Disney Nostalgia: Ankronikka (2/4)

Välttelen yleensä uudenvuodenlupausten tekemistä, sillä tapaan aina luvata enemmän ja eeppisempää kuin mihin pystyn (ainakin ilman suuria voimanponnistuksia). Houkutus kuitenkin paisui vastustamattomaksi kuultuani, että Nita aikoi ihanuuden vuoden aikana kirjoittaa Afurekoon 80-luvun Turtles-sarjasta ja katsoa sitä varten sarjan kaikki 10 tuotantokautta. Mietittyäni jonkin aikaa sopivaa aihetta päätin lopulta, että nythän minulla olisi lopultakin hyvä syy blogata toisesta 80-luvun hittipiirrossarjasta, Disneyn 100-jaksoisesta Ankronikasta. Pitkä tovi tässä ehti vierähtää, mutta lopulta minulla on tarjottavana blogin lukijoille tuhti tieto- ja ihkutuspaketti Disney-ankkojen seikkailuista neljässä eri osassa.

Nostalgiasyistä johtuen käytän tekstissä pääosin sarjan hahmojen ja jaksojen suomenkielisiä nimiä. Tekstiä ei ole jaettu useampaan osaan niinkään ylimassiivisen tekstimäärän, vaan lähinnä selkeyden vuoksi – vaikka ankaraa namedroppailua onkin luvassa, kyllähän te tiedätte mitä meiltä voi odottaa.

Ensimmäisessä osassa kävin läpi sarjan suosion syitä, nyt vuorossa taas ovat sarjan henkilöt. Luvassa on ankaraa hahmoanalyysiä sekä ääninäyttelijöiden – niin alkuperäisten kuin suomidubbaajienkin – roolisuoritusten puimista ja vertailua tarpeettoman positiivisten adjektiivien kera. Selkeyssyistä muutamat sarjan hahmoista esitellään kuitenkin vasta blogijutun viimeisessä osassa.

Ankronikan alkuperäiskielinen versio on täynnä alansa huippuääninäyttelijöitä, mutta myös sarjan suomiversio on parissakin mielessä erityinen. Se on ensinnäkin yksi legendaarisen hyvän Tuotantotalo Wernen ensimmäisiä isoja dubbausprojekteja. Lisäksi jälkiäänitys on työstetty yhteistyössä 80-luvun dubbauspulju Golden Voicen kanssa, joten sarjan roolijako on ainutlaatuinen sekoitus Golden Voicen vakiääniä ja muita ammattilaisnäyttelijöitä, joista monet jatkavat dubbausten parissa vielä tänäkin päivänä. Ankronikan suomenkielinen versio on huippulaatua niin käännöksen kuin näyttelijöidenkin osalta, ja etenkin Golden Voicen äänet pääsevät todella loistamaan sarjassa, kun jokaisella on esitettävänä vain yksi oma hahmo eikä kiire, pieni budjetti tai huono tekniikka vaikuta roolisuoritusten tasoon.

Ankronikan päähenkilö, multimiljardööri Roope Ankka (Scrooge McDuck) on sarjan hahmoista jakanut eniten mielipiteitä. Vaikka sarjan useimmissa jaksoissa Roope juoksee tuttuun tapaan jonkin muinaisen aarteen (tai minkä tahansa rahaa tuottavan) perässä ja äksyilee tuon tuosta, eroaa hän silti selvästi Carl Barksin sarjakuvien ahneesta ja kitsastakin kitsaammasta kitupiikistä. Roope onkin niin Ankronikan kuin Roope-setä-sarjakuvien keskushahmoksi siirtyessään kärsinyt siitä tyypillisestä päähenkilöiden kansantaudista eli luonteen pehmentämisestä, kuten usein käy kun rakastetusta sivuhenkilöstä tehdään päähenkilö. Ankronikassa on kuitenkin todella vahvasti mukana piirteitä, joita myös Barks korosti jatkuvasti sarjakuvissaan. Näistä tärkeimpiä on se, että Roope on ansainnut koko omaisuutensa raskaalla, mutta rehellisellä työllä. Barksin Roope ei ahneudestaan huolimatta milloinkaan turvautunut vilppiin, vaan luotti aina älyynsä, taitoihinsa ja kekseliäisyyteensä toimeentuloa hankkiessaan. Myös Ankronikan Roopen toimissa painottuu rehellisyys, ja multimiljardööri saa reissujensa lomassa myös jatkuvasti puolustaa rahojaan erilaisilta varkailta ja huijareilta.

Barksin tavoin ei myöskään Ankronikan Roope ole iästään ja varallisuudestaan huolimatta tyytynyt lepäämään laakereillaan, vaan on aina valmis kartuttamaan omaisuuttaan kun siihen tarjoutuu pienikin tilaisuus. Hän ryntää päistikkaa vaikka toiselle puolelle Maapalloa ja samoaa pelotta niin sademetsät, aavikot kuin jäätikötkin, jos uskoo löytävänsä niiden kätköistä jotain arvokasta. Eikä Ankronikka ole todellakaan ensimmäinen tapaus, jossa Roope osoittaa avoimesti välittävänsä perheenjäsenistään, sillä karun ja hyvin yksinäisen elämän elänyt Roope osoittaa Barksinkin tarinoissa vähän väliä, kuinka tärkeitä Aku ja tämän sisarenpojat hänelle ovat. Ankronikan ankkapohatta ei ole yhtä katala ja pihi kuin vanhoissa sarjakuvissa, mutta aivan yhtä terävä bisnesmies ja väsymätön seikkailija, joka menee vaikka läpi harmaan kiven, jos sen toisella puolella on kultaesiintymä.

Yltiöpäisen ihana Alan Young on pesunkestävä skotti, joka teki debyyttinsä Roopena vuonna 1983 Charles Dickensin maailmankuuluun Joulutarinaan perustuvassa Mikki Hiiren jouluaatto -lyhytelokuvassa. Vuosia ääninäyttelijänä työskennelleen Youngin rautainen ammattitaito kuuluu hänen Roopensa joka repliikistä, minkä vuoksi hän onkin ehdoton suosikkini Ankronikan alkuperäiskielisestä versiosta. Hänen puheensa on ihastuttavan varmaa ja lyö tunteikkuudessaan yli juuri animaatioille sopivalla tavalla, unohtamatta tietenkään ihanan autenttista skotlantilaiskorostusta. Suomiversiossa seikkailija-ankan äänenä taas on vähintään yhtä ihana Pekka Autiovuori, joka on aina hallinnut ääninäyttelemisen taian täydellisesti. Hänen äänensä on paljon nasaalimpi kuin Youngilla, mutta sopii persoonallisen sointinsa vuoksi erinomaisesti piirroshahmoille, erityisesti koska Autiovuori on niin taitava sen käyttämisessä. Roopen roolissa hän puhuu hyvin jämerästi, mutta ottaa hahmon koomisista hetkistä irti kaiken mahdollisen – ääni lipsahtaa hupsun puolelle aina kun siihen on mahdollisuus, ja etenkin hänen kurlaavat ”Kääk!”-huutonsa ovat ratkiriemukkaan hauskoja. Roope Ankka ei turhaan kuulu Autiovuoren rakastetuimpiin rooleihin, hän ei ole hahmona yhtään vähempää kuin täydellinen.

Tupu, Hupu ja Lupu (Huey, Dewey ja Louie) jätetään Ankronikan alussa Roopen hoiviin kun Aku liittyy laivastoon. Vaikka asetelma ei aluksi miellytä kumpaakaan osapuolta, löytyy yhteinen sävel varsin nopeasti ja ankanpojista tulee erottamaton osa Roopen perhe-elämää. Ankronikan Tupu, Hupu ja Lupu ovat muuttuneet alkuaikojen rasavillinuorikoista nokkeliksi ja auttavaisiksi ankanpojiksi, joilla tosin on yhä se leikkimielinen pilke silmäkulmassa. Koska heitä on enemmän kuin yksi, he usein punovat yhdessä jos jonkinlaisia suunnitelmia, oli kyseessä sitten pelastusoperaatio, pahisliigan käräyttäminen tai muinaisen aarteen löytäminen. Seikkailumatkojen lomassa pojat viihtyvät kaikenlaisen lapsia kiinnostavan parissa – välillä ajetaan kilpaa omatekoisilla ralliautoilla, välillä pelataan marmorikuulilla, välillä käydään Sudenpentujen leirillä ansaitsemassa sudenpentumerkkejä.

Ankronikan alkuperäisversiossa Tupu, Hupu ja Lupu puhuvat Akun tapaan hupsulla kaakatusäänellä, tosin selkeämmin. Ankanpoikien roolit tekee ääninäyttelijä Russi Taylor, joka oli kiinnitetty myös Minni Hiiren vakiääneksi vuotta ennen Ankronikkaa. Sarjan suomiversiossa ankanpojat eivät kaakata, vaikka näyttelijä Elli Castrénin hahmoille tekemä ääni ei olekaan siitä kaukana. Kääkätyksen sijaan Tupu, Hupu ja Lupu puhuvat suomea persoonallisella, korkealla ja erottuvalla äänellä. Kaakatusääni rajoittaa jonkin verran Taylorin skaalaa, mutta äänen kimakka sointi saa pojat kuulostamaan lähes autenttisesti pikkupojilta. Castrénin ääni vaihtelee Tayloria enemmän korkean ja matalamman äänen välillä, mutta saa suomiversionkin pikkuankat kuulostamaan energisiltä nuorilta pojilta.

Tepa (Webbigail ”Webby” Vanderquack) on hurmaava nuori ankkaneiti, joka asuu isoäitinsä kanssa Roopen kartanossa. Osittain Leenuun, Liinuun ja Tiinuun perustuva tyttönen pukeutuu vaaleanpunaisiin, pitää kovasti eläimistä ja leikkii usein teekutsuja pehmolelujensa kanssa, mutta on kaukana mäkättävästä teinipissiksestä. Tepa on ylitsevuotavan sydämellinen tyttö, joka rakastaa Roope-setää yli kaiken, haluaa aina osallistua Tupun, Hupun ja Lupun tempauksiin ja änkeää monesti mukaan aarteenetsintäreissuille vaikka väkisin. Sarjan muut hahmot kohtelevat viatonta Tepaa kunnioituksella mutta usein ylivarovaisesti, kuten naishahmoille usein käy. Tytön hyvinvointi tuntuu olevan elintärkeää etenkin Roopelle, joka heittää aina astetta suuremman voltin, jos juuri Tepalle on sattunut jotain.

Suloinen Tepa ei ole kuitenkaan mikään avuttomin tyttöhahmo, sillä vaikka hän joutuu monesti ansaan ankkojen lukuisilla seikkailumatkoilla, hän selviää pulasta usein itse ja säilyttää kylmäpäisyytensä yleensä muita paremmin. Kun rämäpäiset Roope ja ankanpojat turvautuvat vaaratilanteessa usein suoraan toimintaan, rauhallisemman Tepan vahvuuksia ovat maalaisjärjen käyttö ja neuvotteleminen. Tepan neuvokkuus ja kyky ystävystyä lähes minkä tahansa elävän olennon kanssa ovatkin usein pelastaneet tilanteen. Kaiken toimintasäheltämisen keskellä hänen optimistisuutensa ja avomielisyytensä on virkistävää vaihtelua (Roope ja ankanpojat saisivatkin oppia häneltä, ettei kaikista ongelmatilanteista selviä nyrkein). Kumma kyllä, Ankronikan alkuperäisversiossa hahmot puhuttelevat Tepaa jatkuvasti sekä oikealta nimeltään että lempinimellään, kun taas suomiversiossa häntä kutsutaan lähes poikkeuksetta vain Tepaksi eikä kokonimellään (joka on muuten Terttuliini, ymmärrän oikein hyvin tarpeen lempinimelle…).

Alkuperäisversiossa Russi Taylor on myös Tepan ääni, ja hän tekee ankkaneidille astetta kimakamman kaakatusäänen kuin ankanpojille. Tuloksena on pirteä ja iloinen pikkulapsen ääni, jonka hieman pingottunut sävy kuitenkin saa Tepan kuulostamaan joskus turhan itkuiselta. Suomiversiossa hahmon äänenä on Golden Voicen Päivi Sorsa, joka käyttää roolissa tuttua korkeaa ja söpöä lapsiääntään. Satunnaisista Halinalle-assosiaatioista huolimatta Sorsa pärjää roolissa mainiosti, sillä lapsiäänelläänkin hän pystyy käyttämään koko tunneskaalaansa ja saa puheen kuulostamaan luonnolliselta, vaikka ilahtuneet huudot lipsahtavat välillä turhankin kimeiksi. Tepaa voisi pitää yhtenä Sorsan parhaimmista roolisuorituksista yksinkertaisesti siksi, että hän kuulostaa roolissa oikealta pikkutytöltä eikä aikuiselta, joka yrittää kuulostaa pikkutytöltä.

Tepan isoäiti Selma Taateli (Bentina Beakley) on roteva ankkarouva, joka työskentelee Roopen taloudenhoitajana. Rouva Taatelista tuppaa parhaiten jäämään mieleen hänen hersyvät hepulikohtauksensa, mutta hän on lisäksi äärimmäisen tomera, vastuuntuntoinen ja itseohjautuva hoitaja, jolle niin miehet kuin kauhukakaratkaan eivät ryppyile. Hänet palkattiinkin alun perin Roopen kartanoon siksi, koska hän oli taloudenhoitajan paikanhakijoista ainut, joka pystyy pitämään Tupun, Hupun ja Lupun kurissa. Hän on kuitenkin myös erittäin lämmin ja äidillinen hahmo, ei tosiaankaan mikään pikkulasten painajaisuni. Sarjassa esitellään silloin tällöin myös hänen harrastuksiaan ja erityiskykyjään, kuten oopperalaulamista tai torvensoittoa.

Rouva Taatelin näyttelijä Joan Gerber tekee hahmolle kauniin ja asiallisen, jopa piirroshahmomaisen mahtipontisen äänen, mutta heittäytyy lisäksi ihanan räikeäksi aina tarvittaessa. Samaa maata on myös suomiääni, Golden Voicesta tuttu Ulla Ollikainen, joka pääsee sarjassa todella esittelemään näyttelijäntaitojaan. Olen kuullut Ollikaisen vääntävän ääntään milloin mihinkin suuntaan Golden Voicen vanhoissa dubbausprojekteissa, joten on ilo kuulla hänen käyttävän Ankronikan rouva Taatelina niin rauhallista ja luonnollista äänensävyä. Alussa mainitsemani Ankronikan jälkiäänityksen paremmat tekniset edellytykset näkyvät ihastuttavan selvästi Ollikaisen työskentelyssä – hän pääsee oikeasti näyttelemään sarjassa, kun ääntä ei tarvitse vääntää tunnistamattomaksi lukuisia eri rooleja varten. Rouva Taateli vieläpä tarjoaa mahdollisuuden harvinaisen monipuoliseen tulkintaan – etenkin rouvan lukuisissa hepulikohtauksissa Ollikainen saa itsestään irti niin paljon volyymia, että yltyy monesti Gerberiäkin hysteerisemmäksi.

Roope Ankan talouteen kuuluu vielä Ankenström (Duckworth), aina rauhallinen ja isännälleen viimeiseen asti lojaali hovimestari. Ankenström on malliesimerkki arvokkaasta herrasmiespalvelijasta, joka taitaa työtehtäviensä lisäksi myös asianmukaiset käytöstavat – hänen pokkansa ei milloinkaan petä, sen sijaan hän ilmaisee tarvittaessa tyytymättömyytensä asiaankuuluvan tympääntyneellä äänensävyllä, joka tarkoituksella paistaa ylikohteliaiden sanamuotojen läpi. Hän on tavallaan eräänlainen kartanon henkinen tukipilari, sillä kaikkien muiden säheltäessä ympäriinsä hän pysyy aina tyynenä kuin viilipytty ja selvittää hankalatkin tilanteet viileän asiallisesti (oikeasti, hän on kuin Jeevesin ja professori Laytonin Disney-versio). Kylmä tai etäinen Ankenström ei kuitenkaan ole, vain yhtä lailla perhettä kuin muutkin Roopen kartanon asukit.

Herrasmieshahmolle tarvitaan luonnollisesti myös herrasmiesmäinen ääni, ja pidänkin kovasti hovimestarin alkuperäisestä näyttelijästä Chuck McCannista, sillä hänen äänestään kuuluu ihastuttavasti brittiläinen yläluokkaisuus. Toiseksi ei kuitenkaan jää myöskään hahmon suomiääni Ilkka Moisio, joka on äänensä luonnollisen hienostuneen sävyn vuoksi kuin luotu hovimestarien ja hienojen herrasmiesten rooleihin (Ankenström ei edes ole hänen ainut hovimestariroolinsa). Sekä McCannin että Moision Ankenströmiä on ihana kuunnella, sillä molemmat onnistuvat paitsi säilyttämään hovimestarin tyylikkyyden myös tuomaan kaikki tarvittavat tunnetilat kyseisen tyylikkään äänensävyn läpi.

Muista Ankkalinnan asukeista eniten Roopen väen kanssa tekemisissä on pilotti Heimo Huima (Launchpad McQuack), joka on harvinaisen taitava rysäyttämään kaikki lentämänsä ajokit korjauskelvottomiksi (millä hän vaikuttaa jopa ylpeilevän). Laskeutumistaidoistaan ja ilmapäisyydestään huolimatta Heimo on erittäin optimistinen ja reilu kaveri, joka kohtelee kaikkia ystävällisesti ja on aina hyvissä väleissä Roopenkin kanssa, vaikka on saanut tältä potkut vaikka kuinka monta kertaa. Lentohommien lomassa hän luotsaa usein myös Sudenpentujen eräleirejä, ja hän on etenkin ankanpoikien tohelon ystävän Sulo Sählän (Doofus Drake) tärkeä esikuva. Myös iloluontoinen keksijä Pelle Peloton (Gyro Gearloose) nähdään vähän väliä työstämässä Roopelle jos jonkinlaisia vempaimia. Pelle väsää sarjan aikana vaivatta muun muassa huippurobotteja, avaruusaluksen, aineensiirtimen ja jopa toimivan aikakoneen ja tuo näin oman osansa Ankronikan hauskuuteen – monet sarjan tarinoista liittyvät nimittäin siihen, että jokin hänen keksinnöistään riistäytyy hallinnasta tai joutuu vääriin käsiin.

Terrence McGovern on Heimona yhtä aikaa sympaattinen ja hauska, mutta hahmon suomiäänenä toimiva imitaattori Joonas Myllyveräjä pistää paremmaksi etenkin hupsuissa kohtauksissa. On suunnaton sääli, ettei Myllyveräjää ole sen koommin juuri äänirooleissa kuultu, Ankronikka kun osoittaa enemmän kuin selkeästi että herralla olisi edellytyksiä alalle. Hän on roolissa valtavan luonteva ja monipuolinen ja komiikantajunsa ansiosta hahmon laukoma verbaalinen huumori osuu aina nappiin. Edesmennyt ääniveteraani Hal Smith kuulostaa Pelle Pelottomana hauskalta ja lempeän hupsulta, suomiversiossa äänen keksijälle taas antaa Pertti Nieminen, Golden Voicen vakiäänistä kenties ikimuistoisin. Niemisen Pelle on paljon Smithiä korkeampi ja hänen puhetyylinsä on piirroshahmoille sopivan ylilyövää ja liioiteltua.

Vaikka Ankronikassa ei varsinaista pääpahista olekaan, sarjassa esiintyvistä roistoista merkittävimpiä on Roopen arkkivihollinen Kulta-Into Pii (Flintheart Glomgold), maailman toiseksi rikkain ankka. Pii ja Roope ovat sikäli mielenkiintoinen kaksikko, koska he ovat toisaalta hyvin samanlaisia, mutta myös hyvin erilaisia. Kumpikin on aloittanut varojensa keruun tyhjästä ja molemmat ovat aivan yhtä ahkeria puurtajia ja teräviä liikemiehiä, mutta Piiltä puuttuu Roopen moraaliperiaate ja rehellisen työn kunnioitus. Kulta-Into Pii on julma, jopa murhanhimoinen kieroilija, joka ei pelkää käyttää häikäilemättömimpiäkään keinoja päästäkseen Roopen ohi maailman rikkaimpien listalla.

Roopen tavoin myös Pii on läpikäynyt muutoksia, tosin ei läpimädän luonteensa vaan syntyperänsä vuoksi. Etelä-Afrikan 40-luvulta lähtien harjoittamaa apartheid-rotuerottelujärjestelmää vastustettiin kiivaasti 80-luvulla, kun Ankronikan tuotanto aloitettiin. Välttääkseen kytkössyytöksiä poliittisesti arkaan aiheeseen Disney päätyi muuttamaan alun perin eteläafrikkalaisen Piin skotlantilaiseksi ja siirsi hänen rahasäiliönsä Etelä-Afrikan Limpopon provinssista Ankkalinnaan. Ankronikan Pii pukeutuukin kilttiin ja hänen ääninäyttelijänsä Hal Smith haastelee roolissa paksulla skotlantilaiskorostuksella. Hahmojen asuinpaikkojen tai taustatietojen muuttelu on kuitenkin aina ollut yleistä Disney-sarjakuvissa, ja monet ankkapiirtäjät olivat keksineet oman, Barksin tarinoista eriävän versionsa Piin menneisyydestä jo ennen Ankronikkaa. Sarjan tuottajien tekemät päätökset olisivat voineet olla hölmömpiäkin, sillä Piin syntyperän vaihtaminen juuri Skotlantiin korostaa sopivasti Piin asemaa ”Roopen ilkeänä kaksosena” ja Ankkalinnaan sijoittamisen ansiosta häntä nähdään sarjassa usein. Piin kiero luonne on säilynyt Ankronikassa suurin piirtein ennallaan, ja hänellä on tuttuun tapaan ankarat sabotaasit meneillään aina kun hän ja Roope ottavat sarjassa mittaa toisistaan.

Ihanan Hal Smithin skottiaksenttiin vastaa suomiversiossa Sisarusten suuresti rakastama Risto Aaltonen. Molemmat örisevät roolissa kunnon korstoäänellä ja tekevät Piille myös asiaankuuluvan pahisnaurun. Aaltonen on parhaimmillaan etenkin Piin ollessa niskan päällä, jolloin hän suorastaan rypee narsistisessa itsevarmuudessa.

Ankronikan pahiskaartiin kuuluu itseoikeutetusti myös rosvojoukko Karhukopla (Beagle Boys), jonka jäsenet yrittävät sinnikkäästi putsata Roopen rahasäiliön aina, kun eivät viru kiven sisässä edellisestä yrityksestään. Useimmissa Barksin ja muiden ankkapiirtäjien sarjakuvissa koplan jäsenet ovat rikosrekisterikoodejaan lukuun ottamatta kaikki täysin samannäköisiä, Ankronikassa karhuveljet taas erottaa toisistaan paremmin ja jokaisella on numerokoodin lisäksi myös nimi. Alkuperäiskielisessä versiossa kaikkien (yhtä lukuun ottamatta) koplalaisten nimet alkavat ryhmän nimelle uskollisesti b-kirjaimella, suomiversiossa tietysti k-kirjaimella. Koplan jäsenistä opitaan tuntemaan muun muassa pienikokoinen pomo Kovanaama (Bigtime Beagle), ruokaan tykästynyt Keksi-Keijo (Burger Beagle), iso ja karski Kaappi-Kake (Bankjob Beagle), porukan nuorimmainen Maitoparta (Babyface Beagle) sekä tietysti pesueen äiti Karhumuori (Ma Beagle), joka on aivan yhtä paatunut roisto kuin poikansakin. Alkuperäisversiossa rosvojoukkoa esittävät sarjan vakiäänien Chuck McCannin ja Terrence McGovernin lisäksi äänialan ammattilaiset Frank Welker, Peter Cullen sekä Brian Cummings. Suomidubissa Myllyveräjä esittelee äänenmuuntamistaitojaan Kovanaamana, muiden koplalaisten ääninä taas ovat muun muassa näyttelijät Aarre Karén, Mikko Kivinen, Petri Liski sekä Golden Voicen Erkki Murto. Karhumuorin alkuperäisenä äänenä kuullaan superkuuluisa June Foray, suomiversiossa Ollikainen taas pääsee käyttämään vanhoista dubeista tuttua nasaalia pahisääntään.

Kolmannessa osassa siirrytään eteenpäin kultaiselta 80-luvulta ja luodaan katsaus Ankronikan eri julkaisumuotoihin sekä siihen, mitä sarjan kuningasasemasta on rapakon toisella puolella seurannut.

Explore posts in the same categories: Disney Nostalgia, USA

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

2 kommenttia : “Disney Nostalgia: Ankronikka (2/4)”

  1. Paula Laine Says:

    Eikös Veikko Honkanen ollut yksi karhukoplan jäsenen äänenä?

    -Biruka

    • Cilla Says:

      Hei! Kyllä oli, mutta Honkanen esitti sarjassa lisäksi myös montaa muutakin sivuhahmoa, sen takia en viitsinyt heittää hänen nimeään pelkästään tuonne Karhukopla-luetteloon 🙂

      ~C


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: