Uusinta uutta: Viidakon veijarit

Suomessa dubbauksista ei yleensä suuremmin pidetä melua, vaikka dubit tehdään pieteetillä ja niitä katsoo suuri yleisö. Juuri Suomen ensi-iltansa saanut animaatioelokuva Viidakon veijarit (2017) rikkoo hiljaisuutta hauskasti lyhyillä esittelypätkillä, joissa suomenkieliset äänet pääsevät esille. Mutta millainen itse leffa on?

Elokuva perustuu samannimiseen tv-sarjaan (Les As de la jungle, kirjaimellisesti Viidakon ässät), joka on pyörinyt vuodesta 2011 lähtien. Viidakon veijarit on pingviini tiikeri Maurin johtama sankarijoukko, joka ratkoo pulmia ja ylläpitää rauhaa viidakossa. Sarja ei ollut minulle tuttu ennen elokuvan näkemistä, mutta kärryillä pysyy näppärästi myös täysin ummikkona.

Leffa esittelee Maurin äidin Natashan johtaman edellisen sukupolven sankarikaartin, jonka vanha vihollinen palaa kuvioihin tavoitteenaan tuhota koko viidakko. Peruskuvio pahiksen päihittämisestä saa mukavasti lihaa luiden ympärille kahden sankarisukupolven erimielisyyksistä. Sankaruuden vaarat tunteva Natasha ei halua jälkikasvunsa seuraavan jalanjäljissään, mutta Mauri uskoo vakaasti pelastajien tarpeeseen ja opettaa myös poikaansa Junioria taistelemaan. Voimien yhdistäminen roistoa vastaan ei suju tuosta vain, kun veteraanit hoitaisivat vanhat kaunansa mieluummin itse.

Odotin ranskalaistuotannolta astetta rankempaa huumoria kuin perus-Hollywood-pläjäykseltä, ja leffassa onkin muutama uskaliaampi vitsi. Etupäässä Viidakon veijarit kuitenkin nojaa vinkeään tilannehuumoriin, joka puree hyvin myös aikuiskatsojaan. Yllättäen kaikkein tuntuvin ero jenkkiläisiin animaatiotuotantoihin taisi olla se, ettei yksikään hahmo ollut elokuvassa pelkästään vitsin kohteena, vaan kaikki kantoivat osansa sekä draamasta että huumorista.

Viidakon veijareiden 3D-animaatio on todella kaunista, ja etenkin tekstuurien aitous teki vaikutuksen. Sitä suuremmalla syyllä harmittaa, että laajakuvat tapasivat pikselöityä ainakin isolla kankaalla. Viidakosta ei onneksi ole tehty mitään parodiaversiota ihmismaailmasta, vaikka jonkin verran rinnastuksia mukana onkin. Populaarikulttuuriviittaukset eivät aina osu maaliin, muttei niitäkään ole vitsaukseksi asti. Kieltämättä on höpsöä, että samassa viidakossa eleskelee kaikenkarvaisia otuksia sarvikuonoista koaloihin, muttei sillä ole kokonaisuuden kannalta väliä.

Pekka Lehtosaaren ohjaama dubbaus pelittää hienosti, ja tv-sarjasta tutut äänet ovat palanneet vanhoihin rooleihinsa. Petri Hantun Mauri kuulostaa enemmänkin perustallukalta kuin kovaksikeitetyltä toimintasankarilta, mikä sopii prikulleen hahmon rentoon ja ystävälliseen persoonaan. Katja Sirkiä tuo Natashasta hyvin esiin sekä äidillisen että kovapintaisen puolen, vaikka olisi kyllä ollut mielenkiintoista korostaa castauksessa enemmän hänen ikäänsä ja kypsyyttään Mauriin verrattuna.

Tiikeriperheen kuvio tuo leffan ytimeen tunnesisältöä ja tarjoaa tv-sarjan katsojille uuden puolen hahmoista. On jotenkin hirmu hellyttävää, että pingviini Mauri ja tiikeritetra Juniori ovat alkuperästään huolimatta täysiverisiä tiikerisotureita, joiden sankaruutta viidakko kunnioittaa.

Porukan keksijä Viltsu ja aurinkoinen Pauliina-lepakko osuvat suomeksi hyvin lähelle alkuperäisääniä. JP Salon ärinä luo hauskan kontrastin karskin kummituseläimen piskuiseen kokoon, ja Sanna Majuri tuo Pauliinaan juuri sopivasti teatraalisuutta. Joukon muskelina toimii väkivahva mutta lapsekas Mikke-gorilla, jonka suomiääni Markus Bäckman poikkeaa täyteläisellä äänellään kovasti pingottuneesta alkuperäisnäyttelijästä. Se on ainakin omaan korvaani miellyttävämpi ja istuu mukavasti Miken yksinkertaiseen mutta välittömään luonteeseen. Sankareiden tukijoukkoina toimii sympaattinen sammakkokaksikko Allu (Tero Koponen) ja Patu (Aku Laitinen).

Äänipuolen nautinnollisinta antia taitaa kuitenkin tarjota Tuukka Leppänen pahana Igor-koalana. Leppäsen pehmeä sävy sopii erinomaisesti päällepäin sulavalle hahmolle, jonka läpimätä luonne on täysi vastakohta miellyttävälle äänelle. Igoria katsellessa miettii jatkuvasti, että onpas kaamea jätkä – mutta niin karismaattinen!

Tv-sarjaan perustuvat elokuvat ovat hankalia tapauksia. Niiden on myytävä itsensä yleisölle, joka ei tunne lähdemateriaalia ennalta, mutta tarjottava jotain uutta ja näkemisen arvoista myös sarjan katsojille. Siinä tehtävässä Viidakon veijarit onnistuu. Sillä ei ole taakkanaan niin paljon mytologiaa kuin vaikkapa vuoden 2017 My Little Pony -elokuvalla, ja se tuo mainiosti esille sarjan parhaan puolen eli rakastettavat hahmot.

Ironiaa ja parodiaa näkee nykyään niin paljon, että tällaisen vilpittömän seikkailun katselee ihan mielellään. Viidakon veijarit ei kenties ole erityisen ihmeellinen animaatioleffa, mutta tarjoaa mukavasti vauhtia ja hyvää mieltä. Myös dubbauksen kulisseihin sukeltavia videoita olisi ihana nähdä tulevaisuudessa muistakin elokuvista!

Explore posts in the same categories: dubbaus, Elokuvat, Ranska, Suomi, Uusinta uutta

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: