Ovi kesään

Kun vähitellen illat pimenevät, vedet viilenevät, omenasadot kypsyvät ja kadut täyttyvät askelista, palatkaamme vielä hetkeksi kesän alkuun…

Natsu e no tobira on Takemiya Keikon samannimiseen lyhyttarinaan perustuva tunnin mittainen anime-elokuva, joka valmistui vuonna 1981. Kuten mikä tahansa itseään kunnioittava 70-luvun shoujomanga, se sijoittuu ranskalaiseen poikakouluun. Elokuva käsittelee varsin vakavia aiheita, jotka vaativat huolitellun toteutuksen ja ensiluokkaiset tulkitsijat. Tämä elokuva tuleekin väistämättä mieleeni aina, kun käyn tai kuuntelen keskustelua erityisen hyvän ääninäyttelyn ulottuvuuksista.

Professori Layton ja kiljuvat fanitytöt

Onko mitään turhauttavampaa kuin se, ettei löydä haluamaansa peliä mistään kaupasta? En käsitä, minne maailma on piilottanut kaikki Ghost Trickit. Samaten pelihyllyjä piti nuohota pitkään, ennen kuin löysin kappaleen Nintendo DS:lle tehdyn Professor Layton -pelisarjan ykkösosaa, vaikka jatko-osia näkyi joka paikassa. Eipä siinä, että jatko-osien saatavuudessa olisi ollut valittamista – täytyihän nekin hamstrata mahdollisimman nopeasti, kun ekan oli saanut pelattua. Pulmia ratkova brittiprofessori vei peruuttamattomasti sydämeni.

Lööpissä: ”Paljon kauemmin”

Elokuun alussa Turun musiikkijuhlien taiteellinen johtaja, kansainvälisillä oopperalavoilla hurmannut tenori Topi Lehtipuu riistäytyi hetkeksi kiireellisestä aikataulustaan rupatellakseen tovin Sisarusten kanssa – dubbauksen saloista! 90-luvulla dubbien parissa työskennellyt Lehtipuu pulppusi muistoja aina suomenkielisen Disney-musiikin tuottamisesta Seesamtiehen sekä harvoihin puherooleihinsa; surullisenkuuluisan Peukaloliisan prinssi Corneliukseen ja Joutsen-prinsessan surullisenkuuluisaan prinssi Derekiin.

Syväluotaus: Autuus, nimesi on Tanaka Hideyuki

Tänäkin päivänä komeaa uraa ajava Tanaka Hideyuki oli yksi ensimmäisistä seiyuuista, joita animeharrastuksen aloittaessani kuulin ja tunsin nimeltä. Se johtunee X the Moviesta, Hopeanuolesta ja Ai no kusabista. Vaikka nimi takasi aina laatujälkeä, aloin toden teolla rakastaa miestä varmaan vasta Saint Seiyan myötä. Sen jälkeen Tanaka on aina ollut ääliövarma aaawwww-ärsyke. Nykyään sitäkin enemmän, kun keväällä satuin kaivelemaan kovalevyni syövereitä ja löysin kaksi Angelique-kyarasonia, jotka aikoinani Tanakan takia latasin, kuuntelin, totesin kivoiksi ja unohdin. Nyt etenkin kappaleista toinen, Sekai de tatta hitotsu no basho e ~home green home~, aiheutti varsin erilaisen reaktion: OMFG WHAT IS THIS I DON’T EVEN