Scott Pilgrim vastaan ääninäyttely

Maailmaa on tasaiseen tahtiin viime vuodet valloittanut ilmiö nimeltä Scott Pilgrim, lukuisilla peliviittauksilla höystetty tarina nuoresta nörttipojasta, jonka on päihitettävä tyttöystävänsä Ramonan 7 pahaa exää voidakseen olla hänen kanssaan. Kanadalaisen Bryan Lee O’Malleyn 6-osainen sarjakuva ilmestyy parhaillaan suomeksi, ja siitä julkaistiin viime vuonna sekä retrohenkinen brawler-peli (joka on täynnä parhainta pelimusiikkia, mitä olen pitkään aikaan kuullut) että juonenkulultaan epätasainen, mutta loistavilla erikoisefekteillä ja taistelukohtauksilla varustettu toimintaelokuva, molemmat nimeltään Scott Pilgrim VS The World. Pääosissa olivat Michael Cera ja Mary Elizabeth Winstead, ja muissa rooleissa nähdään monia taitavia nuoria näyttelijöitä.

Fanien riemuksi osana elokuvan promoamista tuotettiin myös lyhytanimaatio sarjakuvan toisen osan alusta, lyhyesti ja ytimekkäästi nimeltä Scott Pilgrim VS The Animation. Lyhärissä esiintyvien hahmojen elokuvanäyttelijät uusivat roolinsa animaatioon, ja myös sivuroolien äänet ovat peräisin elokuvaversiosta. Ratkaisu voi vaikuttaa kummalta, mutta yllättävän harva tietää, että elokuvan huippunimistä muutama on uransa aikana myös lainannut ääntään animaatiohahmoille niin tv-sarjoihin kuin pitkiin elokuviinkin.

Ketkä heistä ovat työskennelleet myös ääninäyttelijänä?

Yksi elokuvan ääninäyttelijäyllätyksistä on itse Michael Cera, kanadalaisnäyttelijä, jonka Juno-elokuvan menestys leimasi nössöjen nörttipoikien vakinäyttelijäksi. Nössörooleihin kuuluu olennaisena osana myös äänenkäyttö – Ceran oma puheääni on keskivertoa hennompi ja korkeampi, ja vetäessään sen vielä astetta ylemmäs hän saa jo melkoista vikinää aikaan. Junon kanssa samaa linjaa jatkaa myös Scott Pilgrimin rooli, jossa Cera ”inisee vielä korkeammalta kuin Winstead”, kuten äitini varsin osuvasti tiivisti. Sarjakuvan Scott eroaakin olemukseltaan melkoisesti elokuvaversion Scottista – veljeni on verrannut eri Scotteja seuraavasti: ”Sarjakuvan Scott on enemmän kusipäinen sika -tyyppiä, elokuvan Scott taas pikemmin nössö urpo -tyyppiä.” Cera kuitenkin osaa käyttää ääntä ja puhetapaa tehokkaasti apunaan näytellessään ja niitä hyödyntämällä tekee roolisuorituksesta uskottavamman – miltä tuntuisi, jos alla olevasta naamasta lähtisi Ving Rhamesin ääni?

Juno ja sitä seuranneet nörttipojat eivät kuitenkaan ole ainoat roolit, joissa Cera on päässyt käyttämään ääntään olennaisena osana roolisuoritusta, vaan hän on työskennellyt ihan animaatioissakin. Ceran ensimmäinen äänirooli on muutaman jakson mittainen sivuosa Rolie Polie Olie -sarjasta vuosituhannen vaihteen ajalta, mutta huomattavasti isompi rooli on peräisin vuodelta 2003, kun hän antoi äänen Brother Bearille yhteen The Berenstain Bears -lastenkirjoihin (joka tunnetaan Suomessa nimellä Karhuset) perustuvista pitkistä animaatiosarjoista. Toinen vakituinen äänirooli on Alicia Silverstonen tuottamasta hauskasta animaatiosarjasta Braceface vuosilta 2001-2005, jossa Cera esitti päähenkilö Sharon Spitzin suloista Josh-pikkuveljeä. Hän näytteli lisäksi kanadalaisamerikkalaisen Wayside-sarjan päähenkilö Toddia sarjan pilottijaksossa vuoden 2005 lopussa, vaikkei jatkanut sarjassa enää myöhemmin.

Sekä Cera että Schwartzman ovat ansioituneet äänirooleissa muun elokuvauransa lisäksi. (Mouse-over-teksti sisältää Utena-spoilerin.)

Scott Pilgrim -tarinan pääpahis Gideonin roolissa häärii Jason Schwartzman, joka elokuvien ja muusikkouransa (häntä saamme kiittää O.C:n raivostuttavan tarttuvasta California-tunnarista) ohessa on tehnyt aluevaltausta myös animaatioiden puolelta. Vuotta ennen Scott Pilgrim -elokuvaa ilmestyi Wes Andersonin ohjaama stop motion -animaatioelokuva Fantastic Mr. Fox, joka pohjautuu Roald Dahlin ihastuttavaan tarinaan Kekseliäs kettu. Kettuperheen nuorta Ash-poikaa elokuvassa esittävä Schwartzman oli työskennellyt Andersonin kanssa tämän aikaisemman elokuvan The Darjeeling Limited parissa ja suostui oitis, kun ohjaaja pyysi häntä mukaan animaatioprojektiinsa. Ash Fox ei ole ainut Schwartzmanin äänirooleista, vaan hän oli mukana myös Nickelodeonin 2000-luvun puolivälissä pyörineessä pitkässä piirrossarjassa The X’s, missä hän esitti pääpahis Glowfacen hyväsydämistä Brandon-sukulaispoikaa.

Elokuvan näyttelijäporukasta Chris Evans lienee tällä hetkellä kansainvälisesti kuuluisin Fantastic Four -elokuvien ja tulevan Captain America -filmatisoinnin nimiroolin ansiosta.  Nouseva supertähti on ehtinyt uransa aikana tehtailla jos minkälaisia rooleja (The Perfect Score on loistava!) ja animaatiopuolellakin hänen pehmeää ääntään on kuultu. Evans lainasi äänensä aina viileälle Casey Jonesille vähintäänkin arveluttavaan vuonna 2007 julkaistuun TMNT-elokuvaan, ja jatkoipa mies vielä saman vuoden puolella ilmestyneessä Battle for Terra -tiedejännärissä sekä vieraili myös yhdessä Robot Chicken -sarjan kolmannen kauden jaksossa.

Hän on Helinä!

Kaikista elokuvan näyttelijävalinnoista sukkia jaloissani pyöritti eniten kuitenkin se, kuka oli valittu Roxy Richterin, Ramonan ainoan naispuolisen exän, rooliin. Sööttiä ninjatyttöä esittää elokuvassa Mae Whitman, itsekin yltiösuloinen nuori nainen, joka aloitti elokuvanäyttelyn 6-vuotiaana ja ääninäyttelyn 8-vuotiaana. Whitman esiintyi pikkutyttönä monien Hollywood-supertähtien tyttärenä koko perheen elokuvissa, ja on sen jälkeen näytellyt aktiivisesti sekä live- että animaatiopuolella, suurilta osin televisiosarjoissa. Whitmanin tärkeimpiin äänirooleihin lukeutuvat muun muassa Kingdom Hearts II -pelin Kisaragi Yuffie, Avatar: The Last Airbender -sarjan Katara sekä Disneyn viime vuosien Helinä-keijusta kertovien tietokone-elokuvien nimihenkilö. Ääniroolit ovat olleet olennainen osa nuoren Whitmanin uraa alusta alkaen, mikä voi selittyä kotioloilla: hänen äitinsä on nimittäin Pat Musick, yksi Amerikan parhaista otokoyaku-ääninäyttelijöistä (jonka rooleista kuriositeettina mainittakoon American Tail -elokuvien nuori hurmurihiiri Tony Toponi).

Scott Pilgrim VS The Animation kertoo sarjakuvasta tutun takauman, jossa Scott tapaa tulevan bänditoverinsa ja tyttöystävänsä Kimin ensimmäistä kertaa. 31 sivun mittaisesta tarinasta on poistettu kolmasosa animaatioversioon, mikä typistää filmin pituuden vain muutamaan minuuttiin. Herää epäilys siitä, miksi näin raivostuttavan lyhennetty ja mutkat suoriksi vetävä animaatio on ylipäätään toteutettu (versiosta on karsittu muun muassa monia hahmojen syvällisimpiä keskusteluja), mutta on se tyhjää parempi. Itse animaatio on O’Malleyn tyylille uskollista, mutta kaikki varsinaiset liikkeet ovat niukassa – tuntuu vähän kuin katselisi flashanimaatiota sarjakuvan väritetyistä ruuduista. Kenties elokuvaan turhankin paljon vapauksia ja typistyksiä ottaneet tekijät halusivat pelata varman päälle ja myös pysyä alkuperäisteokselle uskollisena promoanimaation kanssa.

Animaatiolyhärissä Cera sekä Kimiä elokuvassa näytellyt Alison Pill uusivat roolinsa elokuvasta. Tarinan muut nimeltä mainitut hahmot (jotka siis jätettiin animaatioon, sarjakuvassa heitä vilisee Scottin perhettä myöten) ovat Scottin suloinen ystävä Lisa sekä teekkariviholliskoulun Simon Lee, joka kidnappauttaa Kimin tarinan loppupuolella. Whitman jatkaa Roxyn jälkeen Scott Pilgrimin animaatioversion pirtsakan Lisan roolissa, Leen muutamat vuorosanat taas lausuu leffa-Gideon eli Schwartzman. Animaation äänistä siis peräti kolmella neljästä on aikaisempaa kokemusta ääninäyttelemisestä animaatioissa, ja ainakin minun on vaikea uskoa, että Whitman ja Schwartzman olisivat päätyneet animaation sivuääniksi pelkän sattuman kautta.

Kimin näyttelijä Alison Pill on siis ainoana porukasta ääninäyttelemässä ensimmäistä kertaa, ja tästä johtuen hänen roolisuoritustaan värittävät tietynlaiset aloittelijan tyypilliset piirteet.  Siinä missä Cera ja Whitman lausuvat lukuisat repliikkinsä varmuudella ja nopeasti, on Pillin puherytmi tähän verrattuna selvästi hidastempoisempaa, ajoittain epätasaistakin. Äänensävyä vaivaa muihin verrattuna myös tietynlainen monotonisuus, mutta sen voi hyvin laskea hahmon luonteen piikkiin. Roolisuorituksessa minua jäi kuitenkin kaivamaan se, miten Pill ei saanut tuotua tunteitaan esiin äänensä kautta yhtä hyvin kuin muut, etenkin silloin kun kyseessä oli astetta liikuttavampi hetki ja tarvetta pienelle ylinäyttelemiselle olisi ollut. Näkyvin esimerkki tästä on Kimin viimeinen repliikki ”You’re moving to Toronto?” kun Scott kertoo hänelle tulevasta muutostaan keskellä yötä. Vuorosanasta tulisi paistaa tytön järkytystä enteilevä epäuskoinen hämmästys, ja Pillin kokemattomuus valitettavasti kostautuu tässä vaiheessa: äänestä kuuluu ne tunteet jotka pitäisi, mutta tavallaan vaimennettuna versiona. Muissa kohtauksissaan Pill pärjää hyvin, ja hänen tasainen äänensävynsä onkin juuri oikea, kun kidnapattu Kim toteaa sarkastisesti ”Scott, this sucks”, sitä ei voi kieltää.

Olen niitä, joiden mielestä Michael Cera on nappivalinta Scott Pilgrimin rooliin, mutta joita ei miellytä tapa, jolla hahmo on latistettu kirjoitettu elokuvaversioon. Tämän vuoksi olin iloinen siitä että lyhytanimaatio tuotettiin, koska se tarjoaa sarjan faneille jotain uutta: alkuperäisen Scottin Ceran näyttelemänä. Luojan kiitos häntä ei ole käsketty käyttämään elokuvan vikisevää ininä-ääntä animaatioversiossa, se kun olisi sotinut kuvan kanssa niin pahasti, että kenen tahansa katselunautinto olisi mennyt pilalle. Ceran äänensävy onkin lyhärin alusta loppuun mukavan pehmeä ja elokuvaversiota itsevarmempi, ja kokemus äänialalla kuuluu hänen tavastaan työskennellä. Etenkin Scottin uhoavia repliikkejä on ilo kuunnella, koska hän ei äidy vain huutamaan keuhkojensa pohjasta, vaan panostaa sen sijaan uhkaavaan ja auktoriteettiseen äänensävyyn (myös katsojan korvat kiittävät kun kuulovammavaara pienenee). Ja Scottin kettuillessa ”That’s not what your mom said last night!” on Ceran äänessä totisesti munaa. Hädin tuskin neljän minuutin mittainen lyhytanimaatio todistaakin sen, että Cera olisi pystynyt vaivatta näyttelemään sarjakuva-Scottin myös elokuvaversiossa. No ainakin saimme ne neljä minuuttia…

Whitman on Lisa-tyttönä yhtä suloinen ilmestys kuin elokuvan Roxy-ninjana. Hänellä on animaation porukasta ylivoimaisesti eniten kokemusta äänityöskentelystä, ja ammattitaito ja harjaantuneisuus kuuluvatkin äänenkäytöstä mukavasti. Ihailen syvästi sitä, kuinka hän pystyy puhumaan kaikki repliikkinsä niin nopeasti ja siitä huolimatta saa puheesta niin elävää niin vaivattomasti. Vaikka hahmojen salamannopea puhetahti tekee roolisuorituksista jonkin verran teknisempiä, se ei tunnu haittaavan Whitmanin työskentelyä ollenkaan, vaan hän vetää roolin yhtä tunteikkaasti kuin muut hitaammin puhuvat hahmonsa. Lyhärin voisi kuunnella silmät kiinni ja Lisan mielialoissa ja ajatuksissa pysyisi vaivatta kärryillä pelkkää ääntä kuuntelemalla (oikeasti, olen kokeillut). Nopea puherytmi sopiikin pirteälle ja reippaalle Lisalle paremmin kuin tarinan muille henkilöille, ja ammattitaitoinen Whitman on tämän vuoksi mitä parhain valinta rooliin. Neiti Whitman on niitä ääninäyttelijöitä, jotka saavat työnsä näyttämään helpolta – ja 22-vuotiaana se on loistosuoritus.

Kimin kidnappaava vihollisteekkari Simon Lee vilahtaa lyhärissä alle puoli minuuttia, ja siitäkin noin puolet on pelkkää taisteluälinää. Schwartzmanilla ei siis todellakaan ole roolissa montaa vuorosanaa tulkittaviksi, mutta kaikki ne vähäiset hän tulkitsee hienosti. Hahmon persoonaa on yllättäen muutettu, vaikka hänellä on ruutuaikaa noin 8 sekuntia, ennen kuin Scott pieksee hänestä ilmat pihalle. Kun sarjakuvan Lee on lähinnä tympeä ja tunteeton juippi jonka naama pysyy peruslukemilla koko ajan, on animaation Lee ivallisesti virnistelevä vastustaja, jonka itsevarmuus on kerrostalon kokoluokkaa ja joka ei peittele pilkkaansa nauraessaan (animaation Lee nauraa) Scottille päin naamaa. Schwartzman vastaa hahmon uuteen tyyliin nasaalilla ja kornin korkealla äänensävyllä, ja etenkin alla olevan vertailukuvan repliikissä äänestä huokuu koominen epäuskoisuus – aivan kuin Lee yrittäisi kaikin voimin estää itseään purskahtamasta nauruun. Schwartzman saa lisäpisteitä myös siitä, että päästi lopuksi komean (joskin rutosti vaimennetun) huudon Scottin viskatessa hänet alas koulun katolta – sarjakuvassa hahmo kun ei vastaavaa tehnyt.

Animaation Lee on hilpeämpi kuin sarjakuvassa.

Vaikka Scott Pilgrimin (tähän mennessä) ainut animaatioversio on yksinkertaisesti animoitu, tarinankulultaan turhankin suora ja kestoltaan niin lyhyt että se loppuu jo kun se on hädin tuskin ehtinyt alkaa, arvostan sitä että se on ylipäätään päätetty toteuttaa. Vielä enemmän arvostan sitä, että leffan tekijätiimi on selvästi tiedostanut sen, että elokuvan näyttelijätiimiin lukeutuu kourallinen ääniroolien alalla päteneitä näyttelijöitä, ja ottaneet heidät mukaan animaatioon. Ja jos sarjakuvan elokuva- tai animaatioversio eivät nappaa, aina voi pelata sarjaan perustuvaa mäiskintäpeliä – kuten jo sanoin, siihen sävelletty musiikki on ”musiikkia korvakäytävilleni”, elokuvan Gideonia lainatakseni.

Explore posts in the same categories: Elokuvat, Vertailu

Avainsanat: Alicia Silverstone, American Tail, Avatar: The Last Airbender, Battle for Terra, Braceface, Bryan Lee O'Malley, Captain America, Chris Evans, Disney, Egmont Kustannus, Fantastic Four, Fantastic Mr. Fox, Jason Schwartzman, Karhuset, Kingdom Hearts, Mae Whitman, Mary Elizabeth Winstead, Michael Cera, Nickelodeon, Pat Musick, Roald Dahl, Robot Chicken, Rolie Polie Olie, Scott Pilgrim, Scott Pilgrim VS The Animation, Scott Pilgrim VS The World, The Berenstain Bears, The Darjeeling Limited, The Perfect Score, The X's, Tinker Bell, TMNT, Ving Rhames, Wayside, Wes Anderson

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.