Kilppariburgeria! TMNT (2014) & TMNT: Out of the Shadows

Neljästä renessanssitaiteilijoiden mukaan nimetystä antropomorfisesta kilpikonnasta kertova Teenage Mutant Ninja Turtles on yksi nykyajan tunnetuimpia populaariviihteen tuoteperheitä. Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin yksiosaisena parodiasarjakuvana alkanut konsepti nousi supersuosioon 80-luvun loppupuolella, ja teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista on tehtailtu läjäpäin tv-sarjoja, kuusi elokuvaa, useita eri sarjakuvia, pelejä ja rajattomasti leluja. On suorastaan ihme, ettei ninjakilppareista ole Afurekossa kirjoitettu (no niin Nits) vielä ollenkaan, sillä kasvoimme 80-luvun piirrossarjan sekä 90-luvun leffatrilogian parissa, ja vanhoista NES-peleistä satuimme omistamaan sen paremman.

Puute korjataan lopulta, mutta versiolla, josta en ikinä uskonut kirjoittavani.

Pieniä juonipaljastuksia luvassa molemmista elokuvista!

Syväluotaus: Hirviöiden kuningas

Ymmärrettävistä syistä tuli katsottua Disneyn 34. animaatioklassikko Notre Damen kellonsoittaja aika monta kertaa pari viikkoa sitten. Se ei kuitenkaan haitannut minua yhtään, sillä olen aina pitänyt elokuvasta kovasti, vaikka se jostain kumman syystä tuli hankittua omaksi vasta paljon ilmestymisensä jälkeen. Vaikkei se ole ilahduttanut kaikkia Victor Hugon alkuperäisteoksen ystäviä, se on mielestäni kypsä, aikaa kestänyt ja vieläpä melko säälimätön tarina syrjinnästä, stereotyyppisistä epäluuloista sekä siitä, miten pitkälle ihminen voi itsekkyydessään mennä uskontoa tekosyynään käyttäen.

Elokuvassa on kuitenkin yksi kohtaus, mikä kuvottaa minua. Se ei ole tarinan pelottavinta antia, mutta se on ainut hetki koko elokuvassa, minkä aikana joudun yhä katsomaan jossain välissä muualle. Se ei ole varsinaisesti laulukohtaus eikä toiminta siinä johdu pahiksen motiiveista, joten sitä ei koskaan löydy mistään Disney-listoilta, kuten ”Disneyn mieleenpainuvimmat laulut” tai ”Disneyn hienoimmat pahikset”. Se on kuitenkin yksi ahdistavimpia, mutta myös nerokkaimpia ja syvimpiä Disney-kohtauksia mitä tiedän, eikä ansaitsisi jäädä unholaan vain siksi, ettei se sovi minkään suositun aiheen esimerkiksi. Päätinkin kirjoittaa ajatuksiani kohtauksesta ja sen toimivuudesta, jotta ainakin yksi ihminen olisi niin tehnyt.

Syväluotaus: Paheiden terälehdet

Valitettavan tyngäksi jäänyt Tracon VI sai minut musikaalituulelle. Tehän tiedätte, että Sakura taisen on upea, siihen perustuvat musikaalit ovat huikeita ja Takano Urara sulattaisi napajäätiköt kuumuudellaan. Eiköhän siis paneuduta yhteen Sakura taisen -musikaalien hienoimmista musiikkinumeroista ja tämänhetkiseen lempikappaleeseeni tuoteperheen lauluista, Shin Saiyuukin Akutoku no hanabiraan.

Syväluotaus: Autuus, nimesi on Tanaka Hideyuki

Tänäkin päivänä komeaa uraa ajava Tanaka Hideyuki oli yksi ensimmäisistä seiyuuista, joita animeharrastuksen aloittaessani kuulin ja tunsin nimeltä. Se johtunee X the Moviesta, Hopeanuolesta ja Ai no kusabista. Vaikka nimi takasi aina laatujälkeä, aloin toden teolla rakastaa miestä varmaan vasta Saint Seiyan myötä. Sen jälkeen Tanaka on aina ollut ääliövarma aaawwww-ärsyke. Nykyään sitäkin enemmän, kun keväällä satuin kaivelemaan kovalevyni syövereitä ja löysin kaksi Angelique-kyarasonia, jotka aikoinani Tanakan takia latasin, kuuntelin, totesin kivoiksi ja unohdin. Nyt etenkin kappaleista toinen, Sekai de tatta hitotsu no basho e ~home green home~, aiheutti varsin erilaisen reaktion: OMFG WHAT IS THIS I DON’T EVEN