Vertailu: Lumikki ja seitsemän kääpiötä – Ranin vs. Lehtosaari

Kuten yleissivistys tietää, vuonna 1937 valmistunut Lumikki ja seitsemän kääpiötä oli maailman ensimmäinen kokoillan piirroselokuva. (Kunnia kuuluu oikeastaan argentiinalaiselle propagandafilmille El Apóstolille vuodelta 1917, mutta Lumikki on yhä ensimmäinen värillinen piirroselokuva.) Se oli aikanaan visionääri Walt Disneyn suuruudenhulluin hanke, jota nimitettiin lehdistössä ”Disneyn haihatukseksi”. Disneyn ottamat huikeat taloudelliset riskit osoittautuivat kannattaviksi – Lumikki on vieläkin maailman katsotuimpia piirrosleffoja.

Suomen ensi-iltansa Lumikki sai 1938, mutta jälkiäänityksiä Disneyn piirroselokuviin alettiin tehdä vasta 60-luvulla. Ritva Laaton ohjaama Lumikki-dubbaus vuonna 1962 oli niistä ensimmäinen. Kotivideoilta ja DVD:iltä tuttu dubbaus on Pekka Lehtosaaren ohjaus vuodelta 1993. Siihen väliin mahtui vielä ainakin yksi versio, Matti Raninin ohjaus todennäköisesti vuodelta 1982.

Monet vanhoista Disney-dubbauksista ovat yhä tallessa Kansallisen audiovisuaalisen arkiston KAVAn kätköissä. Kun suomalaisella Disney-fanien foorumilla, Taikalinnassa, tuli puhetta vanhoista jälkiäänityksistä, syntyi ajatus yksityisnäytöksistä, joissa näitä unohdettuja aarteita voisi kokea omin korvin. Niinpä lauantaina 26. helmikuuta kolmisenkymmentä ihmistä ilmaantui elokuvateatteri Orioniin katsomaan Raninin Lumikkia.

BL: Koi wa itsumo arashi no you ni

Sympatiani saavat kaikki, jotka ovat joskus törmänneet otsikossa esiintyvään nimikkeeseen, kuulun nimittäin myös itse siihen surulliseen joukkoon. Kyseessä on Shimazaki Tokiyan 5-osainen sietämätön BL-mangasarja, jossa noin 11-vuotiailta näyttävät teinipojat naivat keskenään minkä ehtivät – missä, milloin ja ketä vain. Kammosin sarjaa jo vuosia ennen kuin 801 Media toi sen (totaalisen ylihinnoiteltuna) länsimaihin nimellä Love is Like a Hurricane, ja jostain syystä sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat päätyneet myös hyllyyn asti. Älkää kysykö.

Totta kai mokomasta shotapoikaorgiamangasta on tehty myös BL-kuunnelma – onneksi kuitenkin vain yksi kappale, joka käsittää suurimman osan mangan kahdesta ensimmäisestä pokkarista. Olen vältellyt kyseisen levyn kuuntelemista hyvin pitkään, mutta koska draaman pääosassa on henkilökohtainen guilty pleasure -seiyuuni Kishio Daisuke, päätin lopultakin tänä vuonna rikkoa kirouksen ja ottaa selvää, onko draamalla enemmän annettavaa kuin mangalla.

Uusinta uutta: Kaksin karkuteillä

Walt Disney Picturesin uusin pitkä elokuva Kaksin karkuteillä (alkup. Tangled, mutta koska molemmat nimet ovat tyhmiä, kutsun leffaa itsepintaisesti Tähkäpääksi) jatkaa Prinsessan ja sammakon aloittamaa prinsessa- ja satugenren elvyttämistä. Vuosia kestäneen tuotannon aikana elokuvan nimi, käsikirjoitus ja visuaalinen tyyli vaihtelivat villisti perinteisestä sadusta Shrek-tyyliseen satiiriseen ilveilyyn, takaisin satuun ja lopulta siihen parodiseen slapstickiin, jota leffan trailereissa nähtiin. Epämääräinen otsikko yhdessä noiden luotaantyöntävien trailereiden kera tekee kuitenkin suurta vääryyttä elokuvalle, joka todellisuudessa on paljon Sammakkoa onnistuneempi palautus Disneyn renessanssin henkeen huolimatta siitä, että se on – gäsp! – tietokoneanimaatio!

Jalalla smurffisti

Eurooppalaisen sarjakuvaperinteen kuuluisimpia hahmoja ovat smurffit, nuo belgialaispiirtäjä Peyon luomat siniset veitikat. Vanhat jäärät muistavat vielä ajan, jolloin smurffit olivat strumffeja ja seikkailivat nimikkoalbumiensa sijasta Peyon Johannes ja Pirkale -tarinoissa. Taiteilijan oma mielisarja sijoittuu keskiaikaiseen fantasiamaailmaan, jossa rohkea aseenkantaja Johannes (Johan) ja raisu ilveilijä Pirkale (Pirlouit) ratkovat pulmia ja peittoavat pahiksia. Smurffit astuivat estradille 1960 ilmestyneessä albumissa Kuusismurffinen huilu (La flûte à six schtroumpfs), josta tehtiin belgialainen piirretty elokuva vuonna 1975. Suomessa sitä esitettiin nimellä Smurffit ja noiduttu huilu.