Arkisto kohteelle joulukuu 2011

Joulutähtiin kirjoitettu: luukku 19

joulukuu 19, 2011

Rikollisen aliarvostettu 90-luvun Disney-sarja Nokkapokka on monilta osin hyvin nautittava sarja. Siinä on hauskoja käsikirjoituksia, hyvää läppää ja Jarkko Tammisen ohjaama suomidubbaus on todella korkeatasoinen ja hauska. Tammista on pitkälti kiittäminen Nokkapokan suomiversion tasosta: hän hioi Akun suomiäänen Jukka Rasilan Aku-artikulaation selkeimmilleen sarjan aikana, mutta aivan yhtä lailla edukseen erottuvat hänen ansiostaan Akun sisarenpoikien Tupun, Hupun ja Lupun ääninäyttelijät.

Vaikka Suomessakin moni naisääninäyttelijä on erikoistunut poikarooleihin, monet studiot pestaavat lapsirooleihin ennemmin oikeita lapsia kuin lapsia esittäviä aikuisia. Ero näkyy myös Nokkapokassa: alkuperäisversiossa kaikilla Akun sisarenpojilla on naispuoliset ääninäyttelijät, suomidubissa ankanpoikien rooleissa taas häärii kolme 90-luvun dubbauksista tuttua lapsinäyttelijää. Punaväristä pitävälle Tupulle lainaa äänensä Tuomas Oksanen, sinisiin pukeutuvalle Hupulle Konsta Hietanen, vihreissä viihtyvälle Lupulle taas Petteri Halmela. Nuorukaisten äänityöskentelyä sarjassa on todellinen ilo seurata, he pelaavat hienosti yhteen ankanpoikatriona ja heistä kaikista huokuu vankan dubbauskokemuksen lisäksi aito into ja taitava eläytyminen roolihahmoihin.

Haastattelussaan Tamminen mainitsi poikien ohjaamisesta sen, ettei lapsia voi ohjata samalla tavoin kuin aikuisnäyttelijöitä.  Aikuiset pystyvät eläytymään ja luomaan eri tunnetiloja hyvinkin abstrakteilla mielikuvilla, kun taas lasten kanssa parasta jälkeä saa aikaan, kun hakee työhön tarvittavan motivaation heidän omasta elämästään. Myös Cillalle on työelämästä tuttu juttu, että lasten kanssa tulee aina edetä konkreettisesta kohti abstraktia eikä toisinpäin. Nokkapokka tarjoaa tähän hyvän lähtökohdan, se kun ei ole mitään tyypillistä lälläri-Disneytä vaan nuorille suunnattu piirrossarja, ja jaksojen tarinat ovat astetta räväkämpiä ja tarjoavat kovaa menoa. Teini-ikäisille näyttelijöille on taatusti pikkulasten aamupiirrettyjä mielekkäämpää työstää sarjaa, jonka kohderyhmään he itse kuuluvat ja jossa he pääsevät kunnolla hulluttelemaan, mikä näkyy selvästi myös Nokkapokan suomiversiossa. Erityisen herkullisesti nuoret näyttelijät pääsevät revittelemään jaksossa Supersankarit (The Real Mighty Ducks), jossa ankanpojat hankkivat itselleen supervoimat kyllästyttyään Akun loputtomiin siivoamismääräyksiin. Supersankarihahmoina ankanpoikien itsekeskeisyys kasvaa sellaisiin mittoihin, että nuoret ääninäyttelijät pääsevät suorastaan mässäilemään mahtipontisten repliikkiensä kanssa. Lopputulos on ratkiriemukasta kuultavaa, minkä voi päätellä myös kalenterivideosta, näytepätkät ovat nimittäin peräisin kyseisestä jaksosta.

Parasta poikien roolisuorituksissa on se, ettei heistä yksikään jää kykyjensä puolesta muiden varjoon, vaan kaikkien roolisuoritukset ovat huippuluokkaa ja pitkälti jaetusta ruutuajasta huolimatta jokainen pääsee loistamaan roolissaan. Tupu, Hupu ja Lupu ovat niin kuuluisa piirroshahmokolmikko, että katselukokemusta haittaisi selvästi, jos yksi tai kaksikin joukosta ei pääsisi samalle tasolle muiden kanssa. Nokkapokan suomiversiossa tätä vaaraa ei ole, vaan Halmela, Hietanen ja Oksanen luovat ankanpojista eheän ja toimivan veljeskolmikon, joilla kaikilla on kuitenkin myös erottuvat persoonallisuudet. Siksi onkin suunnaton harmi, ettei Nokkapokkaa voi nähdä suomeksi juuri muualta kuin Disneyn satelliittikanavilta, sillä näin laadukkaasta dubista soisi päästä useammankin nauttimaan!

Joulutähtiin kirjoitettu: luukku 18

joulukuu 18, 2011

Blogimiiteissä kiertävään Kuumin Disney-mimmi -kyselyyn vastaa väistämättä aina joku Herkuleen Megaran. Kyseessä onkin epätyypillisyydessään kiehtova sankaritar, jolla on särmää ja charmia. Megaran dubbasi suomenkieliseen versioon laulaja Laura Voutilainen, jonka suorituksesta etenkin neidon laulukohtauksessa yleisesti pidetään. Meidänkin mielestämme roolitus on mennyt nappiin, eikä vain laulun osalta, vaan kyseessä on kokonaisvaltainen, hieno roolisuoritus.

Herkuleen mielitietyllä on selkärankaa vaikka muille jakaa eikä hän kuuntele simputusta edes Manalan herralta. Voutilaisen asenteellinen ja varttunut ääni sekä hänen verrattain hidas ja painokas puherytminsä tuovat loisteliaasti esille Megaran parkkiintuneen luonteen ja tiukkapipoisuuden. Hänen äänenkäytöstään kuulee, että hän osaa pitää huolen itsestään eikä kaipaa apua. Kanssakäyminen naiivin Herkuleen kanssa alleviivaa hänen kokemustaan miesten kanssa, josta hän on myös ottanut opikseen; Meg ei hullaannu miehistä vaan manipuloi heitä omiin tarkoitusperiinsä. Megin taustan kuulee Voutilaisen itsetietoisesta, kiusoittelevasta ja viekoittelevasta ilmaisusta, joka on sitä vahvempaa Herkulesta näyttelevän Jarkko Tammisen epävarman änkytyksen vastapainona.

Meg ei kuitenkaan ole moraaliton syöjätär vaan tuntee syyllisyyttä toisten sinisilmäisyyden hyväksikäytöstä. Voutilainen tekee erinomaista työtä myös kohtauksissa, joissa Megara ei viihdy roolissaan suorittaessaan puistattavaa tehtävää. Hänen äänestään kuuluu silloin ohut teeskentely ja se, ettei Meg pysty keskittymään tai uppoamaan kunnolla rooliinsa.

Megara ei pelkää vahvempiaan ja pitää puolensa myös koomisen Hadeen panettelua vastaan. Usein hänen sanomisensa saavat Manalan herran hiiltymään, mutta hän ei pelkää itsensä puolesta; hän kuulostaa pitävänsä niskoittelunsa seurauksia yhdentekevinä, eikä oikeastaan tunnu uskovan Hadeen kovin pahaan pystyvänkään. Ja kuinka suuri uhka tämä nyt onkaan, jos sielunsa myyneellä hupakollakin on tuplasti enemmän munaa?

Joulutähtiin kirjoitettu: luukku 17

joulukuu 17, 2011

Alexandre Dumas’n menestysromaania Monte-Criston kreiviä rakastaville Sisaruksille kirjaan pohjautuva Gankutsuou-anime oli pakko katsoa. Jos joku yllättyi, tunne oli ainoastaan iloinen, kun nimiroolin esittäjäksi paljastui Nakata Jouji. Tenkuu no Escaflownen Folkenista ja Majutsushi Orphenin Childmanista tutuksi tullut Nakata on paitsi rento jätkä siviilissä myös kovinta asiaa näyttelijänä. (Juonipaljastuksia seuraa!)

Jos Nakatan ääntä kuvailisi yhdellä sanalla, se olisi aristokraattinen. Hänellä on juuri oikeanlainen ääni ja karisma Monte-Criston kreivin rooliin. Vaikka Gankutsuou on muuten ottanut useita vapauksia, Nakatan kreivi on säilynyt juuri sellaisena kuin alkuperäisteoksessa: hän on eksoottinen, maailmaa (tai siis avaruutta) kiertänyt salaperäinen herrasmies, jonka mystiikka hurmaa jokaisen vastaantulijan. Erityisen kiehtovana häntä pitää nuori varakreivi Albert de Morcerf, joka on animeversiossa nostettu tarinan keskushenkilöksi. Pantavan seksikästä kreiviä kuunnellessa ymmärtää hyvin, miksi Albert niin ilmiselvästi retkahtaa häneen – kukapa ei retkahtaisi!

Seurapiirejä kohauttanut sulava aatelismies on kuitenkin vain naamio, jonka takana piilee katkera nuorukainen Edmond Dantés. Hän on luonut itselleen Monte-Criston kreivin identiteetin tavoitteenaan kosto niille, jotka aikoinaan lähettivät hänet syyttömänä vankilaan. Nakatan syvä, tumman siloinen ääni muuttuu verenhimoiseksi ja selkäpiitä karmivaksi kreivin hekumoidessa mehukkaasti kostosuunnitelmillaan. Tarinan opetus on kuitenkin, ettei kostosta saa hyvitystä, ja myös tämän traagisen puolen Nakata hallitsee erinomaisen liikuttavasti. Pahisnaurut ovat yhtaikaisesti vertahyytäviä ja pohjattoman murheellisia.

Koston turhuus konkretisoituu animessa aika kirjaimellisesti – Dantésin asema on seurausta diilistä Kyubeyn epämääräisen ranskaa puhuvan Gankutsuou-hengen kanssa. Sen ansiosta Nakata pääsee myös esittelemään ranskantaitojaan, joissa kuulee selvää kehitystä sarjan edetessä. Jälleen yksi esimerkki hahmosta, jonka roolituksen nähtyään ei voi muuta kuin todeta: ”Tietenkin, ei tätä kukaan muukaan olisi voinut tehdä!”

Joulutähtiin kirjoitettu: luukku 16

joulukuu 16, 2011

Sisarukset eivät ole koskaan liiemmin perustaneet siitä, että animaatioelokuvien päärooleihin palkataan näyttelijöitä etupäässä statuksen eikä kykyjen perusteella (ilmiö, jonka Disney aloitti ja josta DreamWorks teki muotia). Joskus nimen mukana tulee kuitenkin myös se ammattitaito, joka kyseisen henkilön on tehnyt kuuluisaksi, jolloin tuloksena syntyy todellista taidetta.

Disneyn vuonna 1973 päivänvalon nähneen Robin Hoodin animaatioversion prinssi John on yksi hauskimpia Disney-pahiksia ikinä. Kuningasveljensä Richardin merille usuttanut leijonanuorukainen yrittää olla mahdollisimman kova ja ankara kuningas, mutta asioiden mennessä pieleen hän joko murjottaa tai vetää itkupotkuraivarit ja alkaa imeä peukkuaan aina, kun hänen kuningataräidistään tulee puhe. Suurin kunnia hupsun prinssin hauskuudesta kuuluu tämän äänelle, englantilaisnäyttelijä Peter Ustinoville, jonka ammattitaidosta kielivät lukuisat hänelle myönnetyt palkinnot. Ustinov tunnettiin ylireagoivista pahisrooleistaan, ja Robin Hoodin prinssi Johnin sanotaankin perustuvan yhteen Ustinovin kuuluisimmista elokuvarooleista, Quo Vadis -elokuvan Rooman keisari Neroon.

Ustinov on niitä lavanäyttelijöitä, jotka pystyvät tarvittaessa näyttelemään loistavasti myös pelkällä äänellään, sillä mestarinäyttelijä ottaa piirroshahmonsa omakseen todella luontevasti ja tuo vaivatta kaikki tunnetilat esiin äänensä kautta. Prinssi John käyttäytyy alamaisiaan kohtaan ylettömän ylenkatsovasti, mutta kuninkaallinen kupla puhkeaa jatkuvasti lapsellisten raivarien myötä, jotka tekevät hahmosta monipuolisen, sympaattisen ja lisäksi inhimillisen. Ustinov hoitaa hahmon kaikki eri puolet yhtä hyvin. Prinssin hienoimpina hetkinä Ustinov puhuu niin ylevästi ja fiinisti kuin vain voi (aina päriseviä suomalaisärriä myöten), leijonan taas punoessa juoniaan hän suorastaan kihertää nasaalilla äänellään ilkikurisesti hihittäen. Prinssin egon suuruudesta kielii myös tämän ”A-haa, a-haa!”-tyylinen nauru, jonka Ustinov onnistuu tekemään samaan aikaan mahdollisimman itsekeskeisesti ja hulvattoman hauskasti. Komedia on näyttelijällä muutenkin hallussa elokuvan tyyliin sopivasti, prinssin imiessä peukkuaan tai mutistessa unissaan ei kerta kaikkiaan voi olla tikahtumatta nauruunsa!

Ustinov muuten dubbasi hahmon myös elokuvan saksankieliseen versioon. Suorastaan ihmetyttää, ettei mestarinäyttelijän kielitaitoja älytty hyödyntää lisäksi myös elokuvan espanjan-, venäjän-, ranskan- ja italiankielisissä versioissa, hän olisi takuulla pystynyt näyttelemään hahmon yhtä hauskasti ja upeasti jokaisella kielellä!

Joulutähtiin kirjoitettu: luukku 15

joulukuu 15, 2011

Aiemmin arvostellusta Itse ilkimyksestä on sukeutunut koko perheen suosikki, jonka voi aina katsoa. Jopa Sisarusten äiti pitää enemmän laadukkaasta suomiversiosta. Kehuimme jo ensivaikutelmissa Reino Nordinia päähenkilömme Grun kilpailijana Vektorina, mutta roolisuoritus vain paranee katsomiskertojen myötä.

Onnistuneisuus tulee esiin etenkin verrattuna alkuperäisääneen. Vektorin englanninkielinen näyttelijä Jason Segel saattaa olla hauska koomikko, mutta kuulostaa auttamatta liian vanhalta rooliin. Jenkki-Vektorista tulee mieleen vanhempiensa kellariin jämähtänyt keski-ikäinen, mikä ei kuitenkaan vastaa lainkaan hahmon tarkoitusta. Ilkimyksessä luodaan vahva kontrasti vanhan ja uuden, veteraanien ja tulokkaiden välille. Kirkkaanoranssiin verkkapukuun sonnustaunut nörtti Vektori edustaa uutta sukupolvea, jonka skillzien puutetta paikkaa suuri ego. Pelit ja vehkeet ovat uusinta teknologiaa, mutta elämänkokemusta kaivataan.

Nordinin Vektori kuulostaa juuri siltä kuin pitääkin: nuorelta, ylimieliseltä märkäkorvalta, joka ei ole Commodore kuusnelosesta kuullutkaan. Hän ei ainoastaan kuulosta oikeanikäiseltä, vaan uskaltaa myös heittäytyä rooliin ja tekee siitä omansa. Nautiskeleva pahisnauru irtoaa herkullisesti Vektorin pölliessä kutistimen, jonka Gru oli juuri itse ehtinyt pölliä. Aloittelijavoron lapsellisuus tiivistyy nasaaliin, laiskasti lausuttuun itsekehuun, kun Vektori retostelee takuulla ostavansa enemmän herkkuja kuin kukaan muu. Katsojaa naurattaa sitäkin makeammin, kun egokupla puhkeaa ja Vektori menettää malttinsa. Hahmosta rakentuu rakastettava luuseri, joka toimii silti letkeän mutta sydämellisen elokuvan antagonistina. Nordin on roolissaan vain niin kertakaikkisen osuva, ettei elokuvaa viitsisikään katsoa muilla kielillä.

Myös Ville Haapasalon Gruta arvostaa aina vain sitä enemmän, mitä useammin leffan katsoo. Haapasalo on hyvin erilainen kuin alkuperäisääni Steve Carell, mutta tekee omanlaisensa tulkinnan hellyttävän hauskasta konnasedästä.

Joulutähtiin kirjoitettu: luukku 14

joulukuu 14, 2011

Joskus vuonna palmu kun vielä seurasimme suomeksi ilmestyvää Salapoliisi Conania, yksi suosikkihahmojamme oli mustaanpukeutuvien roistojen naisagentti Vermouth. Ilahduimme aina, kun salaperäinen nainen esiintyi mangassa, sillä hän oli tyylikäs, elegantti mutta vaarallinen kaunotar. Pidimmekin itseämme hölmöinä, kun saimme tietää Vermouthin animeäänen internetistä tarkistamalla sen sijaan, että olisimme arvanneet sen heti paikalla hahmon ensi kertaa nähtyämme. Tyylikäs, elegantti ja vaarallinen Koyama Mami on nimittäin niin luonnollinen valinta Vermouthiksi kuin olla voi. Asiasta ei olisi pitänyt olla mitään epäilystä.

Koyama kutsutaan paikalle aina, kun halutaan todellinen kovaksikeitetty roistotar. Hänen Vermouthinsa on ovela, kaunis ja ah, niin bad-ass. Parasta on, että hän on bad-ass naisellisella tavalla. Hänen ei tarvitse puhua ja käyttäytyä kuin mies ollakseen vahva ja varteenotettava. Hän on nimenomaan kovis nainen, joka pistää miehet ruotuun viettelevällä ja älykkäällä auktoriteetillaan. Koyaman Vermouth on aina muita ylempänä, sillä hän on vetovoimainen ja kiero ja tietää sen. Yleensä hän välttää fyysistä konfliktia ja pelaa oveluudellaan, mutta vastoinkäymisten sattuessakaan hän ei päästä ketään niskan päälle. Kypsän seksikäs ja vastustamaton Koyama on täydellinen näyttelijä kiehtovalle Vermouthille, sillä hän jos kuka on aina kuuntelijan niskan päällä.

Lontoossa kärvistellessään Myy viihdytti itseään viikonloppuiltaisin katsomalla Conan-leffoja ja TV-spessuja Youtubesta, koska ne olivat viihdyttävän vauhdikkaita ja yliampuvia mysteeripläjäyksiä. Hän valikoi katsomisensa lähinnä sen perusteella, että niissä esiintyi joko Hattori Heiji tai Vermouth – Heiji siksi, että uppiniskaisten lapsuudenystävien cocktease-romanssi, ja Vermouth siksi, että Koyama Mami.

Joulutähtiin kirjoitettu: luukku 13

joulukuu 13, 2011

Muistattehan ystävämme Poririnin eli Akahori Satorun, juonellisesti nerokkaiden mutta tissejä ja vessahuumoria viljelevien anime- ja mangasarjojen mestarin?

Muistattehan myös ystävämme Koyapin eli Koyasu Takehiton, ääninäyttelijän jonka ammattitaidot ovat vailla vertaa, mutta joka tykkää BL-roolien tekemisestä vähän liikaa?

Arvatkaapa mitä tapahtuu, kun nämä kaksi yhdistävät voimansa?

90-luvun hittianimen Saber Marionette J nuorukainen Hanagata Mitsurugi on yksi nerokkaimpia Akahorin luomia hahmoja ja takuulla hauskinta, mitä Koyasu on koskaan päässyt näyttelemään. Totaalisen pöpi ja hullu Hanagata on kuollakseen rakastunut sarjan suoraselkäiseen päähenkilöön Otaruun ja kilpailee tämän suosiosta kolmen robottinaisen Limen, Cherryn ja Bloodberryn kanssa. Tiukassa sähellystoimintasarjassa tehdään uhrauksia, murretaan ennakko-odotuksia ja särjetään sydämiä, niin aitoja kuin keinotekoisia. Luonnollisesti mukana on myös sarjan luojalle tyypillistä homohuumoria ja paljon isorintaisia badass-naisia.

Sarjan lukuisista hahmoista Hanagata on nauttinut fanien silmitöntä suosiota aivan alusta alkaen. Nuori, rikas ja melodramaattisuuteen taipuva pojankoltiainen on sarjan komedian kantava voima, joka yrittää jatkuvasti tehdä vaikutuksen Otaruun (ja vietellä tämän) aina surkeasti epäonnistuen, muttei siitä huolimatta luovuta vaan jaksaa aina koittaa onneaan uudestaan. Hulluudestaan huolimatta Hanagata onnistuu jatkuvasti yllättämään – hän saattaa yhtäkkiä vetäistä ylleen hoitsupuvun tai pärähtää kikattamaan hillittömän korkealta (eikä hänen kiljumisestaan saa mitään selvää kun hän on kännissä) mutta tunnelman muuttuessa vakavaksi Hanagatan suusta voi aivan yhtä hyvin päästä matala, jyhkeä ja auktoriteettinen alfaääni. Lisäksi hän saattaa käydä kaikki edellä kuvaillut tilanteet läpi vain muutamassa sekunnissa. Oletteko muuten koskaan kuulleet Hanagatan laulavan?

Rusetteihin ja sukkahousuihin pukeutuva umpirakastunut sälli on todellinen taidonnäyte Koyasulta. Hän pystyy muuttamaan niin äänensävynsä kuin puhetapansa äärilaidasta toiseen salamannopeasti, mutta aina täydellisesti ajoitettuna eikä koskaan liian aikaisin tai liian myöhään. Hanagatan koominen näytteleminen ei ole mitään hakuammuntaa, vaan kaikki nuorukaisen suustaan päästämät äänet on lausuttu rautaisella ammattitaidolla ja harkiten. Koyapin artikulaatio on jatkuvasti totaalisen yliampuvaa ja mahtipontista, puhumattakaan siitä, miten hauska hän osaa olla Hanagataa näytellessään. Huumoria pidetään näytelmägenreistä vaikeimpina, mutta pelkästään Hanagatan perusteella Koyasu on osoittanut olevansa komedian mestari – sarjaa nauhoitettaessa muut seiyuut eivät kuulemma voineet muuta kuin tikahtua nauruunsa Koyapin vetäessä Hanagatan repliikkejä. Tunnettu BL-fani Koyasu myös pääsee revittelemään Hanagatana hulvattomammin kuin useimmissa animerooleissaan, kun Hanagata esimerkiksi yrittää vongata Otarulta pusua tai pestä tämän selän käyttäen omaa rintaansa pesusienenä. Myös Hanagatan laulut ovat merkki Koyapin kyvyistä, vaatii nimittäin todellista laulutaitoa että pystyy laulamaan niin kammottavasti.

Lyömättömän ammattitaitonsa vuoksi Hanagata kuuluu ehdottomasti Koyasun parhaimpiin roolisuorituksiin ja on myös Sisarusten itseoikeutettu suosikkirooli Koyapilta. Voitteko uskoa, että samainen mies teki Tougan roolin Utenassa vain vuotta Hanagatan jälkeen? Emme mekään!