Älisevä joulukalenteri, älähdys 12

Tykästyimme välittömästi Lucky Lukesta kertovaan ranskalaiseen animaatioelokuvaan Lähde länteen!  (Tous à l’ouest!) sen alkuperäisteokselle uskollisen hengen ja loistavien roolisuoritusten ansiosta. Tällä kertaa keskiössä ei kuitenkaan ole Dalton-veljeskatraan räjähtäväluonteinen Joe, vaan perheen optimistinen kuopus Averell.

Elokuvassa Lucky Luke johtaa sekalaista uudisraivaajajoukkoa Amerikan halki Daltonit mukanaan, ja porukan vesivarasto ehtyy keskellä aavikkoa. Tyytyväinen Joe (joka kelpaisi puhelahjojensa puolesta politiikkaan milloin vain) on juuri yllyttämässä raivostuneet matkalaiset cowboyn kimppuun, kun Daltoneista nuorin saa yhtäkkiä eriskummallisen hepulin.

Kohtaus lienee koko elokuvan älyvapain yksittäinen hetki. Desperado viskelee itseään hysteerisesti ympäriinsä ja päästää siinä sivussa sarjan täysin käsittämättömiä ja toinen toistaan oudompia ääniä, joista vain osa on hahmon ääninäyttelijän Bernard Alanen itse tekemiä. Elokuvan resursseja onkin käytetty kohtauksessa taitavasti – kun tietokoneella miksattu erilaisten huutojen ja ääniefektien sekamelska yhdistetään lennokkaaseen animaatioon, saadaan tunnelmasta lähes psykedeelinen. Audiovisuaalisen ulosannin lisäksi kohtauksen voimaa lisää myös sen pituus – kyseessä ei ole mikään kymmenen sekunnin hetki, vaan kohtaus kestää oikeasti niin pitkään, että elokuvan tunnelma pysähtyy täysin ja hämmästynyt katsoja haluaa todellakin tietää, mikä ihme tyyppiä vaivaa. Salamannopea toteutus saa kohtauksen lisäksi tuntumaan paljon pitemmältä mitä se oikeasti on. Kyseessä ei ole enempää eikä vähempää kuin erilaisten äänten muodostama kammottava sekametelisoppa, jossa ei ole järjen hiventäkään ja joka juuri sen ansiosta onnistuukin vangitsemaan katsojan huomion täydellisesti!

Averellin hepulilla on elokuvassa yllättävät seuraukset, mutta hänellä oli lisäksi myös ihan oikea (eikä edes kovin liioiteltu) syy käytökseensä. Siitä vain veikkaamaan, mikä!

Blogille kakkuja

Tässähän on salakavalasti vierähtänyt jo toinenkin vuosi! Vilkaistaanpa vähän, mitä Afurekossa on viimeisten 12 kuukauden aikana nähty.

Joulutähtiin kirjoitettu: luukku 20

Vaikka sanoimmekin kalenterin alussa, että keskittyisimme erityisesti ennen esittelemättömiin roolisuorituksiin, emme voineet jättää pois yhtä odottamattomimmista mutta loistavimmista roolituksista, mihin olemme vähään aikaan törmänneet. On tullut aika ruotia vielä hiukan lisää Lucky Luke -elokuvassa Lähde länteen! (Tous à l’ouest!) kuultua nerokasta hahmon ja äänen liittoa; Clovis Cornillacin mahtavaa Joe Daltonia.

Daltonin veljesten esikoinen on parin hyvin voimakkaan piirteen hahmo. Odotusten vastaisesti häntä esittävän Clovis Cornillacin ääni ei ole erityisen karikatyyrinen. Se onkin ihanaa kun kuuntelee muita Daltoneita, joiden tekohassuihin ääniin leipääntyisi muutamassa minuutissa, jos he pälpättäisivät yhtä tiuhaan kuin Joe. Cornillacilla on sen sijaan erittäin miellyttävä ja nuorekas ääni, joka on yllättävän napikas valinta Joelle. Hauskuus syntyy karrikoidun äänen sijaan siitä, mitä ja miten Joe sanoo, ja siinä on paljon enemmän liikkumavaraa ja työstettävää itse näyttelijälle. Muiden veljesten äänet ovat pöhköjä, mutta eivät kovin muistettavia, toisin kuin Joen.

Cornillac on erittäin lahjakas eikä häntä erottaisi hölmökään kokopäiväisestä ääninäyttelijästä. Hän laittaa kaikki ilmeensä puheeseensa ja hyödyntää taitavasti liioiteltua mutta liukuvaa intonaatiota sekä sävyjen nopeaa muuttumista laidasta toiseen. Hänen naurunsa ja pitelemättömät raivokohtauksensa ovat luontevia pienen Daltonin suussa. Lucky Luken nimi vääntyy hänen raivotessaan hulvattomaksi siansaksaksi, joka ei kuulosta pakotetulta eikä ainakaan jää vaisuksi hyvän improvisaatiokyvyn ansiosta. Cornillacin puheessa on erinomainen rytmi, jota elokuvan ilmeikäs animaatio vielä tukee ihailtavasti. Hänen melodramatiikkaansa, räyhäämistään ja turhautumista ulinaansa haluaisi vain kuunnella lisää ja lisää!

Kuten todettiin Lähde länteen! –artikkelissakin, Cornillacin tapa näytellä Joeta on sarjakuvamaista, mutta ei pinnallisesti; hän ei vain kuulosta sarjakuvahahmolta, vaan hän näyttelee kuin sarjakuvahahmo. Parempaa ei olisi voinut toivoa lännen lyhytvartisimmalle ja -pinnaisimmalle desperadolle!

Synttärit on sun

Afureko on nyt pyörinyt ilostuttamassa blogosfääriänne jo vuoden päivät, ja on aika luoda perinteinen katsaus siihen, missä mennään ja miten siihen on tultu.

Afureko eroaa monista muista blogeista siinä, että sitä on aina alkuideasta lähtien pyörittänyt useampi kuin yksi ihminen. Kun Nitan mielessä käväisi vähän yli vuosi sitten ensimmäistä kertaa ajatus ääninäyttelyblogin perustamisesta, oli alusta alkaen selvää että Cilla ja Myy olisivat messissä – loput Sisarukset eivät tähän mennessä ole osallistuneet, muttei se missään nimessä kiellettyä ole. Vuoden mittaan olemme muokanneet ja kehittäneet blogia yhteisten (mese)keskustelujen ja ideoiden kautta, ja blogia koskevien aivoriihien aikana on kumottu kurkusta alas cokispullo jos toinenkin. Joistain ajatuksista on väännetty kättä pitkään, ennen kuin minkäänlainen kompromissi on syntynyt, jotkin taas ovat suorastaan odottaneet, että joku sanoisi ne ääneen: esimerkiksi nimeäminen ja otsikointi on aina Sisaruksille vaikeaa, ja tehtävää helpottamaan keksimme liudan juttusarjoja ja kategorioita. Kuinka monta hiusta Cillan päästä jäikään halkomatta tämän idean ansiosta!

Myy haluaa tarkentaa, että hän keksii aina vain loistavia ja nerokkaita otsikoita, mutta että muut eivät välttämättä ymmärrä hänen taidettaan.

La ferme, Averell!!

Joulukuussa 2007 sai Ranskassa ensi-iltansa animaatioelokuva Lucky Luke: Tous à l’ouest! (suom. Lähde länteen!) Kyseessä ei todellakaan ole ensimmäinen tai viimeinen Lucky Luke -animaatio, sillä sarjoja ja piirrosleffoja hahmosta on tehty Ranskassa tasaisesti joka vuosikymmenellä sitten 70-luvun. Tous à l’ouest! merkkasi Lucky Luken 60-vuotisjuhlavuotta, vaikka laskutavasta vähän kiistelläänkin (Lucky Luke -hahmo esiintyi ensimmäisen kerran lyhyttarinassa Arizona 1880 vuonna 1947 tai vuotta aiemmin lähteestä riippuen, mutta ensimmäiseksi oikeaksi Lucky Lukeksi väitetään kuitenkin joko vuoden 1949 Le mine d’or de Dick Digger -alppaa tai vasta ensimmäisen lyhyttarinan toisintoa Arizonaa vuodelta 1951). Tavallaan myös Luken vakiovastustajat Daltonin veljekset juhlivat samana vuonna oman taipaleensa viisikymppisiä, vaikka lähteet eivät taaskaan tahdo olla yksimielisiä siitä, ilmestyikö heidän debyyttialbuminsa Les Cousins Dalton vuonna 1957 vai 1958. Hällä väliä!