Uusinta uutta: Räyhä-Ralf

Disneyn uusin animaatio Räyhä-Ralf (Wreck-It Ralph) on monin tavoin mielenkiintoinen tapaus. Projekti on kuulemma hautunut studiolla vuosikymmenet ja käynyt läpi jos jonkinlaista nimeä ja muotoa ennen aineellistumistaan valkokankaalle. Toisin kuin useimmat Disney-leffat, se ei ole adaptaatio vaan originaalitarina, joka sijoittuu videopelien maailmaan. Kaiken kukkuraksi elokuva valmistui etuajassa ja sen ensi-ilta oli maaliskuun sijaan jo viime vuoden marraskuussa. Suomessa Räyhä-Ralfin pääsee katsomaan tyypillisen ärsyttävästi vasta helmikuun puolivälissä. Onneksi on ennakkonäytökset meille kärsimättömille.

Ennen elokuvaa esitetään lyhytanimaatio nimeltä Paperirakkautta (Paperman). Todella ihastuttava lyhäri tekee vaikutuksen erityisesti mustavalkoisella, perinteistä ja tietokoneanimaatiota yhdistävällä ilmeellään. Jäin silti miettimään, olisinko pitänyt siitä vielä enemmän kokonaan käsin animoituna. Pätkä on jo julkaistu netissä, mutta suosittelen sen katsomista – ja kuulemista – isolta kankaalta.

Ja sitten illan päänäytökseen. Niin kuin lelut Toy Storyssa, Litwakin pelihallin pelihahmot ovat todellisuudessa eläviä ja hengailevat keskenään hallin sulkemisaikana. Räyhä-Ralf on 30 vuotta vanhan kasibittisen Fiksari-Felix Jr. -pelin donkeykongmainen pahis, jonka työ on murskata Kivalan asuntolaa samaa vauhtia kuin pelin nimihenkilö sitä taikavasarallaan korjaa.

Kolmen vuosikymmenen loputon takkiinottaminen ja Kivalan asukkaiden ylenkatse on alkanut ottaa Ralfia päähän, ja hän tulee lyöneeksi näiden kanssa vetoa siitä, voiko hän tehdä hyvää ja voittaa sankarin mitalin. Ralf lähtee mitalinhakumatkalle muihin peleihin, mutta saattaa samalla vaaraan omansa, koska sitä ei voi pelata ilman pahista. Pelissä (tirsk) on pian Ralfin omanarvontunnon lisäksi erään pikkutytön ja jopa koko pelihallin kohtalo.

Elokuva sijoittuu kolmeen peliin, jotka edustavat erilaisia genrejä ja aikakausia. Jokainen niistä on erottuva, tunnelmaltaan ja ilmeeltään täysin omanlaisensa kokemus – Fiksari-Felix Jr.:in nykivää retroilmettä tasapainottavat moderni ampumispeli Sankarin duuni ja syötävän söötti ajopeli Sokerihuuma. Peleistä on tehty pelattavia versioita nettiin, Fiksari-Felix Jr:sta jopa ihan oikea kolikkopeli.

Räyhä-Ralfin markkinointi on korostanut pelistä toiseen hiippailua niin rutkasti, että moni on pettynyt pelimaailmojen vähyyteen. Itseäni se ei haitannut – toki lähtöasetelmassa on mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta tällaisenaan elokuva ei ainakaan haukkaa liian suurta palaa purtavaksi. Leffa käsitteleekin toisiin peleihin siirtymistä hyvin riskialttiina toimintana, josta voi koitua ikäviä seurauksia. Se on oikeastaan kaikkein ”pahin” teko, johon Ralf tarinan aikana syyllistyy.

Räyhä-Ralf pursuaa pelaajille suunnattuja sisäpiirivitsejä sekä tunnettujen (ja vähemmän tunnettujen) pelihahmojen cameoita. Peliviittaukset eivät silti jää rainan ainoaksi sisällöksi, vaan sulautuvat ennen pitkää ympäristöön ja toimivat varsinaisen juonen taustana. Lopputuloksesta näkee tekijöiden rakkauden pelejä kohtaan – elokuva olisi taatusti lässähtänyt, jos sitä olisi yrittänyt feikata.

Ralf pahisten tukiryhmässä. Ketkä kaikki tunnistat?

Viime vuosina isoissa animaatioelokuvissa on nähty yllättävän paljon pahispäähenkilöitä. Vastahakoinen Ralf ei kuitenkaan sujahda samaan kategoriaan näiden pahisrooliaan rakastavien hahmojen kanssa. Hänen ongelmansa ei niinkään ole työnkuva itse, vaan muiden väheksyvät ja ennakkoluuloiset asenteet. Pelottavasta koostaan ja voimistaan huolimatta Ralf on lempeä kaveri ja yllättävänkin pitkämielinen. Suomenkielisen Ralfin castaamisessa oli vaikeuksia, muttei lopputulokseen tarvitse pettyä. Rooliin valikoitunut Niko Saarela on sympaattinen jokamies, joka on uskottava niin hyvinä kuin pahoina hetkinä.

Sokerihuuma-pelissä Ralf törmää itsevarmaan Nelli Karamelliin. Pirteä mutta nenäkäs Nelli on ohjelmointivirhe, jota muut hahmot syrjivät ja joka on koko ikänsä halunnut päästä pelattavaksi hahmoksi. Ralf ja Nelli löytävät kodittomuudestaan yhteisen sävelen, ja heidän välilleen kehittyy omintakeinen mutta raudanluja ystävyys. Iina Kuustonen oli suomenkielisen version ohjaajan Antti L.J. Pääkkösen ykkösvalinta rooliin, ja se totisesti osui nappiin. Kuustosen Nelli on juuri sopiva sekoitus ärsyttävää ja hellyttävää. Näyttelijän erityinen bravuuri on Nellin kauheimpana hetkenä, jossa hän itkee ja uikuttaa niin sydäntäraastavasti, että kyynel tirahtaa väkisinkin.

Felix fiksaa ja bailaa

Ralfia jäljittämään halki pelimaailmojen lähtee hänen vastustajansa, kaikkien ihailema Fiksari-Felix junior. Vastakkainasettelusta huolimatta Felix on tosi mukava ja ihan hyvissä väleissä Ralfin kanssa. Hänen sinisilmäisyytensä on kuitenkin sokaissut hänet Ralfin tilanteen suhteen, ja hän ymmärtää tämän ahdingon vasta saatuaan itse tuta samaa töykeää kohtelua. Riku Niemisen pehmeä ääni sopii jetsulleen piskuiselle ja harmittoman oloiselle hanslankarille. Niemisen parhaat hetket ovatkin Felixin mehukkaan koomisissa kohtauksissa.

Todellakin timanttinen typy

Mukaan etsintään liittyy Sankarin duunin mentorihahmo kersantti Calhoun. Hänen on löydettävä kybugi-ötökkävihulainen, joka vapautui pelistä Ralfin toilailujen seurauksena. Kovaotteinen Calhoun on Felixiä triplasti pitempi ja tylympi, mutta tämä ihastuu muitta mutkitta kersantin peräänantamattomaan velvollisuudentuntoon (sekä ihaniin teräväpiirtokasvoihin). Suomiversiossa Calhounin roolissa kuullaan Elina Knihtilää. Hän tulkitsee hahmon kovisasenteen antaumuksella, mutta tuo tarvittaessa esiin myös kuoren alla piilevää lämpöä.

Felix ja Calhoun ovat erilaisuudessaan kiinnostavia hahmoja ja tärkeä osa elokuvan päänelikkoa, mutta he esiintyvät leffassa yllättävän vähän. Parivaljakolle ja varsinkin heidän söpölle romanssilleen olisi mieluusti suonut enemmänkin ruutuaikaa.

Erityisen ihana, suorastaan koko katselukokemuksen kruunannut yllätys oli kuulla Jarkko Tammista Sokerihuuman hallitsijan Karkkikunkun äänenä. Kilahtanut kuningas on saanut innoitusta Disneyn Liisa Ihmemaassa -elokuvan Hullusta hatuntekijästä, mikä sekä näkyy että kuuluu. Tamminen ei todellakaan ollut ensimmäinen veikkaukseni osaan, mutta Karkkikunkun tasapainoton naurahtelu ja yleisesti härö meno sopivat hänen täysillä rooliin heittäytyvään tyyliinsä kuin nakutettu.

Kunkun oikeana kätenä toimii yrmeä pastilli Väkevä-Bill, joka jää hyvin mieleen ihaamaisen synkeän katsantonsa ansiosta. Roolin vetää erinomaisesti dubbausveteraani Jukka Rasila, jota en ihan heti tunnistanutkaan myrtyneen monotonisen äänensävyn takaa. Muun Sokerihuuman hahmokaartin kruunaa Anna-Maija Tuokko ylimielisen kilpa-ajaja Toffiina Tahmasen äänenä.

Hahmot kulkevat pelistä toiseen pelikeskusaseman kautta.

Räyhä-Ralf vilisee englanniksi vakiintuneita pelitermejä, joiden suomenkielisistä vastineista ei voi mennä takuuseen. Elokuvan käännös suoriutuu hankalasta tehtävästään hyvin. Erityisesti minua kauhistuttanut ”glitch” oli ihan onnistuneesti käännetty ”häiriöksi”, enpähän parempaakaan ratkaisua keksi. Sen sijaan ”Cy-Bugin” kääntäminen ”kybugiksi” ei oikein toimi. Käännös vastaa alkuperäistä aika hyvin – kuulostaa kyborgilta ja bugi on, jos ei ötökkä, niin tietotekniikkaan liittyvä käsite – mutta auttamattoman kömpelö se on. Elokuvan tekijät eivät myöskään ole säästelleet vaikeasti kääntyvissä sanaleikeissä, jotka toimivat suomeksi vaihtelevasti. Hahmojen nimet sekä värikkäät lausahdukset kuten Felixin ”Jestapa jepulis!” ovat kyllä kääntyneet muhevasti.

Kodittomaksi jäänyt Q*bert saa tuoreen kirsikan suoraan Pacmanista.

Mitä taloudelliseen menestykseen tulee, Räyhä-Ralfilla ei ole huolen häivää. Etenkin pelaajat ovat ottaneet sen omakseen, ja moni on jo ehtinyt julistaa sen kaikkien aikojen parhaaksi videopelielokuvaksi. Ei kuitenkaan tarvitse olla peli-intoilija voidakseen nauttia Räyhä-Ralfista. Kuoren alla se on vanhaa tuttua, mutta erittäin hyvin toteutettua Disneyä, mukaansatempaava ja sydämellinen elokuva. Omaleimainen miljöö on kenties houkutellut suuren osan katsojista teatteriin, mutta Räyhä-Ralfin todellinen vahvuus ovat sen kiehtovat ja rakastettavat hahmot. Toivon mukaan näemme Disneyltä tulevaisuudessakin yhtä laadukkaita elokuvia – niitä perinteisiä 2D-animaatioita unohtamatta…

Explore posts in the same categories: dubbaus, Elokuvat, Uusinta uutta

Avainsanat: Anna-Maija Tuokko, Antti L.J. Pääkkönen, Disney, Elina Knihtilä, Iina Kuustonen, Jarkko Tamminen, Jukka Rasila, Liisa Ihmemaassa, Niko Saarela, Pacman, Paperirakkautta, Q*bert, Räyhä-Ralf, Riku Nieminen, Toy Story

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.