Derp Hood no daibouken

Joitakin sarjoja rakastaa, vaikka ne olisivatkin oikeastaan aika huonoja. Toiset ovat niin huonoja, että niiden katsominen on pelkkää kärsimystä.

Jotkut sarjat taas ovat mahtavia juuri siksi, että ne ovat niin pirun huonoja. Tähän kategoriaan kuuluu vuosina 1990-1992 lähetetty animentekele Robin Hood no daibouken, suomeksi Robin Hoodin suuret seikkailut.

Miettikää nyt kaikkea, minkä tiedätte Robin Hoodin legendasta. Miettikää tarkasti. Muodostakaa mielessänne selvä kuva.

Katsokaa sitten seuraava video, Robin Hood no daiboukenin alkutunnari.

Nyt ymmärrätte tämän sarjan syvimmän olemuksen.

Yleiseen tietoisuuteen syöpynyt versio Robin Hoodin seikkailuista ei tietty ole ainut oikea, ja Robin Hood no daiboukenin ilmoitetaankin perustuvan Alexandre Dumas’n opuksiin aiheesta. Eipä niillekään mitenkään uskollisia olla, kunhan selittävät, mistä se Alwine tuli.

Kuten selvästi alkufilmistä huomasitte, sarjassa Robert ”Robin” Huntington joutuu serkkuineen pakenemaan Sherwoodin metsään, kun Nottinghamia terrorisoiva ilkeä paroni Alwine tapattaa hänen vanhempansa ja poltattaa hänen kotinsa. Robin kohtaa metsässä ”Great Johnin” johtaman esiteineistä koostuvan rosvojoukon, jonka kanssa ei oikein tule toimeen, koska varastaminen on väärin hei!

Yhdessä vaiheessa Robin hiffaa rikkailta ryöstämisen ja köyhille antamisen idean. Onneksi se menee nopeasti ohi!

John saa Robinilta nopeasti pilkkanimen Little John (legendoista tuttu Pikku John), ja kaksikko on napit vastakkain lähes yhtä usein kuin puhaltaa yhteen hiileen. Johnin iloisista veikoista ainoana oikeasti ruutuaikaa saa pöhkö ja iloluontoinen Much (Much Myllärinpoika).

Lapset tutustuvat myös omalaatuiseen Tuck-munkkiin ja Fangiksi nimettyyn liito-oravaan, joka tekee jotain ehkä kaksi kertaa sarjan aikana. Viimeisin mutta ei vähäisin tuttavuus on Marian Lancaster, jonka on määrä mennä Alwinen panttivangiksi perheensä turvallisuuden takaamiseksi, mutta jää matkan varrelle metsään vastarintaliikkeen seuraksi.

Vasemmalta Will, Robin, Barbara, Winifred ja Much. Taustalla epämääräisiä rosvoheeboja.

Robin kumppaneideen vastustaa Alwinen ja tämän rikostoverin, korruptoituneen Hereford-piispan, ilkeitä suunnitelmia. Alwine haluaa päästä käsiksi aarteeseen, jonka luokse Marianin ristikorun kuuluisi hänet johdattaa, kerätä valtavat keot tuohta ja yleisesti aiheuttaa kärsimystä. Paronin kätyreinä toimivat perusurpot soltut ja Mustan ruusun ritarikunta, jonka johtaja Gilbert ”Housuton” (ensimmäisen jakson valaistus ei ollut mitenkään imarteleva hänen sukkahousuilleen) kantaa henkilökohtaista kaunaa Robinia kohtaan.

Kuulostaa aika laadulta jo nyt, mutta Robin Hood no daibouken sössii nopeasti suurimman osan siitäkin potentiaalista, jota sillä vielä oli. Animaatio on useimmiten kauhean näköistä, mutta musiikki sentään svengaa, vaikkei aina ihan sovikaan kohtauksen tunnelmaan.

Käsikirjoitus on urpointa, mitä olen vähään aikaan nähnyt. Asiat tapahtuvat lähinnä siksi, että niiden kuuluu tapahtua, ei siksi että siihen olisi esimerkiksi hahmojen motivaation kannalta mitään syytä. Ikään kuin sarja luulisi tekevänsä hahmot tietyllä tavalla, muttei oikeasti tee, vaan vain väittää niin.

Varokaa hurjaa Guy of Gisbournea! Hän kävelee tosi uhkaavasti!

Selvin esimerkki tästä lienee itse sankari Robin Hood. Seitsemännessä jaksossa Alwinen joukot vangitsevat Robinin serkkutyttö Winifredin ja pojat lähtevät pelastamaan häntä. Kun nämä ovat sellaiset viisi jaksoa ottaneet takkiinsa, möhlineet kaikki suunnitelmansa ja onnistuneet vain menettämään Marianinkin pahiksille, katsoja alkaa tajuta, ettei Robin osaa mitään. Yritys on koko ajan kova, mutta mitään ei tapahdu. Isiltä perityllä taikajousella hän ampuu kivasti, mutta se onkin sitten Robinin suunnitelma A, B, C ja niin edelleen aina ääkkösiin asti. Jopa sarjan loppuhuipennuksessa Robin ilmestyy paikalle, ampuu nuolen – hyvin vaikuttavasti kylläkin – ja seisoo paikallaan, kunnes kaikki ratkeaa.

Ei sillä, että Robin olisi kauhean ärsyttävä päähenkilö, lähinnä hellyttävän surkuhupaisa. Suoraselkäisen nuorukaisen rooli ei anna hänen näyttelijälleen Ikura Kazuelle suuria tähtihetkiä, vaikka rahkeita kyllä riittäisi kevyesti.

Stillkuva ei tee oikeutta Robinin toistuvalle taikajousirituaalille.

Onneksi Marian pelastaa! Aluksi luulisi, että hänen osanaan on vain olla puhdassydäminen neito pulassa, jota jätkät saavat pelastaa minkä ehtivät. Vaikutelmaa ei mitenkään lievennä se, että hänen näyttelijänsä Matsui Naoko osaa kiljua kuin palosireeni.

Sarjan edetessä kuitenkin juuri Marianin kehitys on mielenkiintoisinta. Hän alkaa opetella taistelutaitoja voidakseen kukistaa Alwinen, vaikka ilonpilaaja-Robin ensin yrittääkin komentaa häntä takaisin keittiöön. Marianin viha Alwinea kohtaan patoutuu hänen sisälleen ja purkautuu mystisinä voimina, jotka ovat vaarassa tuhota hänet. Ihan eri maata kuin tylsä Robin ”Olen sankari joten olen automaattisesti pahiksen tappamisen yläpuolella” Hood!

Marian näyttää pimeän ja ah niin kauniin puolensa

Kyseessä on kuitenkin Robin Hood no daibouken. Marian ei siis koskaan nouse sarjan sankarin tasolle, jonne hän selvästi kuuluu. Mihinkään noloon alennustilaan hän ei onneksi joudu, joten hahmosta voi nauttia sarjan loppuun asti. Kaikkia kaappauksia tasapainottavat toiminnan hetket ja Robinin täysi kädettömyys.

Robinin raajoista puheen ollen, hänen serkustaan Willistä (Puna-Will) muotoutuu hänen oikea kätensä. Isoveljenä Will on vastuussa siskoistaan, mutta on kuitenkin aika herttainen ja kiltti poika. Hän on myös joukon aivot ja ainoa, jonka voi edes hieman luottaa osaavan jotain. Willin ääni Mita Yuuko tekee roolin mitä suloisimmin, ja hänen kaunista ääntään on ilo kuunnella.

Winifredin (Kawamura Maria) rooli on lähinnä olla äitihahmona ja Little Johnin ihastuksena, vaikka saakin paistatella parin jakson keskipisteenä. Söötti ja iloinen Barbara (Ikemoto Sayuri) pääsee valokeilaan useammin, sillä hän on yleensä se, joka ystävystyy raivokkaan villieläimen tai mystisen muukalaisen kanssa. Se on oikeastaan ihan hyvä, koska pikkutytöllä ei juuri ole asiaa taistelun tiimellykseen.

Tuck yrittää lentää kuin lintu

Tuck yrittää lentää kuin lintu

Tuckin roolissa on heti tunnistettava Ogata Kenichi, aina yhtä reipas ja sympaattinen. Tuck opettaa, että Sherwoodin metsä on maaginen ja luonnon kanssa pitää elää harmoniassa. Etenkin sarjan toisella puoliskolla vahva luonnonsuojeluviesti korostuu. Pahikset pilaavat metsää yrittäessään hyötyä siitä, kun taas hyvikset ymmärtävät ja suojelevat sitä.

Vaikkei alkufilmin siivekästä heppaa tai keijukaisia (tai avaruustemppeliä tai pelimanniharlekiinia jne) ikinä oikeasti näy sarjassa, Sherwoodin metsä tosiaan on magic. Kun asiat menevät kunnolla metsään (pun intended), Sherwood näyttää, ettei sille pidä alkaa, tosin tälle sarjalle tyypillisen härösti.

Mitä riivattua minä oikein katson

Little John nousee sarjan mielenkiintoisimmaksi hahmoksi Marianin jälkeen. Hän ei koskaan taannu pelkäksi sidekickiksi tai puolivastentahtoiseksi liittolaiseksi, vaan hänen näkemyseronsa Robinin kanssa aiheuttavat kaksikon välille kunnon kränää tuon tuostakin. Poikien nahistelut ja niitä seuraavat sovinnon ja ystävyyden hetket ovat oikeastaan tosi söpöjä. Lopulta John joutuu todella valitsemaan maisen kunnian ja oikein tekemisen välillä, ja siinä on oikeaa draamaa.

Robinin ja Johnin tavallista kanssakäymistä

Pyöreydestään huolimatta John on todella vahva ja pystyy vaikka pilkkomaan halon polttopuiksi paljain käsin (tosi juttu). Hänen on myös pidettävä aisoissa sukkela ja teräväkielinen Much. Much on kova touhuamaan, mutta luulee kuitenkin olevansa fiksumpi kuin todella on. Hän onnistuu kerta toisensa jälkeen hankkiutumaan melkoisiin pinteisiin.

Muchin sulhoparka ei koskaan saanut morsiantaan ;_;

John ja Much vastaavat suurelta osin sarjan tarkoituksellisesta komediasta. Eikä ihme, sillä heidän ääninään on lyömätön koomikkokaksikko Shimada Bin ja Tanaka Mayumi, jotka vetävät kunnolla överiksi. Tässä ei ole tuhlailtu mitään, vaan hahmoja on ymmärretty käyttää niin, että näyttelijöistä saa irti vuosisadan naurut. Etenkin Shimadan ilmeikkyys loistaa niin, että vähemmästäkin sokaistuu.

Housuton mikä housuton

Robinin kilpailija, yrmy Gilbert (Seki Toshihiko) on loppujen lopuksi myös aika nolo jätkä. Hän on toki erittäin pätevä miekan kanssa, mutta kun vastustaja on Robin ”En osaa mitään” Hood, lopputulos ei ole kovin vaikuttava. Gilbert pysyy aluksi uskollisena Alwinelle, koska niin ritarin vain kuuluu tehdä, mutta hänen ihastuksensa Marianiin saa hänet pettämään ilkeän valtiaansa.

Mitään sankareiden ylintä ystävää hänestä ei silti sukeudu. Gilbertin ykköstavoite on edelleen seivästää Robin, koska… ilmeisesti siksi, että Robin haavoitti hänen kauniita kasvojaan ekassa jaksossa, ei meille muutakaan syytä anneta. Gilbertin pakkomielle Robinin nylkemiseen silloinkin, kun olisi tähdellisempää tekemistä kuten metsäpalon sammuttaminen, saavuttaa järjettömät mittasuhteet. Sinne meni sekin uskottavuus.

Ehkä Gilbertillä on niin vaikeaa, koska hän on Tougan ja Saionjin poika.

Gilbertin valekuoleman jälkeen kuvioihin ilmestyy hänen luostarissa asuva siskonsa Cleo (Honda Chieko), joka hurmaa Robinin hellällä hoivallaan. Nuori romanssi kuitenkin särkyy, kun Cleo luulee Robinin murhanneen veljensä ja ryhtyy johtamaan Mustan ruusun ritareita kostaakseen tämän puolesta. Melkein itsekin tunsin Robinin sydänsurun, kun ennen niin kiltti Cleo on yhtäkkiä kylmä kuin jää. Tässä suhteessa on paljon paremmat draamat kuin Robinin ja Marianin tuijotusromanssissa.

Robin/Cleo on edelleen OTP:ni

Pahiksen virkaa toimittava paroni Alwine on niin yksiulotteinen kuin olla voi. Hänellä on jopa ohkaiset pahisviikset kiertelyä varten, ja hän kohtelee kaikkia ympärillään niin limaisesti, että on vaikea olla vetämättä likaisia johtopäätöksiä. Häntä on vaikea ottaa tosissaan – synkistelevä Gilbert on paljon vaarallisempi vastustaja kuin Alwine. Ebara Masashi menee lähes täysin hukkaan nolon paronin osassa. Hänen paras antinsa sarjan loppupuolella jää harmittavan lyhyeksi.

Juonittelut meneillään

Alwinen rikoskumppanina häärivän Herefordin tehtävä on lähinnä juonia ilkeästi paronin kanssa ja himoita Marian-parkaa vaimokseen. Shimaka Yutaka -parka ei takuulla ole koskaan ollut yhtä ällö ihmislörtti kuin Herefordin roolissa. Kumma kyllä piispa on loppupeleissä pahisparivaljakon sympaattisempi osapuoli lähinnä siksi, ettei nyt vain ole ihan niin kiero liero kuin Alwine.

Sarjan briljantti hahmokuvaus kukoistaa siinäkin, ettei pahiskaksikon epämääräisestä suhteesta oikein ota selvää. Minulla on tosin omat valistuneet arvaukseni asiasta.

Mistä hyvästä Alwine oikein maksaa sinulle, Hereford?!

Nolous lisääntyy eksponentiaalisesti, kun Tuck paljastaa Alwinen olleen nuorena – ylläri – Tuckin ja Robinin vanhempien paras kaveri. Nuori Alwine vaikuttaa aluksi söpöltä ja viattomalta, mutta hänet esitetään yllättävän epäsympaattisessa valossa. Vanhempien painostus selvästi vaikuttaa häneen huonosti, mutta hän tuntuu myös olevan luonnostaan ahne ja pelkurimainen liero.

Miten noin söpöstä pojasta voi kasvaa niin paperinen pahis?

Jännä kyllä Alwine hylkää ilkeät juonensa neljännenkymmenennen jakson paikkeilla taikametsän kurmotettua häntä kunnolla ja palaa Nottinghamiin hyvittääkseen tekonsa. Kuvioihin ilmaantuu veljeään, kadonnutta kuningas Richardia (Rikhard) etsivä prinssi John (Juhana). Kansa rakastaa häntä, mutta luonnollisesti hän on salaa kiero vallankaappari ja tahtoo raivata veljensä pois tieltään. Futamata Issein ääni on Johnin roolissa ihanan pehmeä, ja Mugihiton messevästä roolisuorituksesta Richardina huokuu rautainen ammattitaito.

Tässä vaiheessa arvelin, että Johnista tulisi sarjan uusi pääpahis. Tietenkin oli minulta väärin alkaa odottaa tältä sarjalta yhtään mitään laatua muistuttavaa, mutta Marianin hämäämänä uskoin, että Alwinestakin vahingossa rakentuisi kiinnostava hahmo. No ei rakentunut. Alwine saa selville Johnin todellisen luonteen ja keksii, että voi tämän lailla vain teeskennellä hyvistä ja tavoitella siinä sivussa todellista päämääräänsä, koko Englannin kuninkuutta. Haista paska, Alwine, en halunnutkaan pitää sinusta.

Taisi sittenkin olla tosissaan siitä Alwine I:stä.

Pettymykseni jätti ikävästi kitkerän jälkimaun sarjasta, joka loppujen lopuksi viihdytti minua erinomaisesti typeryydellään. Robin Hood no daiboukenissa ei olisi mitään ihmeellistä, jollei se olisi niin läpikotaisin naurettava. Sarja yllättää kerta toisensa jälkeen sillä, miten tajuttoman urpo se voi olla. Aivan legendaariseksi on muodostunut kohtaus, jossa Marian ja nuolisateessa seisova Robin huutelevat minuuttikaupalla toistensa nimiä. (Robiniin osuu vasta, kun hän yrittää lähteä pakoon.) Jaksoa, jossa Robin kohtaa Sherwoodissa vaeltavan villiintyneen hevosensa, ei voi sanoin kuvailla. Miten kukaan on voinut tehdä tällaista jälkeä vakavalla naamalla? Ja kuitenkin joukkoon on sotkeutunut kohtia, jotka on toteutettu todella hyvin – tai sitten perushyvin, ja tulos vain näyttää paremmalta kaiken sonnan keskellä.

Oi Marian, olet kaikista Marianeista parhain.

Vilpitön ihminen ei voi suositella Robin Hood no daiboukenia. En kuitenkaan kadu, että katsoin sen kaikki 52 jaksoa, en edes Alwinen takia. On se niin hervoton kokemus.

Explore posts in the same categories: Anime, Seiyuu, TV-sarjat

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

2 kommenttia : “Derp Hood no daibouken”

  1. VampireNaomi Says:

    Kiitos, kun kirjoititte tästä sarjasta! Itse katsoin sen vuosi tai kaksi sitten maratonina ja se upposi minuun täysillä. Nyt kun luin tekstinne, nostitte loistavasti esiin kaikkia sarjan naurettavuuksia, mutta pidän tästä silti aidosti enkä minään guilty pleasure -sarjana.

    Oletteko sattuneet katsomaan Zorron anime-versiota? Itse vertaan näitä sarjoja usein keskenään ja vaikka pidänkin Zorrosta enemmän, Robin Hood kuitenkin onnistuu paljon paremmin jatkuvan juonen ja hahmojen kehityksessä. Molemmat sarjat ovat niin vapaita ja omalla tavallaan hupsuja versioita alkuperäisteokseen verrattuna, että minun on vain pakko rakastaa niitä.

    • Nita Says:

      Joku maailmassa on nähnytkin tämän! Derp Hoodissa tosiaan oli asioita, jotka olivat todella kiinnostavia tai hyvin tehtyjä, mutta sitä noloa sälää olikin sitten yli tarpeen. Pitäisi joskus jutella tästä tarkemmin, sillä kirjoituksesta jäi pois paljonkin, mistä minulla olisi riittänyt asiaa.

      Zorro ei kyllä ole tuttu, mutta jos se on oikeasti yhtään kuin tämä, en tiedä uskallanko katsoa :Dc


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: