Lööpissä: Tuhannen tuhatta dubbiroolia!

Afureko-blogi täyttää tänään kuusi vuotta! Tällä viikolla pidetään myös toisen kerran Popcult Helsinki, jossa pidämme jälleen kerran ohjelmaa. Viime vuoden Popcultissa vieraili pitkän linjan dubbausveteraani Jarmo Koski, jota jututimme myös blogiimme. Tässä ovat haastattelumme hedelmät!

Miten päädyit näyttelijäksi?

Koski: Esiinnyin ensi kertaa 50-luvulla kuusivuotiaana standup-koomikkona. Siskoni olivat järjestämässä Otavan henkilökunnan lapsille pikkujouluja, ja kun heiltä loppui ohjelma, he pistivät minut lavalle standup-koomikoksi. Olin seitsenlapsisen perheen nuorin ja hauskutin aina perhettäni, minulla oli yleisöä riittämiin. Niihin aikoihin radiosta tuli sellainen Kaalimaan Myyrä, joka oli [käheällä äänellä] sellainen käheä ukko, joka puhui sellaisia hassuuksia, [normaalilla äänellä] imitoin sitä muutaman minuutin, ehkä kymmenenkin jopa, ja se saavutti suuren suosion. Siitä lähti näyttelijän ura!

Sen jälkeen olin tietenkin kaikissa koulunäytelmissä. Aikanaan tulin Helsinkiin, jossa minua pyydettiin Ylioppilasteatteriin – jostain syystä minun ei tarvinnut pyrkiä. Sitten pyrin Teatterikouluun ja pääsin kokeiden loppuvaiheeseen asti, jolloin minulle sanottiin, että mene suoraan ammattiin, ei koululla ole sinulle mitään opetettavaa. Kärvistelin sitten opettajakorkeakoulussa vuoden, mutten koskaan valmistunut sieltä. Minulle tarjottiin paikkaa Ahaa Teatterista, jonne sitten jäin.

Miten sitten päädyit tekemään äänirooleja?

Koski: Ahaa Teatterin jälkeen sain kiinnityksen Helsinkiin – Ahaa oli silloin Tampereella ja kiersi ympäri Suomea, kuten se tekee vieläkin. Sehän on nukketeatteri, joten jouduin jo käyttämään ääntä aika monipuolisesti. Yhdessäkin roolissa näyttämöllä oli yhtä aikaa viisi nukkea, kollegat liikuttivat niitä joissain kohtauksissa, kun ne olivat kaikki yhdessä. Sieltä sitten pyysivät Yleen.

Muistatko yhtään, mihin aikaan aloit tehdä äänitöitä?

Koski: Kirjoitin vuonna 1970, joten se on varmaan ollut ’71 tai ’72. Olinhan myös ollut sivutöissä Anttilan Tennispalatsin tavaratalossa kuuluttajana. Koppini oli alakerrassa portaiden alla. Tennispalatsissa oli aina viidentoista minuutin tarjouksia joulunaikaan, ja kun sain aamulla ne tarjoukset, katsoin oikein piruuttani, että tämä on yläkerrassa ja tämä alakerrassa, laitanpa ne peräkkäin. Siellä ne sitten kolisivat rappuja ylös alas. Olin vähän ilkeä, mutta jotainhan piti tehdä huvittaakseen itseään.

Yksi Kosken varhaisista dubbaustöistä on Nikke Knatterton -etsiväsarjan kertoja.

Yksi Kosken varhaisista dubbaustöistä on Nikke Knatterton -etsiväsarjan kertoja.

Mitä silloin ajattelit ääninäyttelemisestä verrattuna lavanäyttelemiseen?

Koski: Kiinnostavaa, varsinkin kuunnelmissa. Minusta se on vieläkin hiton hieno laji. Siinä pitää saada kaikki tunnelma ja mielenliikkeet välitettyä vain äänellä, ei ole keho apuna, ei ole puvustus eikä lavastus, ei mikään. Se on myös haastavaa kuulijalle, joka saa rakentaa sen interiöörin, eksteriöörin ja ulkonäönkin peräti. Sitä huomaa yhtäkkiä, että äänellä ilmaistaan aika paljon. Toisaalta taas on hauskaa, jos on valtavan isokokoinen tyyppi, [hassulla äänellä] jolla onkin sitten hirveän pieni ääni.

Teit tosiaan ensin nimenomaan kuunnelmia. Millaista se oli? Popcultissa kerroit, että niitä mentiin tekemään ihan ulos.

Koski: Joo, se oli kyllä hyvä vaihe. Kun kuunnelma tapahtui metsässä, niin mentiin maastoon ja kuljettiin metsissä, linnut laulelivat mitä laulelivat ja kun lentokone tuli, laitettiin tietysti poikki. Muistaakseni Minä, Olli ja Orvokki – tai joku toinen Hannu Salaman kuunnelma – tehtiin yhdellä huvilalla Itä-Helsingissä. Se oli hieno työväenopiston huvila, ja siellä tehtiin kuunnelmaa maastossa, niissä huoneissa ja laiturilla, rantasaunassa… Kyllä se toi siihen oman fiiliksensä.

Sehän oli jo merkittävä muutos, kun studioon saatiin useampia mikkejä. Ennen tehtiin suurin piirtein niin, että näyttelijät olivat saman pöydän ääressä. Jos vastanäyttelijä oli vieressä, piti huomauttaa, että älä sinne päin käänny, vaan puhu mikkiin. Muun muassa Ilkka Toiviainen oli pioneeri stereokuunnelmien tekemisessä. Niissä akustiikkaa tehtiin suorastaan asemissa, että sitten kuljet hänen luokseen, sanot sen ja sitten poistut toiseen suuntaan, puhut oven takaa… Se oli tosi mukavaa, ja siinä kokovartalonäyteltiin, vaikka kuitenkin vain äänellä.

Onko kuunnelmarooleista jäänyt mieleen suosikkeja?

Koski: Jäi mieleen yksikin, jossa olin pääroolissa, mutten muista sen nimeä! Ainahan pääosat jäävät. Sitten oli palkittuja, Sokeain kuunnelmapalkinnon voitti muun muassa Thomas Mannin Lasivuori. James Joycen Odysseia oli hemmetin pitkä, 24 jaksoa. Kuuntelimme sitä kerran, oli karonkka yksityistiloissa huvilassa ja paikalla oli pirusti väkeä, 11 tuntia tuli kaikkinensa.

Mikä oli ihan ensimmäinen dubbiroolisi?

Koski: Se oli joku nallehahmo. Se oli joku neuvostoliittolainen filmi, jossa kuului useasti hyvin vaimeana alkuperäinen ääniraita. Siihen vedettiin sitten päälle suomeksi.

Niihin aikoihin teit myös Nikke Knattertonin kertojan.

Koski: Juu, se tuli myös 70-luvulla. Se oli tosi kiva. Otin siihen esikuvan, Lahjomattomat-sarjan kertojanääni viehätti minua, Walter Winchell, joku tällainen uutistenlukija. [möreällä äänellä] Se oli just semmoinen, että ajattelin, että tämähän on hyvä tähän. Se oli ristiriidassa siihen [normaalilla äänellä] kun Nikke ei puhunut mitään muuta, kuin sanoi vain sen ”Johtopäätös!” tuollaisella kimakalla äänellä. Se oli hauska kontrasti sille.

Oliko siihen aikaan paljonkin sellaista, että yksi näyttelijä toimi koko sarjan kertojana?

Koski: Oli aika paljon. Se oli paljolti kustannuskysymys ja myös tekniikkakysymys, ei Suomessa ollut silloin kovin hyviä laitteita. Silloinhan ääni oli omalla nauhallaan, ja se yhdistettiin sitten alkuperäisen filmin ääniraitaan. Kun tuli näitä moniraitanauhureita, siellä istui kuusi tyyppiä yhden mikrofonin ääressä. Kun joku missasi iskun, siellä oli katseita sitten… ”Joo, joo, otetaan uudestaan…”

Siihen aikaan nauhoitettiin paljon siten, että kaikki vain otettiin putkeen yhtaikaa.

Koski: Kyllä, samassa studiossa. Sitten tuli peräti kaksi mikkiä. Tekstitkin kalvotettiin aina, niin kuin kuunnelmia tehdessä. Otettiin kalvot, etteivät paperit kahise ja rahise, kun vaihtaa sivua.

Kun Ylessä tehtiin itse omat dubbaukset, olivatko näyttelijät kuunnelmista, vai oliko siellä ihan kaikenlaisia tekijöitä?

Koski: Siellä oli ihan all around -näyttelijöitä, mutta silloin huomasi kyllä – kumma juttu, saattoi olla näyttämöllä tosi hyvä, mutta ei pystynyt dubbaushommaan. Aina myöhästyi alusta, rupesi maalailemaan kauheasti tai jotain, ei ollut sellaista nopeaa rytminvaihdosta, jota siinä vaaditaan. Lisäksi senkin takia, että ne ovat toisella kielellä ja käännetty suomeksi, eikä mitta aina käy yksiin. Siinä joutuu kiihdyttämään keskellä lausetta, vaikkei tunnetila välttämättä sitä vaatisi, on pakko tehdä sillä.

Silloin kun tehtiin niin, että nauha pyörii kunnes joku mokaa, oliko tilaisuutta harjoitella?

Koski: Oli. Silloin ei ollut vielä edes VHS:ää, vaan saatiin käydä katsomassa ne siellä. Kaikkien piti olla samassa tilassa, katselu on silloin ja silloin. Saatiin plaritekstit ja itse kukin joko teki merkintöjä tai ei, joko ehti sinne tai ei.

Tehtiinkö niitä tiukalla aikataululla?

Koski: Ei sillä tavalla, ei läheskään sillä lailla kuin nykyään. Se oli Ylen Radioteatterin normaaliaika, kaksi ja puoli tuntia. Oli joku 9.30–12.30, oli keskipäivän aikakin, ja sitten oli ilta-aikoja, sehän oli puoli seitsemästä puoli kymmeneen tai jopa yhteentoista asti, siinä oli kaksi aikaa peräkkäin. Piti vain löytää joku aika, johon kaikki pääsisi.

Alfred J. Kwak -animaatiosarjassa Koski näytteli muun muassa nimiroolin.

Alfred J. Kwak -animaatiosarjassa Koski näytteli muun muassa nimiroolin.

Ylellä tehtiin myös Alfred J. Kwak, jonka moni muistaa lapsuudestaan. Miten päädyit siihen?

Koski: Silloin olin vähän jokaisessa jutussa. Minulla saattoi olla viikon jokaisena päivänä joku dubbaus. Siihen tulivat vielä kuunnelmat, mainokset ja dokkarit päälle, ja tietysti Vihreän Omenan nukketeatteriesitykset aamuisin, se oli aika haipakkaa kyllä. Saatoin tehdä viikossa esimerkiksi yhtenä päivänä neljä-viisi mainosspiikkiä eri studioissa. Minua käytettiin niin paljon, koska ihmiset eivät niin herkästi tunnistaneet ääntäni.

Alfredissa tuli ensimmäistä kertaa DAR-systeemi. Silloin saatiin uudet laitteet, joilla pystyi siirtämään, kutistamaan ja laventamaan repliikkejä äänenkorkeuden muuttumatta, se oli ensimmäisenä Suomessa Ylellä, hemmetin kalliit laitteet. Jännä kyllä äänittäjät joutuivat ensin olemaan töissä sen DARin kanssa, ja sitten vasta oli koulutus. He siellä pyörittelivät peukaloitaan ja hieroivat älynystyröitään, että mitenkäs tämä nyt tapahtuu. Kyselin, meneekö tämä darraamalla ja sieltä vastattiin, että kyllä menee. Lähtiessäni pois äänittäjät sitten totesivat ”Me jäädään darraamaan tänne”.

Tai oikeastaan ei, sehän olikin Pekka Töpöhäntä, jossa DAR oli ensin, se oli ennen Alfredia. Se oli 24-raitainen, Ylen kokeilustudion kaveri Turusen Martti oli mukana, se tehtiin stereona ja kaikkea tällaista hienoa. Siinä käytettiin aikaa.

Alfredissa ei ole lainkaan lapsinäyttelijöitä, vaikka alku- ja lopputunnarit ovat lapsikuorojen laulamia. Oliko Ylen dubbauksissa ikinä lapsia tekemässä lapsirooleja?

Koski: Oli, mutta he tulivat vasta myöhemmin. Luulen, että se koettiin liian vaivalloiseksi. Tiedän, että kun tehtiin lasten kuunnelmia, lapset eivät osanneet lukea. Ohjaaja aina luki eteen: ”Hui! Mikäs se sieltä tulee?” Sitten lapsi sanoo perässä. Se koettiin niin työlääksi.

Dubbauksissa repliikin pitää myös olla tietynpituinen.

Koski: Niin pitää. Kun Pekka [Lehtosaari] rupesi ohjaamaan ja ohjasi minuakin, oli aikamoinen tunne, kun hän sanoi, että hän ei oikeastaan niin paljon välitä huulisynkasta. Kaikista tärkeintä on, että on oikea fiilis ja oikea tunnelma. Se oli vapauttavaa, Ylen puolella se joskus meni nimittäin niin niuhotukseksi huulisynkan kanssa, se oli vähän tarpeetonta. Muistan, että kerran Matka maailman ympäri -sarjan ohjaaja myöhästyi itse aika runsaasti. Autiovuoren Pekka sitten teki siinä tunnin verran rooliaan, mutta kun ohjaaja tuli, hän ei hyväksynyt ja se piti tehdä uudestaan. Minullakin, Passepartout’lla oli siinä pitkiä kohtauksia, joissa ihan improvisoin kuvan mukaan. Tein joitain naurahduksia tai taistelukohtauksia, ja sitten tuli: ”Joo, se oli ihan hyvä, muttei ollut synkassa.”

Kiinnitettiinkö huulisynkkaan paljon huomiota jo käännösvaiheessa?

Koski: Joo, kyllä ne yrittivät parhaansa, mutta joskus siitä huomasi, että tuosta nyt puuttuu ihan selvästi tavu, se räpsyttelee siinä vielä. Siinä kiinnitettiin siis enemmän huomiota tekniikkaan kuin tulkintaan.

Alfred J. Kwak on rakastettu myös siksi, että se käsitteli aika rankkoja aiheita. Mitä itse pidät sarjasta?

Koski: Ensin näin ekan jakson, jossa Alfredin perhe jää auton alle ja kuolee. Ajattelin, että huh huh, tästä ei voi kuin nousta. Mutta ohjaajat, jotka olivat nähneet sitä ja ostaneet sen Suomeen, vakuuttivat minulle, että se on ihan fiksu juttu. Kyllä se on rankka ja itseäkin kauhistutti, mutta hiton hyvähän Alfred oli.

Mitä mieltä olet siitä, että lastensarjoja pidetään lällyinä? Jotkut ajattelevat, etteivät lapset kestä yhtään mitään.

Koski: Se on harhaluulo. Lastenteatterissa ja lastenkulttuurissa yleensäkin voi kyllä käsitellä pahoja, vaikeita ja kipeitä asioita, mutta ne täytyy aina saada purkaa. Tarinoissa täytyy olla onnellinen loppu, lapsille ei missään tapauksessa saa jäädä sitä ahdistusta, se on kaikesta vihoviimeisintä. Surulliset loput on kielletty, paitsi tietysti jossain Veljeni Leijonamielessä, jossa loppu on surullinen mutta hyvä. Riippuu tietysti vähän lapsen kokemuspiiristäkin, että onko hän käynyt teatterissa tai animaatiossa, jossa joku iso huutaa. Pitää kenties vähän pehmentää jotain hirviöitä.

Vähitellen alalle alkoi tulla eri studioita, jotka kilpailivat keskenään dubbaustöistä. Muistatko, millaista niiden synty oli?

Koski: Alkuun oli sellaisia kaiken maailman nyrkkipajoja. Siinä tilaajat haksahtivat – ei Yle niin pahasti mutta Maikkari enemmän – teetettiin luvattoman huonoja dubbauksia ja äänityksiä joissain höpöhöpösarjoissa, jotka olivat sitä paitsi huonoja sarjojakin. Tyypit otettiin suurin piirtein kaljakoripalkalla studioon, oli joku nyrkkipaja, jossa oli yksi ihminen ja sen kavereita, ja siltä ne kuulostivatkin. Ylellähän oli tarjouskilpailut, valtiollisen firman sääntöihin kuuluu, että sen pitää kilpailuttaa. Alkuun oli olemassa tietty Yle-standardi, koska firmalla oli kuitenkin jonkin verran erilaisia formaatteja, joihin ääni tallennettiin. Kilpailutetuilla firmoilla piti olla tietty taso siinä äänitteessä.

Miten itse sitten päädyit muiden studioiden leipiin? Oliko niihin koe-esiintymisiä vai pyydettiinkö sinne?

Koski: Kyllähän siinä jotkut jatkoivat ja tehtiin sitten yksityisellä puolella. Tehtiin kuten useissa sarjoissa normaalisti eli pyydetään testaamaan. On aika hassua, etten ole oikein minnekään pyrkinyt. Minua on aina tultu kotoa hakemaan – no ei nyt ihan, mutta on soitettu, sana on levinnyt, kontaktien kautta tai jotain sellaista. Luultavasti, että se tulee halvalla. Hirveästihän sitä on käyty tuollaisissa äänitesteissäkin.

Yksi Kosken pitkäaikaisimmista dubbausrooleista on pieniaivoinen Puh-karhu.

Yksi Kosken pitkäaikaisimmista dubbausrooleista on pieniaivoinen Puh-karhu.

Testin kautta päädyit myös Nalle Puhin rooliin.

Koski: Siinä oli varmaan neljä… ei, siihen testattiin enemmän näyttelijöitä. Kolme parasta karsittiin täällä Suomessa ja lähetettiin Tanskaan, ja sieltä lähetettiin kaksi parasta Disney-yhtiön päämajaan, jossa päätettiin lopullinen ääni. Kyseessä oli oletettavasti se 80-luvun TV-sarja. En ole varma, Pekka sen muistaisi.

Millaiset fiilikset roolista oli?

Koski: Ihan kivat. Olin siis lukenut Milnen Nalle Puhia niin kuin kaikki muutkin. Kyllähän se Disney on vähän sellaista kermakakkua, varsinkin siihen aikaan se teki paljon sellaista yleisöä kosiskelevaa, muttei Nalle Puh kuitenkaan ollut niin paha. Olen monissa haastatteluissa sanonut, että tykkään siitä nallesta, koska se on niin vilpitön, ennakkoluuloton ja avoin kaikille. Se ei juonittele, kieroile eikä valehtele, tai jos valehtelee, niin se jää heti kiinni.

Olet tehnyt roolia tosi pitkään, uutta Puhia on tullut ihan viime vuosinakin. Millaista on ollut aina palata Puhin nahkoihin?

Koski: Se on hauskaa. Olen tehnyt sitä nyt eri yhtiöissä, ja on hauska kuulla, kun siellä sanotaan että muistatko, ja kun alan puhua nalleäänellä, todetaan että OK, tyhmä kysymys. Se tulee selkärangasta. On ollut ilahduttavaa, että kun sitä on uusittu aika lailla, Disneylle on aina välillä tullut uusia pomoja ja he ovat halunneet uusia ääniä, mutta Nalle Puhia ei ole minun aikanani edes testattu. He ovat halunneet pitää minut ja Aarre Karénin, joka on Kani. Tietysti olisivat pitäneet Olavi Ahosenkin [Nasun näyttelijä], mutta Ollille tuli sitten ikä vastaan ja peruuttamaton este, kun kuoli.

Olisiko siinä ollut taustalla se, että alkuperäiskielelläkin näyttelijöitä on vaihtunut?

Koski: En oikein tiedä. Ehkä se johtui siitä, että englanninkielisessä vaihtui, ja ehkä siitä, että studiopäällystö vaihtui. Luulen, että sillä oli myös jotain vaikutusta, kun Suomesta annettiin sinne viestiä, että Nalle Puh on jo vakiintunut, eikä ole syytä vaihtaa vain vaihtelun vuoksi.

Disneyä pidetään hyvin tiukkana ja tarkkana, ja sieltä käydään aina seuraamassa äänityksiä. Millaista on ollut tehdä töitä heille?

Koski: Kyllä sieltä on säännöllisin väliajoin tullut sellainen valvoja, yleensä Tanskasta. Mutta on niitä muissakin yhtiöissä, melkein kaikissa. Disney on ehkä niistä kuuluisin, koska se on suurin ja tavallaan uranuurtaja maailmanlaajuisessa dubbauksessa. Muilla ei ole niin pitkiä perinteitä, ja ne ovat tietenkin ottaneet sieltä mallia, että kundi kulkee eri maissa. Niin kuin se yksikin kaveri, joka oli vissiin Kananlentoa seuraamassa. Hän kertoi tulevansa Suomeen Unkarin Budapestistä, oli ollut tosi pitkä aika siitä, kun hän oli ollut kotona. Hän heitti siitä herjaa: ”Se joku nainen kotona… ai niin, vaimo!”

Siitä tuli mieleen, kun menin kerran aikaisin aamulla tekemään Wernelle. Tarkkailija oli tullut vähän aikaisemmin ja istui autossaan Wernen pihalla, kun siellä käveli hirvi. Tyyppi oli ihan että jumalauta, Amerikassa tuo olisi ammuttu hampurilaiseksi jo kahden askelen jälkeen, jos se olisi tullut näin lähelle! Jouduimme silloin tosiaan tekemään joskus kuuden-seitsemän aikaan aamulla, kun minulla oli esityksiä

Disneyllä haetaan aina alkuperäisen kuuloista ääntä. Päteekö sama muihin puljuihin?

Koski: Kyllä aika paljon, jollei johonkin rooliin sitten haluta jotakuta tunnettua ääntä, niin kuin Vesa-Matti Loiri teki Robin Williamsin. Minuakin pyydettiin joskus joihinkin rooleihin, pari kertaa tuli Warnerilta… Pekka varmaan muistaisi. En ole varma, tekikö Pekka sitä, mutta hänellä on niin hyvä muisti ja pitkä historia.

Tuli mieleen, että olit myös Slinky Toy Storyssa, jonka kakkos- ja kolmososien välissä kului yksitoista vuotta. Tuliko Slinky nopeasti kuin Nalle Puh?

Koski: Tuli se. Pekan kanssa tehtiin ensimmäinen ja keskusteltiin siitä, millainen tyyppi Slinky on. Semmoinen [Slinkyn äänellä] haudi, kova ääni, maalainen, sehän tuli sieltä sitten. Jotenkin se vääntely auttoi sitä maalaisuutta.

Toy Story -elokuvissa Koski esitti iloluontoista vieterikoiraa Slinkyä.

Toy Story -elokuvissa Koski esitti iloluontoista vieterikoiraa Slinkyä.

Pekan mukaan suomenkielinen Toy Story saikin Pixarilta kiitosta. Tuleeko sellaista palautetta koskaan näyttelijöille asti?

Koski: Hyvin harvoin. Joskus on tullut näyttelijöillekin asti.

Onko itsellesi tullut tällaisia kiitoksia?

Koski: On, on tullut. Viimeksi tuli kapteeni Haddockista, on Slinkystäkin tullut, tai siis Toy Storysta tuli kaikille. Joskus on pyydetty johonkin, kun on jossain tehnyt niin hyvän roolin, että haluaa sen uudestaan. Myös Ylen aikana tuli kyllä kiitosta.

Taisipa Pekka sanoakin, että olisit Disneyn Pohjoismaiden äänijaoston mielestä alueen paras Puh.

Koski: Kyllä se voi olla ihan totta. Sen takia sitä ei ole haluttu vaihtaa.

Millaista oli sitten siirtyä TV-sarjoista dubbaamaan elokuvia? Oliko siinä jotakin erilaista?

Koski: Oli siinä… yleensä leffoja tehtiin väljemmällä aikataululla. Se oli hiotumpaa, selvähän se on, koska siinä on helkkarin iso ruutu ja siinä on oltava aika tarkkana. On hirveää, jos e tai u tulee jossakin ihan eri paikassa. Se on millintarkempaa työtä. Mutta toisaalta kun oli aiemmin puhetta eroista Ylen ja muiden yksittäisten firmojen välillä, en siinä huomannut muuta suurta eroa kuin sen huulisynkkakyttäämisen. Tein niissäkin kuitenkin rinnakkain kaikkea. Se oli semmoista, että jos mainoksessa oli joku animaatio, se annettiin heti minulle.

Miten suhtautuminen dubbaukseen on muuttunut vuosien aikana? Näyttelijöiden tai ulkopuolisten?

Koski: Niin kuin olen tuossa kertonut, lastenkulttuuri kaikkinensa oli hyvin aliarvostettua 70- ja osin 80-luvullakin. Se oli niin että joo, sinä käyt siellä Ylellä, luurit korvissa istut ja keskustelet itsesi kanssa. Siinä mielessä, että ihmiset sanoivat ”Minulla ei ole kunnon roolia, olen vain siinä sadussa”. Nyt viime vuosina, sanotaan kymmenessä vuodessa arvostus on kyllä noussut, mutta leffojen ja käännösten tasokin on noussut. On ruvettu vaatimaan enemmän, on ruvettu arvostamaan lapsia. Nyt Suomessa on tehty oikein lastenelokuvia, Heinähatusta ja Vilttitossusta sekä kaikesta muusta. Aiemmin kaikki animaatiot olivat lapsille, ja lapset olivat kaikessa lapsipuolen asemassa.

Entä onko median suhtautuminen muuttunut? Kiinnostaako siellä vieläkään?

Koski: Se on siinä ja siinä. Muistan, kun aikanaan tein paljon dokkareita ja yritysvideoita, joita isot firmat teettivät yhteen aikaan esittelyinä itsestään. Kun sitten tein sellaisen Nokia-dokumentin, Ylen arvostelussa kuitattiin kertojanosuus tyyliin ”Yritysvideoistakin hyvin tunnetulla äänellä kerrotaan tämä, tämä on kuin yritysvideo”. Olin että perhana, sanokaa nyt jotain muutakin kuin että on tuttu jostain!

Mutta ne yritysvideot olivat hauskoja. Totta kai filmiyhtiöt yrittivät tehdä niitä mahdollisimman paljon, joka vuosi sanottiin, että ne pitäisi päivittää. Kerran yksikin ohjaaja tuli minulle kiroilemaan, että saatana, kun tehtiin niin hyvä, etteivät ne halua uutta, pärjäävät sillä vielä monta vuotta!

Tuliko Popcult yllätyksenä? Oletko ollut tietoinen, että on sellainen 80–90-luvulla kasvanut sukupolvi, joka edelleen kuluttaa animaatioita?

Koski: Kyllä minä sen olen tiennyt, mutten ole sen kummemmin pysähtynyt miettimään. Popculthan lähti siitä, että sinne haluttiin Salkkari-näyttelijöitä. Vastasin kutsuun, että kyllä, mutten halua enää samaistua siihen porukkaan, haluan leimasta eroon. Sitä kautta se tuli sivujuonteena.

Jules Wernen kirjaan perustuvissa seikkailusarjoissa Koski antoi äänensä Passepartout-kissalle ja Sullivan-sudelle.

Jules Wernen kirjoihin perustuvissa seikkailusarjoissa Koski antoi äänensä muun muassa Passepartout-kissalle.

Tuli jo vähän puhetta Matka maailman ympäri -sarjojen Passepartout’sta. Onko sarjojen tekemisestä muita muistoja?

Koski: Voi, niitä on niin paljon. Joskus oli niin, että jostakin peruuntumisesta johtuen tai siitä että Passepartout’lla ja Sullivanilla on vähemmän repliikkejä, että sai tehdä näitä pienempiä taustarooleja, sotajoukkoja ja muita tällaisia. Se oli hauskaa, niissä sai revitellä.

Miten joukkokohtauksia nauhoitettiin, jos piti saada pienellä määrällä näyttelijöitä paljon puhetta?

Koski: Otettiin jokaiselta näyttelijältä, että nyt se tulee tuolta, ja siihen sitten tehdään sellaista epämääräistä mölyä, taistelua käydään kovasti. Siellä saattoi vilahtaa joku, joka huutaa ”Eteenpäin!” tai ”Perääntykää!” tai jotain, se nostettiin esille. Otettiin niin, että yhden kerran teen tällaisen tyypin, toisen kerran teen tällaisen tyypin, kolmannen ja näin edelleen. Ja sitten vastapuolelle sama. Oli kiva, kun olin Olipa kerran Amerikassa välillä sekä intiaani että ratsuväki. Joskus ei tarvittu kuin yksi näyttelijä tekemään pienempää, sellaisen sadan ihmisen sotajoukkoa.

Matkassa maailman ympärihän suunniteltiin aluksi, että näyttelisit Phileas Foggia.

Koski: Juu. Minulta kysyttiin, että katsopas näitä kahta roolia, kumpi haluaisit olla vai haluaisitko olla joku muu. Valitsin sitten Passepartout’n, ja minulle sanottiin, että oli kyllä ajateltu sinua tuohon Foggiin, mutta ymmärrän, että otat mieluummin Passepartout’n, tämä on vaihtelevampi. Sitten kysyttiin, voisitko millään tehdä myös tuon Sullivanin. No ilman muuta, sehän oli hauskaa. Totta kai.

Kysyttiinkö Ylellä yleensäkin, minkä roolit otat? Pitikö valintoja hyväksyttää ulkomailla?

Koski: Ei, se oli poikkeus. Ja kyllä ne tuli hyväksyttää. Mutta kun tehtiin Olipa kerran, joka oli myös moniosainen, niin kun minut ensi kerran hyväksytettiin siihen, pääsin sen jatkuessa ilman muuta takaisin. Ja sitten parinkymmenen vuoden jälkeen tehtiin Olipa kerran planeetta Maa, minulle soitettiin ja olin että no, selvä, kyllähän minä mielelläni tulen.

Monet muistavat myös Teletappien Tiivi-Taavin. Millaista oli tehdä sitä sarjaa?

Koski: Se oli hauskaa. Joskus sitä lähti nauhoituksiin katsomaan että perhana, minulla on tänään kuusi tuntia Teletappeja, happi loppuu. Mutta kun rupesi tekemään, kyllä se niin on, että nauraessa mielentila muuttuu. Loppujen lopuksi se oli helkkarin hauskaa ja sieltä poistui iloisena, ei sen takia että pääsi pois, vaan koska mieliala oli kohonnut.

Oletko koskaan joutunut tekemään dubbirooliin ääntä, joka on niin rasittava, ettei sitä voi tehdä pitkään?

Koski: Joskus, mutta ainoastaan alkuaikoina. Nykyään äänihuulet ovat vissiin venyneet sellaisiksi, ettei enää satu mikään. Yleensä se on merkki siitä, ettei muodosta ääntä ihan oikein. Kun rupeaa tekemään omasta poikkeavaa ääntä, pitää aina ottaa huomioon, onko lauluja ja pystyykö sillä äänellä laulamaan. Muuten ollaan tenkkapoon edessä, kun on tehnyt jonkin oikein keinotekoisen äänen, ja sitten sillä pitää laulaa.

Mitä muuten pidät laulamisesta dubbauksessa?

Koski: Ei siinä mitään. Jotkut ovat parempia ja jotkut huonompia laulajia, niin kuin roolihahmotkin. Kerran aikanaan nukketeatterissa oli ohjaajana Jack Witikka, legenda jo eläessään. Kun roolissani oli lauluja, sanoin, etten ole kauhean varma laulaja. Hän vastasi: ”Mistäs sinä tiedät, onko Ali Baba varma laulaja?”

Muumien maailmassa Koski näyttelee muun muassa Hemulia, Niiskua ja Mörköä.

Muumien maailmassa Koski näyttelee muun muassa Hemulia, Niiskua ja Mörköä.

Viime vuosina dubattiin myös Muumien maailma, jonka alkuperäisversiossa oli näyttelijöiden sijaan kertoja. Kun roolit näyteltiin Suomessa, pääsit tavallaan olemaan ihan alkuperäisenä äänenä. Miltä se tuntui?

Koski: Joo, se oli komeaa. En ole yhtään nähnyt muualla äänitettyjä muumeja, mutta olisi ollut kiva nähdä, kuka niissä tekee minun roolini. Ainakin Ruotsissa tehtiin ruotsinkielinen versio, ne saisi selville netistä.

Millaista oli dubata niin tunnettua brändiä?

Koski: Hyvin tarkkaan siinä kuunteli ohjaajan ohjeita, että mitä tällä halutaan. Totta kai itselläkin tulee hahmosta mielikuva, kun sitä katsoo ja on lukenut Muumeja, että miltä sen kuvittelee kuulostavan. Kivaa, haastavaa, mutta komeaa!

Oliko siinä tekijöillä jo valmista mielikuvaa siitä, miltä hahmojen pitäisi kuulostaa?

Koski: Ei, kyllä se oli aika paljon… Olen tehnyt niin paljon tehnyt ja kauan, että kun ohjaajatkin ovat nuorempia kuin minä, ennemmin he kysyvät minulta, millainen tämä olisi. Se on tietysti kivaa, yhdessähän se päätetään ja luodaan, en tykkää sellaisesta sanelupolitiikasta. Siinä mielessä joskus oikein harmittaa, että etsitään kauheasti sitä voice matchia. Olen ajatellut, että se rajoittaa, mutta sitten olen kääntänyt sen toisinpäin. Ajattelen, että kyllä minä pystyn siihen, koen sen haastavana. Jos sen halutaan olevan noin flegmaattinen, tehdään sitten niin.

Koetko, että dubbauksessa on ilmaisunvapautta?

Koski: Se on vähän kiinni siitä, miten itse suhtautuu. Joskus on tullut peräti sellaista palautetta, että tämä on paljon parempi kuin alkuperäinen, olette tehneet version joka on parempi. Ylellä tuli hyvin usein sitä. On haaste saada ne kaikki tavut mahtumaan tai saada fiilis sellaiseksi kuin pitää olla, vaikka se ei ehkä noin nopeasti puhuisikaan tuossa mielentilassa, mutta [tuskaisella äänellä] se tuska pitäisi saada tulemaan sieltä, jos se on tuska. [normaalilla äänellä] Minusta se on kiinnostavaa, hauskaa.

Nykyään piratismin pelossa näyttelijöille ei anneta materiaaleja etukäteen, joten niihin pitää tutustua studiolla. Tykkäätkö itse tutustua etukäteen vai menetkö kylmiltäsi?

Koski: Kyllä minä vedän yleensä kylmiltäni. Se riippuu ihmisestä, itse olen aina ollut nopea reagoimaan ja pystyn tekemään nopeasti. Nykyään ei edes oikein ole aikaa, ei kenelläkään ole aikaa näyttää niitä, eivätkä matskutkaan tule tarpeeksi ajoissa. Ei se vain onnistu, kyllä se pitää tehdä sitten studiossa.

Nykyään tehdään paljon ihan keskeneräiseenkin materiaaliin.

Koski: Niin. Kyllä testissä se hahmo on, mutta sitten tulee kohtauksia, joissa tulee vain se alkuperäinen ääni. Sitten koettaa tehdä siinä rytmissä kuin se ääni korvissa, mutta kuvaa ei näe.

Onko sellaista, että on joutunut tulemaan studiolle uudestaan, kun materiaali on päivittynyt?

Koski: Kyllä, sellaista on. Sitähän tuolla studioilla kirotaan, että on helkkarin hankalaa aikataulujen kanssa. Joku on Madagaskarilla, kun pitäisi olla tuossa Kalevankadulla. Nykyaikana on niin paljon kanavia, joilla niitä näytetään, kaikki taivaskanavat päälle. Se on vaikuttanut pirusti palkkiotasoon, joka on pudonnut aivan jytkähtäen. Se johtuu siitä, että levitetään niin helkkaristi vailla mitään tekijänoikeuskorvauksia.

Luuletko, että palkan romahdus karsii näyttelijöitä, kun ei ole varaa tehdä töitä niin pienellä rahalla?

Koski: Kyllä karsii. Sinne tulee sitten ammattitaidottomia näyttelijöitä tilalle, jotkuthan ovat valmiita maksamaan siitä, että pääsevät. Sanoin itsekin joskus, kun oli niin kiirettä, mutta myös harmitti niin tavattomasti se palkkataso, että en tule, mieluummin nukun sen ajan. Mutta nyt minulla on enemmän aikaa.

Olet juontanut luontodokumentteja ja vastaavia. Vaaditaanko niissä hyvin neutraalia äänensävyä?

Koski: Ainakin siihen aikaan piti olla hyvin neutraali. Se vähän ärsyttikin, ettei saanut poiketa. Se huvittaa, kun nykyään kuuntelee niitä, kun ennen vanhaan niihin tehtiin ihan viimeinen loppukaneetti. Solmittiin yhteen se luontodokumentti: ”Ja siellä ne oravat elävät kaikessa rauhassa, ellei ihminen toimillaan heitä sitten karkota.” Sitä oikein vaadittiin.

Onko dubbirooleista suosikkeja?

Koski: On. Ylen haastattelussakin rupesin luettelemaan, että joo, Nalle Puh on kiva, Alfred J. Kwak, Passepartout’sta tykkäsin – kun tässä mennään taaksepäin, nehän ovat kaikki suosikkeja! Madagascarin pingviineissä oli hyvä tämä agentti Salainen, ja kapteeni Haddockhan on ilman muuta. Vähän kyllä ajattelen, että aika juoppohullu siitä tehtiin tässä Yksisarvisen salaisuudessa. Mutta ehkä hän siitä raitistuu.

Steven Spielbergin tuottamassa Tintti-rainassa Koski teki kapteeni Haddockin suomiäänen.

Yksisarvisen salaisuudessahan animaatio tehtiin oikeiden näyttelijäsuoritusten päälle. Millaista oli dubata rotoskoopattua elokuvaa?

Koski: Osa materiaalistahan oli sitä, että näyttelijä Andy Serkis näkyi, hänellä oli se tötterökuono ja pisteet iholla, kuva ei ollut edes valmiina. Siihen myös toimitettiin erikoismikit, koska kaikki huokailut, ähinät ja hengitykset piti tehdä täällä suomeksi. Materiaalissakin oli hyvin tummaa kaikki muu, vain kapteeni Haddokcin kasvot olivat valokiilassa. Siitä roolista tuli tosiaan kiitosta minulle ja Samuel Harjanteelle, että teimme loistavat roolityöt.

Mitä dubbauksessa on kaikkein kivointa?

Koski: Siinä joutuu venymään. Niin kuin kerroin siitä Teletappien tekemisestä, usein ajattelee että voi perhanan perhana, sinne mennään kurkkua revittelemään, mutta kun lähtee tekemään kunnianhimoisesti ja ottaa tosissaan, ei päästä käsistään mitään gaggaa, kyllä tulee hyvä mieli sen jälkeen. Kyllä niistä aina järjen löytää, eivät ne ihan tyhjänpäiväisiä tollojuttuja ole. Ja jos on juttu tollo, minä en ainakaan ole, ei anna sen haitata, tekee vaan rehellisesti oikein miten pitää. Ei petä itseään, siitä ei tule kuin paha mieli. Ei kannata ajatella, että mitä väliä, kuka näitä katsoo. Siinä potkii itseensä nilkkaan.

Tulee kyllä se tunne, että Suomessa on paljon asialle omistautunutta porukkaa.

Koski: Kyllä, ja vaikka se on alipalkattua ja aliarvostettua, tai kuten todettiin ettei enää niin aliarvostettua, se on hienoa, se on hyvä asia, tavattoman positiivista. Olen iloinen siitä kehityksestä.

Jatkuuko dubbaus tulevaisuudessa samaan malliin?

Koski: Ei varmaan enää samaan malliin. Suomi on niin pieni kielialue, ettei tänne enää niin satsata. Suhtaudun vähän pessimistisesti tulevaisuuteen. Mutta kyllä tässä alan hellittää, vaikka mieli tekeekin aina välillä, mutta täytyy nyt vähän matkustella ja muuta. Olen nyt kirjoittanut taas näytelmiä, minähän aikanaan kirjoitin lastenohjelmia ja niin poispäin. Mutta en tiedä tulevaisuudesta. Toivottavasti nuorille löytyy töitä ja mielenkiintoa.

Explore posts in the same categories: dubbaus, Lööpissä

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

6 kommenttia : “Lööpissä: Tuhannen tuhatta dubbiroolia!”

  1. Garo Says:

    ” Tyypit otettiin suurin piirtein kaljakoripalkalla studioon, oli joku nyrkkipaja, jossa oli yksi ihminen ja sen kavereita, ja siltä ne kuulostivatkin.”

    Lieneekö tässä puhe pahamaineisesta Agapio Racing Teamista? Eniveis, mukava ja mielenkiintoinen haastattelu taas kerran; hauskaa nippelitietoa esim. noista kuunnelmista ja huulisynkkauksesta.

    Tulipa mieleen, kun useimmat tähänastisista haastateltavistanne ovat jo melkoisia dubbauksen veteraaneja, onko teillä aikeita haastatella tulevaisuudessa näitä nuorempia dubbaajia, jotka ovat aloittaneet hommat vasta 2000-luvulla?

  2. Kuroken Says:

    Jarmo Koski on kyllä asian ytimessä tuossa pelottavien asioiden käsittelyssä lastentuotannossa. Koska vaikeatkin asiat, kuten kuolema, ovat erottamaton osa elämää, niin niitäkin tulisi mielestäni sisällyttää lastentuotantoon kuitenkin sisältäen myös tuon onnellisen lopun. Tällä tavalla lapsia voitaisiin auttaa tiedostamaan ja ymmärtämään noita elämään erottamattomasti kuuluvia vaikeita ja kipeitä asioita kuitenkin niin, ettei lapsille jäisi onnellisen lopun jälkeen ahdistunutta oloa, joka pahimmillaan saattaisi vahingoittaa heidän psyykettään. Voisin jaaritella tästä asiasta varmaan yliopistoesseen verran, mutta blogin kommenttikenttä ei taida olla oikea paikka sellaiselle ja tuossa olikin lyhyesti tiivistettynä aika lailla kaikki se mitä tästä asiasta ajattelen.

    Itse haastattelu oli jälleen kerran erittäin antoisa. Tässä tuli jälleen kerran paljon uutta tietoa esimerkiksi noista Ylen dubbauksista sekä eri dubbaustuotantojen erilaisista arvoista, kuten tuosta Ylen huulisynkronian tarkasta painotuksesta verrattuna Lehtosaaren kannattamaan fiilis- ja tunnepohjaiseen tulkintaan. Jarmo Koski itse on todellinen ääninäyttelemisen monilahjakkuus, jolta onnistuvat niin koomiset (Jymy-Juntunen), leppoisat (Nalle Puh) kuin myös vakavammat roolit (Remyn isä Django). Kosken ääni on persoonallinen ja tunnistettavuudestaan huolimatta erittäin mukautuva, mikä lisättynä hänen heittäytymiseensä ja eläytymiseensä rooleihinsa on tehnyt kaikista hänen dubbausrooleistaan erittäin nautinnollisia.

    Erittäin kiitollinen olen myös siitä, että Koski on kaikkien vuosien jälkeenkin pysynyt mukana näissä jo vuosia jatkuneissa rooleissaan, kuten Slinkyssä ja Nalle Puhissa. Koska Suomessa ei ole samanlaista ääninäyttelykulttuuria ja –koulutusta kuin Amerikassa ja Japanissa, niin korvaavien näyttelijöiden löytäminen muiden näyttelijöiden rooleihin on varmasti erittäin vaikeaa. Erityisesti näissä ikoneiksi muodostuneissa rooleissa, kuten Nalle Puhissa ja Kanissa, on sopivien korvaavien näyttelijöiden löytäminen erittäin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, kun Jarmo Koski ja Aarre Karén ovat jo muodostuneet niin erottamattomaksi osaksi hahmoja täällä Suomessa. Kyllä näissä ikonisten hahmojen näyttelijöiden vaihtumisissa on välillä myös onnistuttu, esimerkiksi Ihaan näyttelijän vaihdos Veikko Honkasesta Markus Bäckmaniin on onnistunut mielestäni tosi hyvin. Sen sijaan Tikrun näyttelijäksi ei ole tuntunut löytyvän sopivaa perijää Jarkko Rantaselle, mikä taitaa kyllä Rantasen persoonallisen äänen sekä mahtavan roolin tulkitsemisen jälkeen olla mahdoton tehtävä. Siihen nähden Petteri Summanen ja Petri Hanttu taitavat olla aika epäkiitollisessa asemassa, sillä vaikka he parhaansa tekevätkin ja ovatkin suoriutuneet tehtävästään mielestäni hyvin, niin he tuntuvat jäävän Tikrun roolissa auttamatta Rantasen varjoon. Joka tapauksessa kannustan kaikkia näyttelijöitä tekemään parhaansa rooleissaan, olivat he sitten vanhoja konkareita tai uusia yrittäjiä, sillä oli heidän työstään mitä mieltä tahansa, niin on silti todella tärkeää, että niihin panostetaan vaatimallaan panostuksella ja asenteella.

    Lopuksi vielä erittäin suuret kiitokset sekä herra Koskelle hänen suomastaan avoimesta haastattelusta, että teille Sisaruksille haastattelun toteuttamisesta!

    (Jostain syystä blogikommenteillani on taipumusta venähtää puolentuhannen sanan pituisiksi, anteeksi siitä…)

  3. S Says:

    Kiitos mielenkiintoisesta haastattelusta! Näitä on hauska lukea. Olisiko mahdollista saada Pekka Autiovuorelta haastattelua? Mies on eräs suosikkiääninäyttelijöistäni, on ollut jo vuosia.

  4. Aki Says:

    Jarmo Koski puhui totta, kun sanoi, että YLE:n tekemissä dubbauksissa alettiin myöhemmin käyttää lapsinäyttelijöitä. Ainoat esimerkit, jotka minulla tulevat mieleen, ovat ainakin Sherlock Koira, jossa Koski vuorotteli Heikki Määttäsen kanssa professori Moriartyn roolissa, sekä vanhempi Franklin-sarja. Molempien sarjojen lapsinäyttelijöihin lukeutuivat mm. Hanne Juntunen ja Ossi Juntunen, jotka olivat selvästi sisaruksia.

    Kun Koski nyt sattui ottamaan Olavi Ahosen puheeksi, niin voisinkin tässä nyt samalla mainita, että kaikista Nasun suomalaisista ääninäyttelijöistä Ahonen oli mielestäni paras, koska hänen Nasu-äänensä oli niin persoonallinen, ettei siitä erottanut oliko näyttelijä mies vai nainen. Siis minä en pienenä erottanut, teistä muista en tiedä.

    Tätä haastattelua kyllä kannatti odottaa kokonainen vuosi!

  5. Nelli Says:

    Tuleehan teiltä sit kommenttia Finding Dorysta? Tuleehan??

  6. SK Says:

    Olisiko mahdollista, että haastattelisitte Aarre Karenia tai Tom Wentzeliä?


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: