Ovi kesään

Kun vähitellen illat pimenevät, vedet viilenevät, omenasadot kypsyvät ja kadut täyttyvät askelista, palatkaamme vielä hetkeksi kesän alkuun…

Natsu e no tobira on Takemiya Keikon samannimiseen lyhyttarinaan perustuva tunnin mittainen anime-elokuva, joka valmistui vuonna 1981. Kuten mikä tahansa itseään kunnioittava 70-luvun shoujomanga, se sijoittuu ranskalaiseen poikakouluun. Elokuva käsittelee varsin vakavia aiheita, jotka vaativat huolitellun toteutuksen ja ensiluokkaiset tulkitsijat. Tämä elokuva tuleekin väistämättä mieleeni aina, kun käyn tai kuuntelen keskustelua erityisen hyvän ääninäyttelyn ulottuvuuksista.

Natsu e no tobiran teemoja ovat murrosikäisen pojan rakkauden ja seksuaalisuuden käsittely ja erityisesti niiden kieltäminen. Elokuvassa ahdistuneen teinipojan elämä saa uuden tarkoituksen, kun hän rakastuu aikuiseen naiseen. Lemmenkesä muuttaa hänen suhteensa koko maailmaan, itseensä sekä ystäviinsä.

Kertoja asettaa Natsu e no tobiran hahmoille yksinkertaisen lähtökohdan, joka kuitenkin selittää paljon: ”pojat eivät ole enää lapsia, mutta eivät vielä aikuisia”. Elokuva kestää vain tunnin, ja hahmoilla onkin minimiaika välittyä katsojalle. Kaikki kuitenkin toimivat kuin tauti, kiitos helvetin kovan näyttelijäkaartin. Lyhyiden yksittäisten esittelyjen jälkeen poikien hahmoja avaavat näiden keskustelut puistokahvilassa ja shakkipelin äärellä. Dialogit valottavat hahmojen luonteita, arvoja ja keskinäisiä suhteita. Kaikki olennainen välittyy paitsi tekstistä myös rivien välistä näyttelijäsuoritusten kautta, ja on suorastaan häikäisevää, miten pitkälle ne yksin riittävät. Vaikka katsoja tuntee hahmot vain hetken, pääryhmän dynamiikan ja sen muutokset sekä hahmojen omat reaktiot muutoksiin ymmärtää vaivatta. Katsoja myös reagoi ryhmän balanssin järkkymiseen ja muutoksiin itse. Mitään tarpeetonta ei alleviivata, yhtä ainutta ylimääräistä sanaa ei sanota. Natsu e no tobira kestää ja vaatii monta katselukertaa ja paranee joka kerralla.

Päähenkilö Marion on kaikkien ihailema vaalea adonis, jolla on pakkomielle rationaalisuuteen. Hän pitää itseään tunteiden yläpuolella olevana, puhtaasti järjen varassa toimivana olentona, jolle rakkaus, kiintymys ja fyysinen intiimiys ovat iljetyksiä. Perusta filosofialle lienee hieman oidipaalisen Marionin vääristämä ja dramatisoima äitisuhde. Kylmän järjen ihannointi onkin lähinnä heikon itsetunnon peittely-yritys, joka myös estää Marionia hyväksymästä omia tunteitaan. Hän ei inhoa itseensä ihastunutta tyttöä, itse asiassa hän pitää tästä. Hän ei vain suostu myöntämään irrationaalisia tuntemuksiaan; Marion ei suurista sanoistaan huolimatta ole immuuni tunnekuohuille, hän vain ei halua tuntea.

Mizushima Yuu, tuolloin nuori ja uransa nousuvaiheessa, näyttelee ristiriitaista Marionia riipivästi ja koskettavasti. Rationaalisen Marionin jokaisessa sanassa on hervottoman egon ja alentuvan pilkan väri, ja vaikka nuoren miehen ääni on korkea ja kevyt, se on täynnä auktoriteettia. Etäännyttävä äänensävy korottaa Marionin kuolevaisten yläpuolelle, sopivan välimatkan päähän tämän ystävistäkin. Kun Mizushima taas on haavoittuvainen, hän on todella haavoittuvainen. Kun Marion masentuu ja järkyttyy, sydämestä ottavaa angstia tulee korvien täydeltä. Elokuvan loppupuoliskolla vapautunut Marion vuodattaa onnen tunteensa puheeseensa ja oikein rypee niissä. Ystävien puhuttelu muutoksen jälkeen ei voisi olla erilaisempaa – ääni on lämmin, leikkisä ja epämuodollinen. Ensimmäistä kertaa hän kuulostaa siltä kuin puhuisi ystäville.

Olen aina pitänyt Mizushima Yuusta – ja kun sanon aina, tarkoitan aina: vaikutuksen teki hänen viileä ja häiriintynyt tulkintansa Devilman OVA:n Asuka Ryousta jo vuonna 2003. Juuri häntä sopii myös syyttää ensimmäisestä kohtaamisestani Saint Seiyan kanssa, ja kaikkihan tietävät, miten siinä kävi (vihje: 114 jaksoa, viisi elokuvaa, kolme helvetin kallista figuuria ja läjä halvempia leluja). Ei yllätä, että Mizushima tekee yhden lempisuorituksistani sarjassa, vaikka esittääkin vain sivurooleja.

Marionin aatteen jakaa, kenties vain nimellisesti, kolme hyvin erilaista ystävää. Kypsälle ja kylmäpäiselle Lindille rationaalisuus tarkoittaa loppupeleissä häikäilemättömyyttä. Hän tavoittelee omaa etuaan tarvittaessa muiden kustannuksella, jopa ystävänsä vasikoiden, jos se palvelee hänen menestystään. Lind on olevinaan aina askeleen muita edellä, horjuttamaton ja laskelmoiva, mutta todellisuudessa hänkin on tietämätön ja tekee virheitä kuten muut. Legendaarinen Furukawa Toshio on herkullisen tyylikäs nuorena herrasmiehenä, josta löytyy sekä valoa että varjoja. Furukawa, huippukoomikko, saa pienillä väreillä hupsumpiin hetkiin kepeyttä murtamatta Lindin statusta. Hän ei sorru vetämään Lindin heikompia hetkiä yli, vaan tulkitsee herkästi pikkuvanhan miehenalun epävarmuuden, kun tämä ei olekaan tilanteen herra.

Maalta kotoisin oleva Jacques – tai ”Jack”, perhanan japanilaiset – on ryhmän pelle. Hän roikkuu mukana ehkä enemmän seuran vuoksi kuin siksi, että oikeasti toteuttaisi Marionin rationaalisuuden periaatetta. Huumorin kukkaa viljelevän Jacques’in pinnan alla pitää kuitenkin majaa vankka arvomaailma, jonka vastustamista tämä ei suosiolla niele. Kun kuumäverisen Jacques’in normeja vastaan rikotaan, tämä paljastaa itsestään melkoista synkkyyttä ja jopa julmuutta. Furuya Tooru on hillittömän söpö rämäpäisenä ja supliikkina ovienpotkijana, ja hänen vekkuli sävynsä muiden asiallisuuden vastapainona vetää pakosta suun hymyyn. Jacques’in vakavina hetkinä Furuya on jämptin päättäväinen, yllättävän kylmä ja uhkaavakin. Hän pysyy kuitenkin samana hahmona, ja tasapainoilee taitavasti persoonan kahden puolen yhdistelmänä.

Furukawa ja Furuya lihallistavat varsin vähässä ruutuajassaan Lindin ja Jacques’in kokonaisiksi ja moniulotteisiksi ihmisiksi, joiden suhde ei ole täysin yksiselitteinen. He ovat yhtä aikaa kilpailijat ja ystävät, jotka sekä kunnioittavat että halveksivat toisiaan. Heidän törmäyskurssinsa eivät kuitenkaan selity sillä, että toinen olisi paha tai väärässä, eivätkä näyttelijät loiki matalimman aidan yli esittämällä heitä pahoina. Kaikista Natsu e no tobiran henkilöistä tekevät inhimillisiä juuri heidän hyveidensä ja vikojensa summat.

Nelikon täydentää Claude (”Cload”), ujo ja hiljainen perässähiihtäjä. Vaikka Marion ja Claude ovat statusasteikon eri ääripäistä, he muistuttavat ryhmän sisällä eniten toisiaan. Molemmille rationaalisuusaate ja tunteiden kieltäminen ovat yrityksiä hallita itseä ja ympäristöä. Kuten Marion, myös Claude kuohuu tyynen ulkokuorensa alla. Mielettömän lahjakkaan, yhä uudestaan hämmästyttävän Mitsuya Yuujin Claude on sydäntäsärkevä esitys arasta siipirikosta, joka yrittää kuulua joukkoon, johon ei tunne kuuluvansa. Surullisuus ja alemmuudentunne kuuluu joka sanasta. Aina kun Claude puhuu tai ajattelee, yleisö aistii, että jokin on vialla. Katsoja myös näkee välittömästi, milloin Claude käyttäytyy itselleen epätyypillisesti ja oudosti, vaikka on hädin tuskin nähnyt tämän normaalikäytöstä.

Kukaan ei esitäkään ahdistusta, pelkoa ja hysteriaa kuin Mitsuya. Koko elokuvan huipentumaksi kärjistyvässä kohtauksessa mies pistää pystyyn sellaisen show’n, että selkäpiitä karmii vielä seuraavalla viikollakin. Värisevästä äänestä tihkuva tuska ja piina on käsinkosketeltavaa. Mikä pitelemätön tunteiden ryöppy! Mitsuya on järjen ja itsehillinnän säpälöitymisen tulkitsijana täysin ylittämätön, enkä suoraan sanoen usko toista hänen veroistaan koskaan kuulevani.

Melko kasvottomana mutta tärkeänä motiivina toimii kaupungin pormestarin kaunis tytär Ledania, johon kutakuinkin kaikki ovat iskeneet silmänsä – lukuun ottamatta tietenkin sitä yhtä, jota hänen oma naiivi sydämensä halajaa. Rakkauskirjeitä kirjoittava Ledania edustaa Marionille juuri sitä tunteiden varassa elävää epämiellyttävää lajia, jonka alkuperäisenä mallina on pojan uusiin naimisiin mennyt äiti.

Han Keikon Ledania on herkkä mimosa, joka ei hyvästä tahdostaan huolimatta osaa käsitellä ympärillään pyörivää emotionaalista myrskyä. Omissa tunteissaan tyttö on vilpitön eikä yritä olla ikäistään vanhempi. Hanin muista samankaltaisista rooleista tuttu ääni on pehmeä ja ylväs, oikein tehty jumalattarien ja pyhimysten tulkitsemiseen. Ledaniana olisin odottanut hänen vetävän enemmän pikkutyttömäiseen sävyyn, mutta varttuneen puhetavan ja lapsenomaisen luonteen yhdistelmä tekee lopulta Ledaniasta mielenkiintoisemman. Oikeastaan äänen persoona selittää parhaiten, miksi kaikki himoavat ihmisenä melko latteaa Ledaniaa. Hanin parasta antia ovat tunnekuohut, ja Ledaniakin on herkullisinta kuunneltavaa silloin, kun hän huutaa tai itkee.

Uhkea Sara Vieda on aivan uudenlainen nainen Marionin elämässä. Hän ei ole äitihahmo tai romanttinen herkkä kukka kuten Ledania. Sara on puhdasta aikuista viettelystä. Vaikka Sarassa ei ole hippuakaan äidillisyyttä – jotain seksuaalista on jopa kohdassa, jossa hän lohduttaen pyyhkii kyyneliä järkyttyneen Ledanian poskilta – hän on hyvä ja lämmin ja hänen sylinsä on lohdullinen paikka epävarman nuorukaisen käpertyä. Sara ymmärtää sekä nuoruuden houreen että todellisuuden rujouden eikä ujostele sanoa totuutta ääneen.

Mutou Reikon (1935-2006) Sara jättää heti lähtemättömän vaikutuksen. Kun Sara puhuu, hän on kypsä ja viettelevä, mutta ei laskelmoiva. Mutou on intiimi, herttainen ja turvallinen kuulostamatta lainkaan tätimäiseltä. Hänessä on huikeaa aikuisen naisen karismaa ja seksikkyyttä. Hänen kuiskintansa on aistikasta ja romanttista. Sara ei koskaan joudu pois etulyöntiasemastaan keskustelussa eikä koskaan menetä malttiaan. Hänen rikkumaton tyyneytensä on kuitenkin täynnä asennetta ja värejä aina kiusoittelevasta lohdulliseen ja ärsyyntyneeseen. Mutoun näyttelemisessä on voimakas läsnäolo, joka ottaa tilan itselleen ilman suureellisuutta tai revittelyä. Ääni itse on pullaa korville, niin pehmoinen ja miellyttävä.

Elokuvan premissi – aikuinen nainen viettelee koulupojan – on ehkä kiusallinen. Mielestäni Natsu e no tobiran vire on kuitenkin kaunis: totuus on, että Saran lähentely kääntää paremman lehden Marionin elämässä. Pojan itsetunto kohoaa kuin raketti, hän pääsee yli vaikeasta äitisuhteestaan, oppii pitämään itsestään ja alkaa näin sallia itsensä kiintyä muihin. Muutos näkyy ja kuuluu koko ajan Marionin myöhemmissä vaiheissa, ja alkaa myös heijastella hänen ystäviensä varttumattomuutta.

Vaikka kaikki meneekin lopulta vituiksi.

Claude-parka pelkää ja inhoaa omia halujaan niin, että mieluummin yrittää tappaa itsensä kuin elää niiden riivaamana. Hänen asennoitumisensa peilaa Marionin vaihtoehtoista kohtaloa; Marion on samassa synkässä paikassa kohdatessaan Saran ja äyskii tälle, että hänellä on täysi oikeus halutessaan kuolla. Sen hän kenties olisi tehnytkin, mutta typeryyksiä sietämättömän Saran puuttuminen hänen arvoajatteluunsa pelastaa hänet.

Marion tajuaakin kauhuissaan, miten tuttujen tunteiden kanssa Claude sisimmässään kamppailee, ja syyttää itseään. Varmasti Claudekin olisi valinnut toisen uloskäynnin, jos Marion olisi lohduttanut ja syleillyt häntä, ollut hänelle Sara – sen sijaan, että…

Kun Saran hyväntekijä (Shibata Hidekatsu, aah) kysyy tältä, mitä ja miksi tämä teki Marionin kanssa, tämä vastaa pojan tarvinneen hänen läheisyyttään. Hän on täysin vilpitön, syystäkin, sillä hän puhuu totta. Saralla on vankka ote itsestään ja kaikista elämänsä muuttujista. Syrjähypyn olankohautuksella sivuuttava kreivi vaikuttaa Saran tapaan varsin vapaamieliseltä. Hän taitaa saada jopa jonkin sortin kiksejä rakastajattarensa lemmenseikkailuista.

Jacques letkauttaa sivulauseessa elokuvan täydellisen tiivistelmän: ”Miehen ja naisen välillä ei mikään ole rationaalista.” Sen Marion, Lind, Jacques ja Claude joutuvat karvaasti kokemaan, ja syksyn tullen kaikki haluaisivat palata takaisin kesän alkuun – takaisin aikaan, jolloin he olivat vasta poikia.

Natsu e no tobiran upeat näyttelijät rakentavat liki tyhjän päälle hienon elokuvan, joka on kaunis kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kun haluan nauttia täydellisistä äänisuorituksista ja niiden suurimmasta kerronnallisesta voimasta, katson tämän.

Explore posts in the same categories: Elokuvat, Seiyuu

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

6 kommenttia : “Ovi kesään”

  1. Jarkko "Herkko" R. Says:

    Takanani on ensimmäinen ja kenties ainut katsomiskerta, urakka mihin ryhdyin osaltaan sinun blogikirjoituksesi tähden. Osaltaan siksi että olen päättänyt kokeilla rajojani ja tutustua tämän tyyppiseen teokseen. Ja tehdä tästä, Valmistaja armahda, arvostelun.

    Jo teoksen ensimmäinen osio on kaikin puolin hengästyttävä, visuaalinen tyyli, hiottu pyrkimys tukahduttaa katsoja äänen ja liikkuvan kuvan liitolla. Ja sellaisena teos jatkuukin, vaikka rauhoittuukin lyhyiksi hetkiksi, mutta musertavat kohtaukset joissa kaikki on luotu palvelemaan halutun tilan ja tunteen välitystä. Ne ovat kuin panssarivaunut aukiolla ja arvoisa allekirjoittanut kuin opiskelija niiden telojen alla.

    Ymmärrän että näitä kohtauksia pitäisi käsitellä ja tulkita, ei ottaa sellaisinaan vastaan, löytää ne kätketyt tarkoitukset joita kohtaus on luotu palvelemaan. Tarkoitukset rivien välistä ja kontekstin tasoilta, joihin vain hyvällä medialukutaidolla ja tunneälyllä varustettu katsoja voi päästä. Tällaista katsojaa teos imarteleekin, tarjoilemalla katsojalle löytämisen iloja, löytää ajatuksia ja tunteita joita ei voi tulkita väärin. Mustavalkoinen ympäristö takaa sen, että tunteen monipuolisuus on kuitenkin kontekstissa ja juonelliset, kohtauksen tarkoitukselliset tarkoitusperät ovat selkeitä. Vihjeet ja selkeät ”spoileritkin” ovat esillä johdattaakseen katsojaa onnistumisesta toiseen.
    Ainakin näin minä ymmärrän teoksen kerronnan tarkoituksen.

    En odottanut teokselta juurikaan mitään. Ennakoin psykedeelisen kuvaston ja vyöryvät rakenteet. Silti minun on vaikea luoda mielikuvaa tästä teoksesta. Muuta kuin, tuomitseva älähdys, ”Tyttöjen leffa”. Joka elokuva kaikin puolin on. Ephebofiilisen pääjuonirakennelman alta, syöksyy vaalean immen aiheuttamat tunneaaltoilut ja homoseksuaalisuuden tuskissa kamppailevan sivuhahmon esiintymiset esille kuin tyhjästä. Minusta vain ollakseen olemassa siksi, että teokseen tarvitaan muutakin täytettä kuin pääjuoni. Homoseksuaalisuuskin on olemassa vain yhden, ah niin suorasukaisen vihjailevan ja hevosta hyväksi käyttävän visuaalisen kohtauksen verran, mikä tulee suoraan sanoen kaapin takaa. Aivan turhaa.

    Ehkäpä suurin virheeni on, että suoritin samalla teoksen kriittistä arviointia. Tämä tietenkin hajauttaa keskittymiskykyäni. Kriittinen arviointini löytynee Kupolin sivuilta, joskus, jos Suuri Johtaja Suo.

    Ehkäpä siksi en kyennyt tulkitsemaan ääninäyttelyä. Mutta tunnustan, ilman kuvan ja äänen liittoa, teos olisi kerta kaikkiaan kammottava. Nyt se on vain, mahtipontinen ja pömpöösi kummajainen.

  2. Myy Says:

    Tunnistan valtaosan kritiikistäsi, jonka pistän yhden katselukerran piikkiin. Suosittelen katsomaan uudelleen, sillä leffa todella paranee uusinnoilla! En itsekään pitänyt sitä mullistavana ensi kerralla, mutta pidän siitä joka kerta enemmän.

    Pompöösi ja mahtipontinen, ehdottomasti! Mutta miksi ei? 😀 Itse en lainkaan pidä pahana alkuperäisteoksen tyylin ja kerrontakikkojen adaptointia. Mielestäni Madhouse on itse asiassa onnistunut hienosti tehtävässään, eli animoimaan Takemiya Keikon kynänjälki. Minua visuaalinen ilme ei hengästyttänyt vaan nimenomaan auttoi sujahtamaan elokuvan ajatusmaailmaan.

    Tätä vain en ymmärrä:
    ”Ephebofiilisen pääjuonirakennelman alta, syöksyy vaalean immen aiheuttamat tunneaaltoilut ja homoseksuaalisuuden tuskissa kamppailevan sivuhahmon esiintymiset esille kuin tyhjästä.”

    Kuin tyhjästä? Olen eri mieltä! Ledaniahan on ultimaattinen motiivi lähes kaikkeen. Hänen takiaan Marion on niin hitsin ahdistunut, hänen takiaan Jacques ja Lind ajautuvat napit vastakkain, hänen takiaan pojat eivät enää näe toisiaan ystävinä kuten ennen, mikä kostautuu kaikille. Claudekin yrittää Ledanian kautta muuttaa ja naamioida suuntautumistaan. Tytöllä ei ole juurikaan omaa persoonaa, mutta hän vaikuttaa kaikkiin muihin.

    Samoin tallikohtaus mielestäni vain odotuttaa itseään jo hyvin varhaisesta vaiheesta asti. Mutta minä ainakin ammensin liki kaiken Mitsuyan kuuntelemisesta, ja jos siitä ei saa mitään irti, niin kaipa tämän viljelemä alustuskin menee ohi. (Tykkään myös hevosmotiivista, mutta olenkin aika korni.) En myöskään tajua, miten nämä ”sivujuonet” tuntuisivat ”pääjuonesta” irrallisilta. Minä en pysty erottamaan niitä, koska ne kaikki tuovat osansa tarinan yhteenvetoon. Eihän Natsu e no tobiran idea ole ”koulupoika saa pesää kurtisaanilta” vaan ”pikkuvanhat teinit luulevat osaavansa käsitellä asioita, joita eivät osaa”. Lisäpituus ei varmasti olisi haitannut, sillä kaikki todella tapahtuu aika nopeasti.

    Ja nyt täytyy kyllä huokaista ja sanoa, että jos Mitsuyan ääninäyttely ei vakuuta, niin sitten tuskin mikään. Jos samastut Miyano Mamoruun silloin kun näet hänet mutta et silloin kun näet Lightin, jos tiedostat Kamiya Akiran vain silloin kun hän poukkoilee jyrkästi äänialansa navoilla, jossakin on seinä. Jossain animaation ja todellisuutesi välillä on seinä, joka blokkaa aistisi. Sinä näet. Minä taas kuulen. Ja tämä on ihan ok eikä se ole kenenkään tappio ja se selittää varmaan monet muutkin eriävät mielipiteemme 🙂

    Tyttöjen leffa, tytöt tykkää. Pojillehan on sitten porno.

  3. Jarkko "Herkko" R. Says:

    Valen suokoon! Juuri mielipiteidesi tähden pidänkin sinuun yhteyttä, eriävät ajatuksemme ovat kommunikaatiomme suola ja ydin.

    Alkuperäinen viestini on kirjoitettu varsin pian elokuvan katsomisen jälkeen. Eräänlainen ”kranaattikauhu” heijastuneekin joistakin päätelmistäni.
    Mutta pidän päätelmistäni kuitenkin kiinni tai unohdan ne laisin. Kuitenkin, olen pyrkinyt kasvattamaan ja jäsentelemään ajatuksiani. Saatan olla ristiriitainenkin, arvioni teoksesta on sisäisesti ristiriitainen.

    Ehkäpä tapani lähestyä teosta länsimaalaisen kulttuurikasvatin silmin, saattoi olla väärä valinta. Toisaalta luin Ylpeyden ja Ennakkoluulon ajatuksella, vasta kun sain käsiini merkkiteoksen zombioidun version. Ja ainut elokuva, johon alitajuisesti teosta vertaan, joka edes hieman käsittelee teoksen pääaihetta on ”Miehuuskoe”. Kenties näillä ”eväillä”, ei tällainen teos avaa suuria sieluaan.

    Viittauksesi miehiseen kiinnostukseeni liittyen pornografiaan ei mene kovinkaan pitkälti metsään. Täysin häpeilemättä tunnustan, olevani tietoinen pornografian tietystä alalajista jossa käsitellään teoksen perusaihetta. Kenties olen imenyt tästäkin kokemuksesta vaikutteita jotka vaikuttavat käsitykseeni teoksesta. Ennen kaikkea siihen miksi kiinnitän huomiota enemmän Marionin ja kurtisaanin suhteeseen.

    Voisi sanoa että piirretyt rinnat, hämäävät miehisillä putkiaivoilla varustettuja yksilöitä. Siksi Viattoman immen aiheuttamat aaltoilut ja suuntautumisensa epätoivossa kamppailevat hahmot. Jäävät rintojen ja niiden ympärille rakennetun epätoivoisen romanssin rinnalla kuriositeetin asemaan. Vähemmästäkin ymmärrämme että kurtisaanin ja pojan välillä on, loppujen lopuksi, ontto suhde. Josta se selvästi naiivimpi osapuoli kuvittelee suuria. Tällöin lyhyet poikkeamat, joissa käsitellään muiden hahmojen ajatuksia ja toimenpiteitä jäävät paitsioon. Hukkuvat shokeeraavamman rakenteen alle. Teinien suhdetoiminta liittyen toisiinsa, se oli jo kreikkalaisista vanha juttu. Mutta ah, aikuinen nainen ja nuori rakastaja, selkeää skandaaliainesta ja katsojaa kiinnostavaa!

    Teos hukkaa ruutuaikaa niin ihaniin ja turhiin pastellisävyisiin ephebofiilisiin fiilisitelyihin. Kun nämäkin hetket olisi voitu panostaa Viattoman immen ympäröivään sosiaaliseen lammikkoon luomien kuumien aaltojen vaikutuksen tutkimiseen. Emme vaadi paljon, kenties kaksintaisteluun ryhtyvien Vaalean Immen lempeän naivisti torjumia kosiomenoja, kenties homoseksuaalin hahmon epäonnistuneita lähestymisyrityksiä ja kamppailua pirunsa kanssa. Selviä osoituksia ristiriidoista, jotka kertoisivat ja näyttäisivät pinnan alla kuplivista ongelmista. Selviä osoituksia siitä, että pikkuvanhat teinit pyrkivät käsittelemään epäonnisesti asioita, joita eivät ymmärrä ja osaa käsitellä.
    Kenties olisi ja pitäisi lukea repliikit tarkemmin ja tulkita niitä rivien välistä, seurata käytöstä jotka hahmoille on kuvitettu. Olen menettänyt varmasti nyanssieroja, jotka selittäisivät teoksen sisäisen logiikan jonka mukaisesti edetään. Mutta tällainen vihjaileva kerronta, Ei saisi olla tekosyy sille, että kurtisaani rinnat vievät mielestäni liian paljon ruutuaikaa. Niiden takaa kaikki muu, paitsi kurtisaanin ja pojan suhteen romahdus, tulevat kaapin takaa valoihin loikaten. Kuin hirvi.

    Kerronnan ongelmat saattavat johtua myös adaptaation ongelmista. Alkuperäisteoksen piirtäjällä, Brontë:n sisarilla, Austinilla tai jopa Robert Ludlum- vainaalla on ollut mahdollisuutensa rakentaa teoksensa vaikkapa parin sadan kirjoitetun sivun ympärille. Mahduttaa kirjeitä, rupatteluja ja päähenkilön päänsisäistä maailmaa oli tämä sitten kotiopettajatar, nokkavan itsetietoinen lady tai keskustiedustelupalvelun superagenttiohjelman entinen työntekijä. En kuitenkaan tätä voi arvioida, sillä en ole – kuten varmasti ymmärrätkin – tutustunut alkuperäisteokseen. Tai ole, romanttisten mangateoksien, suuri ystävä.

    Pyrkimys ahtaa orastavaa homoseksuaalisuutta, kiellettyjä suhteita aikuisiin naisiin ja mustasukkaisuusdraamaa samaan lyhyeen animoituun elokuvaan, on johtanut vaikeaselkoiseen teokseen. Jossa luotetaan liikaa siihen, että katsoja kykenee tulkitsemaan teoksen rivien välistä ja antautumaan teoksen mahtipontiselle rakenteelle. Liitettynä mahtipontiseen kuvakerrontaan, jolla pyritään kai tasaamaan kerrotun kerronnan ongelmia, mikä syöksyy kauniina ja kummallisena visuaalisena psykedeliana katsojan silmille. Huh, mieleeni palautuvat kokemani järkyttävät hetket, traumatisoivat elementit jotka vyöryivät eteeni Revulutionary Girl Utena- elokuvasta ja vot psykoosi, ”kranaattikauhu ” on valmis! 🙂

    Mutta kaiken kaikkiaan, teos on järkyttävässä pömpöösissään kuitenkin kovin mahtipontinen, ylimaallinen ja kerta kaikkiaan monilla tavoilla vaikuttava. Kokemattomuuteni liittyen tämäntyyppisiin japanissa tuotettuihin teoksiin on selvä. En ole vielä oppinut japanilaisen tavan ja klassisen länsimaalaisen tavan eroja, mitä tulee tällaisten vakavien ja taiteellisten romanssien tuottamiseen. Kokemuksen kautta oppii. Niin olenkin suunnitellut, vihdoinkin, ottavani käsittelyyni suosittelemasi teoksen: ”Kimagure Orange Road”. Ah, meit’ varjelkoon taivas!

    Osut naulan kantaan, upotit taistelulaivani, löysit Graalin maljan ja todistit että Isojalka on olemassa. Minä nähdä, te kuulla, hyvä niin. 😉


  4. […] maininnut aikaisemminkin nauttivani Mitsuya Yuujista erityisesti traagisissa rooleissa, vaikka ne ovatkin hänen ansioissaan […]


  5. […] herralta nimikirjoitukset laajaan Dragon Ball -pelikokoelmaamme sekä Myyn Gundam-kirjaseen ja Natsu e no tobira -DVD:n kanteen. Jälkimmäisen ilmestyminen aiheutti suurta hilpeyttä ja nostalgiaa vieraassa, […]


  6. […] Natsu e no tobira -elokuvassa työskentelittekin bänditoverienne Furuyan ja Mitsuya Yuujin kanssa. Elokuva on kuitenkin hyvin […]


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: