Lööpissä: ”Suuri sankarimme suurehkoissa raappahousuissaan”

Suomessa ei ole varsinaisesti ääninäyttelijöitä, vaan dubbauksia tekevät ne, jotka alalle syystä tai toisesta ajautuvat. Yksi heistä on Markus Bäckman, joka on paitsi lainannut ääntään monille piirroshahmoille myös ohjannut Disney-klassikoiden dubbaukset vuoden 2002 Aarreplaneetasta lähtien. Hänen uusin ohjaustyönsä onkin luonnollisesti helmikuussa ensi-iltansa saanut Kaksin karkuteillä. Sisarukset kävivät haastattelemassa dubbausalan tekijää Helsingin Dubberman-studiolla ja saivat lopuksi hieman katsella ympärilleenkin. Mitä kaikkea kerrottavaa Bäckmanilla olikaan?

Pääsimme poseeraamaan Saavutusten seinän eteen. Bongailkaapa tauluista tuttuja sarjoja!

Afureko: Miten päädyit dubbausalalle näyttelemään ja ohjaamaan?

Bäckman: Se oli semmoista sattumankauppaa, ajopuumeininkiä. Toimin ensin muusikkona, tein laulu- ja soittohommia siellä täällä. Sitten eräs hyvä ystäväni, Hakolan Ulla – sittemmin Rengon Ulla, joka oli Aladdinissa Jasmine – sai tehtäväkseen koota kuoron laulamaan taustoja Disney-elokuviin. Sitä kautta pääsin mukaan. Ensimmäinen Disney-kuoron työ taisi olla jokin Sing-Along-VHS-kasetti joskus -94. Kööriläiset tekivät yleensä puuttuvia sivurepliikkejä elokuviin, ja siten rupesi tulemaan enemmän dubbaustöitä. Saattoi olla niinkin, että nopeasti tehtävissä halpatuotannoissa kööriläiset tekivät koko homman. Ohjaushomma lähti niin, että tein ensin käännöksiä, joista ensimmäinen oli Grinch. Sitten Pekka Lehtosaari rupesi feidaamaan piirroselokuvaohjauksista siinä 2000-luvun tienoilla – silloin dubbaukset tehtiin vielä Tuotantotalo Wernessä – ja koordinaattori Jaana Hovinen kysyi, haluanko ohjaamaan. Ensimmäinen ohjaukseni oli Notre Damen kellonsoittaja II, joka olikin sellainen kokeilu, että miten menee. Siitä se sitten lähti.

Afureko: Missä vaiheessa Disney-dubbausoikeudet sitten menivät Sun Studiolle?

Bäckman: Taisi olla vuosi 2002. Se oli vain ajan kysymys, sillä Sun Studiohan oli muissa Pohjoismaissa tehnyt Disneyn jutut jo pitkään. Suomessa ei ollut vielä Sun Studiota, mutta kun kaksi PVP:n entistä työntekijää perusti sen Suomeen, oikeudet siirtyivät heti automaattisesti sinne. Siinä vaiheessa Wernen kuvio vähän pieneni. Sen omistanut Sanoma lopetti sen, mutta työntekijät ostivat sen itselleen ja jatkoivat sitä sitten sillä lailla. Siellä tehdään elokuvia silloin tällöin nykyäänkin, viimeksi tehtiin Itse ilkimys.

Afureko: Mikä on suhteesi Disneyyn? Onko Disneyllä jonkinlaista erityisasemaa verrattuna esim. tavallisiin aamupiirrettyihin?

Bäckman: On niillä. Usein aamupiirretyt tehdään kauhean nopeasti, niissä on pienemmät budjetit ja niistä on vähemmän varaa maksaa näyttelijöille. Minusta ne ovatkin kaksi ihan eri juttua. Aamusarjoja ei ole mahdollista tehdä sillä tarkkuudella kuin elokuvia. Usein tehdään niinkin, ettei välttämättä edes kuunnella repliikkiä. Osutetaan vaan, ja jos on liian pitkä, niin uudestaan, mutta jännästi monet kokeneet dubbaajat saavat sen selkäytimellä kohdalleen. Disneyn elokuvissa, kuten muidenkin isojen firmojen, on enemmän aikaa ja valvonta tiukempaa. Toisaalta on hauskaa, että suomihan on kieli, jota kukaan ei ymmärrä. Voinkin käyttää muita maita enemmän vapautta kielessä ja muussa. Jos Amerikoissa tiedettäisiinkin, kuinka paljon kääntäessä pitää… Suomessa ei voi kääntää suoraan asioita ja lauseita kuten muissa skandinaavisissa kielissä, jotka ovat lähempänä englantia ja sanat ja rakenteet ovat samanpituisia. Suomessa se ei vain toimi. Monta kertaa kun itse käänsin, saatoin laittaa sanotun asian myöhempään replaan niin että se tuli esille, mutta mielestäni se ei vain voinut luontevasti tulla tuossa. Siinä on siis tekemisen vapauttakin.

Afureko: Miten dubbaustyösi on vaikuttanut suhtautumiseesi animaatioon?

Bäckman: Täytyy sanoa, etten hirveästi kotona jaksa katsoa piirrettyjä. 7- ja 10-vuotiaat poikani katsovat paljon piirrettyjä, mutta itse en jaksa kyllä. Äänitysaika yhdelle elokuvalle saattaa olla 60-70 tuntia, jossa niitä todella jankataan läpi, minkä jälkeen se on jo niin selvä itselle… On kiva nähdä, mitä siitä tuli, mutta ei sitä enää elokuvana jaksa katsoa.

Afureko: Katsot siis elokuvat, joissa olet työskennellyt?

Bäckman: Juu. Siinä on yleensä niin, että kun työ on tehty, se lähtee Tanskaan, jossa on Pohjoismaiden Disneyn pääkallonpaikka. Jos se siellä hyväksytään, se menee Amerikkaan. Ja kun se sieltä tulee takaisin, se tsekataan vielä Suomessa Buena Vistan edustajien, ohjaajan, äänittäjän ja muiden kesken. Se katsotaan vielä jossain elokuvateatterissa ja tarkistetaan, että kaikki on kunnossa ennen levitystä. Siinä vaiheessa sen näkee.

Afureko: Millä mielellä siinä vaiheessa katsot elokuvaa?

Bäckman: Niitä missä olen itse mukana, tai ohjaamassakin, katson aika paljon intuitiolla ja selkäytimellä, en oikeastaan analyyttisesti, että onko repla oikean mittainen vaan sitä, toimiiko se. Katsojakin tuntee sen vain selkäytimessä, jos jokin ei oikein skulaa. Kertyneen kokemuksen myötä olen ollut pääsääntöisesti tyytyväinen, ja siinä on pitänyt tietynlainen linja.

Afureko: Jos kömmähdyksiä siinä vaiheessa havaitaan, tehdäänkö niille jotain?

Bäckman: Siinä vaiheessa ei äänitetä enää uudestaan, sitten ei voi mitään. Tuleehan niitä, kyllä siinä huomaa juttuja ikään kuin huutomerkkinä, puutteita ja muita. Olen kuitenkin oppinut, että niin on joka työssä – aina kun tekee itse jotain, niin huomaa kauheasti kaikkea, mitä ei muuten vain katsoessa huomaa.

Bäckmanin tyypillinen rooli on iso, kumeaääninen mies, kuten Asterix ja viikingit -elokuvan Obelix.

Afureko: Miten luonnehtisit suomalaista dubbausskeneä? Millaista huomiota suomenkielinen dubbaus saa medialta, katsojilta tai näyttelijöiltä?

Bäckman: Pidän suomalaista dubbausta pääosin aika hyvänä nimenomaan silloin, kun on aikaa tehdä, joku tuollainen isompi tuotanto. Pistäisin aika paljon painoa käännöksille, koska jos käännös ei toimi niin ei ole mitään tehtävissä. Synkkaa ei voi tehdä, jos käännös ei anna siihen mahdollisuutta. Jos replojen pituuksia ei ole katsottu tarkkaan, niin se heti alkaa kuulua näyttelijässä, että tuon pitää nyt skarpata tuota. Eli mitä paremmin ja huolellisemmin tehty käännös… minusta käännös on hirveän tärkeä siinä.

Dubbaus ei enää sillä tavalla kiinnosta kuin silloin 90-luvulla, kun tehtiin ensimmäisiä. Monet näyttelijät eivät suostu enää tekemään niillä palkoilla, vaikka isojen leffojen kohdalla ne ovatkin pysyneet samana. Sarjojen kohdalla ne ovat pudonneet ja siinä sen ymmärrän, ettei viitsi tulla tekemään pikkurahalla. Yksi näyttelijöitä syövä syy, jonka hyvin ymmärrän, on se, ettei näyttelijä saa enää etukäteen kotiin leffaa tai kässäriä. Hän ei yhtään pysty katsomaan, mitä tulee tekemään, koska piratismin pelko on niin iso, että niitä ei anneta. Jos ajattelen itsekin, että tulisin tekemään jotain työtä enkä saisi mitään matskua etukäteen, tulee olo, että mitä hitsiä, miten voidaan odottaa, että tämä tehdään hyvin. Se tuntuu selvästi monissa. Jotkut tulevat silti, mutta äänestä kuulee sen, että tehdään nyt homma pois, mitäs tästä kun ei edes tiedä mitään. Joskus on mahdollista tulla studiolle katsomaan elokuvaa etukäteen, mutta harva kerkiää sellaista tehdä. Mutta niissä, jotka ovat käyneet, huomaa heti selvän eron. Että tuolla on homma hallussa ja se motivaatio.

Eihän siitä kauheasti puhuta mediassa. Itsekin ajattelen, että dubbaus on sellainen juttu, joka täytyy tehdä, koska kaikki lapset eivät vielä lue tai lue niin nopeasti, ja sittenhän se on hyvä tehdä mahdollisimman hyvin, mutta ymmärrän, että moni haluaa mieluummin mennä katsomaan sen alkuperäisen. En odottaisi, että siihen paljoa enempää reagoitaisiin. Omasta työstä on toki aina kiva lukea kommentteja, mutta nekin ovat viime vuosina vähentyneet kovasti lehdissä, ei mainita suomalaisesta versiosta mitään. Se ei selvästikään ole iso juttu lehdistölle ja itsekin aika paljon ajattelen, että se on käytännön juttu, joka on tehtävä.

Afureko: Kun nyt mainitsit näyttelijöiden palkkiot, niin kuinka palkat määräytyvät?

Bäckman: Elokuvissa taksa on per tunti. Sarjoissa se vaihtelee, saattaa olla per repliikki tai per tunti. Se määräytyy sen perusteella, onko kyseessä teatterileffa, DVD vai tv-sarja. Siinä järjestyksessä se yleensä menee.

Afureko: Mikä dubbausrooleistasi on suosikkisi?

Bäckman: Tuli mieleen tämä Egyptin prinssi. Elokuvana tykkään siitä hirveästi, musiikki on minusta aivan älyttömän hienoa. Tämä oli sillä tavalla merkittävä, että tässähän minulla ei ole kuin muutama hassu repla ja laulu, mutta se laulu oli sellainen, että… paitsi että se oli hieno biisi, sitä laulua oli käynyt useampi kokeilemassa ja siihen oli valittukin joku, joka ei jostain syystä ollut suoriutunut siitä. Niinpä Werneltä soitettiin minulle ja kysyttiin, haluanko tulla kokeilemaan. Kysyin heti, kuinka korkealle se menee, koska nuo musikaalit menevät oikeasti yleensä hirveän korkealle. Se meni sitten vissiin kaksiviivaiseen g:hen, ja olen hyvänä päivänä päästänyt suustani jonkun es:n. Kuten on tapanani, kieltäydyin heti, mutta sitten taivutellaan ja taivutellaan, ja menin sitten kokeilemaan. Se oli kumma juttu, jonkinlainen uusi kokemus minulle, että siellä oli DreamWorksistä yksi nainen ohjaamassa laulua, ja sain sitten sen g:n tulemaan. Se oli hämmästyttävää, huomasin, että kaikenlaista kannattaa lähteä kokeilemaan.

Samoin Rottatouillen Gusteau oli sellainen hahmo, jota oli hirveän kiva tehdä. Pocahontas II:ssa John Rolfe oli sillä tavalla kiva, että sai tehdä omalla tavallisella äänellä, koska yleensä olen joku valas tai hylje tai merinorsu… Siinä oli myös se lauluhomma lopussa. On ylipäänsä hirveän kiva tehdä omalla äänellä, mitä Gusteau ei kyllä ollut, mutta silloin kun sellaisia tulee vastaan. Ehkä tuo Egyptin prinssi olisi kivoin.

Afureko: Millaisista rooleista pidät, minkälaisia haluaisit tehdä?

Bäckman: Juuri semmoiset, joissa saa käyttää tavallista ääntään. Kyllä dubbauksissa nykyään paljon vähemmän ääntä väännellään kuin ennen, mutta onhan näissä kaikissa tekemissäni semmoista äänenmuuntelua. Ehkä myös sellaiset draamalliset jutut, jotka eivät välttämättä ole mitään huumorin ilotulitusta, niitä olisi kiva tehdä. Tuli mieleen rooli, joka on aika nappiin sitä, mitä halusin. Jos tiedätte Disneyn lyhytelokuvan pojasta ja aasista, suomeksi Tuuma, niin siinä dubbasin pojan isän. Se oli mielestäni semmoinen, jossa sai omalla äänellään ja omana itsenään tehdä, ja se oli vielä aika herkkis kohtaus.

Disneyn Lehmäjengissä Bäckman esitti jodlaavaa karjavarasta Alameda Slimiä.

Afureko: Olet joskus näytellyt itse ohjaamissasi dubbauksissa, kuten esimerkiksi Lehmäjengissä. Miten ohjaat itse itseäsi?

Bäckman: Nykyäänhän on siten, ettei Disney enää anna tehdä niin. Lehmäjengi oli viimeinen, jossa se sallittiin. Taustahälinöissä ja kuoroissa saa olla mukana, mutta ei missään rooleissa. Tuossa elokuvassa ja nykyäänkin sellaisissa, mitkä eivät ole Disneyn ja missä sitä saa tehdä, ohjaajaksi tulee joku muu. Esimerkiksi Alameda Slimin ohjasi Tasannon Minna, joka oli silloin siellä töissä. Hän on dubannut itsekin ja on nykyään töissä Uptempossa. Samahan on tuossa, kun aletaan tehdä uutta Nalle Puh -elokuvaa parin viikon päästä. Siinä olen aasina, ja sen osuuden tulee ohjaamaan Carla Rindell (toim. huom. ohjannut mm. Autot ja Rottatouille -elokuvien suomenkieliset versiot). Ihmettelin itsekin, että sain sekä ohjata että näytellä, mutta Disneylle oli sitten sopinut, että Carla ohjaa sen.

Afureko: Tuleeko siihen elokuvaan kaikki Nalle Puh -vakiäänet?

Bäckman: Joo, tulevassa elokuvassa ei hirveästi ole ylimääräisiä hahmoja kuin yksi semmoinen… Se on tyypillinen Nalle Puh -tarina, lähinnä väärinkäsitysten sumia ja väärin luettuja sanoja. Siinä on yksi sellainen hahmo, jota ne kaikki pelkäävät koko ajan, mutta jota ei sitten oikeasti ole olemassa.

Afureko: Missä tuotannon vaiheessa uusi elokuva tulee dubattavaksi?

Bäckman: Se vaihtelee. Esimerkiksi Kaksin karkuteillä tehtiin keväällä, teattereihin se tuli vasta seuraavan vuoden helmikuussa. Joskus tehdään niin, että dubataan keväällä tai alkukesästä ja leffa tulee seuraavan vuoden alussa tai alkusyksystä. Muistan, miten aikaisemmin tuli jouluksi aina piirrosleffa teatteriin, mutta nykyään ei enää juurikaan. Usein ne nyt tulevat ensi-iltaan helmi- tai maaliskuussa. Joidenkin kohdalla ensi-ilta on jopa samaan aikaan ympäri maailmaa.

Afureko: Millainen prosessi on laulujen ohjaus?

Bäckman: Se on enemmän tuottajan työtä, mitä kyllä ohjauskin on… Jos mietitään nyt jotain pidempää kappaletta, kuten vaikka Kaksin karkuteillä -elokuvan duettoa, niin Maria Ylipäälle varattiin siihen pari tuntia ja saman verran Lauri Tähkälle. Jos on kunnon biisi kyseessä, niin pari kolme tuntia varataan, ja ihmisillä on hirveän paljon erilaisia tapoja tehdä se. Itse jos ohjaan, niin näyttelijä vain laulaa biisiä läpi muutaman kerran aluksi. Monia vähän jännittää, niin päästään sitten rentoutumaan, säädetään äänet ja kaikki ja kysytään että onhan kaikki hyvin ja onhan sulla mukavaa ja näin. Sitten mennään vähän näyttelijöiden omien toivomusten mukaan, lähdetään vaikka ensimmäistä säkeistöä laulamaan ensin läpi ja läpi. Niinkin on tehty, että jos ei ole kauhean pitkä kappale, niin lauletaan monta versiota ja leikellään niistä sitten kokonaisuus. Joka tapauksessa kun on leikelty ja liimailtu, niin lopuksi näyttelijä laulaa vielä putkeen laulun pari kertaa, joskus siitä saattaa lopuksi tullakin tosi hyvä. Joskus, vaikkei usein, laulusta voi kuulua, että se on koostettu eri otoista, jos ei ole osattu editoida hyvin yhteen. Aina on parempi saada yhdellä otolla, mutta se on kyllä aikamoinen fakiiri, joka pystyy vetämään kokonaan putkeen.

Toinen juttu on sitten se, että lauluissa synkka on hankalampaa kuin puheessa. Sanojen painotukset ja muut kun pitää saada suomeksi yhteen musiikin kanssa eri tavalla kuin repliikeissä. Itse olen valmis antamaan synkasta paljon anteeksi, jotta laulusta saa luontevan kuuloisen. Katsoja kyllä heti huomaa, jos synkan takia on tehty hirveästi myönnytyksiä. Se voi kuulostaa aika kummalliselta. Laulujen kääntäminenhän on haastava laji, eikä ole kauheasti sellaisia kääntäjiä, jotka pystyisivät sen hyvin tekemään. Juuri siten, että painotukset ovat oikeilla kohdilla tai sanajärjestyksen muuttaminen niin, että lopputulos kuulostaa hyvältä. Mietin, että voisi joskus ammattilaulunkääntäjiä pyytää kääntämään laulut. Jossain elokuvassa niin tehtiinkin ihan muutama vuosi sitten.

Afureko: Saavatko laulajat etukäteen musiikkimateriaalin harjoiteltavaksi?

Bäckman: He saavat äänimateriaalin kotiinsa. On sitten näyttelijästä kiinni, onko sitä harjoiteltu… Sen kuulee kyllä armottomasti, jos harjoittelu on jäänyt väliin, mutta ei siitäkään suututa. Kaikki tekee tavallaan, ja yleensä saadaan kyllä laulut ajallaan tehtyä.

Afureko: Nauhoitetaanko duetot yhdessä vai erikseen?

Bäckman: Erikseen lauletaan. Se on yleensä äänittäjien toive, jotta saa käsiteltyä yhtä ääniraitaa kerrallaan ihan miten haluaa. Ensimmäisenä laulava näyttelijä ei siis voi kuulla toisen suoritusta, mutta se, joka tulee toisena… Sekin on vähän miten haluaa, dubatessakin jotkut haluavat kuulla sen suomenkielisen dialogin, mitä siihen mennessä on jo äänitetty, jotkut taas eivät. Se vaihtelee.

Pixarin Rottatouillessa Bäckman esitti gourmetkokki Auguste Gusteauta, joka neuvoo postuumisti Rémy-rottaa.

Afureko: Miten dubbauksen ohjaaja päätetään?

Bäckman: Olen kuullut, että Disneyllä on lista ohjaajista, joita he haluavat käyttää. Suomalaisia ovat minä ja Carla, Hantun Petri, joka ohjasi esimerkiksi Up – Kohti korkeuksia -elokuvan… Saattoi olla muitakin, mutta yleensä minä tai Carla. Jos unohdan jonkun nimen, niin älköön pahastuko… Meitä on pari, jotka ohjaavat isompia elokuvia.

Afureko: Ja joku päivä joku vain soittaa ohjaamaan dubbausta?

Bäckman: Juu, kyllä varoituksen sanan saa jo kuukausia aikaisemmin, että jotain on tulossa. Sitten kun työ alkaa, saattaa tulla tieto vain muutama päivä aikaisemmin, ja aikataulut saattavat muuttua. Sehän onkin jännä, että isot firmat valmistelevat elokuvia vuosikausia, mutta kun aletaan dubata, niin voi tulla muutoksia yhtäkkiä ja siitä ryteiköstä yritetään selvitä. Aluksi sitä jaksoi ihmetellä, mutta ei siihen ole saanut koskaan mitään vastausta, niin se vain on. Sekin on luonteenomaista, että tulee paljon tarkkaa, ristiriitaista tietoa. Kaikki yleensä pyritään huomioimaan, mutta joskus on sitten vain tehtävä itse, ja aina se kuitenkin kelpaa.

Afureko: Millä tavoin ohjaaja saa näyttelijät sisälle hahmoihinsa?

Bäckman: Usein tuntuu, ettei kunnolla saakaan, kun aikaa on muutama tunti nauhoittaa. Elokuvissa äänitetään noin 35 replaa tunnissa, ja kun isoilla rooleilla voi olla vajaa 300 replaa, niin siinä 8-9 nauhoitustunnissa kerkiääkin päästä sisälle. Sitten jos on joku parin tunnin hahmo, niin on suoraan sanoen noloa ohjaajalle, kun tietää, ettei näyttelijä ole nähnyt sitä ja sitten yrittää selittää, että tämä on semmoinen ja tapahtuu tämmöistä. Näyttelijän äänestäkin kuulee, että joo, katotaan nyt vaan. Yleensä katsotaan pätkä leffan alusta, mutta siihen se sitten jää, ja käytännössä se vähitellen löytyy ja alkaa mennä nopeammin. Usein kun on dubattu mennään uudestaan alkuun, ja jos siellä oli pahasti hakusessa, niin alku on nopea tehdä uudestaan.

Afureko: Nauhoitetaanko repliikit järjestyksessä?

Bäckman: Kyllä. Ainoastaan jos käännöksessä on jotakin kummallisuutta, joka ei tunnu toimivan eikä siihen keksitä mitään, niin jätetään se väliin ja pidetään kahvitauko session jälkeen ja mietitään siinä. Ohjaajalle kuuluu käännöksen adaptointi, eli käyn leffan läpi ja katson, että kaikki istuu, mutta jos nauhoitustilanteessa tulee vastaan jotain häikkää, niin se hypätään yli.

Afureko: Entä roolit? Tehdäänkö ne esimerkiksi pääroolit ensin vai miten?

Bäckman: Ei, ihan miten kenenkin aikatauluihin sopii.

Afureko: Millä tavoin Disney rajoittaa dubbausta? Kuinka tarkasti alkuperäisääniraitaa pitää seurata?

Bäckman: Periaatteessa niin sanottua voice matchia eli mahdollisimman osuvaa vastaavuutta alkuperäiseen haetaan, mutta se ei ole ratkaisevaa. Jos löytyy näyttelijä, joka vain jotenkin toimii hahmossa hyvin, niin ei voice match ratkaise. Disneyltä tulee jokaisen leffan mukana ”creative letter”, jossa selostetaan juoni lyhyesti, hahmot ja kaikki oleellinen leffasta. Hahmoista siinä lukee esimerkiksi sen ikä ja minkäikäinen näyttelijä pitää olla. Usein nekin vaihtelevat, alkuperäinen hahmo saattaa olla nelikymppinen mutta ”toivomme, että testaatte kolmekymppisiä”. Ohjeet pyritään huomioimaan, mutta kyllä paljon ihan intuitiolla kuunnellaan, että millainen tyyppi tuo on ja kuka tulee mieleen. Rooliin testataan vähintään kolmea näyttelijää, joiden näytteet lähetetään Tanskaan ja Amerikkaan ja joista siellä sitten valitaan – tai ei valita, jolloin testataan lisää. Pääroolit nimenomaan hyväksytetään, pienemmät saa valita itse.

Afureko: Kuinka kauan valintaprosessiin yleensä menee aikaa?

Bäckman: Aika usein joku niistä kolmesta kelpaa. Silloinhan se on nopeaa, testi kestää puoli tuntia ja vastaus tulee muutamassa päivässä, 5-6 päivää siihen yleensä menee. Täytyy sanoa, että vaikka ne amerikkalaiset eivät ymmärrä kieltä, niin aika hyvä taju heillä on hahmoista, ja heiltä on tullut onnistuneita ehdotuksia. Yksi asia, joka on pitänyt niellä, on se, että on hirveän tärkeää isommissa leffoissa, että on tietyissä rooleissa ihmisiä, joilla on ennen kaikkea PR-arvoa. Sitten lähdetään miettimään, että kuka näistä tarpeeksi PR:ää omaavista henkilöistä voisi suoriutua tästä. Se usein todella ärsyttää, mutta se nyt vaan on homman nimi.

Afureko: Disney-foorumi Taikalinnassa on harmiteltu, että Disney-dubbauksissa matkitaan toisinaan amerikkalaista esiintymistä, mikä kuulostaa suomeksi teennäiseltä. Ohjaako Disney dubbauksia ”kuulostamaan amerikkalaisilta”?

Bäckman: Ei, jos dubbi kuulostaa amerikkalaiselta niin se on ihan Suomen pään moka. Nimenomaan siihen pyritään, että dubbi kuulostaisi suomalaiselta ja suomelta. Se on ohjaajan tehtävä. On joitain sanontoja,  esimerkiksi kun englanniksi sanotaan ”I’m coming!”, joka kääntyisi suomeksi ”Minä tulen!” niin ei sitä kukaan suomeksi niin sano. Helposti näyttelijä fiiliksissään blokkaa intonaation, silloin ohjaajan tehtävä on sanoa, että hei, kokeile jotain muuta. Kielessä voi kääntäjästä riippuen kuulua, onko käännös ajateltu liian englanniksi vai ei. Siitä kyllä pyritään ehdottomasti pois, että se kuulostaisi englannilta.

Riemukas Robinsonin perhe (Meet the Robinsons, 2007)

Afureko: Olet ohjannut lapsinäyttelijöitä esimerkiksi Riemukas Robinsonin perhe -elokuvassa. Millaista on työskennellä heidän kanssaan verrattuna aikuisnäyttelijöihin?

Bäckman: Ensinnäkin kivaa. Lasten ohjauksessa on erityisen tärkeää, että yrittää viimeiseen asti välttää sitä, että suoraan sanoo, miten repliikki pitää tehdä. Halutaan, että ihminen oivaltaa itse niistä fiiliksistä, että näin se tehdään. Lasten kohdalla on erityisen tärkeää koettaa välttää matkimista – sen tulisi olla oma keksintö, jonka saisi oman innostumisen kautta. Joskus toisaalta on niinkin, varsinkin ihan pienten kanssa, että paras tulos tulee siten, että sanoo ensin itse ja lapsi toistaa perässä ja pääsee siten vauhtiin. Ihan pienillä lapsilla dubbaus on aika suoraviivaista tuuttausta, ja usein matkimisella päästään parhaaseen tulokseen. Robinsonissa Lauri oli Henri Piispanen, joka on niin kokenut tekijä, että hänen kanssaan oli helppoa ja nopeaa tehdä, oikeastaan ihan kuin olisi aikuisdubbaajan kanssa työskennellyt. Lauri olikin viimeisiä rooleja, jossa Piispasella oli vielä lapsen ääni. Myös turvallisen tunnelman ylläpitäminen on hirveän tärkeää. Tiedän, kun olen itse ollut dubbaamassa, että kun menee vieraaseen paikkaan, niin jännitys siitä, miten suoriutuu hommasta tuntemattomien ihmisten kanssa, on iso tekijä kokeneilla näyttelijöilläkin. Turvallinen ilmapiiri pitää säilyttää, se tunne, että kaikenlaista voi kokeilla ilman, että tulee noottia. Lasten kanssa täytyy pitää tarpeeksi taukoja, ja heillä väsähtäminen ja kyllästyminen saattaa tulla yhtäkkiä.

Afureko: Mikä ohjauksistasi on suosikkisi?

Marikki (Madicken på Junibacken, 1980)

Bäckman: En tiedä, oletteko nähneet, mutta Astrid Lindgren -elokuvia tehtiin suomeksi, oli Eemelit ja Marikit ja sellaiset. Oma suosikkini on Marikki-leffan suomenkielinen versio, se onnistui minusta hirveän hyvin. Ne lapset, jotka tulivat siihen, olivat hyvin sopivia rooleihinsa, samoin aikuiset. Niitä elokuvia itsekin katson joskus, ne ovat minusta niin viehättäviä. Siinä Tilda Kiianlehto oli Marikin pikkusisko, ja Thelma Romu oli Marikki. Jos ajatellaan noita Disney-elokuvia, niin ensimmäinen ohjaamani iso leffa oli Monsterit Oy. Se on tietysti jäänyt erityisenä mieleen.

Afureko: Mitä live action -elokuvia dubatessa sitten pitää ottaa huomioon?

Bäckman: Siinä on tietysti taas käännöksellä hirveän tarkka – kaiken sysään kääntäjien niskoille, mutta kun nyt olen itsekin kääntänyt, niin olen huomannut, että live-elokuva antaa paljon vähemmän anteeksi kuin piirretty kielen suhteen. Ohjauksellisesti on erityisen tärkeää, että valitut näyttelijät, heidän äänensä ja puhetapansa, olisivat mahdollisimman lähellä. On vain tarkempaa hieromista siinä sitten, että saa sen liven toimimaan. En kyllä ole nähnyt enkä itsekään tehnyt kovin monta live-juttua, joka minusta olisi hirveän hyvin toiminut. Muistan, että joskus esitettiin ihan Kauniita ja rohkeita suomeksi, mikä ei sitten kovin hyvin… Kyllä Marikki toimii minusta hyvin, mutta liveleffassa vielä tärkeämpää on löytää näyttelijä, joka mahdollisimman paljon persoonaltaan ja ulosanniltaan sopisi siihen hahmoon. Muuten se niin helposti pomppaa pois.

Afureko: Meneekö live actionia dubatessa ajallisesti pitempään kuin piirrettyä?

Bäckman: Kyllä siinä menee. Usein aikaa ei ole sen enempää, mutta siinä menisi, jos voisi.

Afureko: Tulisiko sinulle mieleen hauskoja tarinoita tekemistäsi elokuvista? Esimerkiksi Lilon & Stitchin Gantua olet tehnyt kolmen elokuvan ja tv-sarjan verran eli pitempään kuin esimerkiksi Rottatouillen Gusteauta.

Bäckman: Gantu on mielestäni aika suoraviivainen tyyppi, siinä ei ole kauheasti sävyjä, semmoinen sotilas. Se ei ole sillä tavalla jäänyt erityisenä mieleen… Yksi hauskimmista jutuista dubbauksista ylipäänsä oli, kun Leijonakuningas II:ssa on sellainen laulu ”On Upendi…”, jonka lauloi Pepe Ahlqvist. Jostain syystä se viimeinen di-tavu oli sellaisella korkeudella… siinä oli joku rekisterinvaihto, niin ettei hän saanut sitä tulemaan kunnolla. Olin viereisessä kopissa tekemässä jotain, kun Lehtosaari tuli vaan kysymään ”Tule äkkiä käymään” ja sitten lauloin kaikki dit lauluun. Sitä ei varmaan kerrottukaan koskaan Ahlqvistille.

Afureko: Kuinka nopeasti hahmot tai niiden repliikit unohtuvat? Joka repliikkiä kuitenkin jankataan aika monta kertaa.

Bäckman: Eivät ne kyllä sillä tavalla jää mieleen. Ehkä riippuu siitäkin, miten kauan tekee. Yritin tuossa muistella, mitä olen dubannut viimeksi, mietin ja mietin enkä muistanut. Se on täällä Dubbermanilla joku sarja, jota tehdään nytkin ja olen taas tulossa tänne ensi viikolla tekemään sitä, mutten edes muista sitä. Enemmän jää sitä kautta mieleen, kun pojat katsovat niitä leffoja ja oppivat niitä ulkoa.

Afureko: Mikä dubbaustöissä on kaikkein kivointa?

Bäckman: Olen aina tykännyt näyttelemisestä, mutta minulla on aika kova kammo mennä ihmisten eteen tekemään sitä, vaikka kyllä sitäkin olen tehnyt. Dubatessa kun menee pimeään koppiin ja laittaa luurit päähän, niin on ihan omassa maailmassaan. Sitten on paljon helpompi tehdä mitä vain, varsinkin kun tekee tuttujen ihmisten kanssa. Myös se, että pystyy käyttämään omaa tunnerekisteriään laidasta laitaan. Se on oikeastaan kaikessa taiteessa se kiva juttu. Siviilissä ei voi kaikkea pamauttaa koko ajan, mutta dubbauksessa voi käyttää kaikkea. Se ei vahingoita tai loukkaa ketään. Jos pitää olla hirveän paha, saa olla hirveän paha, jos on hirveän hyvä, saa yrittää olla hyvä.

Afureko: Ohjaamasi Lehmäjengin piti olla Disneyn viimeinen 2D-elokuva, mutta nyt siihen ollaan menossa takaisin. Mitä tuntemuksia Disneyn paluu juurilleen satuleffojen myötä herättää?

Bäckman: Olen oppinut kyllä tykkäämään niistä 3D-leffoista. Vanhanaikaisissa 30-, 40- ja 50-luvun piirroselokuvissa on oma tehonsa, mutta nämä nykyään tehtävät kaksiulotteiset… kyllä tykkään 3D:stä enemmän. Mielestäni Pixar-kuvio on tehnyt Disneylle kauhean hyvää. Kenties koska Pixarilla ei alun perin ollut niin paljon menetettävää, koska se oli uusi firma, tai ei ollut sellaista maineen taakkaa, niin minusta ne käsikirjoitukset ja ideat ovat hirveän hyviä ja eläviä. Disneyn jutuissa on useinkin vähän itseään toistavia. Kaksin karkuteillä -elokuvasta tykkäsin aika lailla, Prinsessa ja sammakkokin oli ihan kiva. Minusta Pixar-yhteistyö on jotenkin tehnyt hyvää.

Sisarusten suosikkeja on Disneyn Buzz Lightyear -tv-sarjan Zurg, jonka äänenä Bäckman oli pilottijaksoista koostetussa elokuvassa.

Afureko: Millaista oli ottaa ohjat Lehtosaaren jäljiltä, kun ohjasit Toy Story 3:en? Millä mielin vanhat äänet olivat tekemässä uutta leffaa?

Bäckman: Se oli kiitollinen tilanne, kuten nyt Nalle Puhinkin kanssa, että vaikka aikaa oli kulunut, niin hahmot olivat aika tuttuja tekijöilleen. Ei tarvinnut kauheasti lähteä hakemaan, mitä tämä voisi olla. He muistivat aika nopeasti, mistä on kyse, kun kuuntelivat niitä vanhoja. Oli kauhean joustavaa ja nopeaa tehdä se elokuva.

Afureko: Katsoitko aikaisemmat Toy Story -elokuvat läpi etukäteen?

Bäckman: Katsoin kyllä, senkin takia, että tarkistin joitakin termejä. Esimerkiksi sen, miten Zurg lausutaan, ja molemmat lausuntatavat olivat vielä samassa leffassa!

Afureko: Muistan, kun mentiin katsomaan se, niin huoletti, että onhan se ”Doctor Porkchop” nyt käännetty ”tohtori Kotletti”!

Bäckman: Niin, kun tehtiin peliä siitä, niin siinä se tohtori Kotletti ja toinen nimivaihtoehto vaihtelivat. Aina vaihtui se, joka oli hyväksytty, ja aina sitten copypaste ja korvaa, etsi, korvaa… Lopulta päädyttiin Kotlettiin.

Afureko: Markku Huhtamo oli älyttömän hyvä Toy Story 3:ssa, ääni ja hahmo klikkasivat yhteen heti.

Bäckman: Hän oli kyllä hyvä. On onnellinen asia, kun näyttelijät natsaavat hahmoihin. Kaksin karkuteillä -leffassa oli pitkästä aikaa itselläni sellainen olo, että kaikki roolit osuivat kohdallaan. Tähkä oli tietenkin alun perin tätä PR-arvoa, mutta hänkin oli iloinen yllätys, hirveän innostunut ja nöyrä. Hän oli valmis myös sellaisiin juttuihin, mitä ei hallinnut – hän treenasi ja teki, ei minkäänlaista ylimielisyyttä tai mokaamisen pelkoa. Tähkäpää ja hänen äitinsä osuivat myös hyvin. Siinä huomasi sen, miten kiva on tehdä, kun näyttelijä istuu roolihahmoonsa. Sitten vain annetaan mennä, ja siitä jää se vaiva pois, että tuo ihminen on vähän erilainen kuin tuo. Silloin pitää koko ajan sovittaa ja vääntää, että se jotenkin menee kohdalleen.

Afureko: Toy Story 3:ssa Andyn äänenä on Max Wiberg, joka oli Andyna myös kakkososassa pikkupoikana. Kuinka hän tuli mukaan kolmoseen?

Bäckman: Se oli muistaakseni Tanskan Disneyn ehdotus, vai olisiko peräti tullut Amerikoista. Wiberg on kasvanut samaa tahtia kuten Andy, niin hän voi nyt olla tässäkin Andy. Jossain vaiheessa mietittiin, testataanko muita, mutta toive oli, että ääni olisi sama. Max on tehnyt kyllä muutakin näinä vuosina. Leffassa on aika herkkiä kohtia, varsinkin lopussa, kun Andy jakaa lelujaan pois. Max oli armeijassa, kun teki roolin, ei se kaikille senikäisille nuorille miehille ole kauhean luontevaa tai helppoa. Siitä tuli ihan OK, ja hirveän innokkaasti Max itse tuli tekemään.

Afureko: Yleensä Barbieta on esittänyt Mervi Hiltunen, ja näin oli myös aiemmissa Toy Storyissa. Kolmosessa Barbien äänenä on kuitenkin Krisse Salminen. Miksi ääni vaihdettiin?

Bäckman: Se liittyi PR-juttuun. Barbieen ja Keniin toivottiin testattaviksi pariskuntia, mutta testatut eivät menneet läpi. Salmisen sisarukset sitten menivät, ja he olivat kyllä vähän kummissaan siitä ensin itse.

Afureko: Meidänkin äitimme totesi hahmojen näyttelijävalinnasta että ”yäk”.

Bäckman: He sitä vähän aikaa ensin kakistelivat, mutta sitten kyllä päättivät suhtautua siihen ammattimaisin ottein ja tehdä pyydetyn työn. Mervi Hiltusta ei silloin edes mietitty, koska toivomus oli, että testattaisiin ihmisiä, jotka ovat olleet esillä.

Afureko: Teetkö itse roolivalinnat ohjaamiisi elokuviin?

Bäckman: Joo, lukuun ottamatta niitä, mitä pitää testata. Niihinkin tietysti mietin testattavat, ja usein kysyn myös eri ihmisiltä, joita studiolla työskentelee, koska omat ajatukset kiertävät kuitenkin kehää. Jos kuulee jonkun matalaäänisen tyypin, niin tulee mieleen ne 2-3, jotka tekevät aina sen matalaäänisen tyypin. Joku muu keksii jonkun toisen, joka on ihan päivänselvä, mutta jota ei vain itse tajunnut.

Afureko: Otettiinko Lauri Tähkä sitten Kaksin karkuteillä -elokuvaan siksi, että hänen sukunimensä on Tähkä?

Bäckman: Itse asiassa ei. Saattoi kyllä tulla mieleen siitä, ehkä senkin takia, että joissain kuvissa Flynn näyttää ihan Lauri Tähkältä – siinä etsintäkuulutusjulisteessa ja siinä, kun hän hymyilee vinosti Tähkäpäälle. Se tuntui aivan selvältä, plus siinä oli tämä julkisuusarvo.

Voitteko kieltää yhdennäköisyyden?

Afureko: Kerroit aikaisemmin, minkälaista työskentely Lauri Tähkän kanssa oli. Miten ei-ammattilaisnäyttelijän ohjaus poikkeaa ammattilaisesta?

Bäckman: Sekin vaihtelee paljon. Monet hyvät dubbaajat ovat ihan pystymetsästä tulleita, jotka vain yhtäkkiä tajuavat sen, mitä tehdään. Monilla nimekkäillä näyttelijöillä voi olla, etteivät he yhtään pääse siihen sisälle. Paula Vesala on hyvä esimerkki. Hän tuli vaan jostain mieleen – olikohan se Karhuveljeni Koda 2:ssa – ja sitten hän olikin hirveän hyvä dubbaaja ja on tehnyt tosi paljon sen jälkeen. Lauri Tähkälle dubbaus oli selvästi vierasta hommaa ja kyllä siinä paljon töitä tehtiin, mutta hän oli tosi valmis tekemään, mokaamaan ja yrittämään uudestaan, myöntämään että on ensi kertaa tekemässä tätä. Siinä oli hyvä henki, joka merkitsee hirveän paljon.

Afureko: Entä millä mielellä Maria Ylipää tuli tekemään Tähkäpäätä?

Bäckman: Kyllä hänkin tykkäsi ja oli kauhean innostunut. Hänhän on johonkin Helinä-keiju-leffaan tehnyt sivurooleja aikaisemmin. Hänen kanssaan oli myös tosi kiva tehdä, hänellähän ääni ja kaikki natsasi nopeasti, niin se oli aika vaivatonta. Hän oli opetellut laulut hyvin etukäteen ja ne menivät tosi nopeasti. Siinä ei varmaan käytetty kaikkea varattua aikaa.

Afureko: Onko sinulla lempiohjattavia?

Bäckman: Kyllähän niitä on, mutta ruvetako ääneen niitä sanomaan… Sanon nyt ensin, että kaikkien kanssa on kiva tehdä, mutta erityisesti semmoisten ihmisten, joiden kanssa on hyvä kemia. Heitä ei välttämättä edes kauheasti julkisuudessa näy. Mieleen tulee esimerkiksi Ella Pyhältö, Antti Pääkkönen, Eero Saarinen… Joskus kynnys on myös moraalinen kysymys. Jos on näyttelijä, jonka kanssa homma ei jotenkin synkkaa – se ei tarkoita, että olisi jotain vihanpitoa, mutta jos luottamus ei synny – semmoisia on vaikea pyytää uudestaan. Joskus mietin vaihtoehtoja, joiden kanssa synkkaa hyvin, mutta koitan ylittää sen kynnyksen, jos se palvelee leffaa. Kyllä sen huomaa, että homma menee tosi vaikeaksi, jos ei löydy yhteistä luottamusta. Tai jos näyttelijällä on hirveästi omia mielipiteitä ja näkemyksiä ja on vaikea niellä sitä, että niin ei tehdäkään. Ymmärrän senkin, koska itsellänikin on dubatessa kauheasti koko ajan omia ajatuksia, ja jos ohjaaja selittää jotain, voi tulla se olo, että ei se toimi noin. Arvostan hirveästi näyttelijöitä, jotka ottavat sen oman tonttinsa ja pysyvät siinä. Tietysti mielipiteitä saa aina esittää, mutta että olisi se selkeä kuvio – joku ohjaa, joku äänittää, joku dubbaa. On ikävä tunne, kun ne menevät sekaisin ja tulee ristivetoa. Semmoisetkin näyttelijät, joiden kanssa on hyvä tehdä, saattavat sanoa paljonkin, mutta joidenkin kanssa taas syntyy enemmän se fiilis, että tästä tulee jotenkin kilpailu tai että tuo ei luota minuun. Sitten alkaa helposti itselläkin pää tyhjentyä – tuo ei luota siihen, mitä teen ja… mitäs minä oikeastaan teenkään?

Nalle Puh (Winnie the Pooh, 2011)

Afureko: Mitäs tulevaisuudessa on tiedossa, ainakin uusi Nalle Puh?

Bäckman: Joo, seuraava on Nalle Puh. Yleensä ohjaan pari kolme elokuvaa vuodessa, ja se on hyvä määrä, että into tekemiseen säilyy. Nalle Puhin jälkeen en tiedä seuraavasta. Tässä piti olla se Sharpayn elokuva, mutta se tuli päällekkäin Nalle Puhin kanssa, joten se jäi minulta pois. Täytyy sanoa, että välillä tämä työ leipiinnyttääkin. Vaikka työ on luovaa ja saa käyttää ideoita, niin se on myös aika valvottua. Pari kolme vuodessa säilyttää mielenkiinnon.

Afureko: Mitenkäs Pixarin uusi, Autot 2?

Bäckman: Juu, Sun Studio tekee sen. Carla Rindell oli pitkään ulkomailla, mutta on nyt palannut ja ohjaa sen.

Afureko kiittää mielenkiintoisesta haastattelusta! Kaikki ei tosin ollut tässä, sillä eräällä toisellakin oli sanansa sanottavana:

Explore posts in the same categories: dubbaus, Lööpissä, Suomi

Avainsanat: Aarreplaneetta, Aladdin, Antti Pääkkönen, Asterix ja viikingit, Astrid Lindgren, Autot, Autot 2, Buena Vista, Carla Rindell, Disney, DreamWorks, Dubberman, Eero Saarinen, Egyptin prinssi, Ella Pyhältö, Grinch, Helinä-keiju, Henri Piispanen, Itse ilkimys, Jaana Hovinen, Kaksin karkuteillä, Karhuveljeni Koda 2, Kauniit ja rohkeat, Krisse Salminen, Lauri Tähkä, Lehmäjengi, Leijonakuningas II, Lilo & Stitch, Maria Ylipää, Marikki, Markku Huhtamo, Markus Bäckman, Max Wiberg, Mervi Hiltunen, Minna Tasanto, Monsterit Oy, Nalle Puh, Notre Damen kellonsoittaja II, Paula Vesala, Pekka Lehtosaari, Pepe Ahlqvist, Petri Hanttu, Pixar, Pocahontas II, Prinsessa ja sammakko, PVP-Voice Oy, Riemukas Robinsonin perhe, Rottatouille, Sanoma, Sharpay's Fabulous Adventure, Sing-Along, Sun Studio, Thelma Romu, Tilda Kiianlehto, Toy Story 3, Tuotantotalo Werne, Ulla Renko, Up – Kohti korkeuksia, Uptempo, Vaahteramäen Eemeli

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.