Toisin silmin: Muumit Rivieralla

On Tove Janssonin syntymän 100-vuotisjuhlavuosi, ja mikäs sen parempi tapa juhlia tapausta kuin uusi Muumi-animaatio! Suomalais-ranskalainen yhteistuotanto Muumit Rivieralla tuli ensi-iltaan 10. lokakuuta. Sen myötä Tove ja Lars Janssonin muumisarjakuvat siirtyvät lopulta valkokankaalle.

Elokuvan alussa merirosvolaiva haaksirikkoutuu Muumilaakson edustalle, ja muumit pelastavat laivasta muun muassa Mymmelin ja Pikku Myyn. Niiskuneidin toivomuksesta muumit päättävät lähteä Rivieralle maistamaan seurapiirielämää mukanaan Myy ja sarjakuvista tuttu ohessa seikkaileva pikkuotus. Pienen haaverin jälkeen perhe saapuu Rivieralle, missä Muumipappa ryhtyy onnellisena leikkimään boheemia aatelista ja Niiskuneiti pääsee seurapiirien makuun voitettuaan omaisuuden kasinolla. Muumipeikko – tai elokuvassa vain Muumi – ja Muumimamma taas eivät viihdy loistohotellissa, vaan muuttavat pian luksussviitistään veneen alle.

Rivierasta todella näkee, että se on strippisarjakuvasovitus – se on täynnä uskollisesti toistettuja vitsejä muumien sarjakuvaseikkailuista. Muumiperhe Rivieralla -sarjakuva on kenties valittu päätarinaksi siksi, että se sijoittuu toiseen tuotantomaahan Ranskaan, mutta mukaan on lainailtu osuuksia muistakin sarjakuvatarinoista.

Siitä seuraa kuitenkin, ettei elokuvassa ole kunnollista punaista lankaa. Alun esinäytös merirosvoineen on hauska ja esittelee Muumilaaksoa tuoteperhettä tuntemattomille katsojille, mutta se jää täysin irralliseksi Riviera-osuudesta. Muumifanit bongailevat mielellään tuttuja hahmoja elokuvasta, mutta esimerkiksi Nuuskamuikkusella ei oikeastaan ole mitään virkaa tarinassa. Onneksi sarjakuvien pikkuotus on otettu mukaan myös elokuvaan, vaikkei se olisi välttämättä juuri tarvinnut omia repliikkejä.

Stripeissä muumien hassuja tempauksia ei tarvinnut eikä voinutkaan pohjustaa ruutukaupalla, mutta elokuvaan olisi kaivannut vähän enemmän syitä päätösten taustalle. Muumien lähtö Rivieralle on vain äkkinäinen päähänpisto. Samoin matkan varrelta mukaan poimitut kirosanat toimivat sarjakuvat lukeneille, mutta muut jäävät ihmettelemään, miksi ne päätettiin noin vain ottaa mukaan.

Elokuvan kantavin juoni on Niiskuneidin glamourinkaipuu, jonka vuoksi koko Rivieralle lähdetään. Siitä näkee vilauksen jo alussa, kun Niiskuneiti yrittää saada Muumin harjoittelemaan kanssaan romanttista näytelmää, mutta se hautautuu haaksirikkojen ja muun hösläyksen alle eikä kanna varsinaiseen tarinaan. Muutenkin Riviera tuntuu Niiskuneidin elokuvalta. Yleensä stereotyyppisen tyttömäinen neiti on minusta jopa tylsä hahmo, mutta Rivierassa hänellä on paitsi hyviä vitsejä myös tunnetta pelissä. Kun Pappa juuttuu monen kohtauksen ajaksi jaarittelemaan (sinänsä oivaltavia) viittauksia muihin muumiseikkailuihin, Niiskuneiti keplottelee itsensä piireihin ja tutustuu alati virnuilevaan elostelijaan Clark Trescoon.

Muumipappa on yksi Muumien hauskimpia hahmoja mukavuudenhaluisena perheenisänä, joka haikailee lakkaamatta seikkailujen perään, vaikka viihtyy parhaiten riippumatossa piippu suussa. Rivierassa hänellä on hauskat tempauksensa uuden ystävänsä markiisi Mongagan kanssa, mutta hänen touhujaan olisi mielellään seurannut enemmänkin. Elokuvan promomateriaali korostaa paljon perheen jakautumista kahtia, muttei se loppujen lopuksi nouse selvään keskiöön. Mitä nyt Pappa kotiin palattuaan miettii olleensa oikeassa tuumiessaan, että on onnellinen ihan vain, kun istuttaa perunoita ja unelmoi.

Vaikka Pappa oppii lopussa läksynsä, Muumi on varsinaisesti se hahmo, jonka on määrä kasvaa tarinan aikana. Alussa peikko pelastaa kyllä urhoollisesti tyttöjä haaksirikoista, muttei saa millään sanottua muille vastaan. Saapuessaan vieraaseen ympäristöön ja saadessaan kilpakosijan hän joutuu kasvattamaan selkärangan, mikä huipentuu kaksintaistelussa Clarkia vastaan. Muumin tarina pysyy kuitenkin omituisen paljon taustalla – hänen kriisiään tuodaan esille väkinäisesti panemalla markiisi Mongaga huomauttamaan Muumipapalle pari kertaa, että tämän poika ei vaikuta viihtyvän Rivieralla.

Mammalle on elokuvaan lisätty monenmoista juonikuviota. Hän kasvattaa haaksirikosta pelastamiaan trooppisia siemeniä ja tutustuu Surku-koiraan, jolle pitäisi hankkia leikkikaveri, mutta se pitää vain kissoista. Nämäkään tarinat eivät lopulta oikein johda mihinkään ja tuntuu siltä, että ne ovat mukana vain siksi, jotta Mammalla olisi enemmän tekemistä elokuvassa. Lisäksi Surkun tarina sopii temaattisesti paljon paremmin alkuperäiseen sarjakuvatarinaan, josta se on temmattu mukaan. Siinä moni hahmo on onneton juuri siksi, että salailee todellista itseään.

Ohjaaja Xavier Picard ja Moomin Characters -yhtiö halusivat tuoda Tove Janssonin piirrosjäljen liikkuvaan kuvaan, ja siinä onkin onnistuttu hyvin. Etenkin viivoina putoilevat sadepisarat tuovat elävästi mieleen Janssonin kuvat. Elokuva haluttiin ehdottomasti piirtää perinteisesti käsin, eikä sarjakuvailmettä 3D:nä olisi kannattanutkaan toistaa. Itse erityisesti pidin ihanasta alkutekstijaksosta ja siitä, miten Clarkin syy pysyy ikuisessa virneessä silloinkin, kun hän puhuu.

Samoin värimaailma on pidetty yksinkertaisena, jotta syntyisi yhtenäisyyttä sarjakuvan kanssa. Keltaisen ja sinisen kyllästämä elokuva tuo väripalettinsa avulla esiin eri hahmoja, muttei erityisesti luo kontrastia Muumilaakson ja Rivieran välille.

Äänirooleihin on valittu näyttelijöitä, jotka pystyvät tekemään työn sekä suomeksi että ruotsiksi. Ehkä johonkin alkuperäismalliin on takerruttu liikaa, mutta ainakin suomenkielisessä versiossa lopputulos on vaisu. Etenkin Muumin ääni Kris Gummerus on normaalipuheessa monotoninen ja saa kunnolla tunnetta esiin vain latautuneemmissa kohdissa. Myös Pikku Myyn ääni Ragni Grönblom ei tunnu ihan istuvan, muttei sille oikein mitään mahda, että Elina Salo vain on paras Myy ja muut kuulostavat auttamattoman vääriltä. Sen sijaan muumivanhemmille äänensä antavat veteraaninäyttelijät Mats Långbacka ja Maria Sid tekevät hyvää työtä, samoin Alma Pöysti Niiskuneitinä.

Sarjakuvan kansainvälisyys on saatu hauskasti kuulumaan dialogissa. Strippien alkuperäiskieli on toki englanti, mutta monet Rivieralla asuvista sivuhahmoista puhuvat ranskaa tai ainakin ranskalaisella korostuksella. Erityisesti Carl-Kristian Rundmanin yksinkertaista elämää haikaileva markiisi Mongaga on onnistunut. Rundman ja Långbacka kävivät myös kertomassa elokuvan tekemisestä Ylen Tähtihetkessä.

Rivieran äänimaailmassa on varmasti haettu nimenomaan rauhallista ja maanläheistä sävyä ylilyödyn kohelluksen sijaan. Kuitenkin kenties juuri anarkistisiin sarjakuvaseikkailuihin koheltaminen olisi istunut aika hyvin. Näin on ainakin musiikin laita, sillä elokuvassa kuullut vekkulit sävellykset sopivat tunnelmaan loistavasti.

Muutenkin jäi tunne, että moni sarjakuvan vitsi on animaatioon siirtyessään menettänyt terävimmän kärkensä. Ei vaikuta siltä, että Rivieraa olisi tieten tahtoen kovasti siloiteltu, vaan toteutus ei vain ole toiminut yhtä hyvin kuin alkuperäinen.

Muumit Rivieralla -elokuvalta ei kannata odottaa mukaansatempaavaa tarinaa, mutta yhteiskunnalle irvailua ja jacquestatimaista vitsikavalkadia riittää senkin edestä. Se on uusi omanlaisensa lisä Muumi-tuoteperheeseen ja nannaa muumifaneille sekä käsinpiirretyn animaation ystäville, mutta näistä aineksista olisi saanut kasaan vieläkin paremman elokuvan. Taloudellisesta menestyksestä sen ei tarvitse huolehtia. Muumi-brändi kyllä kantaa, ja elokuva kipusikin heti ensi-iltaviikonloppuna katsotuimmaksi elokuvaksi.

Elokuvan jatkoksi on kaavailtu tv-sarjaa. En totisesti yhtään panisi pahitteeksi, jos sarjakuvatyylisiä animaatiomuumeja saadaan lisääkin.

Explore posts in the same categories: Elokuvat, Suomi, Toisin silmin

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

2 kommenttia : “Toisin silmin: Muumit Rivieralla”

  1. anastasia6710 Says:

    En oo nähnyt elokuvaa, mut aijon katsoa sen kyllä. 🙂

  2. Lelia Says:

    Kävin katsomassa tuon leffan poikaystäväni kanssa ja täytyy sanoa, että olimme molemmat aika lailla samaa mieltä muutamista asioista kanssanne, kuten joidenkin juttujen irtonaisuudesta ja Muumipeikon latteudesta (mielestäni Grönblom yritti kuulostaa liikaa Elina Salolta, mutta hahmo itse heitti muutamia aika hyviä juttuja). Leffan huumori oli kuitenkin omasta mielestäni loistava. Vaikkei se olisikaan ihan sarjakuvien tasolla, niin ainakin hyvä tunnelma säilyi alusta loppuun saakka : )
    Ja pappa oli leffan paras hahmo kaikkine kommelluksine ja kuvitelmaleikkeineen 8”’D


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: