Afurekon Äänijälki-podcastin 35. jaksossa paneudumme yhteensä viiteen eri animeversioon klassikkomangasta Devilman. Syynissä ovat vuoden 1972 alkuperäinen TV-sarja, vuosina 1987 ja 1990 julkaistut OVA-jaksot, vuoden 1991 hassutteluparodia CB Chara Nagai Gou World, vuoden 2000 vaihtoehtoversio Amon – Devilman mokushiroku sekä vuoden 2018 modernisointi Devilman Crybaby. Lisäksi mietimme, miten ääniharrastukseemme vaikuttaa teosten valitseminen ääninäyttelijöiden perusteella. Hiljattaisissa on Disneyn ylistetty toimintaseikkailusarja Gargoyles.
Puimme seuraavassa jaksossa jälleen kuulijapalautetta kuluneelta vuodelta. Toiveita ja palautetta esimerkiksi podcastin perusteella saaduista teostärpeistä voi lähettää kommenteiksi tähän kirjoitukseen, sähköpostitse tai somekanaviemme kautta!
Afurekon Äänijälki-podcastin kuudennessatoista jaksossa pääaiheena on vuoden 1998 fantasia-anime Majutsushi Orphen. Puhumme myös siitä, kuinka ääninäyttelijäksi tullaan. Hiljattaisissa on vasta päättynyt Ankronikan uusintaversio DuckTales.
Desucon Frostbitesta on jo hieman aikaa, mutta Sisarukset ovat yhä conin kunniavieraan, superseiyuu Furukawa Toshion pauloissa. Pääsimme jututtamaan Furukawaa pitkästä ja ansiokkaasta urastaan myös blogia varten, ja saimme häneltä paljon mielenkiintoisia kertomuksia seiyuun työstä, bändiajoista ja ihmisistä animehahmojen takana!
Kurumada Masamin mangaan perustuva Saint Seiya tunnetaan animena, jossa on paitsi pöljyydessään rakastettava tunnelma, myös hulppean upea näyttelijäkaarti suoraan fanitytön pinkeistä päiväunista. Pääosissa vuosina 1986-89 pyörineessä TV-animessa olivat aikakauden kuumimmat beibet Gundam-feimin Furuya Tooru, Suzuoki Hirotaka ja Han Keiko etunenässään. Parasta Saint Seiyassa kuitenkin on, että siinä on aivan älytön määrä hahmoja, mikä tarkoittaa loputonta jonoa huippunäyttelijöitä melodraamaa ja teatraalisuutta tihkuvissa rooleissa. Listaan tässä nimenomaan noista lukemattomista sivuosista omasta mielestäni kirkkaimmat kymmenen.
(Sböilereitä, ei sillä että Saint Seiyassa mikään koskaan ketään yllättäisi. Also, olisin laittanut videoita, mutta maailma ei tykkää musta) (lisää…)
Elokuvien ja etenkin televisiosarjojen livetuotannossa vitsaillaan jatkuvasti näyttelijöihin liittyen, mutta samanlaista kikkailua harrastetaan ahkerasti myös animaatiopiireissä. Ei todellakaan ole sattumaa, että Sakura taisen -musikaaleissa Tanaka Mayumin hahmo Kanna esittää Saiyuki-tarinassa juuri Gokua tai Aarresaari-tarinassa juuri merirosvopäällikköä, lisäksi Ginga eiyuu densetsu -animesta vastikään tehdyssä näytelmässä vieraili päähenkilö Reinhardin ääninäyttelijä Horikawa Ryou. Kun Olivia Olson tuli Disneyn Phineas & Ferb -sarjaan tohtori DoofenshmirtzinVanessa-tyttäreksi, sarjan luojat laittoivat Ferbin ihastumaan häneen, koska pojan äänenä toimivan Thomas Sangsterin hahmo oli rakastunut Olsonin esittämään tyttöön brittiläisessä Love Actually -elokuvassa. Joskus hahmojen ääninäyttelijävalinnat tai luonteenpiirteet voivat siis sisältää yllättäviä sisäpiirivitsejä, jotka voivat vaatia jopa hieman taustatutkimusta auetakseen!
Jokin aika sitten Sisarusten fanittamalle Saint Seiya -franchiselle kävi hullusti, kun 19 vuotta rakastettuja hahmoja esittänyt näyttelijäkaarti potkittiin surutta pellolle ja palkattiin nyypät tilalle. Nyt samantyyppinen kohtalo on kohdannut toista suurta shounensarjaa – vaikka Sisarukset eivät suuria Bleach-faneja olekaan, tempaus varmasti raivostuttaa sarjan uskollisia katsojia.
Saint Seiyan äänenvaihdoksen syy ei ole tiedossa, mutta huhut kertovat, että Bleachin tapaus johtuu trolliksi luonnehditun mangakan Kubo Titen edesottamuksista. Kubo kuulemma erehtyi pelaamaan Desuconissakin vierailleen Fukumoto Nobuyukin kanssa mahjongia, ja panokset kovenivat kovenemistaan, kunnes Kubo hävisi kaikki sarjansa näyttelijät Fukumotolle. Huhuille saataneen varmistus, jos Akagin kakkoskauden roolilistaan alkaa ilmaantua Bleachista tuttuja nimiä.
Viidennen päivän luukku on ote Saint Seiyan viimeiseltä tuotantokaudelta. Poseidon-arkin The Man Behind the Man, Big Bad, Magnificent Bastard ja muiden vastaavien imartelevien tittelien kantaja Sea Dragon Kanon kajauttaa takaumassa röyhkeän pilkkanaurunsa viimeisenä terveisenä veljelleen Gemini Sagalle ennustettuaan tämän vielä kääntävän takkinsa ja alistuvan sydämensä syövereissä asustavan pahuuden valtaan.
Toisin kuin isoveli Sagan, Kanonin nauru on peittelettömässä vahingonilossaan ja teennäisyydessään jopa koominen. Se on vähän häiritsevää, sillä Kanonin puheet ovat hassusta kaukana – tai niin kaukana kuin Seiyassa mikään voi olla – etenkin, kun katsoja tässä sarjan vaiheessa jo tietää, että Sagalle kävi juuri niin kuin Kanon uhosi eikä tempaus päättynyt kenenkään osalta kovin hyvin. Kanon viimeistelee kohtalokkaan uhoamisensa hävyttömän huolettomalla hekotuksellaan vain hyvyyttään varjelevaa veljeään ärsyttääkseen, ja naurun sävy on yhtä lapsellinen kuin siihen johtava käytös. Toisin kuin etukäteen arvelisi, Kanon on pohjimmiltaan kaksosista se laskelmoivampi Sagan toimiessa enemmän spontaanin intuition varassa. Ja yllättäen taas Kanon jää kuitenkin isoveljelleen toiseksi voimien ja aivojen mittelössä. Huolimatta perinteestä, jonka mukaan kaksosten tähtimerkkiin syntyneestä Saint-parista löytyy aina yksi hyvä ja yksi paha, Sagan ja Kanonin tapauksessa karkeaa jakoa ei voi tehdä, vaan molemmissa asustaa sekä hyvä että paha persoona. Kaikki heijastelee tapaa, jolla kaksoset ovat niin samanlaisia mutta niin erilaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia. Pikkulapsen murhaa kepein mielin harkitsevan Kanonin naurussa on hölmöjä alavireitä, kun taas ajatukseen kauhunsekaisella paheksunnalla suhtautuneen Sagan myhäily oli hairahduksen tapahduttua aidosti uhkaavaa.
Veljesparia alkuperäisessä TV-sarjassa esitti ihana, testosteronia tihkuva Sogabe Kazuyuki (1948-2006), jonka MM-tason seksikkyys mainittiin ohimennen jo kalenterin kakkosluukussa. Hän oli 70- ja 80-lukujen kuuminta hottia, vakiovalinta pitkien, komeiden, stoalaisen viileyden auran ympäröimien kypsien ja synkkien bishounenien rooleihin. Syytä ei tarvitse ihmetellä; hänen äänensä oli puhtainta alkukantaista sukupuolista himoa, yhden miehen korvapornoa, jolle alistumisesta tytöt ja pojat yhtä lailla harvoin selviävät ilman ylimääräistä alusvaatekertaa.
Saint Seiya täytynee lukea yhdeksi Sisarusten animeharrastuksen suurista virstanpylväistä, vaikka sarjan seuraaminen oli ja on edelleen hyvin hajanaista; vain yksi on nähnyt jokaisen jakson alkuperäistä TV-sarjaa, mangaa on luettu muutama osa, vuoden 2002 OVA on parilla nähtynä, spoilerintäyteiset pelit on pelattu milloin ja kenen kanssa sattuu, viimeisimpiin ooaaveihin ei ole tietyistä syistä vieläkään uskallettu koskea ja spinoff-sarjojen lukumäärästä on menty aikoja sitten sekaisin. Seiya on ollut kuvioissa mukana jo vuodesta 2003 ja nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, katsomis/lukemisprosessi on yhä kesken, jopa sillä suurimmalla obsessoijalla. Seiya on kuitenkin ollut suuri vaikuttaja. Uskaltaisimme jopa väittää, että Sisarusten seiyuuharrastus olisi hyvin erilaisessa vaiheessa ja luonteeltaan täysin toisenlaista ilman Seiyaa.
Afurekon joulukalenterin kakkosluukussa hekottelee ilkikurinen poikakuningas Patalliro, samannimisen komediamangan ja siitä tehtyjen adaptaatioiden päähenkilö. Malyneran kuningaskuntaa luotsaava lapsinero Patalliro on ärsyttävä, kujeileva, röyhkeä ja kaikin puolin raivostuttava. Kunnioitettavasta kymmenen vuoden iästään huolimatta hän ei pysty pitämään näppejään erossa vastaan tulevista bishipojista, tai niistä harvoista tytöistä, tai keski-ikäisistä ministereistään tai… Sanotaan, että Patallirolla on hyvin terve libido.
Vähäisimpänä Patalliron kuolattavien listalla ei suinkaan ole MI6-agentti Bancoran, maailman seksikkäin mies, joka saa pojat punastelemaan pelkällä läsnäolollaan. Bancoran kaataa miehiä kuin heinää, kun taas Patalliro raastaa hänen hermojaan. Harmi kyllä Bancoran joutuu toisinaan lapsikuninkaan henkivartijaksi, jolloin kaksikko ei säästele panoksia kiusatessaan toisiaan minkä ehtii. Patalliro!-sarjan huumori perustuu kääntymättömiin sanaleikkeihin, hämäriin populaatikulttuuriviittauksiin, joista uuden vuosituhannen kasvatti ei tiedä mitään, ja yleiseen älyttömyyteen runsailla glitterbishouneneilla höystettynä. Lyömätön resepti!
Vuoden 1982 sarjassa Patalliroa esittää Shiraishi Fuyumi. (Bancoranin ääni taas on Sogabe ”Seksi” Kazuyuki. Ei ole elänyt, ennen kuin on kuullut hänet.) Torakan lailla kipittelevän kauhukakaran roolissa Shiraishi pääsee käyttämään koko äänialaansa. Toisinaan Patalliro on haudanvakava, toisinaan imitoi populaarikulttuurihahmoja ja toisinaan vain naukuu hölmösti.
Aivan yhtä lailla vaihtelua on myös hahmon nauruissa. Pätkä esittelee suuriäänistä (teko)räkätystä, pervahtavaa hihitystä ja ilkikurisia myhähdyksiä. Lopussa Patalliro vielä myhisee vaarallisesti luullessaan unessa olevansa kung fu -mestari, ja aivan viimeiseksi hän hienostelee yltiömäisesti äitinsä Etrangen nähden – naisen, joka on aivan liian kaunis ja Ikeda Masako -ääninen ollakseen moisen nappulan äiti. Shiraishin monipuolisuutta ei voi kuin ihailla. Hän tuo Patalliron hahmoon rakastettavuutta, teki tämä sitten mitä tahansa.
Afureko
Myy
Cilla
Nita
Afureko 
Viimeisimmät kommentit: