Sound Only: Ihanat seiyuut laulamassa Disneytä

Mielessäni on jo jonkin aikaa kytenyt teoria, jonka mukaan ”japanilaiset saavat aina kaiken kivan”. Tuossa krääsän luvatussa maassa kun on jo kauan tuotettu mitä käsittämättömimpiä ja mielikuvituksellisimpia tavaroita löystyttämään ihmisten kukkaronnyörejä, ja houkuttimena toimivat niin suositut viihdesarjat kuin ihmisetkin. Esimerkiksi tyttöjen situation-levyjen (levyjä, joilla suositut miespuoliset ääninäyttelijät puhuvat kuuntelijalle) tarjonta on valtava: on muun muassa yandere-sarja (ihanat pojat puhumassa ilkeitä), butler-sarja (ihanat pojat puhuttelemassa kohteliaasti), pusu-sarja (ihanat pojat pusuttelemassa) ja kissasarjakin (ihanat pojat esittämässä kissoja) noin muutamia mainitakseni.

Pari vuotta sitten Japanin markkinoille tuli yksi uusi tytöille suunnattu levysarja, kun joku nero keksi pestata seiyuuskenen kuumimmat miesnimet laulamaan covereita tunnetuista Disney-lauluista.

Nauti rahoistani, Japani.

Disney Date ~ Koe no oujisama ~ Standard Edition

Lööpissä: ”Mä haluun saveen!”

Muistatteko, kun jututimme Samuel Harjannetta dubbausohjauksesta? No eihän se riittänyt mihinkään! Nuoresta iästään huolimatta Harjanne on työskennellyt teatterin ja ääninäyttelemisen parissa suurimman osan elämästään ja nykyisin myös ohjaa molempia. Afureko tapasi Harjanteen vastikään toistamiseen kuullakseen lisää hänen ajatuksiaan äänityön eri puolista.

Joulutähtiin kirjoitettu: luukku 11

Disneyn Phineas & Ferb (suom. Finias ja Ferb) on täynnä hyviä roolisuorituksia, jotka tuovat oman lisänsä sarjan nautittavuuteen. Joukosta on vaikea valita yhtä, mutta eräs, joka aina tuon tuostakin kiinnittää huomion, on nimipoikien isosiskoa Candace Flynniä esittävä Ashley Tisdale.

Se, mitä Tisdalesta kuulussa High School Musical -roolissa olemme nähneet, ei vakuuttanut – osittain myös siksi, etteivät lukiomusikaalit ole mitään elokuvataiteen merkkipaaluja. Candacen nahoissa näyttelijä on kuitenkin kotonaan. Neuroottiselle teinitytölle Tisdalen luonnollinen, tyypillisen amerikkalaisen neidon ääni sopii hyvin, mikä antaa runsaasti mahdollisuuksia kunnon revittelyyn. Koomisen kireä Candace yrittää jatkuvasti narauttaa pikkuveljensä vuoristoratojen ja avaruusalusten kaltaisten mitä ihmeellisimpien laitteiden pykäämisestä, mutta on toki tuomittu epäonnistumaan status quon nimissä. Tisdale saa panna esitykseensä jatkuvasti täyttä dramatiikkaa aina suurieleisistä ”You are so busted!”-julistuksista voipuneisiin protesteihin, kun ei taaskaan ehditä ajoissa. Meininki heittelee ääripäästä toiseen ja on hurmaavan eläväistä. Candacen innostuneet hihitykset voiton häämöttäessä suorastaan tartuttavat tunteen katsojaan.

Vaikka sarja on hyvin kaavamainen, Candacea ei aina ängetä samaan antagonistin rooliin. Joskus hän kaipaa Phineasin ja Ferbin apua, ja toisinaan näiden luomukset saavat hänetkin lumoihinsa ja hän liittyy poikien seuraan jakson ajaksi. Myös Jeremy-ihastusta pitää jahdata ja parhaan kaverin Stacyn kanssa hengata. Candacen elämän monet huolet ja tempaukset antavat Tisdalelle kosolti tilaa moniulotteisen hahmon luomiseen monomaanisuudesta huolimatta. Herkkinä hetkinä hän on liikuttava, muina taas hersyvän hauska, kuten yhden sarjan koomisimmista hahmoista kuuluukin olla. Ilonpilaajaisosiskosta saisi helposti ärsyttävän, mutta Tisdalen roolisuoritus tekee Candacesta kaikkine vikoineenkin hyvin sympaattisen tytön, jonka edesottamuksia seuraa mielellään.

Kenties kaikkein ihanimpia ovat kuitenkin Candacen ilkeät naurut – toinen matala ja nopeatahtinen, toinen lavea ja maaninen – jotka ovat Tisdalen tulkitsemina aina yhtä nautinnollisia. Tai sitten ne laulut, sillä kun lauluääntä kerran on, sitä pitää toki käyttää.

Lööpissä: ”Tehdään pekonista vaatteet!”

Hyvää iltapäivää toivottaa kolmas hullu sisarus, tervaskanto Myy. Kävinpä tässä taannoin haastattelemassa tammikuussa Suomeen rantautuneen Sony Pictures Animation -studion elokuvan Poutapilviä ja lihapullakuuroja suomenkielisen dialogin ohjaajan, jokapaikanhöylä Samuel Harjanteen. Jutustelimme tunnin verran äänirooleista, mikä oli vähintäänkin mukavaa, ja hammasta purren jouduin typistämään lopullista juttuani sopivan mittaiseksi julkaisukanavaani varten. Onneksi blogeissa on se hauska puoli, ettei kukaan käske poistamaan teksteistä niitä ylimääräisiä 3000 merkkiä, vaan kirjoittaa saa niin paljon kuin sielu sietää.

Päätin siis ilahduttaa ennen kaikkea itseäni julkaisemalla Afurekossa edellä mainitun haastattelun lyhentämättömän version.