Joulun uudet kuviot: luukku 4

Afurekon joulunodotuksen päättää sarja seikkailunhaluisista lapsista ja heidän saidasta isosedästään selvittämässä maagisia mysteerejä oppien samalla toisistaan. Ei, kyseessä ei ole Gravity Falls – tämä on Ankronikka!

Vuonna 2017 alkaneesta Ankronikka-uusintaversiosta olisi paljon sanottavaa, jonka on jäätävä toiseen kertaan. (Teknisesti ottaen se tunnetaan Suomessakin nimellä DuckTales, mutta hei, Ankronikkahan se.) Alkuperäinen, vuonna 1987 alkanut sarja sovitti Carl Barksin klassikkosarjakuvia televisioon ja tarjosi hyväntuulista seikkailua. Uusi versio taas on hyvin moderni ja painottaa hitaasti aukeavaa juonta, jossa hahmot kehittyvät ja oppivat Ankan suvun historiasta.

Tässä luukussa keskitytään vertailemaan uuden Ankronikan alkuperäisääniä vuoden 1987 sarjan näyttelijäkaartiin. Suomenkielisiin versioihin ei tässä juuri paneuduta, koska niiden castaus noudattelee samanlaisia periaatteita.

Suurimpia muutoksia uudistuksessa on sarjan lapsikaarti: ankkakolmoset Tupu, Hupu ja Lupu sekä Roopen taloudenhoitajan tyttärentytär Tepa. Alkuperäissarjassa Aku Ankan sisarenpojat ovat perinteisesti identtisiä persoonaa myöten. He ovat hiukan raisumpia ja ilkikurisempia kuin sarjakuvien fiksut sudenpentukenraalit eivätkä yhtä pikkuvanhoja. Silti pojissa on aimo annos seikkailumieltä, rohkeutta ja sydäntä.

Uusi Ankronikka on seurannut Nokkapokan jäljissä ja tehnyt kolmosista keskenään erilaisia. Tupu (Huey, se punainen) on nyt pojista suoraselkäisin, fiksu ja analyyttinen mutta hieman neuroottinen nuorukainen. Hupu (Dewey, se sininen) on railakas rämäpää, joka säntää päätä pahkaa seikkailuun – ja monesti myös pulaan. Lupu (Louie, se vihreä) on rento mutta laiska, rahalle perso huijarityyppi, jonka veljet oitis kysyttäessä nimeävät siksi “pahaksi kolmoseksi”.

Alkuperäisessä Ankronikassa Tupua, Hupua ja Lupua esittää ääninäyttelijäveteraani Russi Taylor. Hänen söppänä kaakatusäänensä luo onnistuneen vaikutelman pienistä ankanpojista. Vaikka Tayloria ei ole vaikea ymmärtää, ääni on loppujen lopuksi karrikoitu ja pitää näyttelijän melko kapeassa rekisterissä. Silti poikien tunteet ilosta pelkoon ja närkästykseen välittyvät näppärästi. Toisistaan Tupua, Hupua ja Lupua ei äänestä erota, muttei mistään muustakaan – jos erilaista soundia haluttaisiin, olisi heillä kaikilla omat näyttelijät.

Ja juuri näin onkin tehty uusintaversiossa. Mutta siinä missä Nokkapokan alkuperäisversiossa vielä käytettiin naisnäyttelijöitä, uudessa Ankronikassa poikien ääninä kuullaan nelikymppisiä koomikoita. Aikuiset miesnäyttelijät teinipoikien rooleissa ei ole mitään uutta, mutta heidän castaamisensa poikalapsiksi on uudehko käytäntö länsimaisissa animaatiosarjoissa: vaikka poikahahmon ikä vaatisi lapsekasta ääntä, näyttelijäksi ei välttämättä oteta naista tai edes nuorta miestä. Myös sarjan suomiversio castaa ankanpoikien rooleihin aikuisia miehiä.

Onhan Taylor toki seuraajiaan vanhempi ja oli jo ensimmäisen Ankronikan aikaan, mutta hänen ankanpoikansa kuulostavat nuorilta. Uuden Ankronikan kolmoset ovat esiteini-iässä, mutta äänistä tuleva vaikutelma on sitä vanhempi – siitäkin huolimatta, että näyttelijät puhuvat rooleissaan normaalisävyään korkeammalta. Pojat ovat kuitenkin ilmeikkäitä, ja heidän ääntensä samanoloinen materiaali luo yhtenäisyyttä veljeskolmikkoon.

Tupua näyttelevä Danny Pudi erottuu helpoiten joukosta kireydellään, ja kun asiat alkavat levitä käsiin, paniikinvivahteet hahmon äänessä yltyvät herkullisiksi. Kalenterin kakkosluukussakin kuultu Ben Schwartz antaa Hupulle sopivan pullistelevan habituksen. Schwartzilla on sarjan ykköskaudella isoin työ mysteerijuonen kannattajana, kun Hupu selvittää perheeseensä liittyvää arvoitusta. Vaikeimpina hetkinä Tupu ja Lupu kuitenkin tuntuvat ryöstävän häneltä show’n – etenkin Lupun koruton suorasukaisuus on hätkähdyttävä kontrasti hahmon tavalliseen välinpitämättömyyteen. Lupun sahatessa jotakuta silmään hänen näyttelijänsä Bobby Moynihan pääsee veistelemään suurieleisemmin ja tekee sen kuulostamatta liian feikiltä.

Joukon tyttövahvistus Tepa (Webby) oli alkuperäisessä Ankronikassa kiltti ja suloinen, mutta myös rohkea ja kylmähermoinen ankkalapsi. Hahmolla on edelleen ristiriitainen vastaanotto: toisten katsojien mielestä hän on naiivi ja turha, mutta moni myös pitää hänen pirteydestään ja siitä, että niin tyttömäinen hahmo saa aktiivisesti osallistua seikkailuun (vaikka miehet yrittävätkin joskus jättää hänet jälkeen).

Uudessa sarjassa Tepa on edelleen sydämellinen ja pukeutuu pinkkiin, mutta on muuten kokenut melkoisen remontin. Häntä on pienestä asti koulittu puolustamaan itseään, joten jos joku pikkuankka pystyy vetämään pahiksia turpaan, on se juuri Tepa. Hän on Ankan suvun suuri fanityttö ja vain innostuu entisestään, kun seikkailu saa hengenvaarallisen käänteen. Koska Tepa on kasvanut Roopen kartanossa ilman ikätovereita, hänen sosiaaliset taitonsa ovat ruosteessa, mutta hän palaa halusta tutustua ulkomaailmaan ja saada ystäviä.

Russi Taylor urakoi alkuperäisessä Ankronikassa oikein kunnolla, sillä hän näyttelee myös Tepaa. Hän antaa tytölle kimakan, ankanpoikia pehmeämmän äänen, joka on joskus turhankin pingottunut. Kompasteleva artikulaatio kuitenkin luo kuvan hellyttävästä pikkutytöstä.

Uudessa sarjassa Tepana kuullaan Kate Micuccia, joka on samaa ikäluokkaa kuin kolmosten näyttelijät. Vaikka ensivaikutelma ei ole yhtä shokeeraava kuin Tupun, Hupun ja Lupun tapauksessa, Micuccin äänenkorkeus on toisinaan aika luonnottoman kuuloinen – kun Tepa rääkyy superinnoissaan, tekisi mieli käskeä häntä lopettamaan huutamisen. Tepalla on kuitenkin hyvä meno päällä, ja kursailematon näyttelijäsuoritus tekee hänestä meluisan mutta rakastettavan seikkailijaluonteen.

Itse Roope Ankan (Scrooge McDuck) tapauksessa näyttelijä oli pakko vaihtaa, koska hahmon vakituinen ääni Alan Young kuoli vuonna 2016. Kuuleman mukaan hänen oli määrä esiintyä uudessa versiossa, muttei ole varmuutta, olisiko hän näytellyt juuri Roopea. Uusi Ankronikka on huolellisesti castannut rooleihin näyttelijöitä, joilla on sama alkuperä kuin hahmollaan. Young oli kyllä kotoisin Skotlannista ja taisi autenttisen aksentin, mutta hänen perheensä muutti Kanadaan jo kun hän oli kuuden. Siispä uusintaversion David Tennant on häntä vielä astetta skotimpi.

Alkuperäisen Ankronikan Roope oli pihi ja kärttyisä pohatta, mutta huomattavasti pehmompi kuin Barksin sarjakuvissa seikkaileva pankkiiri. Uudessa sarjassa ankkapappa on edeltäjäänsä ärtyisämpi ja kovapintaisempi, ja hänellä on rautainen itseluottamus lukemattomien seikkailujen ja vaarojen jäljiltä. Juuri seikkailu on hänen suuri kutsumuksensa, joten hahmon itaruudesta revittävä huumori on jäänyt kurjan vähälle huomiolle.

Muutoksista huolimatta Roopen ääneen ei ole haettu mullistavan erilaista lähestymistapaa, mistä kielii sekin, että suomeksi rooliin palaa maanmainio ja lyömätön Pekka Autiovuori. Tennantin versio ei perusluonteeltaan poikkea ratkaisevasti Youngista, ja hänen rekisterinsä runsas vaihtelu korkeasta matalaan tuo hahmoon rutkasti ilmeikkyyttä. Vaikka myös Youngin Roopessa on vanhusmaista ärinää, Tennantin yleisilme on matalampi ja käreämpi. Silti kumpaakin sävyttää omanlaisensa keveys, ja komeita skottiaksentteja kuuntelee mielellään.

Vanha kunnon Aku (Donald Duck) on pääankoista ainoa, jolla on sama ääni kuin alkuperäissarjassa: Disneyn virallinen Aku-ääni Tony Anselmo, suomeksi luonnollisesti Jukka Rasila. Alkuperäisessä Ankronikassa Aku esiintyi harmi kyllä vain kourallisessa jaksoja kenties juuri siksi, että Anselmo oli perinyt roolin Clarence Nashilta vasta muutama vuosi aiemmin. Näyttelijä oli silti hyvässä iskussa jo silloin, vaikka vuosien kokemus on tuonut enemmän pontta ankan rääkynään. Roopen tapaan Aku on alkuperäissarjassa menettänyt särmäänsä. Hänen kohtauksistaan kolmosten ja Roopen kanssa huokuu kuitenkin hyvin aito lämpö.

Uudessa Ankronikassa Akulla on paljon isompi rooli. Ensimmäistä kertaa televisiossa hän on myös se tuittupäinen mutta hyväsydäminen yksinhuoltaja, jollaisen Barks hänestä sarjakuvissaan teki. Alkuperäinen Ankronikka ei juuri lainkaan paneutunut ankkaperheen hajaannuksen traagiseen elementtiin, kun ankanpojat joutuvat eroamaan merille lähtevästä enostaan. Uusi versio taas ei synkistelyä kaihda: sen alussa Aku ja Roope ovat olleet vuosia välirikossa, ja niin synkät perhesalaisuudet kuin tarinan edetessä kasautuvat vaikeudet panevat hahmot koville ihan eri tavalla kuin alkuperäissarja. Kaikki pääkaartista pääsevät näyttelemään rankkoja kokemuksia, ja erityisesti Roope on vaikuttava synkimpinä hetkinä.

Akun kohdallahan tämä on hiukan hankalaa, koska hän puhuu vieläkin Nashin päivistä tutulla, lähes läpitunkemattomalla kaakatuksella. Uudet piirrostuotannot kaipaavat hahmolta yhä enemmän sitä dramatiikkaa, jota sarjakuvissa on nähty jo pitkään, mutta kuinka toteuttaa se uskottavasti, kun hahmo kääkättää joka repliikkinsä? Ankronikan ykköskauden päätösjakso ratkaisee tämän tavalla, jolla lyödään samalla hieman leikiksi: kun tilanne kärjistyy ja pahista pitää lähteä päihittämään, Aku saa tilapäisesti äänirasian, joka vaihtaa hänen äänensä kovaksikeitetyksi Don Cheadleksi. Toinen tuore ankkasarja The Legend of the Three Caballeros antoi myös Akulle hiukan hahmokehitystä temperamenttinsa hillitsemisessä kaakatuksesta huolimatta. Vaikka Legend ei ole läheskään yhtä raskas kuin uusi Ankronikka, se saa ajattelemaan, että Aku voisi normiäänelläänkin ihan hyvin sanoa “I am the storm”!

Kakkoskaudella uusi Ankronikka sai tuotua Russi Taylorinkin hetkeksi takaisin – hän nimittäin näyttelee joulujaksossa esiintyvää Akun lapsiversiota. Nuori Aku on matalampi ja käheämpi kuin vuoden 1987 ankanpojat, mutta lähenee alkuperäistä sointia, kun hahmo korottaa ääntään. Ja onhan hän mahdottoman luttana.

Suomessa Ankronikka muistetaan lähinnä rakkaiden sarjakuvien tv-sovituksena, mutta jenkeissä se on sarjakuvia tunnetumpi. Myös monet uuden version näyttelijöistä olivat viihtyneet pieninä ankkojen ääressä ja halusivat ehdottomasti mukaan. Tuo rakkaus näkyy ja kuuluu selvästi, vaikka vuoden 2017 Ankronikka on tunnelmaltaan kovin erilainen kuin alkuperäinen. Kun uusi versio on ensimmäistä juonivetoisempi ja dramaattisempi, on paikallaan, että äänimaailmakin on ottanut askeleen luonnollisempaan suuntaan.

Toivottavasti viihdyitte kalenterin parissa! Afureko toivottaa kaikille rauhaisaa joulua!

Explore posts in the same categories: Joulukalenteri, USA, Vertailu

Avainsanat: Alan Young, Ankronikka, Ben Schwartz, Bobby Moynihan, Carl Barks, Danny Pudi, David Tennant, Disney, Don Cheadle, DuckTales, Gravity Falls, Jukka Rasila, Kate Micucci, Nokkapokka, Pekka Autiovuori, Russi Taylor, The Legend of the Three Caballeros, Tony Anselmo

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.