Joulun uudet kuviot: luukku 2

Yksi länsimaisen populaariviihteen elinvoimaisista tuoteperheistä on kiistatta Teenage Mutant Ninja Turtles, joka on vuoden 1984 syntymästään lähtien valloittanut yhä uudestaan niin televisiot, valkokankaat, sarjakuvahyllyt kuin lelulaaritkin. Vaikka teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat ovat olleet meille tuttuja lapsuudesta lähtien ekan tv-sarjan sekä leffatrilogian kautta, Cilla on viimeisten kahden vuoden aikana tutustunut aktiivisesti ninjakilppareiden laajaan maailmaan, joten tämänkertainen luukku on hänen käsialaansa.

Tässä adventtiluukussa on syynissä tuoteperheen kaksi uusinta tv-sarjaa eli järjestyksessään kolmas sekä neljäs animoitu TMNT-sarja, jotka ovat molemmat Nickelodeonin tuottamia sen ostettua vuonna 2009 Mirage Studiosilta kaikki TMNT-oikeudet. Vuonna 2012 alkanut sarja päättyi viiden tuotantokauden jälkeen syksyllä 2017, ja tänä vuonna ehti alkaa jo uusin TMNT-sarja, joka tottelee nimeä Rise of the Teenage Mutant Ninja Turtles. Koska eri TMNT-sarjat käsitellään kattavammin tulevaisuudessa omina juttuinaan, tällä kertaa keskitytään tuoteperheen hahmokaartista vain kuuluisaan päänelikkoon.

Kaksi viimeisintä TMNT-sarjaa ovat niin visuaaliselta toteutukseltaan kuin tarinankerrontatyyliltään varsin erilaiset. Siinä missä CGI-animoitu TMNT 2012 sisälsi paljon huumoria ja pelleilyä, se omaksui kuitenkin myös tuoteperheelle tyypillisen angstin sekä tunteellisuuden, ja draaman määrällä suorastaan mässäiltiin. Samaa ei oikein voi sanoa syksyllä startanneesta 2D-animoidusta Rise of TMNT -sarjasta. Ninjakilpparit ovat taipuneet vuosikymmenten aikana jos jonkinlaisiin adaptaatioihin, mutta Rise tuntuu ottavan tahallaan niin paljon taiteellisia vapauksia kuin vain pystyy.

Näistä lukuisista muutoksista ärsyttävimpiä on pääjoukon luonteenpiirteiden tahallinen sekoittaminen. Risen puikoissa tuntuu olevan ihminen, joka rakasti pienenä Michelangeloa ja inhosi kaikkia muita kilppareita, ja on nyt valtaan päästyään päättänyt tehdä heistä kaikista lempiturtlensa kaltaisia. Toki kukaan heistä ei ole vain yhden luonteenpiirteen vanki, ja kilppareista on alettu tehdä koomisempia hahmoja jo aiemmissa adaptaatioissa. Aikuisfanilla alkaa kuitenkin kaulusta kiristää siinä vaiheessa, kun Leonardo esitellään porukan skeittaajana, Raphael pizzahirmuna ja Donatello hauskimpana jäsenenä.

Risen äänipuoleen on sinällään panostettu, sillä sarjan ääniohjauksesta vastaa Turtles-veteraani Rob Paulsen, joka näytteli Raphaelia vuonna 1987 alkaneessa ensimmäisessä TMNT-sarjassa ja myöhemmin Donatelloa vuoden 2012 sarjassa. Lopputulos ei kuitenkaan kuulosta mitenkään erityisen ihmeelliseltä. Koska Risen turtlet ovat kaikki enemmän tai vähemmän erilaisia Mikey-klooneja, he myös kuulostavat enemmän tai vähemmän samalta – jopa siinä määrin, että ensimmäisessä jaksossa Donatelloa ja Leonardoa ei meinaa erottaa toisistaan, jos he puhuvat ruudun ulkopuolella. Lisäksi hahmojen samankaltaisten luonteiden takia heitä ei aina tahdo tunnistaa repliikkienkään perusteella.

Oma lempparikilpparini Leonardo tunnetaan päänelikkoa johtavana esikoisena, joka ottaa asiat usein liian vakavasti eikä saa muita nauramaan ainakaan vitseillään. Hahmo on kuitenkin sulattanut monien sydämet erittäin määrätietoisella ja vastuuntuntoisella asenteellaan. Hän paiskii loputtomiin töitä tavoitteidensa eteen, ja johtajaluonteena on aina valmis uhraamaan henkensä perheensä hyvinvoinnin puolesta. TMNT 2012 -sarjan Leonardo on kaikki tämä + angsti potenssiin kymmenen, joten roolin esittäminen vaatii taitoa välittää paitsi tunteita myös volyymia. Ei voi kuin nostaa hattua Amerikan animaatiotuotannon kyvylle löytää täydellisiä ääniklooneja töihinsä, 2012-Leonardon kaksi ensimmäistä ääntä Jason Biggs sekä Dominic Catrambone kun kuulostavat niin samalta, ettei heitä tahdo millään erottaa toisistaan, vaikka olisi erikseen tarkistanut, missä jaksossa näyttelijä vaihtuu.

Leonardon ääni vaihtuu sarjan aikana kahteenkin otteeseen, ja 3-kaudesta eteenpäin hahmoa esittää Seth Green. Vaikka Green kuulostaa Biggsiin ja Catramboneen verrattuna niin erilaiselta, että näyttelijävaihdokselle keksittiin jopa selitys sarjaan, hänen tapansa näytellä Leonardoa on uskollista jatkoa edellisten näyttelijöiden tulkinnalle. Hahmo tuntuu täten samalta koko sarjan ajan, vaikka häntä esittää kolme eri näyttelijää. Heidän kaikkien äänessä on mukana Leonardolle ominainen johtajan vakaus, ja hahmon lukuisten dramaattisten hetkien aikana tunnekirjo kuuluu myös hänen äänestään.

Vaikka kaikki Rise-kilpparit ovat kokeneet muutoksia, on sarjan Leonardo kenties heistä tunnistamattomin. Vastuullisen johtajaesikoisen sijaan Rise-Leonardon voisi tiivistää sanaan ”swag”: sinikilpparilla on naamallaan alati mairean itsevarma virne ja Texasin kokoinen ego, hän heittää vähän väliä huonoa läppää, uskoo saavuttavansa asioita nimenomaan charminsa ansiosta eikä sankariuran alussa uskalla lähteä selvittämään paperivarkautta suurempia rikoksia. Kauas on tultu hahmosta, joka vielä tuoteperheen edellisessä tv-sarjassa lähti taistelemaan oikeuden puolesta jopa salaa veljiltään.

Täydellinen persoonauudistus ei kuitenkaan riittänyt Riselle, vaan sarjan tekijöitä tuntuu ärsyttäneen paitsi Leonardon vakava luonne myös hänen loistavat taistelukykynsä. Hahmosta on luultu saavan hauskempi ja inhimillisempi tekemällä hänestä vähän epäpätevä, joten Risen Leonardo esimerkiksi kaatuu koomisesti rähmälleen juuri kun on kehunut upeita kykyjään, ei osaa käyttää taianomaista miekkaansa niin hyvin kuin aluksi väittää ja yrittää kohottaa kolhiintunutta itsetuntoaan osallistumalla mutanttipitserian ylläpitämään mestaruuskamppailuun. Hahmon uusi asema itsestään liikaa luulevana höseltäjänä on lyöty lukkoon jo sarjan 30-sekuntisessa alkutunnarissa, jonka aikana miekalla huitova sinikilppari töhöttää ei vain yhdesti vaan peräti KAKSI kertaa, ja tunnarin lyriikoissakin Leonardon osuudessa lauletaan vain ”Leo’s making a scene” – samaan aikaan, kun Leonardo nykäisee vastustajaansa alushousuista.

Lopputuloksena on Leonardo-niminen muka-söpö ja muka-hauska töhö, joka on niin kaukana hahmon juurista, että fanina lähinnä näkee punaista seuratessaan tämän maireasti virnistelevää säheltämistä. Epäuskon kyyneleet puolestaan kohoavat silmiin siinä vaiheessa, kun sarjan mielestä oli hauskaa laittaa Leonardo toteamaan ihmeissään ”What training? You guys have been TRAINING?” kun Raphael kehottaa veljeksiä laittamaan treenaamansa kyvyt hyötykäyttöön. Sarja on niin avoin muutoksistaan, että Leonardo itsekin mainitsee ohimennen tietävänsä, että kaikki hänen sanomansa kuulostaa sarkastiselta. Piti sitten tämäkin päivä nähdä, kun Leonardo on kanonisesti kilppariveljesten sarkastisin jäsen.

Harmillisinta tässä kaikessa on se, että Leonardolla on aina ollut myös hauskat, nolot, sarkastiset ja heikot hetkensä, ja tapahtuessaan ne ovat niin vaikuttavia juuri siksi, että ne eivät ole hahmolle yleisiä. Kun nämä harvinaisuudet nostetaan hahmon peruspiirteiksi, niistä katoaa särmä ja samalla hahmo muuttuu joksikin muuksi.

Rise-Leonardoa näyttelevä Ben Schwartz on oiva valinta rooliin, kunhan pääsee yli kaikista edellä mainituista muutoksista. Hänen äänensä on sopivan nuorekas teini-ikäiselle mutanttikilpparille, ja hahmon yli äyräiden vyöryvä itsevarmuus ja sarkastisuus huokuvat aina myös äänestä. Taisteluhuutoihin Schwartz ei saa pedattua aivan samanlaista volyymia ja energiaa kuin 2012-sarjan Leonardon näyttelijät, mutta eipä Rise-Leonardolla niin usein dramaattisen hienoja taistelukohtauksia nähdäkään.

Kilppariveljesten toiseksi vanhin Raphael on porukan tunnettu ypöilijä ja tsundere, joka puhuu mieluummin nyrkeillään kuin suullaan ja haluaa päättää itse tekemisistään, mutta toisaalta ei halua ottaa koko ryhmän johtamista vastuulleen. Moniin faneihin hahmossa vetoaa hänen häilyvä henkinen moraalinsa ja valtavat tunteet, jotka hän pitää yleensä visusti omana tietonaan. Nämä tutut karaktäärit määrittävät vahvasti myös 2012-sarjan Raphaelia. Hän on lähes aina pahantuulinen tai äreä ja tympääntyy hyvinkin helposti etenkin Mikeyn tai Leonardon tekemisiin, mutta ei koskaan epäröi auttaa perhettään tiukassa tilanteessa, ja kun hän jotain arvostaa, hän myös sanoo sen ylpeästi ääneen.

Olen aina pitänyt siitä, että vaikka Raphael on yleensä porukan fyysisesti vahvin jäsen, hänen äänensä ei yleensä ole möreä, vaan pikemmin tumman pehmeä, ja täten korostaa enemmänkin hahmon kyynistä ja aggressiivista luonnetta kuin valtavaa kokoa. Myös 2012-sarjassa Raphaelia näyttelevä Sean Astin antaa punakilpparille vivahteikkaan äänen, joka vahvistaa hahmon tunteita ja antaa niille lisäsävyjä. Kun kaikki tympii, Raphael ärisee tuskastuneena jopa puhuessaan, järkyttyessään kilpparin äänestä huokuu pelkoa tai kauhua tilanteen mukaan. Ja kun hahmo oikein kunnolla polttaa päreensä, Astinin ääni kantaa tämän raivohuudot loppuun asti.

Myös Raphael on kokenut uusimmassa tv-sarjassa muutamia perinpohjaisia muutoksia. Risestä paljastettiin jo etukäteen, että siinä Raphael olisi porukan johtaja Leonardon sijaan. Valta-asenteiden muutosta ei kuitenkaan aina edes muista, sillä Risen turtlet eivät suorita sankarointihommia läheskään jokaisessa jaksossa.

Satunnaisen johtajan lisäksi Rise-Raphael on muita turtleja neljä kertaa isompi kromosomimutantti, jolle on annettu veljiään vahvempi oikeudentaju ja simppelin hyväntuulinen luonne – hän jopa muuttuu hetkittäin lempeän mutta hömelön jättiläisen tropeeksi. Hahmon kuuluisa angstinen kyynisyys sekä aggression alla piilevät suuret tunteet ovat loistaneet poissaolollaan ainakin tähän mennessä, ja kohta ollaan jo sentään 1-kauden puolivälissä. Tälläkin Raphaelilla on tunteita perhettään kohtaan, mutta ei minkään tason henkisiä esteitä sanoa niitä ääneen. Myös itsellinen luonne on jäänyt pitkälti taka-alalle, sillä Raphael on tällä kertaa porukasta nimenomaan se, joka haluaa heidän kehittyvän tiiminä ja hymyilee kuin Hangon keksi, kun tavoite onnistuu.

Rise-Raphaelin ääni Omar Benson Miller on Risen nautittavimpia roolisuorituksia. Miller artikuloi roolissa hyvin nopeaan tahtiin ja antaa Raphaelille omantyylistään swagia. Roolityö on todella vivahteikas ja elävöittää hienosti Raphaelin jokaista repliikkiä. Millerin äänestä kuuluu massan lisäksi hahmon itsevarma luonne ja hyväntuulisuus, ja hän olisi varmasti osannut ottaa kaiken irti myös Raphaelin synkistä hetkistä, jos punakilpparille olisi niitä sarjassa annettu.

Ninjakilppareiden toiseksi nuorin Donatello on aivan yhtä timmissä kunnossa ja taitava taistelija kuin veljensäkin, mutta kiinnostunut enemmän tekniikasta ja tieteestä. Fiktion luomisessa on jo ikuisuuden ajan uskottu, että jos hahmo on yhden tieteenalan asiantuntija, on hän samalla kaikkien muidenkin. Donatellokin on pitkään ollut paitsi keksijä myös mekaanikko, tieteilijä sekä kemisti, hän osaa ohjata mitä vain sukellusveneestä moottoripyörään ja lentokoneeseen ja toimii tarvittaessa porukan lääkärinäkin. Myös 2012-sarjassa Donatello paitsi rakentelee ja korjaa, myös ylläpitää omaa laboratoriota, jossa hän pystyy tekemään lähes millaisia kokeita tahansa.

Jo ihka ensimmäisessä Turtles-sarjassa esiintynyt Rob Paulsen vaihtaa vuoden 2012 sarjassa punaisen huivin purppuraan. Veteraaninäyttelijän luonnollisen käheästä äänestä kuuluu hitusen verran ikä, mutta myös vuosikymmenten kokemus. Paulsenin roolitulkinta on uskomattoman monitahoinen ja äänen skaala yltää tilanteen mukaan vihaisesta murinasta järkyttyneeseen kirkumiseen. Niin tekniikkaan kuin kemiaan liittyvät jargoniat suontuvat nopeasti ja vaivatta, ja värkkäillessään kiinnostuksenkohteidensa kanssa Paulsen saa kilpparin innostuksen ja asiantuntijuuden kuulumaan myös äänestään.

Rise-Donatello on yhä se joukon superälykäs keksijä ja mekaanikko, joka väsää porukalle hienoimmat mahdolliset laitteet ja kulkuneuvot. Muutosta on kuitenkin tapahtunut hänenkin kohdallaan, sillä innokkaan ja hyväntuulisen Pelle Peloton -puuhastelijan sijaan Rise-Donatello on enemmänkin tyynen kyyninen sivukommentoija. Risen tekijät ovat selvästi langenneet sen kuluneen kliseen ansaan, jonka mukaan on hauskaa, jos tieteilijä on älykkään lisäksi vähän mielipuolinen. Täten hullua neroa edustavalla Rise-Donatellolla on hulluja suunnitelmia uraniumin hankkimisen varalle ja hän pitää itseään ryhmän aivoina niin vahvasti, että väittää suuttuessaan, ettei muu porukka olisi mitään ilman häntä (hän siis muistuttaa tavallaan sen uuden Ankronikan Pelle Pelotonta). Tylsän kliseisen lisäksi muutos harmittaa, koska keksijäluonteensa vuoksi Donatello esitetään yleensä ryhmän vähiten aggressiivisena jäsenenä, joka ratkaisee asiat mieluummin älyllä kuin raa’alla voimalla, ja hän jos kuka ymmärtää, mitä kauheuksia uraniumilla voi saada aikaan. Ydinvoimasymbolin edessä mielipuolisesti virnistelevä Donatello ei tunnu onnistuvan edes vitsinä, koska se on hahmolle niin epätyypillistä käytöstä. Rise-Donatello vaikuttaa ajoittain enemmän Baxter Stockmannilta kuin kilppariveljesten purppurajäseneltä.

Hullu tiedemies -kliseen lisäksi Rise-Donatellolle on rakennettu muutakin persoonaa, mutta suurin osa siitä jää kertomisen asteelle. Donatello väittää olevansa porukan hauskin jäsen ja rakastavansa tanssimista, mutta häntä ei koskaan näytetä tanssimassa tai tekemässä mitään, mikä saisi muut nauramaan. Häntä ei edes näytetä juuri koskaan hengailemassa pajallaan tai laboratoriossaan rakentelemassa laitteitaan, vaan yleensä vain esittelemässä niitä, joskus vieläpä varsin egoistiseen sävyyn.

Rise-Donatelloa näyttelevä Josh Brener antaa purppurakilpparille nörttinasaalin sijaan varsin matalan, jopa paksun äänen, jolla tämä kommentoi kyynisesti veljiensä toilailuja. On mukava yllätys, että muuten niin kliseisen tieteilijähahmon ääni ei vahvista klisettä entisestään, mutta jostain syystä Brener tuntuu puhuvan roolissa todella lujaa. Jopa vain hahmon puhuessa normaalisti ääni tuntuu tulevan hänen suustaan tarpeettoman kovalla volyymilla. En tiedä, onko äänen määrällä vain haluttu vahvistaa hahmon kyynisyyttä, mutta omaan korvaani hahmo kuulostaa lujan äänensä takia lähinnä tarpeettoman vihaiselta.

Mutanttikilppariveljesten rakastettava kuopus Michelangelo on aina ollut porukan rento hulluttelija, ja kun kilppariveljeksistä on ryhdytty tekemään Mikeyn kaltaisia humoristisempia hahmoja, oranssikilpparia on puolestaan muutettu entistä lapsellisemmaksi. 2012-Mikey on hyvin söötti ja älyttömän hauska hahmo, joka heittää sarjatulella läppää, mutta on henkisesti lähempänä viisivuotiasta kuin teini-ikäistä. 2012-sarjan Mikeyn ääni Greg Cipes vie vauhdikkaalla tulkinnallaan hahmon henkisen nuoruuden vielä pitemmälle. Roolisuoritus ei kuitenkaan kuulosta keinotekoiselta tai väkisin väännetyltä ”aikuinen mies näyttelemässä lasta”-yritelmältä, vaan Cipesin nasaalin koominen ääni on täynnä vilpitöntä lapsenomaista intoa, hämmästystä ja riemua. Ja energiaa hänessä riittää vaikka muille jakaa.

Rise-Michelangelo ei ole yhtä ylilapsellinen kuin 2012-versio, mutta niin moni hänen tunnetuista luonteenpiirteistään on laajennettu muille kilppareille, että ei oikein enää tiedä, mitä hahmosta on jäljellä. Tämäkin Mikey tykkää pitsasta ja skeittaamisesta ja sanoo lämpimät tunteensa estoitta ääneen, mutta niin tekevät veljensäkin. Hän on hyväntuulinen ja suloinen, mutta ei mikään erityisen hömelö pelleilijä tai jatkuvasti vitsejä laukova tunnelmannostattaja, jonka rinnassa sykkii kultainen sydän. Ja koska tässä sarjassa turtlet eivät ole vielä kertaakaan joutuneet pelottavaan vaaratilanteeseen, ei Mikey ole päässyt vielä näyttämään kynsiään perhettään raivoisasti puolustavana nuorimmaisena.

Rise-Mikeytä näyttelevä Brandon Mychal Smith on roolissa sympaattinen ilmestys. Myös hän saa hahmonsa kuulostamaan nuorelta vaikuttamatta nololta tai keinotekoiselta. Hän revittelee kunnolla aina kun saa siihen tilaisuuden ja vaikka kirkuu tarvittaessa, mutta hahmon räikeät hetket ovat etenkin vuoden 2012 sarjaan verrattuna niin vähissä, että hänen irrottelevampaa äänityöskentelyään ei pääse kuulemaan kovinkaan usein.

Vuoden 2012 TMNT-sarja alkaa viattoman hyväntuulisena seikkailupelleilynä, mutta lähtee ensimmäisen kauden jälkeen niin syville urille, että muutamaa sarjan jaksoa en halua nähdä toista kertaa. Se pistää hahmonsa koville kerta toisensa jälkeen, mutta antaa asiaankuuluvan arvon myös asioista toipumiselle. Hahmoista etenkin päänelikkoon on panostettu: heidät erottaa vaivatta toisistaan niin persoonien kuin äänten perusteella, heidät ehtii viiden tuotantokauden aikana oppia tuntemaan hyvin ja heihin kiintyy syvästi, kun seuraa heidän selviytymistään yhä suurempien vastusten kynsistä.

Myös Rise of the Teenage Mutant Ninja Turtles on monilta osin ihan kiva ja innovatiivinen sarja, jonka läppä osuu aika ajoin täysillä maaliin. Hahmokäsikirjoituksensa puolesta sarja on kuitenkin raikkaan uudistuksen sijaan lähinnä surullinen esimerkki siitä, että teosta uudistettaessa sen pääytimestä on säilytettävä jotain. TMNT-tuoteperheen sydämeen kuuluu se, että Leonardon, Raphaelin, Donatellon ja Michelangelon ydinolemus sisältää tiettyjä luonteenpiirteitä. Risen Leonardo ei ole vastuuntuntoinen johtaja, joka on alati huolehtimassa perheensä turvallisuudesta. Risen Raphael ei ole suuret tunteet sisälleen piilottava yksinäinen susi, joka haluaa ladella omat sääntönsä. Risen Donatello ei ole hyväntuulinen värkkäilijä, joka suunnittelee kaikkea muuta kuin maailmanvalloitusta. Risen Michelangelo ei ole enää se porukan vitsejä tehtaileva pizzarakastaja, koska he ovat kaikki sellaisia.

Tästäkin sarjasta voi nauttia täysin rinnoin jos kyseiset muutokset eivät haittaa, mutta itse huomaan sarjaa katsoessani kaipaavani jatkuvasti sitä, kun kilppariveljekset erottaa toisistaan muunkin kuin huivinvärin perusteella.

Explore posts in the same categories: Joulukalenteri, TV-sarjat, USA, Vertailu

Avainsanat: Ben Schwartz, Brandon Mychal Smith, Dominic Catrambone, DuckTales, Greg Cipes, Jason Biggs, Josh Brener, Mirage Studios, Nickelodeon, Omar Benson Miller, Rise of the Teenage Mutant Ninja Turtles, Rob Paulsen, Sean Astin, Seth Green, Teenage Mutant Ninja Turtles, Teenage Mutant Ninja Turtles (1987), Teenage Mutant Ninja Turtles (2012)

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.