Disney Nostalgia: Ankronikka (4/4)

Välttelen yleensä uudenvuodenlupausten tekemistä, sillä tapaan aina luvata enemmän ja eeppisempää kuin mihin pystyn (ainakin ilman suuria voimanponnistuksia). Houkutus kuitenkin paisui vastustamattomaksi kuultuani, että Nita aikoi ihanuuden vuoden aikana kirjoittaa Afurekoon 80-luvun Turtles-sarjasta ja katsoa sitä varten sarjan kaikki 10 tuotantokautta. Mietittyäni jonkin aikaa sopivaa aihetta päätin lopulta, että nythän minulla olisi lopultakin hyvä syy blogata toisesta 80-luvun hittipiirrossarjasta, Disneyn 100-jaksoisesta Ankronikasta. Pitkä tovi tässä ehti vierähtää, mutta lopulta minulla on tarjottavana blogin lukijoille tuhti tieto- ja ihkutuspaketti Disney-ankkojen seikkailuista neljässä eri osassa.

Nostalgiasyistä johtuen käytän tekstissä pääosin sarjan hahmojen ja jaksojen suomenkielisiä nimiä. Tekstiä ei ole jaettu useampaan osaan niinkään ylimassiivisen tekstimäärän, vaan lähinnä selkeyden vuoksi – vaikka ankaraa namedroppailua onkin luvassa, kyllähän te tiedätte mitä meiltä voi odottaa.

Kun jonkin sarjan jaksomäärä on kolminumeroinen, eivät kaikki jaksot erotu yhtä paljon edukseen kuin toiset. Ankronikan taika tuntuu piilevän siinä, että kaikki sarjan jaksot eivät ole yhtä hyviä, mutta ne hyvät jaksot ovatkin todella hyviä. Artikkelisarjani viimeisessä osassa esittelen niistä viisi ja kerron, miksi juuri ne ovat minulle niin rakkaita ja merkityksellisiä. Jokaisesta esitellystä jaksosta seuraa enemmän tai vähemmän juonipaljastuksia, mutta voin vakuuttaa, etten pysty niiden mahtavuutta ja hauskuutta tekstilläni mitenkään pilaamaan tai latistamaan.

Jakso 6: ”Send in the Clones” / ”Karhukopla vauhdissa”

Mitäpä sitä turhia kiertelemään: jos minun pitäisi valita Ankronikasta vain yksi ja ainoa paras jakso, se olisi tämä. Tarinassa velhotar Milla Magia havittelee jälleen Roopen onnenlanttia aikeinaan sulattaa kolikko osaksi voittamatonta taika-amulettia. Avukseen noita pestaa Karhukoplan kolme jäsentä, jotka hän Tupun, Hupun ja Lupun kaksoisolennoiksi muutettuina lähettää Roopen kartanoon etsimään lanttia. Maailman surkeimpina näyttelijöinä karskit karhuveljet ovat ennen pitkää vaikeuksissa kartanon muun väen kanssa, ja Millan on lähdettävä apuun rouva Taatelin muodossa. Samaan aikaan oikeat Tupu, Hupu ja Lupu ovat käyneet katsomassa elokuvan ihmiskunnan valtaavista avaruusolioista, eikä aikaakaan kun he alkavat epäillä oudosti käyttäytyvän rouva Taatelin joutuneen alieneiden sieppaamaksi. Kaiken kukkuraksi Roopen kartanossa vierailee samaan aikaan myös Ankkaviikon Sanomien maineikas toimittaja Petra Väisälä tekemässä artikkelia Roopesta ja tämän perheestä. Kun kartanossa juoksee yhtä aikaa neljä ilkeää kaksoisolentoa, yksi hysteerinen taloudenhoitaja, kolme ankanpoikaa avaruusolioteorioineen sekä likaista totuutta havitteleva juorutoimittaja, tuloksena on ratkiriemukas katastrofi.

Carl Barksin luoma sähäkkä ankkanoita Milla Magia tekee jaksossa animaatiodebyyttinsä eikä juurikaan eroa sarjakuvaversiostaan, mitä nyt hänen perimmäinen tavoitteensa Midaan kullaksi muuttavasta kosketuksesta on vaihdettu perinteisempiin maailmanvalloitusaikeisiin. Ankronikan Milla ei myöskään asusta Vesuvius-vuoren kupeessa, mutta hahmon italialaiset sukujuuret lienee silti säilytetty, sillä hänen ääninäyttelijänsä, legendaarisen hyvä June Foray, haastelee roolissa vahvalla eteläeurooppalaisella korostuksella. Suomenkielisessä versiossa noidalle antaa äänen ihanista ihanin Seela Sella, joka ei puhu yhtä käheällä äänellä kuin Foray, mutta artikuloi muuten aivan yhtä voimakkaasti, unohtamatta tietenkään asiaankuuluvaa pahisnaurua.

Tarinankerronnallisesti jakso on ehdottomasti Ankronikka-sarjan kirkkainta kärkeä, sillä loistavasti kirjoitettu dialogi laukoo jatkuvasti ikimuistoisia repliikkejä ja hulvattoman tilanteen sisällä kulkee koko ajan useita sivujuonia, jotka antavat toisilleen vauhtia. Ylimääräisistä kaksoisolennoista johtuen kaikki ovat aivan sekaisin ja säheltävät kukin omilla tahoillaan, minkä ansiosta jakso on täynnä toimintaa, vaikka tarinan aikana pysytään suurimmaksi osaksi Roopen kartanossa. Loppuhuipennuksestakaan ei kuitenkaan vauhtia puutu, sillä onnenlantin löytyessä Milla ja karhuveljet ottavat erehdyksessä mukaansa oikean Hupun täksi naamioituneen Keksi-Keijon sijaan, ja taistelu niin Roopen rakkaasta lantista kuin Hupun hengestä käydään Millan salaisessa tukikohdassa noidan omilla aseilla.

Jakso ei tiettävästi perustu mihinkään Carl Barksin sarjakuvaan, mutta hauskan premissinsä ja mahtavan käsikirjoituksen ansiosta se onnistuu tavoittamaan ankkamestarin tarinoiden kaltaisen hengen paremmin kuin useimmat sarjan jaksoista. Se yhdistelee komediaa, toimintaa ja nerokkaita ideoita niin tehokkaasti, että sitä voi huoletta suositella pahimmillekin Ankronikka-kyynikoille!

Jakso 47: “Scroogerello” / “Rohkimo”

Sarjan älyvapaimpiin jaksoihin kuuluu Rohkimo, josta nimi kertookin kaiken oleellisen. Jaksossa sairaanhoitajan urasta haaveileva Tepa lukee kovaan flunssaan sairastuneelle Roopelle tarinaa Tuhkimosta, mutta pohatta nukahtaa kesken lukuhetken ja satu siirtyy tämän kuumehoureiseen uneen. Roope itse on luonnollisesti tarinan onneton päähenkilö Rohkimo, ilkeinä sisarpuolina on kolme Karhukoplan veljestä ja ilkeän äitipuolen virkaa toimittaa luonnollisesti Kulta-Into Pii. Alistettu mutta hyväsydäminen Rohkimo teljetään kellariin kun muut perheenjäsenet lähtevät kuninkaanlinnaan vokottelemaan kuvankaunista prinsessa Kultakutria, joka on ilmetty Kultu Kimallus. Rouva Taatelin esittämä kiltti haltiakummi kuitenkin auttaa Rohkimon pakoon, ja tämä lähtee pelastamaan prinsessaa kolmen ankanpojan, keijuharjoittelija Tepan sekä maagisen kultaisen silinterihatun turvin. Prinsessa ja Rohkimo rakastuvat välittömästi toisiinsa, mutta parin onnen tielle mahtuu niin ilkeitä perheenjäseniä, aimo annos pieleen menneitä taikoja kuin myös Heimo Huiman esittämä sammakoksi noiduttu prinssi.

Jakson nerokkuus piilee siinä että kyseessä on nimenomaan uni, sillä se tarjoaa loistavan mahdollisuuden hulvattomiin roolileikkeihin sekä AU-tyyliseen tarinaan. Ajatus Roopesta maailman kuuluisimpana köyhänä on jo itsessään riemukas, mutta Pii tämän ilkeänä isäpuolena tekee vitsistä vähintään tuplasti hauskemman. Paria hauskaa viittausta lukuun ottamatta uni ei lipsu missään vaiheessa arkimaailman puolelle, vaan pysyy tiukasti omassa ulottuvuudessaan. Jokaisella hahmolla on unimaailmassa oma paikkansa eikä arkipersooniin viitata missään vaiheessa, mutta kaikkien luonteenpiirteet ovat säilyneet ennallaan – Roopen sarjakuvia lempeämpi luonne ei itse asiassa haittaa tässä jaksossa yhtään, koska se sopii Tuhkimon hahmoon niin hyvin.

Uniteema toimii ideana ja se on lisäksi toteutettu hyvin, sillä kaikessa outoudessaan Roopen uni tuntuu ihan oikeasti unelta. Tuhkimo antaa tarinalle loppujen lopuksi vain alkusysäyksen, ja kaikkien unien tavoin Roopenkin uni lähtee pian aivan omille raiteilleen – meno alkaa hulluudessaan muistuttaa lopulta jo Liisa ihmemaassa -tarinan älyttömyyksiä. Päätön meininki on kuitenkin tärkeä valttikortti, sillä sen ansiosta jakson tapahtumia on liki mahdotonta ennustaa, ja se pysyy loppuun asti mielenkiintoisena. Unet ovat sikäli erityisiä, koska niiden tunnelma voi muuttua hetkessä auvoisesta onnesta painajaiseksi, ja myös Rohkimon unen päätös jää yllättävän haikeaksi. Tarinaan ei kuitenkaan yritetä missään vaiheessa änkeä minkään luokan opetuksia, vaan se on tyylipuhdas seikkailujakso, jossa pelataan unimaailman säännöillä loppuun saakka.

Tämäkin jakso sisältää muutamia ikivihreitä lausahduksia, kuten Kulta-Into Piin Rohkimoon liittyvän toteamuksen ”En voi sietää laiskoja palvelijapuolia!”, joka on Myyn mielestä edelleen koko sarjan paras yksittäinen repliikki.

Jakso 34: ”Horse Scents” / “Suuri hevoskilpailu”

Tämä jakso on taivaan nannaa kaikille hevosrakastajille, sillä se pyörii kokonaan hevosmaailmassa. Roope ja Kulta-Into Pii ovat kukin ilmoittaneet omat kisahevosensa kuuluisaan vuosittaiseen Kenducky Derbyn laukkakisaan, jonka voitto ratkaisee, kummalle kuuluu maailman rikkaimman ankan titteli. Kisatuoksinnan aikana ankanpojat, Tepa sekä rouva Taateli tutustuvat egoistiseen Milady-tammaan ja tämän lempeään mutta pahasta rahapulasta kärsivään omistaja Hyvätuulelaan. Ilkeä Pave Häijylä aikoo ottaa Miladyn maksuksi Hyvätuulelan rästiveloista, mutta tammaan välittömästi ihastuva Tepa päättää pelastaa konin julmalta kohtalolta ja ilmoittaa sen Kenducky Derbyyn. Onko pattipolvisella ja enemmän kamerasta kuin juoksemisesta kiinnostuneella tammalla mitään mahdollisuuksia voittaa kovan tason laukkakisaa, entä kuka on kilpailun päätyttyä maailman rikkain ankka?

Elinikäisenä hevostyttönä olen aina rakastanut Suurta hevoskilpailua, sillä tarina on virkistävän erilainen muutenkin kuin hevosaiheen puolesta. Vaikka jaksossa Roope ja Pii ovat jälleen napit vastakkain, heidän keskinäinen nahistelunsa ei varasta show’ta, vaan pääpaino pysyy pikkuankkojen pelastusoperaatiossa. Tupun, Hupun ja Lupun seikkailuja on koko sarja pullollaan, mutta tämä jakso on täyttä Tepan riemujuhlaa alusta loppuun, ja ankkaneidin ihailtava itsevarmuus tekee oikeutta kaikille hevostytöille. Lasten lisäksi myös Roope esitetään jaksossa eläinten ystävänä, sillä hänen kilpahevosensa Kassakone on hänelle hyvin rakas, ja oppiipa hän Miladystakin pitämään pienen suostuttelun jälkeen.

Jakso on merkittävä myös siksi, etteivät ihan kaikki välttämättä tunnista sen sisäpiirivitsejä. Carl Barksin fanit tunnistavat vaivatta kaikki ankkamestarin tarinoihin pohjautuvat jaksot, muissa jaksoissa taas esiintyy populaarikulttuurin ilmiöitä Sherlock Holmesista aina Kreikan mytologiaan ja Shakespeareen. Suuren hevoskilpailun tapauksessa taas on tunnettava hieman elokuvahistoriaa, sillä jaksosta löytyy viittauksia Marx-veljesten vuoden 1937 mestarikomediaan A Day at the Races. Elokuvassa veljekset siivittävät Harpon ratsastaman hevosen laukkakisan voittoon kiusaamalla katsomossa istuvaa pankkiiri J. D. Morgania mikrofonilla kisan aikana – hevonen nimittäin pelkää ilkeää pankkiiria kuollakseen, joten miehen äänen kuuleminen saa sen juoksemaan lujempaa. Myös Suuressa hevoskilpailussa Tupu, Hupu ja Lupu houkuttelevat ilkeän Häijylän räyhäämään mikrofonin ääreen auttaakseen Miladya voittamaan kisan, tamma kun menee sekaisin aina kun mies on lähettyvillä.

Kaikkien hyvien tarinoiden tapaan Suuren hevoskilpailun juoni ei mene yks yhteen, vaan se herättää ajatuksia ja kysymyksiä. Pienenä mietin usein, miksi ihmeessä Roope antaa Tepan ilmoittaa Miladyn Kenducky Derbyyn, vaikka hänellä on valtavat paineet voittaa juuri kyseisessä kisassa (luultavasti Roope näki välittömästi, ettei tamma ollut mikään varteenotettava vastus). Lisäksi jakson laukkakisan lopputulosta saa jännittää aivan maaliviivalle saakka, koska pelissä on sekä Miladyn että Roopen tulevaisuus. Jaksoa tuntematon ei hevillä arvaakaan, miten kisa voi päättyä kaikkien hyvisten kannalta onnellisesti.

Tämän jakson ikimuistoisimmat sitaatit ovat muuten Häijylän yliluovia manauksia – jopa äitimme muistaa meidän nimitelleen pienenä toisiamme Häijylän termein ”Sinä senkin jouhiturpa risuparta läskiaasi!”

Jakso 21: “Maid of the Myth” / “Unohdettu maa”

Ankronikassa seikkaillaan jatkuvasti ympäri maailmaa aavikoita, sademetsiä ja valtameren pohjia myöten. Yksi näistä toimintaan ja matkusteluun keskittyvistä jaksoista on Unohdettu maa, joka on puhdas viikinkiseikkailu. Roope ja pikkuankat ovat katsomassa rouva Taatelin esiintymistä viikinkiaiheisen oopperan pääroolissa, kun ihkaoikeat viikinkiuroot saapuvat Ankkalinnaan ryöstöreissulle. Viikingit nappaavat innoissaan myös rouva Taatelin matkaansa ihastuttuaan tämän laulutaitoihin, ja pelastusreissu vie Roopen, Heimon ja pikkuankat aina pohjoiseen Valhallaan asti. Takaisinpaluu ei kuitenkaan onnistu, ellei yksi pääporukasta voita viikinkien edustajaa oinaiden vetämien vaunujen kilpa-ajossa. Apunaan ankoilla on kaunis viikinkineito Joutsetar oinaineen, mutta lusikkansa soppaan työntää lisäksi yhteisön kuningatar Griselda, jota rouva Taatelin miehiltä keräämä huomio ei lainkaan miellytä. Ankkojen vapaudesta joutuukin lopulta kisaamaan joku aivan muu kuin aluksi suunniteltiin.

En tiedä, miten vanhanaikaista 80-luvulla oli esittää viikingit pelkkinä turkiksiin pukeutuvina öykkäreinä, mutta vaikka myös Ankronikan viikinkimiehet ryöstävät ja tuhoavat, ei jakso ole kliseisin mahdollinen. Raavaiden uroiden lisäksi ruudussa näkyy myös yhteisön naisia, lapsia ja vanhuksia, ja kansan sisäinen ryhmähenki esitetään vahvana ja rauhanomaisena. Pohjoisesta sijainnista huolimatta jakson viikingit eivät myöskään elä lumikinoksessa, vaan heidän asuttamansa saari pysyy kuumien lähteiden ansiosta pitkälti sulana ja ympäröivät jäävuoret suojaavat tuulelta sekä ulkomaailmalta – yhteisö vaikuttaakin niin eristäytyneeltä, että kaupankäynnin sijaan he ottavat haluamansa mieluummin väkisin. Useimmat viikingeistä eivät pidä ulkopuolisista, mutta myös toisinajattelijoita on, ja muukin yhteisö joutuu ankkojen vierailun myötä hyväksymään, että sovussa eläminen on parempaa kuin alituinen ryöstely ja sotiminen.

Unohdettu maa ei ole mikään tyypillisin Ankronikan seikkailujakso, sillä aarteenetsintäelementti puuttuu siitä kokonaan. Useimmissa sarjan matkustelujaksoissa ankat ravaavat ympäri maailmaa jonkin arvokkaan perässä, joissain tarinoissa Roope taas tulee vahingossa löytäneeksi jotain rahanarvoista paikasta, minne hän on alun perin toisesta syystä joutunut. Viikinkiseikkailussa ankkojen matka Valhallaan paitsi alkaa pelastusoperaationa myös pysyy sellaisena, ja Roopen sijaan etenkin rouva Taateli ja Heimo saavat tässä jaksossa runsaasti ruutuaikaa. Roope tuntuu itse asiassa unohtavan taloudellisen hyödyn tavoittelemisen koko jakson ajaksi, sillä hän neuvottelee itse viikinkien kanssa lopulta aselevon, mutta ei yritäkään houkutella kansaa käymään yhteistyötä omien bisnesyritystensä kanssa. Epätyypillistä hahmokäytöstä tai ei, Unohdettu maa tuntuu joka tapauksessa mukavan piristävältä seikkailulta sarjan kaikkien rahaan liittyvien tarinoiden keskellä.

Jakson parhaan irtomurjaisun palkinto menee ehdottomasti Heimolle: ankkojen jäätyä kiinni viikingit pohtivat, mille eläimille he tunkeilijat syöttäisivät, ja parin ”Syötetään ne jääkarhuille!”-tyylisen vaihtoehdon jälkeen Heimo heittää oman ehdotuksensa ”Syötetään ja juotetaan!”. Alkuperäiskielisessä versiossa hän sanoo ”Feed them and let them go!”, jokainen voi itse päättää kumpi versio on hauskempi.

Jakso 33: “Back to the Klondike” / “Klondyken kulta-aika”

Eihän Ankronikan Barks-jaksoista voi puhua mainitsematta legendaarista tarinaa Takaisin Klondikeen, jossa esiintyi ensimmäistä kertaa Kultu Kimallus, Alaskan lumikenttien tytär ja ainut naishenkilö, jolle Roopen sydän on ankkamestarin sarjakuvissa koskaan sykkinyt. Tarinassa Roope palaa Yukoniin kuuden vuosikymmenen jälkeen etsimään White Agony Creekin valtaukselleen jättämää kultakätköä, ja pohatan mielessä pyörii myös kaunis Kultu ja etenkin tämän rutkasti korkoa kasvanut vanha velka. Ajan ja köyhyyden myötä riutunut Kultu löytyy majailemasta Roopen entiseltä valtaukselta, ja naisparan kohtalo koskettaa vanhaa kitupiikkiä niin, että tämä omalla tavallaan järjestää helpotusta tämän ahdinkoon.

Synkän luonteensa takia Takaisin Klondikeen joutui sensuurin käsiin ilmestyessään vuonna 1953, ja Ankronikan kannalta merkittävää on, että sarjakuva nähtiin lähes kokonaan alkuperäisessä muodossaan vasta vuonna 1981 Suomen Aku Ankka -lehdessä, eli vain kuusi vuotta ennen kuin animaatiosarja tehtiin. Tarina pysyi siis liki tuntemattomana ankkasarjakuvien faneille lähes kolme vuosikymmentä. Koska Klondyken kulta-aika perustuu nimenomaan Barksin alkuperäissarjakuvaan eikä muiden ankkapiirtäjien versioihin, vertaan tässä tekstissä animaatioversiota pelkästään siihen.

Ankronikan lempeän tyylin tuntien voikin arvata, että tarinan animaatioversiossa Roopen ja Kultun menneisyyden suhde on avoimempi kuin sarjakuvassa. Alkuperäistarinan takaumassa Kultu ryöstää Roopelta tämän kultahiput, minkä seurauksena raivostunut Roope vie tytön valtaukselleen ja pakottaa tämän kaivamaan kultaa kanssaan kuukauden päivät. Barksin Roope ja Kultu ovat molemmat yhtä kylmiä ja rahanahneita, mutta heidän välillään sinkoilee selvästi lämpimiä tunteita heidän tavatessaan uudestaan. Ankronikassa Kultu huijaa Roopelta kullan korttipelissä huumaamisen sijaan, ja tarjoutuu hyvitykseksi kaivamaan Roopen kanssa kultaa jotta ratsupoliisit pidettäisiin poissa kuvioista. Kaksikko raataa valtauksella kuukauden sijaan koko talven, jonka aikana he rakastuvat toisiinsa ja päättävät matkustaa keväällä yhdessä Ankkalinnaan, kunhan ovat saaneet louhittua tarpeeksi kultaa kasaan. Kultasaalis kuitenkin katoaa lähtöä edeltävänä yönä, ja murtunut Roope lähtee valtaukselta kuultuaan, että Kultu on häipynyt maisemista kulta mukanaan.

Romanttisista muutoksista huolimatta Ankronikan Kultua ei ole lätistetty tyypilliseksi heikoksi tai lapselliseksi naishenkilöksi, vaan hän on yhä kova ja rahanahne tuittupää, joka käyttää pyssyä yhtä hyvin kuin raavaat äijätkin. Rouva Taatelin ääninäyttelijä Joan Gerber ottaa vastuulleen myös Kultun roolin ja näyttelee hahmoa nasaalilla mutta kauniin vahvalla ja itsevarmalla äänellä. Suomiversiossa äänen Alaskan lumikenttien tyttärelle antaa Eeva Eloranta, jonka puhetyylissä on jatkuva hillitty ja arvokas vivahde, mutta äänestä kuuluu myös hahmon kova luonne ja raskaan elämän aiheuttama uupumus.

Lisätty romantiikka ei ole kuitenkaan tarinan merkittävin muutos. Sarjan tekijöillä piti ilmeisesti jollain lailla selittää, miksi Roope ja Kultu eivät kukkivasta romanssista huolimatta päätyneet onnellisesti yhteen, joten tarinaan on lisätty täysin uusi henkilö, saluunanpyörittäjä Ville Vaarallinen (paras nimi ikinä). Hän on tyypillinen roistohahmo, joka ryösti aikanaan Roopen ja Kultun kaivaman kullan ja havittelee Roopen valtauksen rikkauksia myös Roopen saapuessa takaisin Yukoniin kuusikymmentä vuotta myöhemmin.

Näin yksipuolisen ilkeän hahmon lisääminen tarinaan latistaa väistämättä tunnelmaa, sillä Barksin alkuperäisteoksessa ei ollut kyse niinkään pahan ja hyvän yhteenotosta, vaan siitä etteivät hahmot jääräpäisine luonteenpiirteineen kerta kaikkiaan pystyneet olemaan rehellisiä toisilleen. Roope ja Kultu kun ovat pahimman luokan tsunderepari, molemmat kyynisiä ja raskaan elämän kovettamia, jotka eivät ryöstämisen ja pettämisen maailmassa ole pystyneet luottamaan kehenkään. Vaikka kaksikon kovapäisyys on samaa luokkaa, heidän moraaliperiaatteensa ovat täysin eri ääripäistä. Roope on aina pitänyt rehellistä työtä tärkeimpänä prioriteettinaan, mutta viettää koko loppuikänsä vahtien mustasukkaisesti omaisuuttaan. Kultu taas on hylännyt moraalin ja rehellisyyden jo nuorena ja pyhittänyt elämänsä parhaat vuodet mainareiden huijaamiselle ja ryöstämiselle. Kultaryntäyksen hälvettyä hänen loistonpäivänsä olivat ohi, ja elämä on koetellut häntä siitä lähtien. Sama luottamisen ja pettymisen henki on myös Ankronikka-versiossa, jossa Kultu ja Roope jo luulivat voivansa luottaa toisiinsa, mutta ulkopuolisen vuoksi he joutuivat jälleen pettymään katkerasti toisiinsa. Sarjakuvassa Kultun ja Roopen jääräpäinen kauna toisiaan kohtaan johtui heistä itsestään, Ankronikassa taas kolmannen osapuolen juonen vuoksi. Myös parin tsunderehenki on yhä mukana kuvioissa animaatiossakin, sillä tavatessaan jälleen Kultu ja Roope kulkevat ensin lällysti käsikynkässä, mutta heti kun kadonnut kultasaalis otetaan puheeksi, tempaisee Kultu pistoolin esiin ja Roope saa juosta pakoon henkensä edestä.

Ihanan Aranan loistavaa kiteytystä lainatakseni Roope ja Kultu ovat siitä merkittävä pari, että heitä ei pidä erillään mikään ulkopuolinen voima, vaan juuri heidän oma kylmyytensä, joka purkautuu lannistumattomana itsepäisyytenä ja luottamuksen puutteena. Takaisin Klondikeen -tarinassa Roope ja Kultu eivät suht lämpimästä jälleentapaamisesta huolimatta päädy yhteen, eikä näin käy myöskään Ankronikan versiossa, kun Vaarallisen tekemä petos on paljastunut. Nita tiivistikin parin umpikujatilanteen kerran puhelinkeskustelun aikana nerokkaasti ”Ne vois kun ne rupeis, mutkun ei ne rupee.” Me tosin kuulumme niihin, joiden mielestä Roope sekä Kultu voisivat vanhoilla päivillään aivan hyvin höllätä ja lopultakin iskeä hynttyyt yhteen. Kultaryntäyksen päätyttyä myös pettämisen ja ryöstämisen aika on ohi, joten eikö nyt olisi jo aika luottaa ja rakastaa?

Klondyken kulta-aika ei ole Ankronikan parhaimpia jaksoja, mutta olen joka tapauksessa kiitollinen että tarina otettiin mukaan – tarinan lällyistämisestä on nimittäin suurta hyötyä, jos Roope/Kultu sattuu olemaan oma henkilökohtainen Ankkalinnan ykköspari. Ainakin minun fanityttösydämeni jakso sai kovasti väpättämään, ja aionkin vain röyhkeästi iloita siitä, että on olemassa edes yksi tarina, jossa Roope ja Kultu jakavat kuunvalossa keskenään lempeitä katseita ja suukon.

Ankronikka ei ole täydellinen sarja. Etenkin sen lähdeteosten suhteen ottamat luovat vapaudet ja yleinen lällärimäinen meininki ovat kismittäneet monia siitä lähtien kun sarja luotiin, ja etenkin Euroopassa se jää vielä tänäkin päivänä Aku Ankka -sarjakuvien varjoon. Tavoitteeni tämän neliosaisen artikkelisarjan suhteen oli tuoda esiin sarjan epäkohtia, mutta myös muistuttaa Disney-faneja siitä, miten merkittävä teos sarja aikanaan oli Disney-skenelle ja mitkä asiat siitä tekivät niin suositun. Minä ainakin rakastan Ankronikkaa sydämeni kyllyydestä kaikista sen vioista huolimatta – tai juuri niiden vuoksi!

Explore posts in the same categories: Disney Nostalgia, USA

Avainsanat: A Day at the Races, Ankronikka, Carl Barks, Disney, Eeva Eloranta, Harpo Marx, Joan Gerber, June Foray, Liisa Ihmemaassa, Marx-veljekset, Seela Sella, Sherlock Holmes, Teenage Mutant Ninja Turtles, Tuhkimo, William Shakespeare

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.