Kilppariburgeria! TMNT (2014) & TMNT: Out of the Shadows

Neljästä renessanssitaiteilijoiden mukaan nimetystä antropomorfisesta kilpikonnasta kertova Teenage Mutant Ninja Turtles on yksi nykyajan tunnetuimpia populaariviihteen tuoteperheitä. Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin yksiosaisena parodiasarjakuvana alkanut konsepti nousi supersuosioon 80-luvun loppupuolella, ja teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista on tehtailtu läjäpäin tv-sarjoja, kuusi elokuvaa, useita eri sarjakuvia, pelejä ja rajattomasti leluja. On suorastaan ihme, ettei ninjakilppareista ole Afurekossa kirjoitettu (no niin Nits) vielä ollenkaan, sillä kasvoimme 80-luvun piirrossarjan sekä 90-luvun leffatrilogian parissa, ja vanhoista NES-peleistä satuimme omistamaan sen paremman.

Puute korjataan lopulta, mutta versiolla, josta en ikinä uskonut kirjoittavani.

Pieniä juonipaljastuksia luvassa molemmista elokuvista!

Viime vuosikymmenen vaihteessa TMNT-fanikunnassa kuohui useammankin kerran. Vuonna 2009 Nickelodeon osti kaikki TMNT-oikeudet ja ilmoitti tuovansa uuden kokopitkän Turtles-elokuvan markkinoille. Vuotta myöhemmin monilla alkoivat hälytyskellot soida, kun surullisenkuuluisasta Transformers-leffasarjasta tunnettu Michael Bay varmistui yhdeksi tuottajista, etenkin kun vuonna 2012 hän vihjaili turtlesien olevan avaruusolentoja uudessa elokuvassa. Näin ei onneksi käynyt, ja Teenage Mutant Ninja Turtles näki lopulta päivänvalon vuonna 2014, reilusti alkuperäissuunnitelmia myöhemmin.

Ja olihan se aika hämmentävä tapaus. Turtlesien lisäksi mukana on April O’Neil ja työkaverinsa Vern, mestari Tikku sekä pääpahis Silppuri Jalkaklaaneineen. Hahmojen taustatarinaa on kuitenkin pistetty kunnolla uusiksi jopa TMNT-standardeilla: Turtlesit sekä mestari Tikku olivat koe-eläiminä kuuluisalle mutageenille, jota Aprilin isä kehitti kollegansa Eric Sacksin kanssa. Laboratorio kuitenkin tuhoutui tulipalossa, mutta pienen Aprilin onnistui pelastaa koe-eläimet ja laskea ne vapaaksi. April ja pelastamansa eläimet kohtaavat 15 vuotta myöhemmin, mutta pian paljastuu, että Sacksilla on ollut ilkeät tarkoitusperät mutageenille aina sen suunnitteluajoista lähtien.

Vaikka juoni on kohtuullisen koherentti, siinä on lukuisia eriskummallisia ratkaisuja. Suurin osa läpästä on väkinäistä, Sacksin motiivi teoilleen on suoranaisen olematon ja hänen evil master planinsa on vain typerä. Turtlesien näyttelijöiden mukaan elokuvasta kuvattiin useita eri versioita, sillä kuvaustiimille ei vielä ollut täysin selvää, minkä tyylinen elokuvasta haluttiin. Ensimmäiset testinäytökset menivät ilmeisesti sen verran huonosti, että elokuvaan tehtiin viime hetken muutoksia ja lisäkuvauksia. Sacks ja Silppuri ovat selvästi olleet alun perin yksi ja sama henkilö, mutta jostain syystä heistä on tehty kaksi eri hahmoa lopulliseen versioon, mikä tekee Sacksista liki tarpeettoman ja vie leijonanosan Silppurin ruutuajasta. Uuden taustan myötä tarinan Japani- ja ninjajutut tuntuvat lähinnä irrallisilta. Lisäksi budjettirajoituksista johtuen itse turtlesit näkyvät vain noin kolmasosan ajan elokuvasta – se onkin enemmän Aprilin kuin ninjakilpparien tarina. Myös tyyliratkaisut jakavat mielipiteitä, kuten väkinäinen pervohuumori ja koskettavan tunnelman pilaavat vitsit. Oma huumorintajuni ylittyi viimeistään konekivääreillä ampuvien ninjasotureiden aikana.

Hieman yllättäen Leonardo, Donatello, Raphael sekä Michelangelo ovat elokuvan onnistunein elementti. Ninjakilpikonnien kasvosuunnittelu herätti yleisössä närää, mutta heidät erottaa vaivatta toisistaan ja heillä kaikilla on runsaasti pukeutumiseen liittyviä yksityiskohtia. Hahmojen tyypilliset luonteenpiirteet on säilytetty, ja vähäisestä ruutuajasta huolimatta kaikkien persoona tulee selkeästi esiin. Päänelikon välinen kemia toimii kuin tauti, ja etenkin raju Raphael saa paljon huomiota. Kaikkien mielestä elokuvan paras kohtaus on se, missä hississä matkaavat turtlesit päätyvät beatboxaamaan yhdessä ajan tappamiseksi.

Kaikesta huolimatta elokuva tuotti sen verran hyvin, että kaksi vuotta myöhemmin seurasi jatko-osa.

Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows yrittää kovasti paikkailla edeltäjänsä möhläyksiä ja luovia vapauksia. Lähes kaikki ensimmäisen elokuvan näyttelijät palaavat rooleihinsa, ja hahmokaartiin liittyvät myös Krang Technodrome-sotakoneineen, Casey Jones sekä fanien rakastama pahisduo Rocksteady ja Bebop, joita ei oikeusongelmien vuoksi aikanaan saatu Secret of the Ooze -elokuvaan. Myös vain lyhyesti ensimmäisessä elokuvassa vilahtanut tiedemies Baxter Stockman on paljon suuremmassa osassa.

Vaikka tarina alkaa selvästi jo kärsiä hahmojen määrästä, on kööri saatu sidottua yhteen isoon juoneen melko luontevasti. Turtlesit pohtivat itseään ja paikkaansa maailmassa samaan aikaan, kun aivoalieni Krang houkuttelee vankilasta karanneen Silppurin kokoamaan hajonneen teleportaatiolaitteensa, jotta pääsisi sotakoneineen Maan ulottuvuuteen valtaamaan planeetan. Krangilta saamallaan mönjällä Silppuri pestaa öykkärit Rocksteadyn ja Bebopin avustamaan suunnitelman toteuttamisessa, ja duoa jahtaava nuori poliisi Casey Jones joutuu vastahakoisesti liittymään ninjakilppareiden ystäväpiiriin.

Että voi joku tykätä pitsasta ❤

Elokuvasta näkee, että ohjaajan pestiin vaihtunut Dave Green on selvästi itse pesunkestävä TMNT-fani, joka on halunnut tehdä kunnollisen ja faneja kiinnostavan TMNT-elokuvan. Tämä onnistuu aika ajoin: monia ensimmäisen osan tyhmiä juttuja on poistettu ja monia kivoja juttuja on korostettu entisestään. Harmi vain, että jatko-osassa on myös paljon uusia tyhmiä juttuja. Vaikka Rocksteady ja Bebop eivät ole koskaan olleet vakavimmasta päästä, kaksikon vessaläpäntäyteinen huumori iskee parhaiten lähinnä 5-vuotiaisiin. Faneja ei myöskään miellyttänyt, että oman käden oikeuden jakajana tunnettu Casey on muutettu virkavallan edustajaksi, eikä Caseyn ja Raphaelin ystävyydestä ole tietoakaan – tuttu kypärä ja lätkätaidot ovat sentään yhä tallella. Virkavalta on muutenkin lähinnä outo ja kliseinen vitsi.

Lisäksi hahmoja ja tapahtumia täyteen ängetty juoni yksityiskohtineen ei vaikuta aina erityisen sulavalta. Monet tarinankuljetukseen liittyvät ratkaisut tuntuvat aivan liian monimutkaisilta ja väkisin väännetyiltä, jotka olisi voinut helposti toteuttaa yksinkertaisemmin. Turtlesit saavat suurimman osan pahisten suunnitelmaa koskevista tiedoista pelkästään Donatellon laitteilla, etenkin tietokoneella, jonka tasoista ei löydy edes Pentagonista – puhumattakaan, että se olisi kyhätty viemäriin salaa ihmiskunnalta. Elokuvassa on pienempiäkin ihmetyksenaiheita – Turtlesit esimerkiksi käyttävät päiväsajan treenaten viemärissä seuraavan yön partiointeja varten, mikä nostaa väkisinkin esiin yhden loogisuuskysymyksen…

MILLOIN TE NUKUTTE??

Onnistuin melkein loksauttamaan leukani lattiaan, kun satuin aikanaan näkemään yhden elokuvan lukuisista promoista, jossa on kummallinen Suomi-viittaus. Ihme kyllä, ohimenevä vitsi on päätynyt myös elokuvaan asti. Läppä pohjautuu englantia puhuvien hämmennykselle sanojen ”Finnish” ja ”finish” samankaltaisuudesta, mutta on silti torin arvoinen suomalaisille TMNT-faneille. Voisin kuitenkin vannoa, että Rocksteadya näyttelevä Sheamus sanoo pian myöhemmin ”Hi”-repliikkinsä hämmentävän suomalaisella korostuksella…

Torille? Torille!

Yksi suurimmista kompastuskivistä liittyy kahden pääpahiksen suhteeseen (pun intented). Molemmilla on elokuvassa melko vähän ruutuaikaa, etenkin Krangilla, joka vilahtaa vain alun diili-kohdassa sekä loppurähinässä, ja käyttää lyhyen ensiesiintymisensä lähinnä selittäen suunnitelmansa niin nopeasti kuin pystyy. Ensihämmästyksestä selvittyään Silppuri hyväksyy Krangin ehdotuksen liki välittömästi ja ilmeenkään värähtämättä, ja oikeasti uskoo loppuun asti, että toisen ulottuvuuden lonkerohirviö aikoo toteuttaa lupauksensa ja hallita Maata tämän kanssa yhdessä. Ei tarvitse arvata, miten siinä loppujen lopuksi käy. Hahmojen välille ei ehdi muodostua minkäänlaista kemiaa tai jännitettä, luottamuksesta puhumattakaan, mutta ainakin Silppuri oli hahmoista ainut, joka sai Krangin lonkerolimat naamalleen.

Yllättäen Rocksteady ja Bebop ovat tehokas vastapaino Silppurin ja Krangin huteralle yhteistyölle. Siinä missä Krang ja Silppuri ovat hädin tuskin tavanneet, Rocksteadysta ja Bebopista huokuu alusta alkaen, että he ovat hyvät ystävät. Pahiksille yleinen luottamuksenpuute loistaa poissaolollaan, kun öykkärikaverukset istuvat vakipaikassaan ja suunnittelevat hyväntuulisena suuria yhteisen tulevaisuuden varalle. Vielä eläimiksi muututtuaan kumpikaan ei koskaan yritä pettää toisen luottamusta, vaan heidän välillään on alusta loppuun asti kestävää, jopa liikuttavaa solidaarisuutta ja ystävyyttä. Suurten tunteiden ystävänä olisin kaivannut elokuvaan uhkaavaa kohtausta, jossa hahmot olisivat oikeasti joutuneet olemaan huolissaan toisistaan, mutta kaikkea ei voi saada, etenkään K-12-elokuvassa.

Syvien tunteiden äärellä ovat myös itse turtlesit, mikä on selvästi yksi niistä oikeista asioista, joita Green on halunnut korostaa. Kun April oli ensimmäisen elokuvan varsinainen päähenkilö, jatko-osa on selvästi pyhitetty nimihahmoille. Kaikkia heitä kalvaa enemmän vai vähemmän näkyvästi, etteivät he ole voineet astua julkisuuteen, vaikka pelastivat rakkaan kotikaupunkinsa ensimmäisessä elokuvassa, vaan kunnia teosta on yhteisen sopimuksen myötä annettu Vernille. Ihmisten pariin kaipaa etenkin nuorimmainen Mikey, joka karkaa alussa Halloween-paraatin sekaan, koska se on ainut aika vuodesta, kun heidän ulkomuotonsa ei herätä mitään huomiota (lyön vetoa, että tässä on viittaus lempijaksooni vanhasta Turtles-piirrossarjasta!).

Tunteita sekoittaa entisestään Krangin Silppurille antama mönjä, joka pystyisi muuttamaan Turtlesit täysin ihmismuotoon. Kun Turtlesit joutuvat näyttäytymään päivänvalossa kiperässä tilanteessa, vihamielinen reaktio todella iskee heidän tunteisiinsa ja asiasta jopa keskustellaan jälkeenpäin. Mestari Tikku näyttäytyy varsin lempeänä mentorina ja isähahmona, joka opastaa ja lohduttaa, mutta ei määräile tai hallitse kasvatettaviaan. Sensein tuki on erittäin tärkeää etenkin Leonardolle, joka kokee paineita ryhmänjohtajan pestistään eikä uskalla antaa tilaa muiden mielipiteille ja erikoisvahvuuksille, vaikka juuri se repii ryhmää hajalle. Hän oppii lopulta kunnioittamaan muiden eroavaisuuksia, ja kun elokuvan tärkein päätös koittaa, antaa Leonardo päätäntävallan täysin veljilleen ja lupaa seurata perässä, oli päätös mikä vain.

Ensimmäisen elokuvan ohjaaja Jonathan Liebesman selvästi vierastaa puhtaasti liikuttavia kohtauksia, ja elokuvassa onkin ärsyttävän monta kohtaa, joihin on pedattu uskomaton määrä suuria tunteita, mutta jotka kaikki pilataan typerällä loppukevennyksellä. Esimerkiksi hetki, jossa April tajuaa, että kohtaamansa ninjakilpparit ovat ne kilpikonnat, jotka hän itse aikanaan nimesi ja pelasti tulipalosta, olisi kuulunut päättyä liikutuksenkyyneliin, mutta sen sijaan kuvataan hänen kämppiksensä hölmöä reaktiota tilanteeseen.

Jatko-osassa loppukevennysten määrä on vain murto-osa ensimmäiseen verrattuna, ja myös kiusaannuttavasta pervohuumorista on luovuttu kokonaan. Kaikki vitsit eivät osu maaliinsa, mutta elokuvassa on muutama aivan mahtavan onnistunut läppä, jotka sopivat tuoteperheen tyyliin täydellisesti. Mukana on myös ihastuttavia pieniä hetkiä, jotka saattavat helposti mennä ohi, mutta joista huomaa, miten paljon yksityiskohtiin on panostettu – loppupuolella Leonardo esimerkiksi varmistaa korkeita pudotuksia pelkäävältä Raphaelilta, että hän varmasti uskaltaa tehdä vaarallisen hypyn. Varsin suloinen on myös hetki, kun veljekset tekevät riidan jälkeen sovinnon kunnioittamalla avoimesti toistensa vahvuuksia, joita aiemmin väheksyivät.

Uusimmissa TMNT-elokuvissa Turtlesit toteutettiin ensimmäistä kertaa motion capture -tekniikalla, ja Michelangelon, Donatellon ja Raphaelin motion capture -näyttelijät toimivat myös hahmojen ääninäyttelijöinä. Ensimmäisessä elokuvassa Leonardon äänen teki Johnny Knoxville, jatko-osassa hahmon motion capture -näyttelijä Pete Ploszek tekee myös äänen.

En tiedä kuinka yleistä on, että sama näyttelijä tekee sekä motion capturen että äänen, mutta melko mielenkiintoista on, että kukaan Turtlesien näyttelijöistä ei näyttele hahmoa täysin omalla äänellään. Äänityyleillä on selkeästi haluttu korostaa hahmojen tunnetuimpia luonteenpiirteitä, mutta ne tukevat myös joka hahmon ainutlaatuisuutta, ja myös äänten ansiosta heidät erottaa toisistaan helposti. Jeremy Howard antaa Donatellolle tyypillisen nasaalin ja korkeahkon nörttiäänen, mutta onneksi ei äidy kiljumaan enää jatko-osassa. Shameless-sarjasta tunnettu Noel Fisher tekee Michelangelosta rakastettavan ja hyväsydämisen höntin rennolla äänellään ja puhetavallaan.

Raphael on jälleen porukan aggressiivisin ja napit herkästi vastakkain Leonardon kanssa. On kuitenkin mukava yllätys, että näyttelijänsä Alan Ritchson ei tee hahmolle möreintä mahdollista ääntä, vaan uhkaavan tumman ja varsin pehmeän. Leonardon Knoxvillen ja Ploszekin matalat äänet muistuttavat yllättävän paljon toisiaan, ja etenkin Ploszekin äänessä kuuluu johtajan vakautta ja viisautta. Plussana kaikki kilpparinäyttelijät lausuvat sanan ”sensei” ihanan korrektisti.

Mestari Tikun äänen tekee molempiin elokuviin Tony Shalhoub, jolta luonnistuvat taitavasti niin lempeät hetket kuin taisteluhuudot. Krangin roolissa örisee matalasta äänestään tunnettu Brad Garrett, joka tuo puheeseen myös hauskasti sävyjä. Rocksteadya ja Bebopia näyttelevät Sheamus ja Gary Anthony Williams tekevät mukavasti hieman erityyliset äänet ja puhetavat hahmojensa ihmis- ja eläinversioille, mutta ne tunnistaa silti vaivatta samoiksi hahmoiksi. Kuriositeettina mainittakoon myös, että Verniä näyttelevä Will Arnett tekee myös äänirooleja ja on yksi Netflixin originaalisarja BoJack Horsemanin tuottajista sekä nimihahmon ääni.

Suurin elokuviin liittyvä yllätys oli kuitenkin Out of the Shadowsin musiikki. Transformers-soinnuista tunnettu Steve Jablonsky on loihtinut elokuvaan uskomattoman kaunista ja monitahoista musiikkia, jossa pääsevät oikeuksiinsa niin vasket kuin jouset. Brian Tylerin ensimmäiseen elokuvaan tekemä musiikki on myös komeaa kuunneltavaa, mutta Jablonskyn sävelet veivät minulta täysin jalat alta, ja vielä viikkojen jälkeenkin kuuntelen levyä aivan kikseissä. Säälikseni suosikkiraitani löytyy itse elokuvasta vasta lopputeksteistä, vieläpä varsin karsean remixin jälkeen.

Vuoden paras musaostos 5/5

Ensimmäisellä katsomiskerralla en pitänyt uusista TMNT-elokuvista juuri yhtään, koska huonot puolet söivät hyvät puolet sitä mukaa kun niitä tuli. Onneksi burgerimestari Arana mainitsi, että oli pitänyt itse päänelikon toteutuksesta, ja jonkun aikaa sitä muisteltuani päätin palata elokuvien pariin uudestaan. Loppujen lopuksi kumpikin on kaukana täydellisestä, ja niiden tyhmimmät jutut ovat todella tyhmiä (ninjajuttuja EI opita kuvakirjasta, ja ihmisillä EI ole jotain tiettyä eläinesi-isägeeniä DNA:ssaan, jonka voi avaruusmönjällä kutsua esiin) jotka olisi ollut helppo sivuuttaa paljon järkevämmillä vaihtoehdoilla.

Myöskään kaikki näyttelijäsuoritukset eivät loista positiivisesti. Aprililla on ihanan tärkeä ja toiminnallinen osa molemmissa elokuvissa, mutta Megan Fox vetää kaiken läpi lähes aina samalla ilmeellä, ja äänikin löytyy kummallakin kerralla vasta puolivälissä. Sacksin näyttelijä William Fichtner hakee roolissaan varmaankin vähäeleisen kylmäkiskoista, mutta minulle se näyttää vain häpeän aiheuttamalta luovuttamiselta. Jatko-osassa Baxter Stockmania näyttelevä Tyler Perry sopii rooliin hyvin, mutta hänellä ei ole juuri aikaa hahmon kehittämiseen, ja hahmo jää lähinnä hullun tiedemiehen kliseeksi.

Molemmista elokuvista löytyi kuitenkin myös sydäntä, etenkin toisesta osasta, ja elokuvia varten on kehitetty vaikuttavasti motion capture -tekniikkaa entisestään. Niitä katsoessa vaan miettii pakostakin, että jos ne olisi tehty ilman kaikkia niitä tyhmiä juttuja, ne olisivat olleet aivan uskomattoman hyviä. Ne ovat kuitenkin kelpo lisä jo valmiiksi hulvattomaan TMNT-tuoteperheeseen, ja sain niiltä enemmän kuin alun perin odotin – ja lisäksi yhden elämäni parhaimmista musakokemuksista.

Toinen osa valitettavasti tuotti sen verran edeltäjäänsä vähemmän, että kolmatta osaa on tuskin luvassa, vaikka sellaista selkeästi pohjustettiin. Leonardo, Donatello, Raphael ja Michelangelo ovat kuitenkin kestäneet aikaa niin hyvin, ettei liene kuin ajan kysymys, ennen kuin näemme heidät jälleen television lisäksi valkokankaillakin.

 

Explore posts in the same categories: Elokuvat, Pohdintaa, Syväluotaus, USA

Avainsanat: Alan Ritchson, BoJack Horseman, Brad Garrett, Brian Tyler, Dave Green, Gary Anthony Williams, Jeremy Howard, Johnny Knoxville, Jonathan Liebesman, Kevin Eastman, Megan Fox, Michael Bay, Netflix, Nickelodeon, Noel Fisher, Pete Ploszek, Peter Laird, Shameless, Sheamus, Steve Jablonsky, Teenage Mutant Ninja Turtles, Teenage Mutant Ninja Turtles 2014, Teenage Mutant Ninja Turtles II: The Secret of the Ooze, Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows, Tony Shalhoub, Transformers, Tyler Perry, Will Arnett, William Fichtner

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.