Älisevä joulukalenteri, älähdys 25

Olemme esitelleet kalenterissa mieleenpainuneita älämölöjä animaatioista, mutta löytyy sitä erinomaista elämöintiä live actionistäkin! Joulupäivän luukussa muistellaan muutamaa mainiota esimerkkiä.

Jouluklassikossa Yksin kotona hömelö murtovaras Marv saa hurjan sätkyn, kun neuvokas Kevin-poika asettaa hämähäkin hänen kasvoilleen. Näyttelijä Daniel Stern suostui päästämään hämähäkin nenälleen vain yhden oton ajaksi (ymmärrämme oikein hyvin, miksi). Kohtaus näyteltiin mykkänä, jottei hämähäkki pelästyisi, ja komea kirkaisu äänitettiin jälkikäteen.

Marvel’s the Avengers -spektaakkelin loppuhuipennuksen tiimellyksessä arkkipahis Loki (Tom Hiddleston) saa selkäänsä Hulkilta ja vinkuu surkeasti synnyttämässään kuopassa.

Professori Frank N. Furter (Tim Curry) kiekaisee himosta kulttisuosikki Rocky Horror Picture Show’ssa.

Bob Fleming (Charlie Higson) yskii itsensä tikahduksiin brittiläisen The Fast Show -ohjelman sketsissä.

Afureko toivottaa kaikille vielä rauhallista joulunaikaa. Vuodenvaihteessa on luvassa vielä jotain… hienoa.

Älisevä joulukalenteri, älähdys 24

Muistatteko vielä 16. päivän luukun, jossa esiintyi elukkaääni numero kakkonen? Nyt jouluaattona parrasvaloihin pääsee paistattelemaan kiistaton ykkönen. Hyvät naiset, herrat ja muut: Frank Welker.

Olet takuulla kuullut Welkerin äänen monen monituisissa elokuvissa, niin animaatioissa kuin näytelmäelokuvissa. Kerta toisensa jälkeen hän on osoittautunut korvaamattomaksi avuksi, kun tarvitaan eläinääniä. Suoraan sanottuna Frank Welker on eläimellisempi kuin oikeat eläimet.

Tämänpäiväisessä luukussa edustavat kaksi eläinhahmoa Disneyn klassikkopiirretystä Bernard ja Bianca Australiassa. Useimmat eläimet leffassa puhuvat kuten päähenkilöhiiretkin, mutta Welker hoitaa ne, jotka käyttäytyvät lajilleen tyypillisemmin. Marahute-jättiläiskotka, jota Cody-poika yrittää suojella salametsästäjältä, päästelee kirkaisuja, jotka ovat yhtä vaikuttavia kuin itse lintukin. Salametsästäjän apuna toimiva goanna-lisko Joanna taas sekoittaa ärinäänsä ihmismäisiä äännähdyksiä, jotka kuulostavat hieman oikealta puheelta ja välittävät koomisen hahmon tuntemuksia.

Tämä on tietenkin vain pieni näyte Welkerin taidoista. Miehen repertuaari ei rajoitu liskoihin ja lintuihin, vaan hän on esittänyt kaikenlaisia luomakunnan edustajia. Hevosia, apinoita, tiikereitä, tyrannosauruksia… Kun seuraavan kerran kuulet jonkin eläimen ääntelevän elokuvassa, kuuntele tarkkaan – korviasi saattaakin hämätä erittäin taidokas ääninäyttelijä!

Älisevä joulukalenteri, älähdys 23

Sakigake! Cromartie koukou on hillittömän hauska manga, jonka animesovitus ei aivan lähdettään ylitäkään. Mangaan verrattuna animessa on kuitenkin äänet, ja Cromartie-animen näyttelijäkaartiin onkin koottu kaikki möreä-ääniset korstoseiyuut – myös seiyuumaailman kruununjalokivi Wakamoto Norio.

Jo kalenterimme kolmannessa luukussa kuulimme näytteen Wakamoton koomisesta puolesta. Tämänkertainen hahmo naurattaa kuitenkin eri tavalla. Mechazawa Shinichi on Cromartien lukion coolein sekä karskein jätkä, mutta on jostain syystä robotti. Päähenkilöt jaksavat kummastella kyseistä julkista salaisuutta, josta Mechazawa itse ei tunnu olevan lainkaan tietoinen. Eräässä kohdassa Mechazawa hajoaa tuusan nuuskaksi ja hänestä korjataan erehdyksessä moottoripyörä. Jos edellinen ei kuulostanut jo tarpeeksi oudolta, tämä viimeistään menee yli hilseen:

Kuvamateriaalinsa puolesta kohtaus on kuin jokin eriskummallinen musiikkivideo tai pyörämainos, äänipuoli taas kuvastaa sarjan älyttömyyttä. Tavanomaisten ääniefektien käytön sijaan Wakamoto huolehtii itse kohtauksen äänistä ja imitoi moottoripyörän eri toimintoja kerrassaan hulvattomia ääniä päästellen. Kohtaus ilmentää loistavasti sarjan tunnelmaa ja Wakamoto saa tilaisuuden revitellä muutoin melko karskissa roolissa. Eriskummalliseen ratkaisuun on varmasti muukin syy kuin huumori, sillä se osoittaa, että motskari on yhä nuorukainen nimeltä Mechazawa Shinichi. Lisäksi voisi sanoa, että siten katsoja kokee saman ristiriidan, jonka parissa päähenkilöt painivat koko sarjan – onko Mechazawa kaveri vai kone? Mutta ehkä tässä mennään jo liian syvälle komedian sielunmaailmaan, joten tyydytään vain nauttimaan Wakamoton hauskoista pärinä-äänistä joululahjoja odotellessa!

Älisevä joulukalenteri, älähdys 22

22. luukussa edustaa perinteisesti jokin Myyn valitsema suosikki. Älisevässä kalenterissamme esittelemmekin tänään maailmalle ilmiön, joka tunnetaan nimellä ankkarääkäisy.

Ankkarääkäisy [aŋkaræ:kæisy] = lyhyt, kontekstissaan odottamaton, yllättynyt kääkäisy, joka muistuttaa fonetiikaltaan ankan ääntä. Videoon olemme koonneet peräti neljä itsenäistä, toisistaan riippumatonta ankkarääkäisyä.

Aito ja alkuperäinen ankkarääkäisy on peräisin Stop!! Hibari-kun! -animen kahdeksannesta jaksosta, jossa sivuhenkilö Kajiin (Shioya Kouzou) veli yllättyy nähdessään isoveljensä huoneessa valokuvan kauniista tytöstä. Hiromori Shingon päästämä kääkäisy on keskuudessamme muodostunut suorastaan legendaariseksi. Jakson pariin palataan aina silloin tällöin lähes pelkästään tämän äännähdyksen vuoksi.

Toinen rääkäisy on Teki wa kaizoku -OVAsta. Horiuchi Kenyuun esittämä avaruusaluksen tekoäly Lagendra kauhistuu ja rääkäisee, kun Apulo-kissa uhkaa kuolata ohjauspaneelille. Kolmas rääkäisy on Kizuna-äänitarinasta (kalenterin toinen BL-edustus). Kohtauksessa lopultakin toisilleen täysin omistautuneet Kai (Horikawa Ryou) ja Masa (Ootsuka Akio) suutelevat, kun Kain gangstaisän alainen Kyousuke (Tanaka Kazunari) saapuu huhuilemaan kaksikkoa aamiaiselle. Löytäessään molemmat vielä kuhnimassa yövaatteissaan Kyousuke rääkäisee turhautuneena. Ja mitäpä olisi ankkarääkäisykollaasi ilman aitoa vesilintujen edustajaa? Roope Ankan (Pekka Autiovuori) rääkäisy on tavallista ankkarääkäisyä pitempi, mutta täyttää muuten täydellisesti kriteerit. Ankronikan suomalainen Roope kaakattaa kokonaisuudessaan paljon ankkamaisemmin kuin alkuperäisversio, ja eron huomaa etenkin tässä kohtauksessa. Alkuperäisraidan äännähdys on aivan erilainen eikä muistuta lainkaan ankkarääkäisyä.

Toivottavasti nautitte ankkarääkäisyistä! Jos samankaltaisia on tullut tai tulee joskus vastaan, kuulemme niistä mielellämme!

Älisevä joulukalenteri, älähdys 21

Animessa on täysin tavallista, että aikuiset näyttelijät esittävät pikkulapsia. Vaikka Miyazaki Hayao tapaa kiinnittää elokuviensa lapsirooleihin oikeita muksuja, sedän ensiohjauksissa käytössä olivat vielä täysipäiväiset ääninäyttelijät. Molemmissa tavoissa on puolensa; aikuiset näyttelijät ovat skaalaltaan laajempia ja pystyvät esittämään suuria tunteita ilman ujoutta. Toisaalta heiltä voi puuttua lapsen äänelle ominaiset painot ja näiden luontainen spontaanius. Kuinka aikuinen voi jäljitellä esimerkiksi lapsen vallatonta naurua – tai sydämen perukoilta kumpuavaa hillitsemätöntä itkua?

Sakamoto Chika osoittaa Miyazakin Naapurini Totoro -elokuvassa, että ainakin jälkimmäinen on mahdollista. Sakamoto esittää elokuvan sankarittarista pienempää Mei-tyttöä, joka ei isosiskonsa tapaan suostu hyväksymään, että heidän sairastava äitinsä joutuu lykkäämään kauan odotettua vierailuaan. Satsuki tulistuu uppiniskaiselle pikkusiskolleen, pelottelee tätä äidin kunnon huonontumisella ja haukkuu tämän keskellä kylätietä. Satsukin juostua pois Mei parauttaa ilmoille sydäntäsärkevän, raivokkaan itkunpurkauksen.

Sakamoto onnistuu niputtamaan kaikki Mein tunteet aidolta lapselta kuulostavaan raivariin. Mei itkee, koska Satsuki haukkui häntä, koska on pettynyt toiveissaan, koska pelkää äidin hengen puolesta, koska ei suostu myöntämään virheitään ja koska on lopen väsynyt. Itku ryöppyää hänestä valtavina aaltoina, joiden huipuilla ääni särkyy; aivan kuin tunnepurkaus olisi yksinkertaisesti liian suurikokoinen pienen tytön asteikolle. Sakamoto ei vääy sarjakuvamaisesti, ei nyyhkytä tai nikottele, vaan lataa Meissa vellovan energian antaumuksellisiin huutoihin, joiden välissä Mei pystyy vain vaivoin vetämään henkeä.

Älisevä joulukalenteri, älähdys 20

Sisarukset käyttävät hyväkseen jokaisen tilaisuuden päästä kirjoittamaan smurffeista. Tällä kertaa valokeilaan pääsee siniveitikoiden silmäterä Vauvasmurffi, joka paria poikkeustapausta lukuun ottamatta kommunikoi ainoastaan jokeltelemalla. Smurffeista nuorin on hyväntuulisin ja optimistisin vauva koskaan ja on smurffien seikkailujen aikana sulattanut useimpien sarjan hahmojen sydämet. Smurffimaan pienokaiseen on erityisen ihastunut kaikkea inhoava Ärjysmurffi, salaa muulta maailmalta tietenkin.

Vauvan esittäminen ei ole todellakaan mikään helppo tai vähäpätöinen tehtävä, sillä ihmiselämän juurille palatessaan näyttelijän on osattava karsia artikulaatiostaan kaikki, mitä hän on kolmannen ikävuoden jälkeen oppinut. Pelkkä puheen poisjättäminen ei riitä, vaan myös tunneskaalaa on muutettava merkittävästi, sillä imeväinen ei tunne sarkasmia tai kyynisyyttä, ei valehtele, ei heitä läppää eikä edes naura samalla tavoin kuin aikuinen. Ihminen osaa kuitenkin käsitellä ja ilmaista tunteitaan aivan elämänsä alusta alkaen, hän vain tekee sen omalla tavallaan.

80-luvun ajan pyörineen Smurffit-hittianimaatiosarjan Vauvasmurffi on malliesimerkki onnistuneesta vauvaroolista. Ääninäyttelijä Julie McWhirter esittää sarjassa myös energistä Sassette-pikkusmurffia, mutta Vauvasmurffi on häneltä todellinen taidonnäyte. Tulkinta on erittäin huolellisesti tehty, sillä pienokaisen avatessa sanaisen arkkunsa McWhirter ei tyydy vain toistamaan yhtä ja samaa jokellusta uudestaan ja uudestaan. Hän varioi jatkuvasti eri äänteiden kanssa ja tekee sen niin taitavasti, että Vauvasmurffi kuulostaa ihan oikeasti puhuvan omalla vauvakielellään eikä vain äännähtelevän merkityksettömästi. Roolisuoritus ei ole kuitenkaan pelkkää iloista jokeltamista, vaan pikkusmurffin ollessa nälkäinen tai vaipanvaihdon tarpeessa McWhirter parkuu kurkku suorana vaikka kuinka pitkään.

Yhteisen kielen puuttumisesta huolimatta Smurffimaan pienokaisella on paljon asiaa, ja hän kommunikoi jatkuvasti muiden smurffien kanssa omalla erityisellä tavallaan. Vauvasmurffin roolissa McWhirter ei missään vaiheessa kuulosta aikuiselta esittämässä vauvaa, mikä on aikamoinen voimanponnistus yli 400-jaksoisessa sarjassa (vaikka Vauvasmurffi saapuu Smurffikylään vasta kolmannen kauden alussa, riittää siinä silti jokellettavaa loppusarjan ajaksi). McWhirter on erittäin tärkeä osa Vauvasmurffin animaatiopersoonaa, koska hahmo on äänessä jatkuvasti, vaikkei kommunikoikaan sanoin. Puheen tilalla on oltava jotain muuta, ja McWhirter jaksaa kikattaa, jokeltaa, kurlata, kuolata ja itkeä roolissa loputtomiin.

Älisevä joulukalenteri, älähdys 19

Armoitetun eläinkunnan elävöittäjän, Nakao Ryuusein, suoritukset eivät tällä kertaa esiinny joulukalenterissa. Vaikka Weiss Kreuz Dramatic Image Album III: Schwarz Eins ja IV: Schwarz Zwei ovatkin pullollaan Nakaon huikeaa elämöintiä, annamme tänään tunnustusta hänen kollegalleen Matsumoto Yasunorille.

Weiss Kreuz -tuoteperheen antagonisteista kertovissa äänitarinoissa yliluonnollisilla voimilla pumpattu Schwarz-ryhmä saa peräänsä niin ikään joukon ESP-osaajia (pahisten pahiksia… eli hyviksiä?). Jengien ottaessa yhteen pahispoppoon naisvahvistus Silvia (Tomizawa Michie) runnoo miekan läpi Schwarzin yli-inhimillisen tappokoneen Farfarellon (Nakao) oletetusta sydämestä. Ylläri onkin suuri, kun mies kohta nousee jaloilleen ja palauttaa aseen ystävällisesti Silvialle – tai oikeastaan Silviaan.

Seuraava uhri on telekineetikko Sergei, jota esittää Matsumoto. Sergei luo ympärilleen sähkömagneettisen suojan, mutta sadomasokistinen Farfarello on harrastellut sen verran sähköshokkeja, että ryntää päistikkaa läpi voimakentästä. Seuraa hemaiseva kohtaus, jossa Farfarello repii Sergeiltä pään irti.

Matsumoton työskentely haastavassa ja taatusti käytännön kokeilujen ulkopuolella olevassa kohtauksessa on kouriintuntuvan hyytävää. Sergein turhat hapenottoyritykset nostattavat niskavillat pystyyn, ja hänen koristessaan viimeisiä uhkauksiaan Matsumoton ääni muuttuu ilmattomassa kurlauksessa täysin tunnistamattomaksi. Yökkäysreaktio on lähellä, kun sanat päättyvät hallitsemattomaan ölinään. Järki kuuluu pakenevan Sergein päästä, kun hän parahtaa vielä viimeisillä voimillaan ennen kohtalokasta rusahdusta.

Näyttelijä tuntuu jännittävän itsensä äärimmilleen kohtausta varten ja korisee yököttävästi itseään säästelemättä. Matsumoton suoritus on ehdottomasti vaikuttavin ääninäytelty kuolema, jonka olemme kohdanneet; se kuulostaa rumalta, brutaalilta, säälimättömältä ja tuskalliselta. Jos kohtauksessa olisi animaatio, olisi sen oltava näyttelijäsuoritusta vastatakseen niin kammottavan groteski, että kovavatsaisemmatkin järkyttyisivät ulos nahoistaan. Tällaiset tapaukset muistuttavat ääninäyttelyn vaikeudesta ja laajuudesta taitolajina, ja erityisesti siitä, kuinka mykistäviä parhaat suoritukset voivat olla.

Älisevä joulukalenteri, älähdys 18

Nukkehahmojen mestarin, Jim Hensonin (1936-1990) vuonna 1986 ilmestynyt Labyrintti-elokuva ei menestynyt aikanaan, mutta sille on sittemmin muodostunut melkoinen kulttiseuranta. Suosion syy lienee piukoissa pantalooneissa kekkaloiva David Bowie komean peikkokuningas Jarethin roolissa, mutta suurimman vaikutuksen meihin tekee eläväisyydellään Hoggle, osin näytellen ja osin animatronics-tekniikalla luotu peikkoveijari. Shari Weiserin (puvussa) ja useiden nukketaiteilijoiden ohjaileman peikon äänenä toimii ohjaajan poika, itsekin nukkemekaniikan taitaja (ja yksi Hogglen ohjailijoista) Brian Henson.

Karhean rahisevan äänen lisäksi Henson luo hahmolle persoonallisia, huvittavia ja hellyttäviä puhemaneereita. Hogglen repliikkien lomassa kuuluu jos jonkinlaisia jupinoita ja möhinöitä. Mutinat korostavat persoonaltaan varsin epämiellyttävän (mutta silti söötin :3) hahmon mielentiloja, kuten vahingoniloa, ärtymystä ja halveksuntaa. Toisinaan höpinä kuulostaa kyllä ihan vilpittömältäkin hyväntuuliselta myhäilyltä, ja hyväntuulisuus lisääntyy hahmon muuttuessa elokuvan aikana yhä kiltimmäksi. Jupinat paitsi tekevät hahmosta erottuvan, myös lisäävät sen elävyyttä. Jälkimmäinen korostuu erityisesti siksi, että jupina sopii Hogglen hiukan kömpelöön liikkumistapaan ja ulkomuotoon. Tässä ovat hahmon esittäjä, nukketaiteilijat ja ääninäyttelijä pelanneet yhteen niin saumattomasti, ettei voi kuin huokailla ihastuksesta.

Älisevä joulukalenteri, älähdys 17

Sarjassamme ”päättömät animekomediat, joista bakagainijit eivät tajua hölkäsen pöläystä” esitellään tänään Sexy Commando Gaiden: Sugoi yo!! Masaru-san. Siinä uuteen kouluun saapunut lukiolaispoika Fuumin tutustuu erittäin omalaatuiseen luokkatoveriinsa Hananakajima Masaruun, joka harjoittaa salamyhkäistä taistelulajia nimeltä sexy commando. Lajin perusperiaatteena on hämmentää vastustajat niin perinpohjaisesti, että nämä on helppo päihittää – tavallisesti efekti saavutetaan vetämällä housut kinttuihin. Kuvauksesta voinee päätellä, että luvassa on älytöntä kohkausta, jossa ääninäyttelijät pääsevät venymään äärirajoilleen.

Päivän luukussa Fuumin tutustuu Kondou Machahikoon, joka yrittää epätoivoisesti saada kokoon tarpeeksi jäseniä karatekerhoonsa, joka uhkaa jäädä vasaran alle. Pelastaakseen kerhon Machahiko on valmis vaikka vilunkipeliin ja kysyy Fuuminilta, miten tämän koko nimi Fujiyama Okometsubu oikein kirjoitetaan. Onneksi Fuumin hoksaa viime tingassa kirjoittavansa nimeään ilmoittautumislomakkeeseen ja reagoi asianmukaisen ylilyövästi.

Sugoi yo!! Masaru-sanissa heilahdellaan jatkuvasti tunnetilasta toiseen, ja tämä ällistynyt mylväisy, jota taustalla kuuluvat ääniefektit korostavat entisestään, on todellinen malliesimerkki sarjan meiningistä. Fuuminin ääninäyttelijä Kanemaru Junichi vetää ympärillä vellovaan hulluuteen reagoivan roolinsa hersyvän hauskasti. Mitä karatekerhoon tulee, se pelastuu – tai siis siitä tulee sexy commando -kerho Masarun liityttyä siihen. Suosittelemme sarjaa lämpimästi, mikäli rahkeet riittävät!

Älisevä joulukalenteri, älähdys 16

Blogiamme seuranneet ovat varmaan huomanneet, että Disneyn veikeä piirrossarja Phineas & Ferb on Sisarusten suosiossa. Viime vuoden kalenterissakin kuultiin taidonnäytteitä tästä sarjasta, mutta tällä kertaa pääosassa on Flynn-Fletcherin perheen lemmikki, vesinokkaeläin Perry.

Perry on nokkaeläin, se ei paljoon pysty. Vai miten on? Todellisuudessa Perry on salainen agentti, joka taistelee päivittäin vihamiestään, ilkeää tohtori Doofenshmirtziä (suom. Tollontyö) vastaan. Agentti P on harvasanainen toiminnan eläin, jonka ainoa äännähdys on tämä kurina:

Perry saattaa olla keskivertokansalaista fiksumpi, mutta sen ääntely muistuttaa meitä siitä, että kovaksikeitetyn agenttikuoren alla sykkii lempeän lemmikkieläimen sydän. Tosielämässä äänen tekee Dee Bradley Baker, englanninkielisen animaatiomaailman elukkaääni numero kakkonen. Rautainen ammattitaito kuuluukin selvästi kurinasta, jota on ihan yhtä vaikea litteroida (grgrgr? gngngn? asdfasfgs?) kuin matkia itse. Perryn ääntelyä on dubattu muunkielisiin versioihin, mutta ne eivät aivan onnistu tavoittamaan alkuperäisen täyttä eläimellisyyttä. Onkohan sattumaa, että se itse asiassa hiukkasen muistuttaa oikean vesinokkaeläimen ääntä?