Puheen vuoro: Dream Daddy: A Dad Dating Simulator

Tänään juhlitaan Afurekon kahdeksatta syntymäpäivää!

Viime kesänä yllätyssuosiota niitti Dream Daddy, deittipeli, jossa pelaaja pääsi tapailemaan kuumia isiä itse luodun isähahmon nahoissa. Vaikka uutuudenviehätys on jo karissut, se ei estänyt meitä burgeroimasta peliä hieman jälkeenpäin podcastin muodossa!

Afurekon Cillan ja Nitan seuraan pelistä puhumaan liittyy erikoisvieras ja hyvä ystävämme, graafikko Päivi Toikka. Olemme kaikki kolme tahkoneet pelin jokaisen reitin läpi, joten luvassa on ankaria spoilereita kaikista isistä ja juonireiteistä!

Podcasti löytyy kahdessa osassa. Pelin hahmoista keskustellaan varsin rönsyillen ja hahmoja verrataan välillä toisiinsa, mutta keskustelu etenee suurin piirtein seuraavasti:

Osa 1
Damien: 09:50
Hugo: 12:08
Joseph: 17:50 (keskustelussa mainittu Vrai Kaiserin blogijuttu)

Osa 2
Joseph: 00:00
Robert: 01:56
Matt: 07:45
Craig: 12:45
Brian: 18:08
Amanda: 25:09
Damien: 28: 29
Yleiskeskustelua itse pelistä ja sen mekaniikoista: 31:17

Kiitokset vieraallemme Päiville ja editoinnista vastanneelle Ruusulle!

Vanhanajan joulu: luukku 4

Oikein hyvää ja rauhallista joulua Afurekon ylläpitäjiltä! Joulun ilosanoma ei ole pysäyttänyt pahiksia, joiden lauluja kuultiin joulukalenterissa pari vuotta sitten. Millaisia säveliä sen jälkeen on kuultu?

Suosittu My Little Pony: Ystävyyden taikaa -sarja poiki myös spinoff-elokuvan Equestria Girls. Se sijoittuu vaihtoehtotodellisuuteen, jossa tutut ponihahmot ovat lukiolaistytyjä. Idea ja toteutus jakavat mielipiteitä, mutta Equestria Girls toimii aika muikeasti juuri siksi, että sen tekijätiimi on sama kuin tv-sarjassa. Siksi se tuntuu ihan Ystävyyden taialta, vaikka hahmot kulkevat kahdella jalalla.

Elokuvia on tullut jo neljä, mutta kakkosleffa Rainbow Rocks lienee edelleen se, jota pidetään onnistuneimpana – ja joka on myös meidän suosikkimme. Ihmismaailmaan karkotetut seireenit tulevat Canterlotin lukioon saadakseen haltuunsa Equestrian magiaa ja tehdäkseen koulun oppilaista orjiaan. Musiikki nousee keskeiseen osaan, sillä pahikset käyttävät riidankylvövoimiaan maagisilla lauluäänillään.

Ponitytyjen oma yhtye Rainbooms käy bändien taistoon seireenejä vastaan, mutta The Dazzlings on selvä voittaja, mitä biisien menevyyteen tulee. Kolmikko esittää ensimmäisen kappaleensa Battlen usuttaakseen koulun oppilaat kilpailemaan verisesti toisiaan vastaan bändikisassa. Se on oikeastaan päinvastainen versio ensimmäisen elokuvan numerosta Helping Twilight Win The Crown, jossa ponitytyt yhdistävät koulun eri klikit musiikkinumeron kautta lukion ruokalassa. Tässä Dazzlingit taas tulevat ruokalaan erottaakseen oppilaat jälleen toisistaan. Numeron lopussa kaikki ovat liittyneet seireenien lauluun ja uhoavat päihittävänsä muut bändikisassa.

Elokuvan kilpailumontaasissa Dazzlingit sanovat säästävänsä kovimmat paukkunsa kisan loppuun, mutta oikeasti karsintakappale Under Our Spell on leffan paras biisi. Voimillaan koko koulun lumonneet seireenit laulavat viekoittelevan rytmisesti siitä, miten kaikki tanssivat heidän pillinsä mukaan. Kappaleen sanat korostavat juonen ahdistavuutta – aivopesu tuntuu kovin konkreettiselta, kun Dazzlingit suorastaan pröystäilevät mahdillaan: “We say jump, you say how high?” Jokaisessa bändin kappaleissa on kauniit stemmat, mutta etenkin Under Our Spellissa moniäänisyys vangitsee. Katsoja tempautuu bändin lumoihin aivan samalla tavalla kuin elokuvan hahmot.

Leffan lopussa Dazzlingit aikovat lyödä suunnitelmansa lukkoon laululla Welcome to the Show, johon Rainbooms vastaa omalla numerollaan I’ve Got the Music in Me. Kappaleen vahva bassobiitti ja alati kohoava tunnelma luovat painostavan, pahisten voittoa korostavan soundin. Biisi lomittuu nokkelasti päähenkilöiden esitykseen, ja saadaanpa mukaan mahtumaan myös taikataistelu, jossa Dazzlingit taistelevat ponitytyjä vastaan kirjaimellisesti laulamalla heitä päin.

Biisit kuulostavat siltä, kuin ne tosiaan olisivat saman bändin tuotantoa, ja silti niistä jokainen on omanlaisensa kappale. Laulutyyli sanattomine vokalisointeineen luo niihin oman ainutlaatuisen sävynsä, joka muistuttaa tarujen seireenien vastustamattoman ihanaa laulua. Vaikka kaikki seireenit esiintyvät kaikissa lauluissa, solistin osaa pitää kolmikon nokkamies (tai siis -nainen) Adagio Dazzle, jonka näyttelijä Kazumi Evans toimii sarjassa yleensä Rarityn lauluäänenä. Vaikka tarkkakorvainen kyllä tunnistaa laulajan samaksi, Rarityna Evans korostaa hahmon hienostunutta aksenttia, kun taas Adagion sooloissa on itsetietoista, viekoittelevaa pahaenteisyyttä.

Hiukan jää harmittamaan, että upeiden kappaleiden miksaus ontuu. Alkuperäisessä versiossa sitä ei niin huomaa ja soundtrackilla miksauksessa ei ole mitään vikaa, mutta suomiversio kuulostaa vähän siltä, kuin joku vetäisi biisiä karaokebaarissa. Sikäli dubbauksessa on osaavat tekijät, ja etenkin Adagion ääni Raili Raitala vetää niin hienosti kuin on niillä resursseilla kyennyt. Ikävästi äänenlaatu ei tee tehdylle työlle oikeutta, vähän kuin kuuntelisi jytämusaa aivan liian hiljaisella, eikä sitä saa millään tarpeeksi kovalle.

Vanhanajan joulu: luukku 3

Afurekon kolmannen joulukalenterin aiheena olivat erilaiset vaikuttavat älähdykset. Lukuisista uusista teoksista poimimme pari lisäesimerkkiä!

Kuvottavan koukuttavan Rick and Morty -sarjan toinen nimihahmo Rick Sanchez on niin vastenmielinen päähenkilö kuin olla ja voi. Epäempaattinen tiedenero ryyppää jatkuvasti, käyttää sumeilematta muita hyväkseen ja saattaa läheisensäkin hengenvaaraan ilman omantunnontuskia. Lisäksi alkoholinjuonnistaan johtuen hän myös röyhtäilee vähän väliä.

Röyhtäilemistä pidetään hyvin lapsellisena ja epäsopivana käytöksenä, ja se liitetään useimmiten hiilihappojuomia vetäviin teineihin. Röyhtäily onkin mielenkiintoinen lisä hahmon persoonaan, sillä lähes kaikki Rickissä tekee hänestä inhottavan, röyhtäily taas nimenomaan ällöttävän, etenkin koska hän harvoin katkaisee puhettaan röytäistessään. Kun lapsellinen efekti yhdistetään sarjan sysimustaan huumoriin, tulokset ovat pahimmillaan järkyttäviä. Kun islamilaisterroristiksi tekeytynyt Rick röyhtäisee huutaessaan “Allah akhbar!” lentokoneessa, heilutaan jo niin hyvän maun rajoilla, ettei oikeasti tiedä miten reagoida.

Sarjan molempien nimihahmojen ääninäyttelijä Justin Roiland nauhoittaa Mortyn repliikit aina ensin, koska Rickin ärtyisä ääni rasittaa kurkkua niin paljon. Roiland ei pysty röyhtäisemään käskystä, joten hänen on aina Rickiä nauhoittaessaan juotava olutta ja vettä saadakseen ilmaa vatsaan röyhtäisyjä varten. Hahmon oli ensin suunniteltu röyhtäisevän lähes joka repliikin aikana, mutta määrää vähennettiin huomattavasti, kun ensimmäistä jaksoa työstettiin. Päätös oli helpotus katsojien lisäksi Roilandillekin, joka sai neljän tunnin röyhtäilynauhoituksista hirvittävät vatsakivut.

Röyhtäilyä kuulee animaatioissa aniharvoin, siksipä Rickin manööveri on erittäin mieleenjäävä ja on muodostunut tärkeäksi osaksi hahmon persoonaa. Halutessaan voi katsella koosteita Rickin röyhtäisyistä – ette uskokaan, miten kovasti ne umpiväsyneenä naurattavat.

Uudessa Ghostbusters-elokuvassa nähtiin niin uusia kuin monia tuttujakin haamujengiläisiä. Yhden cameorooleista tekee huippusuosittu Slimer, vihreä möllykkäkummitus, joka on omistanut jälkielämänsä lähinnä syömiselle. Slimerin cameo on vähän kuin se itse: pieni mutta ytimekäs. Kummitus ilmaantuu hodarikioskista, pistelee poskeensa suurimman osan sen tarjonnasta ja varastaa Haamujengin auton, jossa on pian kummitusbileet.

Ensimmäiset kaksi Ghostbusters-elokuvaa ohjannut Ivan Reitman antoi niissä lisäksi äänen Slimerille, uusimmassa elokuvassa taas roolin tekee Adam Ray. Iloluontoinen kummitus ei juuri päästele muita ääniä kuin rönsyilevää naurua ja huudahtelua, jotka Ray tekee mörisevän matalalla ja ällöfaktoria nostattavan kurlaavalla äänellä, joka selvästi ammentaa inspiraatiota Reitmanin versiosta. Rayn tekemä höpsö älinä sopii yhä hahmolle täydellisesti ja tuo oman osansa elokuvan nostalgia-aspektiin.

Vanhanajan joulu: luukku 2

Blogin toisessa joulukalenterissa muistelimme aikanamme rooleja, joissa castaus oli onnistunut täydellisesti. Mitä nappiosumia olemme sittemmin saaneet kuulla? (Luukku sisältää pikkuhiukkasen viitteitä käsiteltävien sarjojen juonenkulusta!)

Cartoon Networkin ihana piirrossarja Steven Universe (jota teidän kaikkien pitäisi katsoa) on täynnä ihania ääniä, jotka tuovat hahmoihinsa runsaasti persoonaa. Silti tätä luukkua miettiessä mieleen juolahti heti yksi, josta irtoaa iloa jokaikisessä repliikissä.

Sarjassa mystisten gem-soturien joukko nimeltä Crystal Gemit suojelee maapalloa hirviöiltä. Kun ulkoavaruudesta saapuu tuntematon gem Peridot, Crystal Gemit saavat synkän muistutuksen siitä, että heidän entinen kotiplaneettansa on edelleen uhka maapallolle. Ensivaikutelma on pelottava, mutta pian Peridotin robottimaisen kuoren alta paljastuu turhautunut byrokraatti, jonka kiukunpuuskat jaksavat naurattaa.

Peridotille äänensä lainannut Shelby Rabara testasi alun perin Garnetin rooliin, muttei häntä voi enää kuvitella mihinkään muuhun osaan. Rabaran äänessä on omaleimainen, nariseva sävy, jonka panee merkille heti ensi kerran sitä kuullessaan. Se antaa Peridotin kuivaan ja etäiseen sarkasmiin täsmälleen oikean vivahteen ja saa hänen raivoamisensa kuulostamaan ratkiriemukkailta. Jokainen naurunkihinä ja vahingoniloinen huudahdus on syvältä kumpuava nautinto.

Eikä siinä vielä kaikki! Sarjan edetessä Peridot joutuu liittoutumaan Crystal Gemien kanssa ja hänen hahmonsa alkaa kehittyä. Huumorin rinnalle tulee dramaattinen ulottuvuus, jonka Rabara tavoittaa aivan yhtä täydellisesti. Katsoja on jo aiemmin nauranut Peridotin edesottamuksille, mutta nyt hän todella tutustuu ja kiintyy tähän siinä missä sarjan muihinkin rakkaisiin hahmoihin. Kun korvat iloitsevat pienimmästäkin äännähdyksestä, jonka Peridot suustaan päästää, tietää törmänneensä nappivalintaan.

Yksi vuoden animetapauksista oli Shouwa genroku rakugo shinjuu, joka kertoo perinteisen rakugo-tarinankerronnan harjoittajista. Ensimmäinen kausi keskittyy mestari Yakumon menneisyyteen, kun hänet vielä tunnettiin nimellä Kikuhiko ja hän vielä etsi itseään rakugon maailmassa.

Kikuhikoa niin vanhana kuin nuorena esittää Ishida Akira, jonka ylivoimaisesti kuuluisin rooli on Neon Genesis Evangelionin Nagisa Kaworu. Ishida saakin usein esittääkseen Kaworun kaltaisia mystisiä, komeita nuorukaisia, jotka käyvät pitemmän päälle yksioikoisiksi. Sen vuoksi oli ihana päästä kuulemaan häntä Shouwa genroku rakugo shinjuussa, jossa hän pääsee kunnolla näyttämään monipuolisuuttaan.

Rakugossa tarinankertoja esittää juttunsa yksin yleisön edessä istuen ja näyttelee myös kaikki tarinansa hahmot. Kikuhikolta tavanomainen koominen rakugo ei luonnistu, mutta ajan kuluessa hän löytää vahvuutensa: dramaattiset, pelottavat ja eroottiset tarinat. Ishida tekee loistavaa työtä esittäessään ensin huonosti vitsikästä rakugoa ja myöhemmin uskottavasti tunteikkaita dialogeja mies- ja naishahmojen välillä.

Moni muu sarjan näyttelijä on itsekin esittänyt rakugoa, etunenässä Ishidan vastanäyttelijä Yamadera Kouichi, joka käyttää roolissaan koko tuhannen äänen skaalaansa. Silti juuri Ishidan roolisuoritus jää mieleen. Hänen kaunis äänensä yhdistettynä Kikuhikon kehittyvään, usein vaikeaselkoiseen hahmoon ja erilaisia persoonia sisältäviin rakugotarinoihin tekevät roolista elämyksen.

Vanhanajan joulu: luukku 1

Ensimmäisessä joulukalenterissamme listasimme mieleenpainuvia nauruja, joita piirroshahmot ja ääninäyttelijät ovat suustaan päästäneet. Nyt ensimmäisenä adventtina saamme kuulla pari lisäesimerkkiä!

90-luvun toimintasarja Prätkähiiret (Biker Mice From Mars) pitää erityistä paikkaa suomalaiskatsojien sydämissä. Siitä saanee syyttää erityisesti sarjan vähintäänkin kyseenalaista dubbausta, josta on muodostunut legenda. Nyt ei kuitenkaan ole puhe klassikkosarjasta, vaan vuoden 2006 uusista Prätkähiiristä.

Uusi piirretty ei varmastikaan iske nostalgiahermoon vanhan tavoin, mutta meininki on ihan reteää. Plutolaisten sijaan prätkähiiret taistelevat tällä kertaa inhoja kissatronilaisia vastaan. Lalli Leipäjuuston paikkaa pahana bisnespamppuna pitää kuitenkin ihan kotoinen ihminen Rami Palkki. (Hahmon alkuperäisnimi Ronaldo Rump ei jätä epäselväksi, ketä hyvin ajankohtaista julkisuuden henkilöä hän parodioi.) Siinä missä kissatronilaiset ovat vakavasti otettava vastus, Palkki on tarinan koominen pahis, jolla on leveä perä, jäätävä tupee ja omaleimainen nauru.

Palkin paksu, korkea, katkonainen hohotus on juuri sopivasti niin ärsyttävä, että se muuttuu ratkihauskaksi. Palkin koikkelehtiessa ruudussa alkaa pian jo odottaa, milloin hän tööttää ilmoille naurunsa – samalla kun ei voi irrottaa katsettaan hänen muhkeasta takamuksestaan. Harmi kyllä röhötystä ei toisteta kovin usein, mikä on oikeastaan aika fiksua, koska siihen ei ehdi väsyä.

Alkuperäinen näyttelijä Jess Harnell tekee naurusta aika erikuuloisen kuin hahmon normaalista, koomisella aksentilla höystetystä puheesta. Suomidubbaaja Arto Niemisen suoritus on tasapuolisempi ja aivan yhtä hauska. Nauru jää silti mieleen kummallakin kielellä – kuten myös se hehtaaripeppu.

Nickelodeonin supertähti Paavo Pesusieni on ylitsevuotavan sydämellinen, mutta hieman omalaatuinen pesusieni. Hangon keksi -hymyn lisäksi hahmoa koristaa tämän nasaali puheääni sekä etenkin kimeä, mäkättävä naurutapa.

Paavon ääninäyttelijän Tom Kennyn mukaan naurulle haettiin vaikutteita Kippari-Kallen ja Nakke Nakuttajan kaltaisilta vanhojen aikojen piirroshahmoilta, joilla oli usein tarkoituksella hyvin ärsyttävä nauru. Tavoitteen voi sanoa osuneen nappiin – vaikka Paavon nauraessa tajuaa välittömästi tämän nauravan, ulos tuleva ääni ei muistuta juuri yhtään oikeaa naurua. Korkea mutta monotoninen sävy ja supernopea tahti tekevät naurusta hyvin keinotekoisen kuuloisen, mutta se sopii muutenkin hullunkuriselle ja eksentriselle Paavolle kuin nenä naamaan. Mäkätysnaurusta on kuultu komeita variaatioita myös sarjan eri dubbiversioissa (terveisiä Suomen Paavolle Antti L J Pääkköselle!).

Vaikka hullut ja mahtipontiset naurut ovat tuttuja etenkin animehahmoille, Paavo on malliesimerkki nykyajan länsimaisesta piirroshahmosta, jolla nauru on tärkeä osa hahmon persoonaa. Kuulitko naurun mielessäsi nähdessäsi yllä olevan kuvan?

Joulukalenteri: vanhanajan joulu

Hyvää alkavaa joulunodotusta kaikille!

Afurekon perinteinen joulukalenteri tulee tänäkin vuonna, mutta hieman erilaisessa muodossa. Joulu toisensa jälkeen blogissa on listattu kaikenlaisia tapauksia hersyvistä nauruista letkeisiin murrerooleihin. Ajan kuluessa niistä on ilmaantunut lisää esimerkkejä, jotka olisivat ansainneet paikan kalenterissa. Nyt ne pääsevät parrasvaloihin adventtikalenterissa!

Neljänä sunnuntaina on siis luvassa lisäluukkuja aiempina vuosina nähtyihin joulukalentereihin. Joulukuun aikana kuulette lisää nauruja, osuvia castauksia, älähdyksiä ja pahislauluja. Kertokaa kommenteissa, jos keksitte omia esimerkkejä!

Kuvamuokkauksesta kiitos Hootille!

Lööpissä: Tuhannen tuhatta dubbiroolia!

Afureko-blogi täyttää tänään kuusi vuotta! Tällä viikolla pidetään myös toisen kerran Popcult Helsinki, jossa pidämme jälleen kerran ohjelmaa. Viime vuoden Popcultissa vieraili pitkän linjan dubbausveteraani Jarmo Koski, jota jututimme myös blogiimme. Tässä ovat haastattelumme hedelmät!