Uusinta uutta: Tuuli nousee

Ääninäyttelyblogi Afureko täyttää tänään huimat neljä vuotta! Syntymäpäivän kunniaksi käsittelyssä on Ghibli-studion juuri sopivasti Suomen ensi-iltaan tullut Miyazaki Hayaon elokuva Tuuli nousee (Kaze tachinu). Teos on meille muutenkin merkittävä, sillä yksi meistä, nuorimmainen Myy, tekee sen suomenkielisessä versiossa ääniroolidebyyttinsä! Kirjoituksen lopusta voitte lukea Myyn sekä pääosaa esittäneen Toivo Aaron Kallion ajatuksia elokuvan dubbaamisesta.

Tuuli nousee on paljon vapauksia ottanut kertomus lentokonesuunnittelija Horikoshi Jiroun elämästä. Se perustuu Miyazakin aiheesta tekemään mangaan, joka lainasi monia elementtejä kirjailija Hori Tatsuon elämästä ja teoksista, kuten ketjupolttamisen ja tuberkuloosin kanssa kamppailun.

Horikoshi suunnitteli toisessa maailmansodassa käytettyjä lentokoneita, muun muassa kuuluisan Zero-hävittäjän. Tuuli nousee painii siis vaikean kysymyksen kanssa: miten tehdä elokuva Horikoshista ihmisenä kaunistelematta hänen lentokoneidensa aiheuttamaa hävitystä? Elokuva on herättänyt pahennusta niin niissä, joiden mielestä se romantisoi sotakoneiden suunnittelijaa, kuin niissä, jotka haluaisivat sen esittävän sodanaikaisen Japanin paremmassa valossa. Molemmat ovat varmasti oikeassa, mutta se ei välttämättä ole elokuvalle viaksi. Miyazaki on tunnetusti sodanvastainen, ja vaikka elokuva siirtää sodan syrjemmälle unelmateeman tieltä, sodan kauhut tulevat selvästi esille.

Heti alussa Tuuli nousee näyttää päähenkilönsä haaveilemassa lentämisestä ja puolustamassa heikompia avun tarpeessa. Sodan vaikutus alkaa hiipiä hänen elämäänsä, kun hän menee töihin suunnittelemaan koneita armeijan käyttöön ja vaikeuksien väsyttämät ihmiset eivät enää haluakaan hänen apuaan. Jirou jatkaa silti unelmiensa toteuttamista, sillä kaikkea maailmassa voidaan käyttää jotenkin pahaan ja jos sen antaa estää itseään, mitään uutta ja kaunista ei enää koskaan synny.

Myös rakkaustarina nousee elokuvassa erityisen suureen rooliin. Ghiblillä romanssi jätetään yleensä pohjavireeksi taustalle, mutta Jiroun ja tuberkuloosia sairastavan Satomi Naokon suhde on keskeinen osa Tuulta. Sekä rakkaustarinassa että lentokoneiden luomisessa korostuu sanoma siitä, että vaikka kauheita asioita tapahtuisi, täytyy elää täysillä ja ottaa vastaan se hyvä, mitä on tarjolla. ”Tuuli nousee – on uskallettava elää”, säe Paul Valéryn runosta Le cimetière matin, ei turhaan toistu läpi koko elokuvan.

Studio Ghibli on kuuluisa animaationsa upeasta tasosta, mikä yleensä johtaa studion elokuvien aikataulujen myöhästymiseen. Tuuli nousee valmistui vuoden myöhässä, mutta voi hyvin ymmärtää, miksi. Mestariohjaajan joutsenlauluun on selvästi pistetty kaikki aika, taito ja innovaatio, mitä projektiin on vaadittu, ja tulokset puhuvat puolestaan. Ympäröivä luonto, liikkuvat ihmismassat, Kantoon iskevä maanjäristys, tulipalot ja kaikki erilaiset lentohärvelit on animoitu elokuvassa niin viimeisen päälle, että visuaalisesti sykähdyttävämpää teosta saa hakemalla hakea. Pelkkä sateenkin yltyminen hillittömäksi rankkasateeksi on tehty niin aidosti ja taitavasti, että tuskaisaa irvistämistä ei voi välttää.

Elokuvan äänimaailma taas on suorastaan brutaali. Sen hiljaisia hetkiä rikkovat monesti ainoastaan lentokoneiden aavemainen jylinä ja pauke. Suurin osa ääniefekteistä on toteutettu ihmisäänin, mikä tekee elokuvasta todella omaleimaisen kuuloisen. Tuhoisa maanjäristys ja valtavat koneet puhisevat kuin elävät olennot. Ghiblin vakiotekijä Hisaishi Jou luo musiikillaan kauniin ja tunnelmallisen, jopa keskieurooppalaiseen vivahtavan maailman. Poikkeuksellisen äänisuunnittelusta tekee myös Ghiblin päätös miksata kaikki ääni yhdelle mono-keskikanavalle tavanomaisen stereo-järjestelmän sijaan. Asiaan perehtymätön ei eroa välttämättä edes kuule, mutta tarkka korva voi huomata äänimaailmassa tietyn vanhanaikaisuuden.

Tuuli nousee ei turhaan alleviivaile tai selittele itseään, vaan etenee Jiroun elämänvaiheesta toiseen omaa tahtiaan. Sen vaikeaselkoisuus voi jättää kylmäksi, mutta tarina avautuu paremmin uusilla katsomiskerroilla. Lentokonenörttiyskään ei ole katsojalle pahitteeksi, sillä elokuva viettää paljon aikaa ihastelemalla historiallisia, todenmukaisesti esitettyjä lentokoneita. Jopa uniosuuksissa nähdyt Capronin koneet ovat oikeita prototyyppejä.

Miyazaki on tunnetusti aina rakastanut lentämistä, ja se on ollut suuressa osassa lähes kaikissa hänen elokuvissaan. Selvimmin Tuuli nousee vertautuu Porco Rossoon, joka on vähintäänkin yhtä intohimoinen ylistys lentämiselle kuin Tuuli. Myös Porco Rossossa sota häälyy uhkaavasti taustalla, mutta päähenkilölle käy lopulta varsin hyvin. Tuuli nousee on surumielisempi, mutta ei kuitenkaan mässäile tragedialla. On surkeaa, että Jiroun unelmat joutuvat sodan välikappaleiksi, mutta ne oli silti toteutettava.

Gainax-studiolta tuttu animeohjaaja ja nörtti Anno Hideaki antaa äänensä Jiroulle. Anno on matalan äänensä puolesta hieman yllättävä valinta nuoren roolihahmon ääneksi, mutta toisaalta Jirou vanhenee elokuvan aikana paljon. Anno artikuloi vähäeleisesti ja monotonisesti verrattuna ammattilaisääninäyttelijöihin, mutta juuri siksi rooli kuulostaa hyvin vilpittömältä, teeskentelemättömältä ja luonnolliselta. Naokon näyttelijä Takimoto Miori on roolissaan todella varmaotteinen. Hänen äänensä on korkea ja ihastuttavan kirkas, ja siitä huokuu hahmon elämää rakastava lämpö. Takimoto näyttelee myös Naokon herkät ja liikuttuneet kohdat kerrassaan upeasti.

Tuuli nousee -elokuvaa olisi tuskin dubattu suomeksi, jollei sen levittäjällä Cinema Mondolla olisi periaatetta dubata kaikki Suomeen tulevat Ghiblit. Suomenkielisen version ohjasi tuttuun tapaan Pekka Lehtosaari.

Vaikka Ghibli-elokuvien dubbauksissa on aina kuultu hyviä näyttelijöitä ja lupaavia uusia kykyjä erinomaisen ohjaajan lisäksi, niistä tuntuu silti aina puuttuvan se jokin. Loistavatkin dubbaajat tapaavat kuulostaa Ghibli-rooleissaan oudon kankeilta ja kärsivän jopa aloittelijamaisesta ongelmasta; puhe ei tunnu soljuvan luonnollisesti repliikistä ja kohtauksesta toiseen, vaan moni vuorosana kuulostaa erilliseltä, asiayhteydestään irralliselta. Kohtausten sisäinen ja välinen koherenssi katkeilee. Joskus repliikki kuulostaa vastaukselta aivan muuhun kuin edeltävään vuorosanaan. Tuskin ongelmaan yksiselitteistä selitystä onkaan. Se saattaa johtua siitä, että elokuvien alkukieltä japania ymmärtää harva dubbaaja, jolloin hahmojen tunteita ja intonaatioita voi olla vaikeampi poimia. Outo kieli saattaa myös alitajuisesti laittaa näyttelijän puhumaan tarpeettoman kohotetusti sen sijaan, että tämä pysyttelisi omalla luonnollisella äänialuellaan.

Myy ounastelee, että liian literaali käännös vaikuttaisi tähän.

”Välillä jotkin virkkeet oli käännöksessä pilkottu japanilaisen replan tavoin, mutta ne tuntuivat suomeksi tökeröiltä. Repliikissä saattoi olla monta lyhyttä päälausetta, jotka minusta kaipasivat väliin pehmentäviä sidonnaissanoja. Myös tyypillisten japanilaisilmaisujen kääntämisessä oli kommervenkkinsä – esimerkiksi kohtelias poistumisilmoitus ”minä menen nyt” kuulostaa suomeksi omituiselta ja töykeältä. Sitten kun kyseessä vielä on japani, jota ohjaaja tai useimmat näyttelijät eivät ymmärrä, voi kynnys käännöksen muuttamiseen olla korkeampi, eikä sitä sitten luonnollisuuden nimissä tehdä.”

Siitä huolimatta on tärkeää, että Ghibli-elokuvista tuotetaan myös suomenkieliset versiot, jotta nuorimmatkaan eivät jäisi yhtiön taiasta paitsi. Tuulen suomiversiossa on monia onnistuneita roolisuorituksia veteraanidubbaajilta. Tuukka Leppänen on suomenkielisenä Honjouna melkein yksi yhteen Nishijima Hidetoshin kanssa, ja hänen suorituksensa on suomenkielisen dubin parhaita ja luontevimpia. Jiroun tylynoloista pomoa Kurokawaa esittävä Santeri Kinnunen pysyy uskollisesti tavallisessa rekisterissään verrattuna monisävyisempään alkuperäisnäyttelijä Nishimura Masahikoon. Kinnusen suoritus uppoaa kuitenkin hyvin realistiseen elokuvaan, jossa koominenkaan hahmo ei ole kovin karikatyyrimäinen. Jukka Voutilainen vesikrasseihin mieltyneenä ”Castorp”-herrana sai erityiskehut Ghibliltä itseltäänkin, vaikkei dubbaus oikein onnistunut välittämään hahmon alkuperäisversion erikoista puheenpartta.

Kuvassa elokuvaa esittelemässä Suomen Ghibli-velhot Mika Siltala ja Pekka Lehtosaari sekä elokuvan suomiversion pääosien näyttelijät Toivo Aaron Kallio ja Myy! Kiitos Pekalle kuvan lainaamisesta!

Ghibli suosii elokuviensa äänimaailmassa tietynlaista kokemattomuudesta juontuvaa luonnollisuutta, mitä sovellettiin myös suomiversion castauksessa. Studion edustajat valitsivat testinäytteiden joukosta 29-vuotiaan äänimies Toivo Aaron Kallion päähenkilö Jiroun ääneksi ja näyttelijäksi opiskelevan Myyn Naokon rooliin.

Toivo sopii äänimateriaalinsa puolesta Jirouksi jopa Annoa paremmin ja pärjäsi roolissa erittäin hyvin. Myös Myy sai välitettyä Naokon elämän eri vaiheet ja hänen tunteensa onnistuneesti äänen kautta. Oli hassua kuulla oman siskon ääntä elokuvassa, mutta ei oikeastaan häiritsevää, sen verran perus-Myystä poikkeavalta Naoko kuulosti.

Molemmat pääosanäyttelijät vastasivat muutamaan kysymykseen elokuvan dubbaamisesta.

Miten päädyit elokuvaan?

Myy: Tammikuussa 2014 tapasimme illanistujaisten merkeissä Pekan ja Antti LJ Pääkkösen kanssa. Olin Laajasalon-vuoteni aikana kiinnostunut yhä enemmän ääninäyttelemisestä, sillä olimme tehneet koulussa kuunnelmia. Kysyin Antilta, miten dubbausstudioita kannattaisi lähestyä, jotta pääsisi tekemään äänitestiä, ja hän neuvoi minua mielellään. Ilmeisesti tämän keskustelun jälkimainingeissa – tai jopa aikaisemmin – Pekka ja Antti olivat tuumineet, että meitä Afurekon siskoja pitäisi joskus testata joihinkin rooleihin, kun sopivia tulisi vastaan. Kun sitten Tuuli nousee saapui Pekalle dubattavaksi, hän ajatteli testata Naokon osaan ”sitä siskosta, jolla ei ole L-vikaa”. Pekka kutsui minut testiin, mistä olin aivan ällikällä lyöty.

Testitilanteessa sain dubattavakseni noin 30-45 sekunnin pituisen kohtauksen (kohtaus lähteellä, jossa Naoko ja Jirou tapaavat kunnolla vuosien jälkeen), jota varten Pekka kertoi minulle lyhyesti tilanteesta ja hahmostani. Testiä tehdessä tunsin, että eihän tämä voi mennä läpi, alkuperäisen näyttelijän äänimateriaali ja energia tuntui olevan niin kaukana omastani, ettei yhdistelmä voisi toimia. Viikkoa myöhemmin Pekka soitti minulle koulupäivän jälkeen ja viivyteltyään asiaansa muutamia minuutteja paljasti, että minut oli valittu Naokon osaan.

Toivo: Jiroun rooliin päädyin onnellisten sattumusten kautta, joista merkittävin oli varmasti elokuva- ja dubbausguru Pekka Lehtosaareen tutustuminen appiukkoehdokkaan välityksellä. Vuoden 2011 loppupuolella tapasin viidakkokarhu Baloon äänen ensi kertaa ja nykyään on ilo todeta, että kuulun hänen kaveripiiriinsä.

Pitkin näitä muutamaa vuotta olemme Pekan kanssa puhuneet dubbaustöistä ja mahdollisuutta päästä joskus johonkin rooliin on väläytelty. Sitten eräänä päivänä tämän vuoden maaliskuussa Pekka soitti ja kutsui koe-esiintymään MakeVoice-äänittämöön Ullanlinnaan. En silloin vielä tiennyt mikä elokuva on kyseessä, mutta pitkästä animaatioleffasta oli kuitenkin Pekan sanojen mukaan kyse. Paikalle tultuani pulssini kuitenkin kohosi, kun tajusin että elokuva on japanimaatioelokuvan legendan Miyazaki Hayaon ohjaustyö! Olin jännittynyt ja epävarma näytekohtausta tehdessä, enkä uskonut roolia saavani. Elokuvantekijät kuitenkin pitivät puhetavastani ja klangistani sekä nimenomaan halusivat rooliin amatöörin, joten suureksi ilokseni Pekka soitti noin kaksi viikkoa myöhemmin ja kertoi minun tulleen valituksi! Hykertelin liikuttuneena koko päivän.

Olitte molemmat ensi kertaa dubbaamassa, millainen kokemus prosessi oli?

Toivo: Varsinainen ääninäyttelemisen prosessi oli yllättävän suoraviivainen. Pekan lähestymistapa oli viisas, hän nimittäin päätti olla antamatta minulle mitään ennakkomateriaalia luettavaksi tai katsottavaksi, jotta ajatukseni pysyisivät tuoreina, enkä yrittäisi ohjata itse itseäni äänitystilanteessa. Tämä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Äänitystilanteessa vauhti oli melkoinen; tallensimme noin 400 repliikkiä muutamassa tunnissa!

Olin lisäksi kiitollinen siitä, että osuuteni dubattiin kronologisesti. Elin äänityksissä Jiroun tarinan läpi ja koin kasvavani hahmon elämäntarinan myötä roolissani. Edes luontainen äänihuulten väsymisestä johtuva äänen madaltuminen pitkin työpäivää ei haitannut – päinvastoin, koska Jiroun hahmo ikääntyy elokuvan edetessä!

Vaikeuksia ei oikeastaan ollut paljon. Niistä pahimpia olivat jotkut pitkät repliikit, joissa Jirou julistaa tai käy läpi lentoteknologisia asioita. Aloittelijana tuntui vaikealta olla yhtäaikaa sekä tunnelatautunut että kuulostaa siltä, että osaa sanoja kuten ”levylaskusiivekkeet”, ”etureunasolakot” ja ”punapaputahnakakkua” kuin vettä vain. Niistä kuitenkin selvittiin. Toinen haaste oli lauseiden pituus. Välillä japaninkielinen alkuperäisreplikointi oli tuottanut todella pitkiä lauseita, joiden suomeksi kääntäminen vaati paljon täytesanoja.

Pekan kokeneisuus työssään näkyi ja kuului yleispätevänä turvallisuuden tunteena – silloin kun amatöörillä ei leikannut, Pekalta tuli ymmärrettäviä ja rohkaisevia neuvoja. Ajoittain varmasti koettelin sekä hänen että äänittäjän kärsivällisyyttä!

Myy: Dubbaustyö oli todella kiehtovaa työtä, ja ihastuin siihen ikihyviksi. Toisin kuin testiä tehdessä, itse elokuvaa dubatessa tunsin Naokon hahmon täysin omakseni ja uppouduin hänen maailmaansa. Ajoituksen tarkkailun kanssa oppi elämään todella nopeasti, eikä se sinällään ollut vaikeaa – toisinaan jouduimme muuttamaan repliikkejä jonkun verran, että saisimme niistä sopivan pituisia, ja loppuvaiheessa olin niin tottunut siihen, että saatoin lisätä sanoja repliikkeihin improvisoidenkin.

Itse hahmon elämään ja tunteisiin pureutumiseen olisin taas lisäaikaa kaivannut. Jotkin repliikit hyväksyttiin heti kun ne olivat oikean mittaisia, mutta joiden varsinaista tunnesisältöä en vielä ihan ollut käsittänyt. Huulisynkka sai välillä liiaksi valtaa yli tulkinnan. Ylipäätään olisin varmaan hyötynyt siitä, jos olisin saanut nähdä leffan etukäteen ja saanut kokonaiskuvan Naokosta henkilönä. Joissain repliikeissä en ihan rehellisesti tiennyt, mistä puhuin, koska näin elokuvasta vain omat kohtaukseni. Esimerkiksi elokuvan lopussa, kun Naoko arvaa Jiroun piirtelevän makrillinruotoja, minulla ei ollut hajuakaan, mihin ruodot viittasivat. Niissä tilanteissa keskustelimme Pekan kanssa siitä, mikä mihinkin kohtaukseen on johtanut ja millainen tunnelma kohtauksessa on.

Mikä muuttui nauhoitusten aikana?

Toivo: Äänitysten aikana minut yllätti tekoprosessin nopeus. Pekka sanoikin jälkeenpäin että löyhemmän aikataulun tai laveamman budjetin omaavissa projekteissa näyttelijän kanssa ehtisi miettiä ja hakea nyansseja ja hioa yksityiskohtia paljon enemmän. Muuten ääninäytteleminen oli juuri niin mukavaa ja palkitsevaa kuin odotinkin.

Itse elokuvasta jäi äänitysvaiheessa todella hajanainen mielikuva, kun hypimme vain Jiroun osuudet läpi pikavauhdilla. Kokonaiskaarta tai tarinaa ei juuri ehtinyt ajattelemaan. Oli kuitenkin yllättävää, miten hienosti Miyazaki on Tuuli nousee -teoksessa yhdistänyt vakavan elämäkertaelokuvan keinot lapsekkaisiin unelmiin, joista hänen elokuvansa ovat olleet tunnettuja.

Myy: Sen huomasin, että huolimatta siitä etuoikeudesta, että ymmärsin alkuperäiskieltä hyvin, ei ollut mitään mieltä yrittää suoranaisesti matkia alkuperäistä näyttelijää. Alkuun vähän yritin jäljitellä Takimoton äänenpainoja ja -sävyjä, mutta huomasin nopeasti, että kielten eroavaisuuksien takia se oli ihan mahdotonta. Dubbaus tuntuikin minusta paljon kuvittelemaani vapaammalta. Kuuntelin Takimoton suorituksesta tunnetilan, vireystilan ja energian, mutta otettuani ne ikään kuin ohjaajan ohjeena oli varsinainen repliikki pitkälti omaa tulkintaani. Pidin siitä, ja koin dubbauksen ylipäätään näyttelijäntyöllisesti odotettua antoisammaksi.

Millainen suhde sinulla muodostui roolihahmoon?

Toivo: Jiroun hahmossa ja varhaisteinissä versiossa minusta on paljon samaa. Olin haaveilija ja vähän epäsosiaalinenkin. Unelmoin sarjakuvapiirtäjän, taikurin tai elokuvaohjaajan elämästä ja näin ehkä asioita hieman omintakeisesti. Sen takia oli jotenkin todella helppoa päästä hieman eksentrisen ja filosofisen insinöörin ajatusmaailmaan sisälle. Parhaimmillaan koin päässeeni olemaan Jirou.

Olin todella vaikuttunut ja liikuttunut, kun viimein näin elokuvan kokonaan. Ajoittain sitä katsoessani jopa unohdin näytteleväni ääniraidalla! Tyttöystäväni kikatti elokuvan jälkeen: ”Jirou on kyllä animeversio sinusta!” Niin todella on. Tykkään tyypistä.

Myy: Rakastuin Naokoon ihan täysin elokuvaa dubatessa. Rakastin sitä, kuinka positiivinen ja elämänjanoinen Naoko sairaudestaan huolimatta oli. Pidin siitä, kuinka hänellä oli selvä mielipide siitä, mikä hänelle oli elämässä arvokasta, ja hän piti siitä kiinni. Hän tahtoi elää jokaisen päivänsä siellä, missä tahtoi olla, tehden sitä, mitä halusi tehdä. Nähdessäni elokuvan kokonaan yllätyin vähän siitä, kuinka paljon Naoko on yksin. Hänen pyyteetön omistautumisensa Jiroulle tuntui ehkä hieman vanhanaikaiselta, mutta pidin hänen vilpittömyydestään ja siitä, että Jirou todella arvosti hänen läsnäoloaan.

Miyazaki on yrittänyt jäädä eläkkeelle jo aiemminkin. Jos hän nyt pysyy sanassaan, Tuuli nousee on ainakin täysin hänen näköisensä ja katsomisen arvoinen elokuva. Sen verran palavasti Miyazaki kuitenkin elokuvantekoa rakastaa, että häneltä lienee lupa odottaa lyhytelokuvia, vaikka pitkiä pätkiä ei enää saataisi.

Explore posts in the same categories: Anime, Uusinta uutta

Avainsanat: Anno Hideaki, Antti L.J. Pääkkönen, Cinema Mondo, Ghibli, Hisaishi Jou, Hori Tatsuo, Horikoshi Jirou, Jukka Voutilainen, Kaze tachinu, Mika Siltala, Miyazaki Hayao, Myy Lohi, Nishijima Hidetoshi, Nishimura Masahiko, Paul Valéry, Pekka Lehtosaari, Porco Rosso, Santeri Kinnunen, Studio Gainax, Takimoto Miori, Toivo Aaron Kallio, Tuukka Leppänen, Tuuli nousee

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.