminen on huomattavasti yksinkertaisempaa. Joskus näyttelijöiden kanssa sattuu, että näyttelijälle tarjotaan purukumimainoksen tekoa samalle päivälle, jolle on sovittu dubbaussessio. Silloin hän toteaa, että uuden näyttelijän testaaminen ja läpi saaminen on niin hankalaa, että hän voi tehdä oharit, kyllä hänelle buukataan dubbaukseen uusi studioaika. Siitä seuraa usein, että ohjaaja Lehtosaari istuu neljä tuntia studiossa ja ajattelee, että ahhaa, tulin kotoa tänne studioon saakka ja täällä nyt sitten pyörittelen peukaloitani ja luen sanomalehtiä.

Kun sain Japanista luvan tehdä kuten lystään, niin Ghiblien kanssa tulee tehtyä usein sitä, mitä Siltalan Mika kutsuu dubbauksen sissitekniikaksi. Edellisenä iltana rupean soittelemaan näyttelijöitä läpi, vanha mummo numero ykkönen: “Moi, minulla olisi täällä yksi vanhan mummon rooli, haluatko tulla huomenna yhdeltätoista tekemään?” “En yhdeltätoista pääse, kävisikö ensi viikon keskiviikko?” “Tämä tehdään kyllä huomenna, mutta ei mitään, toiste sitten.” Sitten vanha mummo numero kaksi: “Minä olen Mallorcalla.” “No ei sitten mitään”, soitan vanhalle mummolle numero kolme. “Joo, kello yksitoista kävisi mainiosti, millä studiolla se on?” “Hyvä, nähdään sitten siellä.” Eli se, joka pääsee tulemaan, saa roolin.

Henna Hyttinen on usein mukana, koska hän on nelikymppinen nainen, joka pystyy poikkeuksellisesti tekemään todella uskottavan vanhan mummon. Se ei kuulosta tekemällä tehdyltä narinamummoääneltä, vaan oikeasti vanhalta mummolta. Jos on kaksi mummohahmoa, joista toisella on kolme repliikkiä ja toisella kolmekymmentä, siihen kolmeenkymmeneen kannattaa hommata joku oikea mummo, mutta kolmea repliikkiä varten ei oikein kannata kutsua ketään erikseen. Näyttelijöitäkin turhauttaa matkustaa 45 kilometriä studioon sanomaan “kissa, koira, kana, kukko” ja lähteä saman tien, se ei ole fiksua toimintaa. Hyttinen on sitten aika usein ollut vakituisena.

Minkälaista palautetta Ghibli-dubbaukset ovat saaneet?

Pekka: Oletin, että animefanit olisivat kategorisesti dubbauksia vastaan ja suhtautuisivat hyvin aggressiivisesti asiaan, mutta yllättäen faneilta on tullut tosi positiivista palautetta. Kun on lukenut jotain animeaiheista nettisivua, siellä on vain kiitelty, että tässä oli huomioitu tuo juttu ja tehty näin. Ghiblin kansainvälinen osasto toivoi nimenomaan, ettei Cinema Mondo vain kaveeraisi niiden die hard -fanien kanssa, vaan yrittäisi tehdä nämä tuotteet tunnetuksi niin, että myös se yksinhuoltajaäiti Kontulassa tietäisi Ghiblin niin kuin tietää Disneynkin. Heille on tärkeämpää, että Ghiblistä tulisi kaikille tuttu nimi kuin että vie kaksi avaimenperää jonnekin fanikerhopalkinnoksi.

Siinä Mondo on minusta tehnyt tosi hienoa työtä, koska eihän muissa Pohjoismaissa tuotu jotain Porco Rossoa tai Totoroa uudestaan teatteriensi-iltaan kymmeniä vuosia valmistumisen jälkeen. Suuren yleisön fiilis on kuitenkin ihan eri sen mukaan, onko elokuva ollut teatterissa vai lojuuko se DVD-alelaarissa. Siitä saa ihan eri tavalla pressiä ja tähtiä sekä lainauksia DVD-julkaisun kanteen. On hienoa, ettei ole välitetty siitä, että jotkut leffat on näytetty jo televisiossa ja niistä kiertää VHS-kopioita fanien keskuudessa, vaan ne on laitettu arvonsa mukaisesti teatteriensi-iltaan.

Paras palaute on tietysti tullut Ghibli-studiolta itseltään. Yksi elämäni suurimmista kohokohdista oli, kun Ponyo rantakalliolla -elokuvan yhteydessä tapasin itse mestari Miyazaki Hayaon. Näin Ponyon ennen sen Japanin ensi-iltaa Ghiblin omassa teatterissa. Voitte kuvitella, miltä tuntui istua sen jälkeen Miyazakin kanssa lounaalla, kun tämä kysyy ”Pekka, mitä tykkäsit elokuvastani?”

Mahtoi olla unohtumaton kokemus! Hienoa, että Suomen animefanit ovat olleet tyytyväisiä suomalaisiin Ghibli-julkaisuihin – nykyisinhän DVD-aikakautena ei tarvitse enää tyytyä vain yhteen ääniraitaan, vaan voi valita DVD:ltä haluamansa version.

Pekka: Silloin VHS-aikoina sain joitakin vihaisia kirjeitä Disney-dubbauksista, koska jotkut ihmiset olettivat, että minä, joka asun sarvet päässä siellä luolassani, yksioikoisesti olen vain päättänyt, että näitä ei julkaista tekstitettyinä. He olivat sitä mieltä, että jos sanoisin, etten dubbaa, näiden elokuvien dubbaaminen loppuisi välittömästi. On nastaa, että nykyään sitä keskustelua ei tarvitse käydä, kun DVD:llä saa myös sen originaalielokuvan.

VHS-aikana ostin jostain Norjasta ja Tanskasta niiden ääniversioita esimerkiksi Viidakkokirjasta ja katselin niitä. Muistan ainakin, että ruotsalaisten Tuhkimossa – siellä oli se Tuhkimon biisi, joka menee vähän mezzosopraanoalueen yläpuolelle. Me olimme oikeasti venyttäneet Anna Kuoppamäen ääntä studiossa puoli tuntia, jotta ääni aukesi tarvittavaan nuottiin. Ruotsalaisessa versiossa se olikin vedetty oktaavia alempaa, joten olin siitä vähän “Hah! Jotkut tekivät töitä, jotkut taas menivät tuosta helpomman kautta!” Kun suunnilleen muistaa repliikit ulkoa ja tietää hankalat kohdat, on hauska vertailla, vaikkei ymmärrä kielestä mitään.

Myös Anna Kuoppamäki lähetti terveiset Pekalle.

Mitä animaatiot merkitsevät sinulle elokuvagenrenä?

Pekka: Laittaisin ne pitkälti samaan kategoriaan kuin kaikki elokuvat, se on yksi elokuvan tyylilaji. Mutta sitten on joitakin, kuten Tulikärpästen hauta. Se on yksi niitä harvoja, jonka voin katsoa milloin tahansa uudestaan, olen nähnyt sen melkein 20 kertaa ja voisin katsoa sen tältä istumalta. Ihan varmasti itken taas lopussa ja kaikkea muuta. En usko, että sellaista olisi voinut elävillä näyttelijöillä saada aikaan, vaikka se on niin elävien näyttelijöiden tarina kuin voi olla. Jos se olisi tehty 80-luvulla elävillä näyttelijöillä, se tuntuisi hyvältä, mutta myös johonkin toiseen, kuvitteelliseen maailmaan sijoittuvalta vanhalta elokuvalta. Piirroselokuvana se tuntuu enemmänkin akuutilta, ajattomalta, edelleen tuoreelta.

Mitä mieltä olet Suomen dubbaustasosta?

Pekka: Alkuun ihmettelin, kun tänne saatiin niitä maailman parhaan dubbauksen palkintoja. Juttelin asiasta Blake Toddin kanssa ja hän kertoi, että suurimmat ongelmat on sellaisissa maissa, joissa dubataan kaikki, Espanja, Saksa ja sen sellaiset. Niissä maissa on totuttu siihen, että tämä taso riittää eikä tarvitse tehdä sen parempaa. Siellä on tosi hankala sanoa, ettei nyt riitäkään että vain rykäisee sen tuohon aikaan, vaan pitäisi oikeasti ottaa tuo nuotti tai sellaista. He sanoivat, että vähemmän dubbaavissa maissa menee paremmin. Niissä pitää periaatteessa jo todistaa ensimmäisen minuutin aikana yleisölle, ettei tarvitse pelätä myötähäpeää, voi rauhoittua ja katsoa elokuvan loppuun saakka.

Pohjoismaat ovatkin aina pärjänneet vertailuissa hyvin, eikä täällä dubata kuin lapsille.

Pekka: Mikä on ihan hyvä – eihän jotain Harry Potteria oikein kannata dubata, koska se on kirjasarja, joten siitä ovat innostuneet ne, jotka osaavat jo lukea. Kyllähän yhdessä vaiheessa Wernessä dubattiin jopa Kauniit ja rohkeat -sarjaa. Uskon, että joku Maikkarilla oli saanut kuningasajatuksen: “Hei, nyt kun tämä alkaa syksyllä uudestaan, tiedän miten saisimme lööppejä: dubataan sitä viikko!” Harmittaa, ettei niitä tullut aikoinaan otettua talteen, saattaisivat olla keräilyharvinaisuuksia nykyisin.

Mitä mieltä olet animaatioiden ja dubbausten arvostuksesta Suomessa, onko se muuttunut vuosien aikana?

Pekka: Alussa näyttelijöitä ei ollut aina helppo saada mukaan – tuntui, ettei arvostus ollut hirveän suuri. Uskon kuitenkin, että niitä dubbauksia lähinnä käyttävät ihmiset, joilla on lapsia, joille pitäisi lukea tekstit ääneen. Oma tyttäreni on kohta seitsemäntoista ja on näiden dubattujen kanssa elänyt ikänsä. Hän myöntää, että on joitakin, joita hän ei vieläkään halua katsoa alkuperäiskielellä, kuten Viidakkokirja. Yksi hänen lemppareitaan on minustakin aliarvostettu Notre Damen kellonsoittaja, hän on ihastunut elokuvan alkuperäiseen ääniraitaan ja katsoo sitä läpi uudestaan ja uudestaan alkuperäiskielellä. Minusta se on oikein hyvin kerrottu ja virkistävällä tavalla erilainen tarina, siinä lähdettiin ottamaan riskiä niin kuin markkinajohtajan pitääkin tehdä.

Velimatti ”Vema” Ranta löysi todella koskettavasti Quasimodon sisältään. Vema on niitä, jotka pääsevät hahmoon kunnolla sisälle, kun ovat tutustuneet koko tarinaan. Tehtyämme Howlin roolin Liikkuvaan linnaan tiesin, että Vema pystyy parempaan. Näytin hänelle koko elokuvan dubattuna ja hän ymmärsi heti, missä kohtaa oli tapahtunut ajatusvirhe ja oli suoraan sanoen hyvin järkyttynyt suorituksestaan. Rooli ei alkujaankaan ollut helppo. Teimme kaikki replat uudestaan, kunnes olimme tyytyväisiä. Ja sen leffan jälkeen Ghibli ilmoitti meille, ettei suomalaisten tarvitse enää testata.

Nita: Minusta Notre Damen kellonsoittaja ei ole niin rohkea kuin sen pitäisi olla, mutta musiikki on taivaallista.

Pekka: Se alkujakso oli mahtava, pelkällä musiikilla kerrotaan tosi monimutkainen takautumajakso niin vauhdikkaasti, että siinä ihan tempautuu mukaan, se on ihan mieletöntä. Matti Siitonen alias Fredi oli mainio valinta Arkkidiakonin rooliin ja veti laulut vaivattomasti. Ainoa, mistä elokuvaa oikeastaan kritisoin, on se Tää jätkä on -biisi. Se on se pakollinen mainosbiisi, joka ei vie juonta mitenkään eteenpäin, vaan on lätkäisty Vieraamme-kappaletta matkien sinne keskelle leffaa.

Nita: Leffan soundtrack on ihanan teatterimusikaalimainen, samat teemat toistuvat pitkin elokuvaa.

Pekka: Ja pääsin oikeutetusti käyttämään sanaa ”Saatana” biisissä! Soitin siitä Markku Kivekkäälle, jolla oli aina aikaa jutella ja jonka kanssa bongailimme monia asioita. Esitin hänelle tilanteen laulun kanssa, ja hän sanoi: ”Joo, eihän tuosta voi kukaan valittaa, laita sinne vain!” Kukaan ei ole tähän päivään mennessä valittanut siitä, että Disney-elokuvassa lauletaan Saatana, sehän on siinä paholaisen nimenä eikä kirosanana. Sitä ennen oli 101 dalmatialaista, jonka Helvetinkartanon nimestä Kirjalito oli vähän ”miksi siellä sanotaan Helvetti, ei tällaista saa satukasettiin laittaa”, sanoin että kun se on se siinä alkuperäisessäkin!

Kiinnittikö media huomiota dubbauksiin 90-luvulla? Nykyisin yleensä haukkuvat, jos viitsivät mainita.

Pekka: Kyllä kiinnitti… saimme joitain pieniä positiivisia kuittauksia Viidakkokirjasta, ja Aladdiniin kiinnitettiin tietysti paljon huomiota. Muistan myös elokuvan, jonka suomenkielinen nimi oli sellainen sanahirviö kuin Tom ja Jerry panevat kaupungin sekaisin, äänirooleissa olivat ainakin Ulla Tapaninen ja Joonas Myllyveräjä. Siitä minulla on joku iltapäivälehden arvostelu, jossa haukutaan kyseinen leffa lyttyyn, mutta viimeinen lause menee: ”Koko kamaluuden ainoa toimiva osuus on suomenkielinen jälkiäänitys.” Aladdinista kirjoitettiin ”Näin nämä äänitystyöt olisi aina pitänyt tehdä” ja Leijonakuninkaasta ”Pekka Lehtosaari on ohjannut suomalaisen äänityksen suoraan maailman kärkeen.”

Olisi kiva, jos nykyäänkin osattaisiin arvostaa jälkiäänitystyötä tekevien näyttelijöiden ammattitaitoa. Kyseessä on kuitenkin ihan oma lajinsa. Liian usein näen kritiikissä jotain sellaista, että ”dubbauksesta vastaa alan konkari Pekka Lehtosaari, joten eiköhän sekin puoli ole kunnossa”. Eli ei edes vaivauduttu katsomaan koko ääniversiota.

Aikuista Simbaa esittävän Paavo Kerosuon terveiset.

Leijonakuninkaan dubbaamisesta tuotettiin aikanaan puolituntinen dokumentti, ja kuulemma sellainen on Aladdinistakin.

Pekka: Se oli silloin varmaan sen verran uutta, ja dubbauksia tehtiin niin paljon. Aikaisemmin tehtiin ehkä yksi elokuva kolmen vuoden välein, ja yhtäkkiä vuodessa saattoikin tulla VHS:lle 3-4 titteliä ja sitten vielä yksi tai kaksi teatterilevitykseen. Huomenta Suomi teki useammankin jutun dubbaajien kanssa, olinpa kerran jopa tekemässä livedubbausta Hyvät, pahat ja rumat -ohjelmassa.

Ohjasit myös laulut useimpiin elokuviisi. Miten lauluääniä etsittiin ja millaista oli ohjata lauluja?

Pekka: Hankalin etsittävä oli Lumikin ääni. Siinä testattiin erikseen laulua ja puhetta, eikä meillä riittänyt budjetti niin monen tytön laulattamiseen studiossa, joten istuin monta tuntia kuuntelemassa Sibelius-akatemian pianoluokassa, johon aina tuli vuorollaan yksi tyttö sisään laulamaan. Kun kyseessä oli The Lumikki, Disney oli tosi pikkutarkka sen suhteen, että pitää mennä just eikä melkein.

Hahmon alkuperäinen ääni oli todella nuori ja pikkuvanha, mutta jos sellaista ei löydy, joutuu ottamaan rooliin paljon aikuisemman, jonka pitää teeskennellä olevansa lapsellisempi, ja se taas kuulostaa usein tyhmältä. Pikkutyttö, joka on olevinaan vähän itseään vanhempi, on vähän kuin ”Jee, onpas siinä reipas kiva pikkutyttö!” mutta 18-vuotias, joka teeskentelee olevansa 10-vuotias, on enemmän ”Hei, ota lääkkeet”. Tuntui siis hankalalta saada sitä kasaan. Riikka Väyrysen puheääni ja Kukka-Maaria Ahosen lauluääni sopivat mainiosti yhteen. Käytän aina mieluummin samaa henkilöä lauluissa ja puheessa, mutta joskus sellaista ei vain löydy.

Riikka Väyrynen lähetti ohjaajalle runomuotoisia terveisiä.

Monta kertaa kävi niin, että henkilö oli hyvä laulamaan, muttei osannut sitä musikaalityylilajia, vaan laulu kuulosti manserokilta tai oopperalta. Siinä oppi aika pian erottamaan, ymmärtääkö henkilö tarvittavaa fraseerausta ollenkaan.

Yllättävää oli, että useat ammattilaulajat pääsivät oikein ohjattuina erittäin hyviin saavutuksiin myös äänirooleissa. Heidi Kyrö, Meiju Suvas, Hector, Anneli Saaristo, Marjorie, Nina Tapio, Ismo Alanko, Paula Vesala ja Hortto Kaalon Marko Putkonen ovat kaikki olleet juuri oikeita valintoja rooleihinsa.

Ghibleissä olet joskus käyttänyt omia poikiasi. Millaista se on ollut?

Pekka: Kaikki ohjaajat käyttävät jälkikasvuaan, jos vain sopivan ikäinen rooli osuu kohdalle. Ilmoitin lapsilleni etukäteen, että pääsette testaamaan, mutta tähän tulee myös pari muuta kaveria ja jos he ovat parempia, ette sitten saa roolia. Sukulaisuussuhde on heille eduksi siten, että pääsee testaamaan, mutta en halua uhrata elokuvan ääntä sen takia, että lapsillani olisi hyvä mieli. On olemassa useita rooleja, joihin heidän äänensä ei ollut oikea ja on päädytty käyttämään toista talenttia. Luottamus on tärkeä juttu ohjaajan ja näyttelijän välillä, onneksi se puoli oli tässä tapauksessa kohdallaan. Rasmus teki erinomaista työtä Sammakoiden ennustuksessa, tosin hänellä oli siellä tukenaan Leea Klemola, Leo Lastumäki, Pentti Siimes ja Ritva Valkama. Ruska teki hyvän Seijin Sydämen kuiskaukseen. Vanhemmalla iällä voi olla kiva muisto, kun jossain elokuvassa on tallennettuna omaa lapsuuden ääntä.

Raninin Kaunotar ja Hirviö -elokuvassa on kolme sukupolvea näyttelemässä, kun Raninin pojanpoika oli Kipon äänenä.

Pekka: Ja se oli oikein onnistunut roolisuoritus, etenkin kun siihen aikaan ovat tehneet sen vielä analogisella järjestelmällä, nauhoittaminen ei ole ollut hirveän helppoa. Silloin ei ollut nappia, joka alkoi nauhoittaa kaksi sekuntia ennen kuin sitä painoi – eli jos näyttelijä alkaa jossain kohtaa höpöttää ja painaa nappia, se on jo kaksi sekuntia nauhoittanut sitä valmiiksi eli saa varmasti kaiken talteen. Silloin ei ollut senkaltaisia hyödyttäviä tekijöitä. Matti Olavi Ranin on ollut mukana monissa dubbaussessioissani. Hän oli Dumbon Timotei, Arthur Reeves Mustan kostajan paluussa ja Henkien kätkemän Bandai-Gaeru.

Aladdin oli ensimmäinen suomen kielellä tehty digitaalinauhoitus sekä live- että piirroselokuvista. Silloin oli hankalaa, kun nauhoitettiin tietokoneeseen ja jos halusin katsoa, toimiiko esimerkiksi Aladdinin ja Jasminen rakkauskohtaus, aikakoodit piti naputtaa sisään käsin. Eli jos sanoin ”katsotaanpa tämä kohtaus”, meni parikymmentä minuuttia, kun naputeltiin koodit kohdalleen, ennen kuin päästiin katsomaan siitä pieni pätkä. Teimme sitä todella harvoin, Aladdin tehtiin pitkälti siten, että minäkin hoksasin vasta miksausvaiheessa ”hei, nämähän toimivat yhdessä!” Siellä oli pari kohtausta, esimerkiksi just tuo edellä mainittu rakkauskohtaus, joista äänten toimivuus tarkistettiin etukäteen, mutta muuten mentiin aika lailla sokkona.

Elokuvan suomiäänistä on Veskun lisäksi jäänyt mieleen myös Aladdinin suomiääni Sami Aarva.

Pekka: Hän oli ainut testattavista, joka klaarasi sen biisin. Aarvalla oli myös sitä oikeaa Aladdinin fiilistä, hän oli yhtä eloisa ja innokas ja poikkeuksetta todella positiivinen. Vaikka muut olisivat olleet kuinka väsyneitä, hän jaksoi aina. En tiennyt häntä etukäteen, luultavasti tuotantoassistentti oli ehdottanut häntä testattavaksi.

Yksi suosikkimme ohjauksistasi on Keisarin uudet kuviot, se on mahtava elokuva!

Pekka: Se on todella hauska leffa! Siinä Disney on onnistunut tekemään periaatteessa Pixar-huumoria, joka ei ole alleviivaavaa ja ennen nähtyä, vaan kiusallisten tilanteiden huumoria, jota Disneyllä ei ole aikaisemmin ollut. Yleensä Disneyllä hauska ja värikäs tarkoittaa hieman hymyilyttävää ja hyväntuulista, mutta harvemmin saa nauraa käkättää samalla lailla kuin Pixarin pätkissä, joissa tuntuu olevan ihan eri kosketus huumoriin. Keisarin uudet kuviot oli kyllä lähempänä sitä. Jarkko Tamminen, Eero Saarinen, Santeri Kinnunen ja Seela Sella saivat tämän huumorin hersyvästi ääniraidalle.

Seela Sella oli myös Tuhkimon lady Tremaine.

Sillä elokuvallahan oli ollut aika rankka synnytyshistoria. Kävin katsomassa Trudie Stylerin Sweatbox-dokumentin, kun se näytettiin Helsingissä joskus vuosia sitten. Olin kuullut jotain juttuja siitä aikaisemmin ja katsoin, että olipas aika rankkaa. Kuvittelen, että vähän samanlaista on ehkä ollut Urhean kanssa, siinäkin on suunta muuttunut kesken kaiken. Urheassa kiinnostaa hirveästi, että se oli alun perin naisohjaajan originaali-idea. Yritin kovasti etsiä netistä tietoa siitä, millainen alkuperäinen tarina oli, koska nyt tuntui, että se lähti tosi mielenkiintoisesti ja meni lopussa vähän huonolla tavalla kaupalliseksi.

Cilla: Minulla jäi Urheasta vähän sellainen fiilis, että huumoria oli väkisin ängetty siihen lisää.

Pekka: Nykyään kun näkee noita piirrosleffojen trailereita, tulee oikeasti väsynyt olo “Pitääkö mun katsoa tämäkin?” Amerikkalaisissa leffoissa on lisäksi aina sellaista läppää, jossa on vinjettejä Manaajaan, Kummisetään, Tappajahaihin ja kaikkiin sellaisiin leffoihin, joita lapset eivät ole vielä saaneet katsoa. Sitten ihmetyttää, miten tämä huumori voi toimia lapsille, kun lapset eivät ole saaneet nähdä niitä leffoja, joihin viittaillaan koko ajan. Ovatko ne vain niin aikuisille suunnattuja vai ovatko tekijät niin hölmöjä, että kun tämä on meistä hauskaa, niin se on kaikista muistakin hauskaa.

Onkos työhuoneesi seinällä komeileva Baloo-animaatiokalvo aito?

Pekka: On. Olisin vaihtanut kehykset, mutta se on Disney-firman itsensä kehystämä, joten annoin olla. Markku Kivekäs joutui aikoinaan muuttamaan toiseen kämppään, kun talo, jossa hän oli asunut melkein 50 vuotta, myytiin. Hän ei luottanut siihen, että joku muuttofirma käsittelisi hänen tavaroitaan, joten hoidimme sitten hänen muuttonsa yhdessä armoitetun Disney-keräilijä Sampo Haahdin kanssa. Käytin kaksi viikkoa kesälomastani siihen, että kävimme esimerkiksi kaikki hänen VHS:nsä yksitellen läpi ja jaottelimme ne – Disneyt sinne, Columbot tänne. Haimme myös Ikeasta kirjahyllyt uuteen kämppään ja kasasimme ne. Sain kuvan häneltä kiitokseksi muuton hoitamisesta. Olin aikaisemmin välillä yrittänyt ostaa netistä Baloo-karhun kuvaa, mutta hinnat olivat aina sellaisia, ettei näillä palkoilla ollut niihin mahdollisuuksia. Markun kautta pääsin tapaamaan myös monet Disney-legendat, kuten Don Rosan, Bas ja Mau Heymansin, Giorgio Cavazzanon ja tietysti suurimman kaikista, itsensä Carl Barksin!

Markku Kivekäs on muuten itsekin ollut äänenä Disney VHS:llä. Disneyn Oscar-paraatissa juontoääni esittelee kunkin klassikkopiirretyn. Kuka olisi ollut parempi valinta kuin Suomen herra Disney, Markku Kivekäs, joka on jopa tavannut Walt Disneyn henkilökohtaisesti?

Nalle Puh -kuvaan terveisensä rustasivat Jarmo Koski, Olavi Ahonen, Aarre Karén, Jarkko Rantanen ja Antony Bentley.

Mikä dubbaamisessa ja niiden ohjaamisessa on kaikkein kivointa?

Pekka: Kaikkein tylsintä ja ärsyttävintä oli repliikkien aikakoodaus kuvaruudun tarkkuudella. Työn saaminen valmiiksi ei ollut kivointa ollenkaan, koska sitä edellisenä päivänä on maailman tarpeellisin ihminen, muistaa täsmälleen, montako tavua on jokaisen freimin sisällä ja ulkopuolella. Seuraavana päivänä päässä on noin tuhatviisisataa repliikkiä täysin tarpeetonta tietoa, jota kukaan ei tarvitse. Ei ollut koskaan sellaista “Jipii, nyt se on valmis, me teimme sen!”-fiilistä, vaan “Mitä, nytkö se loppui?”

Ohjaajan ja näyttelijän lisäksi myös äänittäjä on hyvin tiiviisti osa ryhmää. Jos äänittäjää eivät nämä jutut voisi vähempää kiinnostaa, se näkyy näyttelijänkin roolisuorituksessa. Kivointa on varmaan se, kun näyttelijän ja äänittäjän kanssa tapahtuu jotain, mitä ei voinut etukäteen kuvitella. Yhtäkkiä pulpahtaa esille jotain sellaista, mitä ei voinut suunnitella, ja se sopii siihen hirveän hyvin ja naurattaa kaikkia. Emme koskaan jää studiossa pitkäksi aikaa nauramaan millekään, koska studioaika on kallista, mutta kuitenkin. Se yhteishenki äänittäjän ja näyttelijän kanssa, kun tiedämme, että nyt saimme kasaan jotain tavallista hienompaa. Ne ovat varmaan kaikkein parhaimpia hetkiä.

Niitä on varmaan kertynyt!

Pekka: On kyllä, voi sanoa, että joka nauhoituksissa tulee jotain todella kivaa ja positiivista. Ja tietysti myös se, ettei sinne kukaan tule tyyliin “Eeh, taas näitä” vaan jokainen lähtee fiiliksellä “Hei, nyt tehdään jotain kivaa”. Yleisesti ottaen ilmapiiri on todella kiva. Ei ketään näyttelijää voi väkisin pakottaa dubbaamaan. Ja jotenkin tälle alalle eksyy aina todella mukavia ihmisiä, sekä puhumoon, äänittämöön että tuotantopuolelle.

Tuntuukin siltä, että yhä useampi näyttelijä suhtautuu ihailtavalla kunnianhimolla tähän työhön.

Pekka: Luulen, että se syy, miksi aikanani pääsin näitä tekemään, oli se, että otin homman tosissani. Ei ollut niin, että teen nyt vähän näitä ennen kuin pääsen sinne varsinaiseen teatteriohjausuraani tai mikä lieneekään, vaan suhtaudun oikeasti kunnioituksella näihin juttuihin ja haluan tehdä ne tinkimättömästi. Minulle nämä hahmot ja tarinat ovat tärkeitä. Kun on intoa, se into tarttuu muihin.

Työhuoneeni on täynnä keräilemääni populaarikulttuuritavaraa, ja siitä oli aikoinaan vaatimattomampi versio myös studiolla. Kun tuo jonkun näyttelijän siihen huoneeseen, ei hän enää kehtaa sanoa, että nämä nyt ovat vain näitä piirrettyjä. Hän miettii, että tämä hullu populaarikulttuuriskientologi on työntänyt kaikki rahansa näihin, en kehtaa sanoa yhtään poikkinaista sanaa mistään populaarikulttuurista tai piirretyistä, nyökkäilen ja hymyilen vain tässä ja toivon, ettei se hyökkää kimppuuni…

Nykyään kovasti kalastellaan äänirooleihin julkkuja, mikä toimii vaihtelevasti. Disneyllä on yleensä panostettu siihen, että mietitään hyvä hahmo eikä vain läntätä roolilistaa täyteen Oscar-voittajia.

Pekka: Niissä vanhemmissa ei kyllä ollut niin paljon tunnettuja näyttelijöitä. Esimerkiksi Viidakkokirjassa ja parissa muussakin Disney-elokuvassa esiintynyt Phil Harris ei ollut niin tunnettu nimi silloin, hän oli Louis Primasta vielä tuntemattomampi. Parasta on tietysti etsiä aina kuhunkin hahmoon se sopivin ääni. Se, joka saa viivan elämään.

Suomenkielisessä Miekka kivessä -leffassa oli Kauko Helovirta, joka oli tehnyt aikanaan Merlinin roolin siihen 60-luvun Ritva Laatton dubbaukseen. Totesin, että nyt hän oli oikeasti Merlinin ikäinen ja pyysin häntä uuteen versioon. Minusta oli tosi nastaa, että hän pääsi tekemään sen oikean ikäisenä. Hän oli ihan tarpeeksi hullu siihen rooliin, Merlin on hauskalla tavalla sekava. Tarjosin hänelle myöhemmin yhtä Lumikin kääpiöistä, mutta hän ei halunnut tehdä enempää.

Kauko Helovirran kiitokset ohjaajalle.

Miekka kivessä -elokuvan kanssa kävi niin, että Tanskan Disney oli jotenkin unohtanut antaa siitä työmääräyksen Suomelle, ja kun tieto tuli, oli joku käsittämätön kaksi viikkoa aikaa tehdä se koko leffa. Olin oikeasti sellainen, että kun tiesin jonkin olevan tulossa, käänsin sen valmiiksi etukäteen joltain englanninkieliseltä VHS:ltä. Kirsten soitti ja sanoi “Pekka, minä tunnen sinut ja tiedän, että olet kuitenkin tehnyt käännöksen valmiiksi”, ja minä siihen “Kyllä olen.” Muistan, että minun piti ruveta buukkaamaan näyttelijöitä sinne lauantaina ja sunnuntaina. Ilmeisesti Seela Sella tuli niin, että hän oli sopinut olevansa miehensä kanssa mökillä viikonlopun, mutta hän suostui lähtemään lauantaina sen verran myöhemmin, että kerkeää studiolle ennen lähtöä.

Nauhoituksia oli suunnilleen kellon ympäri. Äänittäjä Magnus Axberg oli tietysti myös tosi uupunut touhusta, joten ilmoittauduin mukaan miksaukseen, koska on pottumaista tehdä sitä hommaa yksikseen läpi yön. Työstimme sitä sitten yhdessä, viimeisenä yönä käperryimme studion lattialle ilman mitään huopia ja peittoja vetämään pienet tirsat, ennen kuin jatkoimme miksauksen loppuun. Se oli valmis varmaan oikeasti puoli tuntia ennen kuin lähetti tuli hakemaan sitä.

Kun leffa ilmestyi, menin heti ostamaan sen R-kioskilta, ja kun panin sen pyörimään, huomasin, että äänissä oli kautta linjan kuuden freimin heitto. Sitä ei ehkä tavallinen kuluttaja niin helpolla huomaa, mutta minä huomasin sen heti. Otimme siitä yhteyttä masteroijaan Englantiin, ja sieltä vannottiin, että vika on tullut meiltä. Magnus mietti, että olimme ehkä niin väsyneitä ettemme miksatessa huomanneet sitä, mutta minä puolustin meitä – en ole missään muussa miksauksessa istunut koko miksausta läpi, ja katsoimme Magnuksen kanssa tarkkaan, että kaikki on kohdallaan. Siellä Englannin päässä yrittivät yhä vierittää syyn meidän niskoille, joten tämä vanha konkari Jari Ikonen, jonka kautta päädyin alalle, soitti lopulta sinne Englantiin ja sanoi, että meillä on kundi just nyt lentokentällä tulossa sinne katsomaan, mikäs tässä oikein oli vikana. Toisesta päästä keskeytettiin “Eijei, älkää, odottakaa nyt, soitamme kohta takaisin”, ja 20 minuutin kuluttua soittivat ja myönsivät, että vika oli sattunut heidän päässään. Eihän siellä lentokentällä oikeasti ketään ollut lähdössä, Ikonen vain väitti niin. Bluffi meni läpi.

Levittäjä lupasi tilata toisen painoksen, jossa äänet ovat kohdallaan, jotta vialliset voidaan vaihtaa, kun tulee valituksia. Loppujen lopuksi kukaan ei ikinä valittanut, ja olin ihan järkyttynyt: äänet pielessä neljäsosasekunnin verran ja kukaan ei huomaa! Minulla pitäisi olla se heittoversio jossain kokoelmassa. Toinen hauska tapaus, johon törmäsin levittäjällä, oli Bernard ja Bianca Australiassa -elokuvasta – heille oli sattunut joku lapsus ja tullut pino isoja elokuvajulisteita, joissa luki “Bernard ja Bianca i Australiassa”! Ruinasin hirveästi yhtä kappaletta kokoelmiini, mutta siellä oltiin tiukkoina, että ne kaikki tuhotaan.

Jake-aavikkorottaa näytellyt Petri Liski lähetti terveiset Pekalle.

Mikä on ohjaamistasi piirroselokuvista ikimuistoisin?

Pekka: On useita, varmasti jokaisessa on ollut muutama unohtumaton hetki. Viidakkokirjasta on monia upeita muistoja. Antti Pääkkönen ei enää tiedä, miten hän teki Kaan äänen siinä, se vain tuli siinä tilanteessa. Jos häntä nyt pyytää matkimaan Kaata, ei hän saa siitä mistään kiinni. Esa Saarion ensitapaaminen oli unohtumaton kokemus. Hän oli aiemmin ollut ohjattavana jollakulla, joka ei osannut ohjata. Alkusessiosta Esa oli hieman ärtyisä, mutta nauhoitusten aikana hän rentoutui ja ihmetteli välillä ääneen, miten tämä dubbaaminen onkin nyt niin helppoa. Nauhoituksen päättyessä meistä oli tullut ystävät. Eeki Mantere, joka oli onnensa kukkuloilla päästessään Louis Priman rooliin. Keijo Komppa, joka oli jyrkästi sitä mieltä, että Hathin tulee olla kenraali eikä eversti. Veeti & the Velvets, jotka suostuivat elokuvaan vain sillä ehdolla, että heistä tässä yhteydessä puhutaan aina vain ryhmänä, ei koskaan erisnimillä. Ja Veikko Honkanen, jonka kanssa teimme kaksistaan koko elefanttikomppanian laulun. Ja Antony Bentley, joka vieläkin nimittää minua ”isikarhuksi”.

Toinen lämmin muisto Viidakkokirjasta on sen satukasetti. Jostain syystä Disney oli kadottanut sen alkuperäiset musiikki- ja tehostenauhat. Tallessa olivat ainoastaan satukirjan kuvat, joten kirjoitin kuviin sopivan satutekstin ja rakensimme siihen sopivan taustanauhan äänittäjä Tiina Raekallion kanssa omin käsin soundtrack-levyltä ja elokuvan tehosteäänistä. Oli todella hauskaa päästä luomaan oma tuote irrallaan olevista palasista. Olin lopputulokseen erittäin tyytyväinen. Tiina on nykyään töissä Roviolla. Roviolla on hyvää silmää talenttien suhteen. Kaikki energiset ja positiiviset ihmiset tuntuvat päätyvän sinne.

Sitten se talkootyönä tehty Batman – Mustan kostajan paluu. Oli kiva, että ihmiset lähtivät siihen mukaan ihan tekemisen riemusta. Poltin sen aikanaan itse VHS:ltä DVD:lle, jotta sain siitä oman version, siitä jäi sen verran hyviä muistoja, etten halunnut hukata sitä. Ymmärrän, ettei lähes palkatonta työtä voi kovin usein tehdä, mutta oli tosi kivaa, että saimme tehtyä sen laadukkaasti. Ainoat moitteet, jotka Amerikasta saimme, oli että ymmärrättekö te, millaiset laitteistot ihmisillä on kotona, tämähän on teatteritason miksaus, vaikka tämä on menossa kotitelevisioihin. He siis valittivat siitä, että Markus Degermanin miksaus oli liian hyvä!

Ja tietysti Mauri Kunnaksen Joulupukki ja noitarumpu. Ensimmäistä kertaa elämässä saattoi ottaa Kunnaksen satukirjan käteen ja lukea sitä miettien, miltä hahmot voisivat kuulostaa. Sen piirroselokuvan tekeminen oli Kunnakselle ilmeisesti aika raskas prosessi. Elokuvan lehdistötilaisuudessa hän kertoi, että oli aika kyllästynyt siihen – animaatiotaso kun oli ollut tosi vaihtelevaa ja hahmojen ulkonäkö, etenkin niiden pituudet, olivat vaihtuneet kohtauksesta kohtaukseen. Hän sanoi, ettei enää ikinä rupea tällaiseen rasittavaan juttuun, että ainoa asia, josta tässä kokemuksessa tuli hyvä mieli, oli suomenkielinen ääni.

Mauri Kunnaksen näkemys äänityöstä.

Keskustelin Mauri Kunnaksen kanssa siitä, miten vähän ääninäyttelijöitä yleensä arvostetaan, ja sain järjestettyä niin, että kaikki mukana olleet näyttelijät, äänittäjät, Wernen tuotantoassistentit ja jopa toimitusjohtaja saivat kukin oman originaalikalvon elokuvasta. Ajatelkaa, miten upeaa: saada originaalikalvo hahmosta, jolle on itse antanut äänen!

Yritin muutenkin saada aina näyttelijöille jonkun muiston isommasta äänityöstä, jos ei muuta niin edes lobbycardin tai julisteen levittäjältä. Yksi tärkeimpiä yhteistyökumppaneita oli McDonalds, jolta kävin aina hakemassa elokuvajulkaisuun liittyviä Happy Meal -leluja näyttelijöille jaettavaksi. Kun kävin Disneyn studioilla Burbankissa, toin kaikille äänittäjille ja näyttelijöille studion esitteet ja matkamuistoja. Joissain poikkeustapauksissa, kuten Veskun kohdalla, onnistuin saamaan pehmolelujakin. Vesku sai hahmon pääanimaattorilta Eric Goldbergilta henkilökohtaiset terveiset Lampun Henkeä esittävän piirroskuvan muodossa, ja kymmenisen vuotta Aladdinin jälkeen Vesku antoi tuon kuvan lahjaksi minulle. Se on varmasti yksi kokoelmani hienoimmista helmistä.

Yksi Pekan kokoelman hienoimmista helmistä!

Noitarummussa on kyllä mahtava roolimiehitys, kaikki ovat tuttuja dubbaajanimiä!

Pekka: Joulupukki ja noitarumpu oli Yleltä silloin hirvittävän suuri rahallinen satsaus, mutta se on toiminut. Kun se lähetetään joka joulu, ei tarvitse ostaa ulkomailta tai tehdä jotain kotimaista tilalle. Oli tarkoituskin, että siihen satsataan kerran isosti ja se maksaa pikkuhiljaa itsensä takaisin. Sellainen on Suomessa harvinaista, täällä kaikki ohjelmat heitetään roskikseen yhden näyttämiskerran jälkeen. Jos vahingossa tulee joku Tankki täyteen, Sisko ja sen veli tai muu klassikko, sitä sitten näytetään, muttei pyritä tekemään jotain kestävää. Jotain brittiläistä Hercule Poirot -sarjaa tehdään parikymmentä vuotta niin, että joka kirja sovitetaan, ja se on sitten tehty. Suomessa ei ole sellaista, Noitarumpu oli niitä harvoja. On kiva, että se esittäytyy uusille sukupolville aina uudestaan, kuten minun ikäisilläni aikanaan Samu Sirkan joulutervehdys.

Kevään 2013 mielenkiintoisin proggis on ollut ruotsalainen lastenelokuva Lasse Kreikassa, jonka saimme juuri puhumaan suomea Marko Tähtikummun Makevoice-studiolla. Tämä on ensimmäinen kerta, kun pohjoismaista elävien näyttelijöiden elokuvaa dubataan Suomessa valkokankaalle. Toki on aiemminkin tehty Saariston lapsia, Eemeliä ja Marikkia, mutta ne ovat olleet suoravideojulkaisuja.

Lasse Kreikassa on mielenkiintoinen ennakkotapaus. Onnistuessaan se tarkoittaa, että pohjoismaisten lastenelokuvien dubbaaminen kannattaa. Tämä lisäisi pohjoismaisten koko perheen elokuvien tarjontaa. Tämä olisi kuluttajan kannalta hyvä asia, sillä useimmat niistä ovat suunnattuja alle kouluikäisille, eli ei siis samalle kohderyhmälle kuin Disneyn, Dreamworksin ja Foxin tuotokset. Ehkäpä silloin Rölliäkin kuultaisiin joskus ruotsiksi.

Tässä työssä juuri pitääkin olla kunnianhimoa.

Pekka: Niin. Todennäköisesti iso osa noista töistäni jää tänne ja joku nauttii niistä vielä sen jälkeen, kun olen kuollut ja kukaan ei muista nimeäni. Tämmöiset ajattomat piirrossadut ovat oikeasti aika tärkeitä.

Pekan lisäksi tukensa ja terveisensä Afurekolle antoi myös hänen suosikkihahmonsa, letkeä Baloo-karhu!

Kiitos kaikista unohtumattomista hetkistä!

Kerro ihmeessä ajatuksiasi Pekka Lehtosaaren töistä – mikä hänen Disney-ohjauksistaan on suursuosikkisi, entä kenen hänen ohjaamansa näyttelijän roolisuoritus on painunut erityisesti mieleesi? Myös Pekka seuraa mielenkiinnolla haastattelun kommentointia!

Explore posts in the same categories: dubbaus, Lööpissä

Avainsanat: 101 dalmatialaista, 20th Century Fox, Aake Kalliala, Aaltojen kuohu, Aarre Karén, Aku Ankka, Aladdin, Allu Tuppurainen, Anastasia, Angry Birds, Anitta Ahonen, Ankronikka, Anna Kuoppamäki, Anneli Saaristo, Annimaria Rinne, Anssi Kukkonen, Anthony Bentley, Antti Jaakola, Antti L.J. Pääkkönen, Antti Pääkkönen, Antto Kärkkäinen, Ari Parviainen, Aristokatit, Arja Koriseva, Arttu Kapulainen, Artturi Joulu, Ötökän elämää, Bambi, Bas Heymans, Batman: Mask of the Phantasm, Bernard ja Bianca Australiassa, Blake Todd, Carita Mäkelä, Carl Barks, Cinema Mondo, Columbo, Costi Snellman, Cuba Gooding Jr., Disney, DreamWorks, Dumbo, Eddie Murphy, Eeki Mantere, Eero Saarinen, Eeva-Kaarina Volanen, Elina Knihtilä, Elli Castrén, Eric Goldberg, Esa Saario, Esko Salminen, Ghibli, Giorgio Cavazzano, Hannele Lauri, Harry Potter, Hector, Heidi Kyrö, Heli Sutela, Henkien kätkemä, Henna Hyttinen, Hercule Poirot, Herkules, Hessu ja taikaraketti, Hessu sheriffinä, Hopon poppoo, Hyvät herrat, Hyvät pahat ja rumat, Ilari Johansson, Ilkka Moisio, Irina Batujeva, Iron Sky, Ismo Alanko, Ismo Leikola, Iso paha susi ja lihotuskuuri, J.P. Pirinen, Jacke Björklund, Janne Kopu, Jari Ikonen, Jarkko Rantanen, Jarkko Tamminen, Jarkko Tiainen, Jarmo Koski, Jeffrey Katzenberg, Johanna Nurmimaa, Joni Koivuniemi, Jonna Järnefelt, Joonas Myllyveräjä, Joulupukki ja noitarumpu, Jouni Kallio, Juha Hyppönen, Juhani Tolvanen, Jukka Rasila, Jukka Teittinen, Jukka-Pekka Palo, Jyrki Kovaleff, Kaarlo Juurela, Karhukopla ja Ykkösnolla, Kari Korhonen, Kauko Helovirta, Kauniit ja rohkeat, Kaunotar ja Hirviö, Kätkijät, Keijo Komppa, Keisarin uudet kuviot, Kirjalito, Kirka Babitzin, Kirsten Saabye, Kissojen valtakunta, Kliffaa hei, Kukka-Maaria Ahonen, Kummisetä, Kurenai no buta, Langry Abdeslam Chellaf, Lars Svedberg, Lasse Kreikassa, Laura Malmivaara, Laura Voutilainen, Lea Klemola, Leif Wager, Leijonakuningas, Leo Lastumäki, Liikkuva linna, Liisa Ihmemaassa, Lisa Stansfield, Louis Prima, Lumikki ja seitsemän kääpiötä, Lumikoirat, Mackenzie Crook, Magnus Axberg, MakeVoice, Manaaja, Marikki, Marjorie, Markku Kivekäs, Markku Riikonen, Markku Toikka, Marko Hartama, Marko Kämäräinen, Marko Putkonen, Marko Tähtikumpu, Markus Bäckman, Markus Degerman, Matti Olavi Ranin, Matti Ranin, Matti Siitonen, Matti Tuominen, Mau Heymans, Mauri Kunnas, Maurice Chevalier, Meiju Suvas, Merja Larivaara, Michael Eisner, Miekka kivessä, Mika Eirtovaara, Mika Siltala, Mikki ja Hessu Ei Ei Maassa, Miyazaki Hayao, Mulan, Multimedia, Myrskylinnut, Naapurini Totoro, Nalle Puh, Nalle Puh ja hunajapuu, Niko - lentäjän poika, Niko Kivelä, Nina Tapio, Nokkapokka, Notre Damen kellonsoittaja, Oscar-paraati, Ossi Ahlapuro, Paavo Kerosuo, Pahat pojat, Paula Vesala, Pauli Virta, Pekka Autiovuori, Pekka Jalava, Pekka Laiho, Pekka Lehtosaari, Pelle Peloton - Televisiotemppuja ja takapotkuja, Pentti Siimes, Pertsa Reponen, Pertti Koivula, Pete Kosonen, Peter Franzén, Peter Pan, Petri Liski, Phil Harris, Pikku Hukka - Isän paha poika, Pikku Kakkonen, Pilipalipilotit, Pinocchio, Pirjo Heikkilä, Pirkka-Pekka Petelius, Pixar, Pocahontas, Pompoko, Ponyo rantakalliolla, Potkupallo-Hessu, Prinsessa Ruusunen, Rasmus Lehtosaari, Räyhä-Ralf, Röllin sydän, Reino Bäckman, Riikka Väyrynen, Riitta Nelimarkka, Riku Suokas, Ritva Laatto, Ritva Valkama, Robin Hood, Robin Williams, Rokkikukko, Rovio, Ruska Lehtosaari, Ryhmä-X, Saariston lapset, Sami Aarva, Sami Hedberg, Sammakoiden ennustus, Sampo Haahti, Samu Sirkan joulutervehdys, Santeri Kinnunen, Seela Sella, Seitsemän veljestä, Seppo Pääkkönen, Sisko ja sen veli, Spede Pasanen, Spede Show, Stan Saanila, Star Trek, Star Wars, Sun Studio, Superhessu ja kadonneen pyramidin arvoitus, Sweatbox, Sydämen kuiskaus, Tanja Mikaela Teittinen, Tankki täyteen, Tappajahai, Tarja Alexander, Tarzan, Terhi Panula, Tiina Raekallio, Tintti, Tom ja Jerry panevat kaupungin sekaisin, Tom Pöysti, Tom Wentzel, Tomi Walamies, Tommi Mujunen, Toy Story, Toy Story 2, Transformers, Transmission, Trudie Styler, Tuhkimo, Tulikärpästen hauta, Tuotantotalo Werne, Ulla Hakola, Ulla Renko, Ulla Tapaninen, Urhea, Uuno Turhapuro, Vaahteramäen Eemeli, Varjoankka, Veeti & The Velvets, Veeti Kallio, Veikko Honkanen, Velimatti Ranta, Vesa-Matti Loiri, Viidakkokitja, Vuokko Saarinen, Walt Disney

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.