Muumilaakso – mikä meni pieleen?

Moni muistaa lapsuudestaan Muumilaakson tarinoita -animaatiosarjan, mutta muumibrändi on sittemminkin tuottanut uutta katsottavaa. Tänä vuonna nähtiin tuoteperheen viimeisin hedelmä Muumilaakso (Moominvalley).

Muumilaakso on suomalaisbrittiläinen tietokoneanimoitu sarja, joka esitettiin helmi-toukokuussa 2019 Ylellä. Se sai alkunsa sarjan taiteellisen johtajan ja vastaavan tuottajan Marika Makaroffin halusta tehdä uusi, kunnianhimoinen primetime-muumisarja. Makaroff perusti Gutsy Animations -yhtiön sarjaa tuottamaan, ja sen muihin suomalaisvoimiin kuuluu animaatiostudio Anima Vitae. Brittipuolella Muumilaaksoa tekemään saatiin Aardman Animations -studion väkeä, muun muassa sarjan ohjaaja Steve Box.

Muumilaaksosta sukeutui Suomen historian kallein TV-sarja, ja tuotannon tukena olikin joukkorahoituskampanja. Olimme rahoittajien joukossa, ja kaikki vaikutti lupaavalta: Muumilaakson oli määrä olla klassikkomuumien moderni tuleminen, joka 3D-animaatiosta huolimatta tähtäsi Tove Janssonia mukailevaan ulkoasuun ja halusi tuoda tutut hahmot sekä tarinat uusien katsojien ulottuville.

Sitten itse sarja tuli ja voi juma.

Muumilaakso - logo

Jo parin jakson jälkeen tajuaa, että Muumilaakso on yleisesti ottaen tosi ilkeä. Eihän se sitä tietenkään tarkoita olla, mutta suuri osa sen huumorista perustuu siihen, että hahmot piikittelevät toisiaan ja kohtelevat toisiaan tylysti. Onhan muumeissa terävää läppää ja satiiria ollut aina, etenkin sarjakuvastripeissä, mutta sen pitäisi olla tasapainossa vilpittömyyden ja sydämellisyyden kanssa. Kun kuulee miljoonannen kerran vitsin tyyliin ”Voi ei, menetimme ompelukorissa olleet syötit! … ja Pikku Myykin pitänee pelastaa”, ei enää usko, että kukaan välittää kenestäkään.

Aidosti sydäntälämmittäviä kohtauksia on harvassa, ja ne hukkuvat nopeasti muuhun huttuun. Useat kohtaukset, joissa Muumipeikko on surullinen, on toteutettu koomisen melodramaattisesti sen sijaan, että haluttaisiin oikeasti koskettaa katsojaa. Sarjan tekemisestä kertovan Matkalla Muumilaaksoon -dokumentin mukaan tekijät tavoittelivat nimenomaan elähdyttävän lämmintä tunnelmaa ja halusivat korostaa sitä, miten jokainen hyväksytään Muumilaaksossa mutkattomasti joukkoon ihan omana itsenään. Ei tainnut mennä ihan kuin Strömsössä.

Muumilaakso - Bihhhhh

Sanokaa toisillenne joskus jotain kivaa

Kun Muumilaaksoa katsoo alkuperäisellä ääniraidalla, tajuaa, että kyseessä on kulttuurisidonnainen juttu. Brittihuumoriin kuuluu olennaisesti rankka piikittely, jonka kaikki kuitenkin ymmärtävät vitsiksi. Kun tylytyksen kuulee brittinäyttelijöiden suusta, se asettuu oikeaan kontekstiin eikä tunnu aivan niin rankalta. Vaan kun kieli vaihtuu vaikkapa suomeksi, sävy tuntuu paljon ilkeämmältä.

Muussakin huumorissa on jotain vinksallaan. Usein läppä tuntuu sellaiselta, jota muumifanit keskenään heittäisivät, mutta joka muumihahmojen omasta suusta tuntuu liian metameiningiltä. Esimerkiksi ensimmäisessä jaksossa Muumipappa ei kehtaa mennä vieraita vastaan pyjamassa vaan vaihtaa tavalliseen oloasuunsa eli pelkkään silinteriin – ja Muumipeikko kääntyy häveten poispäin ”vaatteidenvaihdon” ajaksi.

Moni vitsi on myös hitusen liian pöljä, jotta sen nielisi osana uskottavaa maailmaa. Välillä tällainen absurdius osuu maaliinsa – Tuu-tikin saamassa osoitteessa ei ole talon numeroa, mutta eipä ole talossakaan, joten hänen täytyy siis olla perillä. Yleensä kuitenkin jää ärsyyntynyt fiilis: Mymmeliä narutetaan liian helposti ilmiselvän pahvisilla pensailla, Nipsun naurettavalle lumipallonkaupusteluidealle löytyy asiakas, koska vitsin pitää huipentua kauppatavaran sulamiseen, ja tulvasta todella pääsee eroon vetämällä jättimäisen tulpan laakson pohjasta. Hauskimmat läpät ovat alkuperäisteosten peruja, kuten Muumimamma ärähtämässä siisteydestä vaahtoavalle Vilijonkalle ”Miksette asu muovipussissa?”

Muumilaakso - Kevätkuumotukset

Peikolla on vain yksi asia mielessä

Tämä versio muumeista on vain niin iloton. Muumipeikko roikkuu Nuuskamuikkusessa niin pakkomielteisesti, että ihmetyttää, miksi muut haluaisivat hengata hänen kanssaan vain tullakseen torjutuiksi. Pikku Myy ei riemuitse kepposistaan, vaan on pelkkä kyyninen paska, joka saa käyttää vaikka kuinka kovia otteita, kunhan joku saa siitä opetuksen. Muumipapan kanssakäyminen Muumipeikon kanssa on tämän jatkuvaa lyttäämistä. Niiskuneidin hahmo ei tunnu säilyvän samana jaksosta toiseen, eikä hän ole ainoa. Piisamirotalla ei ole mitään virkaa yhdessäkään jaksossa ja on näköjään mukana vain siksi, että oli alkuperäistarinoissakin.

Ainoat sarjan hahmot, joita seuraa mielellään, ovat Nuuskamuikkunen ja Muumimamma. Nuuskamuikkunen on Muumilaakson tarinoiden pehmeää isoveljeä monitahoisempi hahmo, jossa on kivasti mielenkiintoista pureksittavaa. Hänen verenhimonsa kieltotauluja viljelevää puistonvartijaa kohtaan on erityisen maukasta. (Sarja myös osoittaa, milloin Nuuskamuikkunen toimii oikein ja milloin väärin, mikä on hirveän epäjohdonmukaista muiden hahmojen kohdalla.) Ja ihanan Mamman kanssa pitäisi oikein yrittää, että hänestä saisi luotaantyöntävän.

Muumilaakso - Lääkettä mahaan

Muumipeikko ei vielä ole ihan niin iso poika

Tekijöiden tarkoituksena kyllä oli, että Muumipeikko kasvaa sarjan aikana. Sitä ei kuitenkaan tunnu tapahtuvan johdonmukaisesti. Välillä Peikko äksyilee kuin itsenäistyvä teini, toisinaan taas saa Mammalta hoivaa kuin pieni lapsi ja pelkää jäädessään ensi kertaa yksin kotiin yöksi. Ensimmäinen kausi päättynee Taikatalveen siksi, että Peikko saisi tilaisuuden näyttää kasvaneensa vuoden aikana hiukan aikuisemmaksi. Muumilaakson versiosta puuttuu kuitenkin tyystin se orpous, jota Muumipeikko kokee herättyään täysin vieraaseen ja vihamielisen oloiseen maailmaan. Sekoillaan vain lumimaisemissa sen kummemmitta kriiseittä.

Muumilaakso ei tunnu saavan muitakaan tarinankerronnan peruspilareita kohdalleen. Dokumentin mukaan sarjan tekijät pyrkivät löytämään sovittamistaan muumitarinoista niiden perimmäisen sanoman, joka näkyisi sitten Muumilaakson uusissa versioissa. Jaksojen teemat hajoavat kuitenkin lähes poikkeuksetta käsiin, ja jotkin sovitukset – kuten Kelluva teatteri ja Taikatalvi – lähtevät täysin kummalliseen suuntaan. Tyypillisin fiilis jokaisen jakson jälkeen oli, että ai että se Tove Jansson kirjoitti teräviä juttuja, kyllä ne alkuperäiset muumitarinat ovat hyviä.

Muumilaakso - Mikä vitun pointti

Vaarallisen juhannuksen opetus: menneisyyden virheisiin ei pidä jäädä jumiin…?????

Ensimmäisessä jaksossa Pikku Myy tuli taloon on kyllä se kohtaus, jossa Muumipeikko lopulta sanoo Myylle vastaan, mutta sillä ei olekaan jakson ratkaisun kannalta väliä. Myy toruu Muumipeikkoa siitä, ettei tämä suoraan uskalla pyytää Mymmeliä lähtemään vaan yrittää narrata hänet matkoihinsa. Kuitenkin epätoivotut vieraat saadaan lopussa lähtemään lempeämmällä salajuonella, ja asiat jäävät sanomatta suoraan.

Tällainen epäjohdonmukaisuus vaivaa suurinta osaa Muumilaakson jaksoista. Kultainen häntä nousee Papalle päähän, mutta Myy rankaisee siitä Muumipeikkoa. Mistä Hattivattien saaressa oikein on kyse, liiasta turhamaisuudesta? Miksi ihmeessä mystisestä ja rankasta Taikatalvesta on tehty tällainen farssi, jonka jokainen käsikirjoituksellinen ratkaisu hämmentää? Kummitustarinan lopetus, jossa Pikku kummitus tehtävänsä täytettyään siirtyy ajasta ikuisuuteen, tulee ihan puun takaa suorastaan surkuhupaisasti. Jos aikoo laittaa kummitushahmonsa tarinan lopussa siirtymään eteenpäin, pitää jaksossa jollain tavalla aiemmin pohjustaa, että niin voi käydä ja että sitä hahmo tavoittelee!

Jaksoista Nuuskamuikkunen ja puistonvartija jäi mieleen erityisesti siksi, että sen viesti jopa pysyi kasassa loppuun asti. (Tosin en usko, että vanha anarkisti Nuuskamuikkunen kykenisi ikinä sovittamaan syntejään tekemällä itse kieltotauluja. Se tuhoaisi hänen sielunsa.)

Muumilaakso - järkytys

EI PEIKKO ÄLÄ MYY SIELUANI

Tietokoneanimaatiossa on helposti se ongelma, että vaikka siihen olisi laitettu roppakaupalla rahaa, lopputulos voi silti näyttää halvalta. Tällainen on myös Muumilaakson ensivaikutelma, mutta sarjassa on kuitenkin ihanan pörheät muumidesignit, vaikka kyynärpäiden puuttuminen näyttää välillä hölmöltä. Ympäristö ja maisemat on haluttu pohjoismaisen näköiseksi, missä on onnistuttu hyvin tiettyjä seikkoja lukuun ottamatta – kevään ensimmäisenä päivänä ei takuulla ole vielä lehtiä puissa.

Rumemmalta näyttää se, että pikkuroolien sivuhahmoissa toistuvat samat mallit ilman, että edes hemulin hameen väriä vaihdetaan. Mymmelin valtavassa lapsikatraassa on vain kahta lajia muksuja, tyttö- ja poikatyyppiä. Muumimamman apulainen -jaksossa apulaisen paikkaa hakee lähinnä kourallinen sarjan vakihahmoja, joilla ei ole mitään syytä haluta apulaiseksi Muumitaloon. Olisiko ollut liikaa vaadittu, että hakijamontaasiin olisi saatu neljä uutta pärstää?

Muumilaakso - Liian pieni Muumilaakso

Käytännössä koko Muumilaakso

Ulkoasun puutteet antaisi anteeksi, jos sarja loistaisi muilla osa-alueilla, mutta nyt ne korostavat erityisesti Muumilaakson maailman pienuutta. Laaksossa on Muumitalo ja sen vieressä virta, ja sitten joitain muitakin paikkoja, jotka nähdään ehkä kerran pari. Ahtauden tunne on suorastaan huvittava – Maailman viimeinen lohikäärme -jakson loppuhuipentuma ei tunnu kovin dramaattiselta, kun lohikäärme ja Nuuskamuikkunen ovat hyvällä näköetäisyydellä Muumitalon kuistilla ulisevasta Peikosta. Sarjaa katsoessa tajuaa, että Muumilaakson tarinoita esittelee miljöötään heti kättelyssä ja näyttää vaikkapa, missä muumien ystävät asuvat. Muumilaaksossa Niiskuneiti ja Nipsu tuntuvat vain ilmestyvän tyhjästä, kun heitä tarvitaan.

Jokaisessa jaksossa taustalla kuullaan ainakin yksi englanninkielinen kappale Sonyn kansainvälisten artistien esittämänä. Ne eivät kuitenkaan istu dubatun version äänimaisemaan. Joka kerta, kun englanninkielinen kappale pyörähtää käyntiin, korvissa särähtää ja miettii, että ne olisi kuulunut dubata, vaikkei taustakappaleiden kääntäminen nykyään enää itsestäänselvyys olekaan.

Pekka Kuusiston ja Samuli Kosmisen säveltämä taustamusiikki on onneksi paljon tunnelmallisempaa, ja siinä on vekkulin omaleimainen sävy. Ei musiikki yhtä mieleenpainuvaa ole kuin Shiratori Sumion killerisoundtrack Muumilaakson tarinoissa, mutta se olisikin ollut jo ihme. Vain muutama kohta jää ensikatsomalla mieleen – kuten hauska mamelukkikuoro – mutta musiikki istuu aina hyvin asiayhteyteensä.

Muumilaakso - Mamelukki

MAAMEELUUUU~

Sarja on alun perin puhuttu englanniksi, ja Suomen markkinoille se dubattiin luonnollisesti sekä suomeksi että ruotsiksi. Molemmat dubbaukset ohjasi Carla Rindell, ja kumpikin on ihan passeli – loistaa harvoin, muttei ole huonokaan. Suomikäännös on Muumilaakson tarinoiden uuden dubbauksenkin kääntäneen Minna Tasannon käsialaa, ja tulos on aika lailla samanlainen: peruslaatua, jossa on vähän mitään erityisen ihastuttavaa tai luovaa. Mukana on joitakin kömpelöitä käännöksiä – esimerkiksi ”sinun rakentamat talosi” pitäisi olla ”sinun rakentamasi talot”. Ymmärrettävyys kärsii kuitenkin vain kerran, kun Mamman repliikki ”Ei kai olisi pitänyt” on kääntynyt kuin hän olisi oikeasti heittänyt noet Vilijonkan päälle, vaikka kyseessä on kuvitelma. Tietyt hankalat sanaleikit, kuten Kultaisen hännän tale–tail-läppä, ovat myös jääneet sovittamatta suomeksi.

Suomen- ja ruotsinkieliset dubbaukset noudattelevat brittiversion esimerkkiä yleisesti samankaltaisilla äänitulkinnoilla. Poikkeus sääntöön on Nipsu, jolle Warwick Davis tekee hassunkurisen pikkuotusäänen, mihin ei dubbauksissa ole pyritty. Myös Muumipappaan on löytynyt erioloisia sävyjä. Suomiversion Ville Haapasalo on tomera ja ronski verrattuna alkuperäiseen Matt Berryyn, mikä ei yhtään pehmennä hahmon tylyjä hetkiä. Suosikkini Papan näyttelijöistä on ruotsidubbauksen Carl-Kristian Rundman. Hänen äänimateriaalinsa sopii hahmolle hyvin, ja hänen sävykkyyteensä tuo Papan nuivuuteen ripauksen velmuutta.

Kenties tuttuudenkin vuoksi suomiversion mieleenpainuvimpiin roolisuorituksiin kuuluu Kiti Kokkosen Pikku Myy. Veteraanitekijältä odotti heti sitä karrikoitua piirroshahmoääntä, joka on tuttu esimerkiksi Tehotyttöjen Poppanasta ja Pokémonin Mistystä. Myyn ääni on kuitenkin hyvin lähellä Kokkosen luonnollista ääntä – ja hyvä niin, koska karikatyyriääni ei olisi passannut Muumilaakson vähäeleisen kyyniselle pikkumymmelille. Myös Myyn brittiääni Bel Powley ja ruotsiversion Saga Sarkola tekevät ilmeikkäät roolisuoritukset.

Muumilaakso - Päitä irtoaa

Myy ja Nuuskamuikkunen juonivat puistonvartijan pään menoksi (voisiko joku muumiadaptaatio joskus muuten paneutua tähän sisarussuhteeseen, kiinnostaisi ihan penteleesti)

Brittiraidan parhainta antia on Nuuskamuikkusta näyttelevä Edvin Endre. Hän uskaltaa käyttää ääniskaalaa korkeammastakin päästä ja yllättää Muumilaakson tarinoiden eräjormaan tottuneen suomalaiskatsojan. Samaa linjaa jatkavat dubbaajatkin, joista suomenkielinen Olavi Uusivirta on juurevampi ja ruotsinkielinen Paavo Kerosuo hilpeämpi. Myös Kingsman-elokuvista tuttu Taron Egerton tekee oikein onnistuneen ja suloisen Muumipeikon. Suomen- ja ruotsinkielisissä versioissa Joonas Nordmanissa on hitusen enemmän jämptiyttä, Christoffer Strandbergissa taas keveyttä.

Niiskuneidin näyttelijät tekevät hahmosta tarmokkaan nuoren naisen, ja erityisesti alkuperäisääni Akiya Henrylla on ihanan omaleimainen äänimateriaali. Dubbausrooleissa suomenkielinen Alina Tomnikov on hyvin luontevan kuuloinen, ruotsinkielinen Edith Holmström taas hiukan muita hennompi. Muumimammaa brittiversiossa näyttelevä Rosamund Pike tekee hyvää työtä rauhallisena äitinä, mutta tunteikkaammissa repliikeissä on usein hieman valju. Dubbaajat, suomeksi Satu Silvo ja ruotsiksi jo Muumit Rivieralla -leffassa roolissa kuultu Maria Sid, ovat ihanan lempeitä mammoja. Etenkin Silvon äänessä on ihastuttavaa tummuutta.

Muumilaakso - Hemuli tylyttää Muumipappaa

”Minä olen hemuli, en osaa laskea leikkiä”

Brittiversio hyödyntää jonkin verran myös murteita, jotka ovat enimmäkseen jääneet pois dubbiversioista. Ainoastaan hemulien työväenluokkaiselle aksentille on haettu vastinetta Taisto Oksasen leveällä haastamisella – mutta on kyllä hämmentävää, että sellainen puhetapa ylipäätään on valittu otuksille, jotka tunnetaan tiukkapipoisina byrokraatteina. Vilijonkan alkuperäisääni Kate Winslet käyttää roolissa kummallista korostusta, jonka pointtia en tajua lainkaan. Se kuulostaa vain oudolta ja keinotekoiselta, kun suomen- ja ruotsinkieliset Vilijonkat ovat luontevampia. Sen sijaan Tuu-tikkiä näyttelevän Katie Leungin skottiaksentti sopii hahmolle mainiosti ja on muikeaa kuunneltavaa, joten olisi ollut ihan hauska saada jotain samanlaista dubbauksiinkin. Tuu-tikin suomiääni Elina Knihtilä on kypsä ja rauhallinen, ruotsiääni Nina Palmgren heleämpi ja nuoremman oloinen.

Muista vierailevista hahmoista esiin nostettakoon Muumitaloon apulaiseksi tuleva Miska (Miiko Toiviainen, Kaj Korkea-aho, Rebecca Root). Hahmon britti- ja suominäyttelijät ovat transsukupuolisia, ja Miskaa voisikin tässä versiossa pitää muunsukupuolisena hahmona, etenkin suomeksi, kun sukupuoli ei tule dialogista mitenkään esille. Tuntuu kuitenkin vähän siltä, että Miska on castattu näin, koska hänen on tarkoitus olla hönö ja rujo. Pitäisikö nyt tuntea olonsa vähän ikäväksi vai vain olla huolehtimatta?

Muumilaakso - Ihana kun on sotkua

Sotkussa on kyllä parempi elää

Mangakartta-podcastin Petteri Uusitalo totesi kerran sarjasta keskustellessamme, että ehkä Muumilaakson tarinoiden jatkuvajuonisuus, hahmokehitys ja yleinen hyvä taso olivatkin seurausta siitä, että sarja oli tehty Japanissa – ja ehkä Muumilaakso on juuri sellainen muumisarja, jota briteiltä sopikin odottaa. Huomiossa on kieltämättä perää. Muumilaaksossa on monia selvästi kunnianhimoisia kohtauksia, mutta silti se vaikuttaa sellaiselta hupsulta mutta köykäiseltä lastensarjalta, jotka nykyään ovat oikeastaan jo vanhanaikaisia. Sitä vain viettää parisenkymmentä minuuttia katsoen, kun hahmot sekoilevat ja oppivat jonkin opetuksen, muttei kokemuksesta jää käteen mitään kummempaa.

Valitettavasti Muumilaakson epäonnistumiset hautaavat alleen sen hyvät puolet. Sitä katsellessa tuntuu kuin tutkailisi maisemaa vääristävän ikkunalasin läpi: jokin on koko ajan jotenkin pielessä. Onnistuneet tarinapätkät tai kauniisti tehdyt kohtaukset, kuten Kevätlaulu-jakson Nuuskamuikkus-osuudet, unohtuvat, kun pitää koko ajan tuskailla niiden häiritsevien elementtien kanssa. Sarjasta ei kerta kaikkiaan välity sitä lämmintä muumifiilistä, jonka lapsikatsojien soisi kokevan ensikosketuksena tuoteperheeseen – ja jota minä muumeiltani haluan.

Tästä kaikesta huolimatta Muumilaakso on menestynyt ainakin korkeilla katsojaluvuilla mitattuna. Uusi tuotantokausi on myös tulossa Ylelle maaliskuussa 2020. Katson sen ja varmaankin petyn, koska mikään ei kuitenkaan muutu parempaan. Onneksi on ne vanhat kunnon muumikirjat.

Muumilaakso - Ei taas noita vitun muistelmias

Parempia kuin Muumipapan muistelmat

Explore posts in the same categories: dubbaus, Suomi, TV-sarjat, Vertailu

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

8 kommenttia : “Muumilaakso – mikä meni pieleen?”


  1. Jeps jeps.

    En ihan koko sarjaa ole vaivautunut katsomaan. Itselle päälimmäisenä ”vikana” oli se, että jaksot tuntuivat lyhyiltä. En ole ihan sekuntikellon kanssa vertaillut jaksojen pituutta sarjojen välillä, mutta uskon että jaksojen pituus on samaa luokkaa.

    Lyhyyden tuntu aiheutti sen, että tarinat eivät tuntuneet yhtä täydeltä. Jää sellaiset hiljaiset pohdiskelevat hetket pois tai ne käydään nopeasti läpi. Semmoinen hosuva tunnelma.

    En ole brittiversioita kuullut, mutta jotenkin suomenruotsi versio kuulosti paremmalta omaan korvaan.

    • aruainen Says:

      ”Hosuva tunnelma” on tosiaan kuvaava, jaksoissa ei ollut loppujen lopuksi juonellisesti mitenkään erityisen paljoa sisältöä, mutta yleistä hosumista ja juoksemista oli paljon. Johtunee siitä, että sarjaa on yritetty modernisoida, nykylapset kun eivät kuulemma tykkää kovin rauhallisista sarjoista. Kirjojen ja sarjakuvien yhteensovittaminen ei vain ole itsessäänkään mitenkään helppo juttu, saati sitten että konsepti pitää pistää samalla moderniksi. Toivoin ennakkopuheiden perusteella jotain Muumipappa ja meri-tyyppistä tunnelmaa/pohdiskelua/synkkyyttä, varsinkin kun Muumipeikon kasvamista aiottiin käsitellä ja sehän on siinä kirjassa esillä. Jos ei nyt suoraa sovitusta niin jotain tunnelmaa ja syvyyttä mitä kirjoissa on. Mutta hattivattisaarijaksokin oli kadottanut sen tunnelman mitä kirjassa oli. Toisaalta en usko, että yleisö tykkäisi jos tunnelmat siirtäisi liian uskollisesti sarjaan. Kirjassa esimerkiksi saarella yöllä hiipivät puut, muumimamman ahdistuskohtaus, majakkaa päin lentäneiden lintujen luurangot ja pisimuurahaisten joukkomurha menevät lapsillekin (-vaikka kys. kirja miellyttääkin yleensä enemmän aikuisia kuin lapsia-) mutta tv-sarjassa voisi olla liian synkkää jos pienimpiä katsojia ajattelee.

      Tietenkin tämä pitää katsoa sovituksena. Olivathan ysärimuumitkin lapsille tehty sovitus, jossa oli pehmennetty paljon kirjojen juttuja (siitä huolimatta, että Mörkö oli monista pelottava). Ja vaikka taannoinen Muumit Rivieralla oli sinänsä uskollinen alkuperäisteokselle eikä sitä oltu edes suunnattu erityisesti lapsille, siinäkin oli muistaakseni hieman pehmennetty joitain kohtia ja strippisarjakuva oli selvästi muutenkin vaikea siirtää elokuvaksi. Vaikea tosin sanoa nyt kun elokuvan näkemisestä alkaa olla kauan.

      Voi olla, että sarjan kanssa on oltu liian varovaisia, jotain on kadonnut käännöksessä tai sitten 3D-maailmaan ei vain saa samaa tunnelmaa, sillä vaikka taustat ja kaikki näyttävät kuvakaappauksissa ihan tunnelmallisilta, kuvan liikkuessa siitä jää puuttumaan jotain ja tulos näyttää omiin silmiin hieman yksinkertaiselta ja kalsealtakin. Toivoisin että sarjan kanssa olisi uskallettu päätyä 2D-animaatioon, alkutunnari on sen verran hieno.

      Mutta jos lapset/varhaisteinit tykkäävät, niin heillehän tämä on suunnattu…


  2. […] Muumilaakso – mikä meni pieleen? (Nitan blogikirjoitus Muumilaaksosta) […]

  3. Shinji Says:

    Olen itse nähnyt katsonut kaikki jaksot ekasta kaudesta, paitsi aivan vikaa (katson sitten kun toka kausi on kerinnyt pidemälle) ja itse olen tyytyväinen sarjaan. Okei. Myönetään, että nykyaikaisempi ja hieman aikuismaisempi huumori ovat iteleni niin ja näin, mutta täytyy muistaa, että Tove ja Lars Janssonin alkuperäiset Muumi sarjakuvat olivat oikeastaan aikuisille tarkoitettuja, eikä lapsille. Niisä juonet olivat vaan tarpeeksi simpeleitä eikä niin paljoa aikuisten juttuja tapahdu, etteivät lapset pysyisi käryllä niitä lukiessa. Esim Pikku Myy tuli jakson perustuu näihin alkuperäisiin sarjakuviin ja se on lainannut asioista suoraan siitä.

    Yhdessä asiassa tämä mielestäni on parempi kuin Muumilaakson tarinat. Tässä sarjassa Muumipeikko on alusta asti keskeisin hahmo ja hänen oma paikansa maailmassa on vielä löytämätä. Animessa näin ei ollut oikein. Toki siinä tehdään selväksi, että Muumipeikko on sarjan päähahmo, mutta oman paikan löytämistä ei oikeastaan käsitellä sarjassa. Tai jos käsitelään, niin vain japani versiossa, kun suomalaisessa versiossa hahmojen dialogia ja personoita muutetiin vähän. Esim Japani versiossa Myy on huomtavasti kiltimpi tyttö, kuin suomi versiossa.

    Kaikien kaikiaan, en sanoisi ihan ylätäävän Muumilaakson tarinoiden tasolle, mutta sen verran ylti että aion katsoa toisen kauden ja ekan kauden uudestaan jossain vaihessa. Muumilaakson tarinat ei ole kuitenkaan se ”alkuperäinen” Muumi tuote, vaan Toven kirjat.

    • Nita Says:

      Tarkoitus ei mitenkään ollut pitää Muumilaakson tarinoita jotenkin ylivoimaisena muumisarjana tai alkuperäisen veroisena – Muumilaaksoa tuli verrattua juuri kirjojen upeuteen paljon useammin. On vain helppo nähdä, mitkä asiat Muumilaakson tarinoissa toimivat, kun on toinen sarja, johon verrata. On myös hyvä, että Muumilaakso on päättänyt keskittyä Muumipeikon kasvutarinaan, muttei se mielestäni onnistu tekemään sitä johdonmukaisesti. Peikko ei tunnu edistyvän, vaan käy samoja asioita läpi jakso toisensa jälkeen – myös kakkoskaudella.

      Kuten kirjoituksessakin sanoin, antaisin Muumilaaksolle paljon kömpelyyksiä anteeksi, jos sen hahmot olisivat rakastettavia. Mutta kun sarja on yhtä lailla sisältä kylmä kuin se kakkoskauden toisessa jaksossa esiintynyt tulenhenki, sen katsominen on usein lähinnä raivostuttavaa. (Ja silti on pakko katsoa eteenpäin, jotta tietää, pitäisikö pettyä vai yllättyä iloisesti!)

  4. Zokolov Says:

    ”myy on pelkkä kyyninen paska” sai minut pärskäyttämään veteni rinnuksille, kiitos tästä!


  5. […] Muumilaakso – mikä meni pieleen? (Nitan blogikirjoitus Muumilaaksosta) […]


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: