Afurekon Äänijälki-podcastin 30. jaksossa pääaiheena on Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -elokuvatrilogia, jossa kilpikonnat toteutettiin nukke- ja animatronic-tekniikan avulla. Lisäksi puimme karrikoitujen ja luonnollisten äänten eroja äänityössä. Hiljattaisissa käsittelemme Mochizuki Tomomin Suomen-vierailun kunniaksi hänen ohjaamaansa Ghibli-elokuvaa Aaltojen kuohu.
Afurekon Äänijälki-podcastin yhdeksännessätoista jaksossa pääaiheena on Monte-Criston kreivin tieteisanimesovitus Gankutsuou. Puimme toistakin piirrosversiota samasta klassikkoteoksesta eli Hanna-Barberan Monte-Criston kreivi -tv-elokuvaa vuodelta 1973. Lisäksi muistelemme lapsuusaikojemme varhaisia kokemuksia ääninäyttelemisestä.
Hanna-Barberan seikkailusarja Jonny Questissa päähenkilön toverina häärii hänen adoptioveljensä, intialaissyntyinen Hadji. 60-luvulla ei korrektiudesta ollut niin väliksi, vaan alati turbaaniin ja nehrutakkiin pukeutunut Hadji puhui tyypillisellä intialaiskorostuksella ja käytti yliluonnollisia kykyjä käärmeenlumoamisesta köysitemppuihin taikasanoilla ”Sim sim salabim”. Nimikään ei ole oikea intialainen nimi.
90-lukulaisessa uusintaversiossa The Real Adventures of Jonny Quest haettiin realistisempaa otetta ja Hadjinkin poppakikkojen tilalle tuli tietokonevelhous. Harmi kyllä turbaanista ja korostuksesta ei luovuttu – ja se tietokoneen värkkäilykin osui omaan nilkkaan, kun ulkoistusbuumin myötä syntyi stereotypia intialaisnörtistä.
Kaikki muistaa Hadjin!
Dubbaus sujuvalla suomella olisi pelastanut paljon, mutta ei. Jarkko Tamminen tekee roolin kammottavan överillä aksentilla, joka kuulostaa suomen kielessä entistä typerämmältä. ”Miten Intian valtio antaa sinun enää elää?” kuten Pekka Lehtosaari aikanaan suoritusta kommentoi Fanfestin paneelissa.
Erityisesti rassaa se, että Hadji on asunut ikänsä Yhdysvalloissa – luulisi, ettei syntyperä näkyisi niin selvästi puheesta ja vaatteista. On hienoa, että näin suuressa sankariroolissa on intialaislähtöinen heppu, mutta kun 90-luvun sarja nimenomaan tavoitteli realismia, se olisi saanut tehdä hahmosta vielä roimasti vähemmän stereotyyppisen. Ja sitten kakkoskausi halusi lähemmäs alkuperäissarjaa ja antoi Hadjille telekineettisiä kykyjä. Edistystä!
Näissä kiusaantuneissa merkeissä Afurekon joulukalenteri päättyy. Sisarukset kiittävät ja toivottavat rauhallisia pyhiä kaikille lukijoille!
Välttelen yleensä uudenvuodenlupausten tekemistä, sillä tapaan aina luvata enemmän ja eeppisempää kuin mihin pystyn (ainakin ilman suuria voimanponnistuksia). Houkutus kuitenkin paisui vastustamattomaksi kuultuani, että Nita aikoi ihanuuden vuoden aikana kirjoittaa Afurekoon 80-luvun Turtles-sarjasta ja katsoa sitä varten sarjan kaikki 10 tuotantokautta. Mietittyäni jonkin aikaa sopivaa aihetta tajusin, että nythän minulla olisi lopultakin hyvä syy blogata toisesta 80-luvun hittipiirrossarjasta, Disneyn 100-jaksoisesta Ankronikasta. Pitkä tovi tässä ehti vierähtää, mutta lopulta minulla on tarjottavana blogin lukijoille tuhti tieto- ja ihkutuspaketti Disney-ankkojen seikkailuista neljässä eri osassa.
Nostalgiasyistä johtuen käytän tekstissä pääosin sarjan hahmojen ja jaksojen suomenkielisiä nimiä. Tekstiä ei ole jaettu useampaan osaan niinkään ylimassiivisen tekstimäärän, vaan lähinnä selkeyden vuoksi – vaikka ankaraa namedroppailua onkin luvassa, kyllähän te tiedätte mitä meiltä voi odottaa.
Ensimmäisessä osassa hahmotan sarjan lähtökohtia ja yleispiirteitä. Kaikille ei välttämättä ole selvää, millainen Amerikan animaatiomarkkinoiden tilanne oli 80-luvulla, joten avaan hieman historiaa niiltä osin sekä erittelen, miksi Ankronikka erottui muista aikansa animaatiosarjoista, mitkä seikat sarjassa vihastuttavat ankkafaneja eniten ja millainen vaikutus sillä animaatiogenreen myöhemmin oli.
Eurooppalaisen sarjakuvaperinteen kuuluisimpia hahmoja ovat smurffit, nuo belgialaispiirtäjä Peyon luomat siniset veitikat. Vanhat jäärät muistavat vielä ajan, jolloin smurffit olivat strumffeja ja seikkailivat nimikkoalbumiensa sijasta Peyon Johannes ja Pirkale -tarinoissa. Taiteilijan oma mielisarja sijoittuu keskiaikaiseen fantasiamaailmaan, jossa rohkea aseenkantaja Johannes (Johan) ja raisu ilveilijä Pirkale (Pirlouit) ratkovat pulmia ja peittoavat pahiksia. Smurffit astuivat estradille 1960 ilmestyneessä albumissa Kuusismurffinen huilu (La flûte à six schtroumpfs), josta tehtiin belgialainen piirretty elokuva vuonna 1975. Suomessa sitä esitettiin nimellä Smurffit ja noiduttu huilu.
Afureko
Myy
Cilla
Nita
Afureko 
Viimeisimmät kommentit: