Mielessäni on jo jonkin aikaa kytenyt teoria, jonka mukaan ”japanilaiset saavat aina kaiken kivan”. Tuossa krääsän luvatussa maassa kun on jo kauan tuotettu mitä käsittämättömimpiä ja mielikuvituksellisimpia tavaroita löystyttämään ihmisten kukkaronnyörejä, ja houkuttimena toimivat niin suositut viihdesarjat kuin ihmisetkin. Esimerkiksi tyttöjen situation-levyjen (levyjä, joilla suositut miespuoliset ääninäyttelijät puhuvat kuuntelijalle) tarjonta on valtava: on muun muassa yandere-sarja (ihanat pojat puhumassa ilkeitä), butler-sarja (ihanat pojat puhuttelemassa kohteliaasti), pusu-sarja (ihanat pojat pusuttelemassa) ja kissasarjakin (ihanat pojat esittämässä kissoja) noin muutamia mainitakseni.
Pari vuotta sitten Japanin markkinoille tuli yksi uusi tytöille suunnattu levysarja, kun joku nero keksi pestata seiyuuskenen kuumimmat miesnimet laulamaan covereita tunnetuista Disney-lauluista.
Tämän päivän luukku on sikäli poikkeuksellinen, että esiteltävänä on kappale, joka kirjoitettiin alunperin pahislauluksi, mutta josta ei kuitenkaan sellaista tullut. Kyseessä on uuden Disney-klassikko Frozenin pystinkalastelunumero Let It Go.
90-luvulla lähes kaikista hiukankaan pitemmistä tai suositummista animesarjoista julkaistiin CD-levyjä, joilla ääninäyttelijät lauloivat hahmojensa teemabiisejä (character song / kyarason). Se oli kuin kirjoittamaton sääntö. Trendi tuntuu osittain hiipuneen 2000-luvun edetessä, tai ainakin oheismusiikki on rajautunut enemmän tiettyjen lajityyppien sarjoihin. Seiyuuiden toimiessa yhä enemmän myös idoleina tai muusikoina ovat kyarasonit siirtyneet melko lailla moe- ja shoujosarjoihin, joskin jotkin pitkät shounenanimetkin ovat vaalineet perinnettä. Mutta ysärillä oli toisin! Ei tarvinnut olla edes kovin suosittu sarja, kuten vaikka Yaiba, eikä kovin suosittu hahmo, kuten vaikka Onimaru Takeshi, saadakseen oman pahuudenjulistusviisunsa levylle.
Don BluthinMaa aikojen alussa on puutteistaan huolimatta visuaalisesti kaunis, teemoiltaan kypsä ja tunnelmaltaan koskettava elokuva. Samaa ei voi sanoa sen taudin lailla lisääntyneistä jatko-osista, joilla onkaan tuskin mitään tekemistä alkuperäisen tekijätiimin kanssa. Maa aikojen alussa -episodit ovat toinen toistaan hirveämpiä, ja erityisen traaginen laadunnotkahdus tapahtui heti ensimmäisen ja toisen osan välillä. Maa aikojen alussa II on kaikin puolin laaduton tekele, ja se sisältää myös yhden kaikkien aikojen jäätävimmistä pahislauluista.
Asterix ja Kleopatra -sarjakuvasta tehtiin animaatioelokuva vuonna 1968; se oli toinen Asterixista tehty elokuva, ja se tuotettiin ranskalais-belgialaisena yhteistyönä. Elokuva on melko uskollinen sovitus sarjakuva-albumista, mutta kuten arvata saattaa, mahdollisti uusi formaatti musiikin lisäämisen tarinaan. Elokuvassa on muutamakin hauska laulu, mutta hauskin on roistomaisen Ammoniakiin (alkup. Amonbofis) ja tämän hölmön apurin Naskaliin (alkup. Tournevis) rallatus Le pudding à l’arsenic eli Arsenikkivanukas. Laulun aikana ilkiöt valmistavat myrkyllisen herkun, jonka he aikovat tarjoilla Kleopatralle muka lahjana gallialaisilta.
Helsingin juhlaviikkoja vietettiin tänä vuonna 16.8-1.9. Festivaalin ohjelmistoon kuului muun muassa Fantasia-kinokonsertti, jossa Helsingin kaupunginorkesteri esitti Walt Disneyn Fantasia– ja Fantasia 2000 -elokuvissa käytettyjä klassisen musiikin katkelmia animaation heijastuessa valkokankaille. Konsertti veti Musiikkitalon suuren salin ääriään myöten täyteen, ja tuhatpäisen kuulijajoukon seassa olimme myös me Sisarukset ystävämme Jelliksen kanssa.
Vaikka musikaaliset Sisarukset kuluttavat lähes minkälaista musiikkia tahansa, ei hiphop-musiikki ole koskaan erityisemmin iskenyt meihin. Vähän aikaa sitten Nita meni kuitenkin löytämään Internetin syövereistä levyn nimeltä Walt Disnizzle, jossa hiphopin rankka ajatusmaailma kohtaa Disneyn kuuluisat kappaleet herkullisin tuloksin. Yllätyksekseni huomasin koukuttuneeni levyyn jo ensimmäisen kuuntelukerran aikana, ja se soi vieläkin jatkuvasti musasoittimessani omana soittolistanaan. Miksi Disnizzle toimii niin uskomattoman hyvin?
Nörtit toki tietävät, että ihkuimmat sarjakuvat ja piirretyt tulevat Japanista, mutta onhan sitä osattu joskus pohjoismaissakin. Muumiperheen monet inkarnaatiot ovat kaikille tuttuja, mutta muumien universumiin sijoittuu paljon muitakin hahmoja ja tarinoita. Eräs on tarina yksinäisestä Nyytistä, joka seikkailee Tove Janssonin kuvakirjassa Kuka lohduttaisi Nyytiä? (Vem ska trösta knyttet?, 1960) sekä kirjaan pohjautuvassa ruotsalaisessa piirrosfilmissä.
Filmissä pelokas pikku Nyyti lähtee yksinäisestä talostaan maailmalle etsimään onneaan. Ujouttaan hän ei kuitenkaan tule tehneeksi tuttavuutta kenenkään kohtaamansa kanssa. Nyyti löytää kuitenkin rannalta pullopostiviestin, jossa pieni tuittunen pyytää pelastajaa auttamaan hänet pois pelottavan Mörön huostasta. Nyyti päättää rohkaistua ja lähtee etsimään Tuittua.
Valitettavan tyngäksi jäänyt Tracon VI sai minut musikaalituulelle. Tehän tiedätte, että Sakura taisen on upea, siihen perustuvat musikaalit ovat huikeita ja Takano Urara sulattaisi napajäätiköt kuumuudellaan. Eiköhän siis paneuduta yhteen Sakura taisen -musikaalien hienoimmista musiikkinumeroista ja tämänhetkiseen lempikappaleeseeni tuoteperheen lauluista, Shin Saiyuukin Akutoku no hanabiraan.
Jo toista viikkoa on kulunut Desuconista, mutta darra jatkuu. Conin toinen kunniavieras, ansioitunut animesäveltäjä Tanaka Kouhei sai Sisarukset ulos cosplaykaapista kolmen vuoden jälkeen (pix under the cut). Sakura taisen kuuluu suuriin suosikkeihimme, ja halusimme haastatella miestä, joka on jättänyt merkittävät jäljet animen äänimaailmaan. Sensein omia tuntoja Suomen-reissusta voivat japanintaitoiset lueskella hänen blogistaan.
Afureko 
Viimeisimmät kommentit: