Toisin silmin: Lorax

Länsimaista mediamaailmaa on jo pitkään dominoinut Amerikan populaarikulttuuri, mutteivät kaikki maan tuotokset ole suomalaisille niin tuttuja. Yhdysvaltain oman satusedän Theodor Seuss Geiselin, tuttavallisemmin Dr. Seussin, luomukset ovat iskostuneet syvälle sikäläisen kulttuurin alitajuntaan, vaikkeivät muualla kuulu yleissivistykseen. Suomalainenkaan ei silti voi olla törmäämättä viittauksiin Green Eggs and Hamiin tai Grinchiin, joka varasti joulun.

Mikäpä sen oivempi konsti Hollywoodille rahan repimiseen kuin ikisuositun lastenkirjailijan teokset? (Teksti spoilaa maukkaasti kaiken.)

Vuonna 1971 ilmestynyt The Lorax on Dr. Seussin myöhäisempää tuotantoa. Se on luonnonsuojelun tärkeyttä korostava allegoria, joka ammensi inspiraatiota Geiselin omista kokemuksista Afrikan-matkalta. Se on monelle rapakon takaiselle tuttu jo seuraavana vuonna tehdystä lyhytanimaatiosta, jonka tuotti muun muassa Vaaleanpunainen pantteri -piirretyt ja myöhempiäkin Seuss-lyhäreitä tehtaillut DePatie-Freleng Enterprises.

Once-ler ja Lorax

Kirjassa autiolla alueella asustava Once-ler, jonka kasvoja ei koskaan näytetä, kertoo lukijan virkaa toimittavalle nimettömälle pojalle Loraxin tarinan. Paikka oli aikanaan kauniiden truffulapuiden metsä, jota asuttivat suloiset metsäneläimet ja jonne Once-ler saapui matkoillaan. Truffulat sopivat täydellisesti Once-lerin thneed-keksinnön valmistamiseen, ja tämä alkaa kaataa puita niitä tehtaillakseen.

Kaadetun puun kannosta ilmestyy muhkeaviiksinen otus nimeltä Lorax, puiden puolustaja, joka yrittää saada Once-lerin lopettamaan metsän tuhoamisen. Thneed on kuitenkin myyntimenestys ja niiden tuotanto paisuu paisumistaan. Eläinlajit toisensa jälkeen joutuvat lähtemään saastuneesta metsästä, lopulta viimeinenkin truffulapuu kaatuu ja Lorax nostaa itsensä yläilmoihin. Once-ler katuu aiheuttamaansa tuhoa ja antaa pojalle viimeisen truffulansiemenen, jotta metsä voisi joskus elpyä ennalleen.

Uudella vuosituhannella Dr. Seussin teoksia on ryhdytty sovittamaan kokoillan elokuviksi, ja kun jo lyhärit tarvitsivat täytettä, tulokset ovat olleet vaihtelevia. Yksikään pitkä Seuss-leffa ei ole saanut yleistä hyväksyntää, vaikka tutut tarinat ovatkin vetäneet teatterit täyteen katsojia Yhdysvalloissa. The Grinch -näytelmäelokuva otettiin vastaan ristiriitaisesti, The Cat in the Hat puolestaan sai Geiselin lesken kieltämään kirjojen livesovitukset vastaisuudessa. Ice Age -elokuvista tutun Blue Sky Studiosin Horton Hears A Who -kirjaan perustuva animaatio menestyi paremmin. Universalin ja Illumination Entertainmentin Lorax on tavallaan Hortonin perillinen, sillä siinä on sama tuottaja ja samat käsikirjoittajat.

Elokuvan keskushenkilöksi on otettu poika, jolle Once-ler kertoo tarinansa, ja hänelle on annettu nimi Ted itse kirjailijan mukaan. Ted perheineen asuu muoviin katetussa kaupungissa, jossa elävät puut ovat vain hämärä muisto. Ilma on niin saastunutta, että raikasta hengitysilmaa on ostettava kanistereissa megayhtiöltä.

Ted on ihastunut Audrey-tyttöön (nimetty Geiselin vaimon mukaan), joka on hurahtanut puihin ja haluaisi joskus nähdä ihan oikean puun. Poika päättää hankkia sellaisen ja lähtee kaupungin ulkopuolelle tapaamaan Once-leria. Tämän tarina kuitenkin herättää hänessä aidon kiinnostuksen puita kohtaan ja ymmärryksen niiden tärkeydestä.

Seussilainen kieli ei ole turhan helppoa kääntää, ja elokuvan suomiversio on onnistunut siinä aika kivasti. Once-lerista on tullut Kerskanen, thneedistä tarvis ja muovikaupunki Thneedvillestä puolestaan Tarville. Mitenkään tolkuttomasti seussilaisuuksia elokuvassa ei kuitenkaan ole. Edes kaikkia truffulametsässä asuvia eläinlajeja – barbaluita, uikkujoutsenia ja laulukaloja – ei nimetä sen dialogissa.

Ulkoisesti Lorax on komea. Dr. Seussin piirustuksissa on aina tietynlainen nuhjuisuus, joka ei välity siloiseen tietokoneanimaatioon, mutta miljööissä on säilynyt kurvikas mielikuvituksellisuus ja hahmodesignit toimivat.

Sisältö ei sitten olekaan niin onnistunutta. Vaikuttaa siltä, kuin tekijätiimin toinen puolikas olisi halunnut tehdä uskollisen adaptaation Seussin hengessä ja toinen taas hokenut jatkuvasti: ”Emmekö voisi jättää pois sitä luonnon tuhoamista?”

Monet Seuss-fanit suivaantuivat siitä, että alun perin kasvoton Kerskanen nähdään elokuvassa kokonaan. Itse ymmärrän ja hyväksyn tekijöiden ratkaisun – ihmisethän ne ympäristökatastrofit aiheuttavat. Kerskasesta on kuitenkin tehty liian sympaattinen hahmo. Elokuva tuntuu siirtävän häneltä pois mahdollisimman paljon vastuuta truffulapuiden tuhosta. Hänestä on tehty herttaisen omituinen moepoika, joka yrittää voittaa kammottavan perheensä hyväksynnän ja päätyy lanaamaan metsää, koska antaa periksi näiden painostukselle. Kirjassa Once-lerin perhe on ainoastaan hänen tukenaan – se tulee työvoimaksi thneed-tehtaisiin ja lähtee metsän tuhouduttua yhtä hilpeänä ja ymmärtämättömänä kuin ennenkin. Elokuvan Kerskasen äiti taas taitaa olla kamalin ihminen, joka koskaan on tallannut maata.

Ilkeä äitipuoli ilman -puolta

Jo alkuperäisessä kirjassa Once-ler olisi ollut helppo esittää kasvottomana, persoonattomana voimana, joka tulee ja menee vääjäämättä pyyhkäisten metsän mennessään. Hän kuitenkin ymmärtää, vaikkakin liian myöhään, tekojensa seuraukset ja katuu, jolloin hänestä tulee tragedian päähenkilö. Hahmoa lievennettiin jo vuoden 1972 filmissä, jossa hän puolustelee toimintaansa itselleen ja jopa järkkyy ajoittain Loraxin puolelle ennen kuin rahanhimo iskee taas. Muutos on silti kohtuuden rajoissa ja tekee hahmosta moniulotteisen tekemättä hänestä minkäänlaista olosuhteiden uhria. Siinä pitkä elokuva ei onnistu, vaan uusi Kerskanen on ahneen teollisuuspampun sijasta varsinainen Disney-prinsessa. Suloinen mutta sorrettu, ain’ laulain työtään tekee ja saa metsän eläimetkin mukaan taustakuorokseen, päätyy odottamaan pelastajaa tornissa vuosikausia…

Prinsessa.

Kirjan ja lyhärin Lorax on kärttyisä ja sinnikäs mutta rauhanomainen viherpiipertäjä, joka yrittää puhua Once-lerille järkeä ja huolehtii metsän asukeista. Elokuvan Lorax taas alkaa saman tien ärhennellä ja sabotoida Kerskasen touhuja, mihin alkuperäinen hahmo ei koskaan turvautunut. Yksi syy kirjan vaikuttavuuteen on, että se personoi niin hyvin luonnon hyväksikäytön ja sen suojelun välisen konfliktin kahteen kiintoisaan hahmoon. Elokuva taas on jotenkin saanut Loraxin ja Kerskasen ensitapaamisen yhteenoton tuntumaan keinotekoiselta.

Sinuna kokeilisin ensin diplomatiaa

Elokuva rakentaa kaksikon välille ystävyyssuhdetta ennen kuin kaikki menee plörinäksi, muttei sekään ole uskottavaa. Lorax ei kohtele Kerskasta juuri ystävällisemmin kuin tämän perhe vielä senkään jälkeen, kun tämä on luvannut, ettei kaada enää ainoatakaan puuta. Leffassa ei nähdä oikeastaan mitään, mikä tekisi hahmojen suhteesta erityisen, se vain antaa olettaa niin.

Tuloksena on elokuva, joka on yhtaikaa liian lälly ja liian ilkeä. Koska Kerskasesta on tehty niin lutuinen, hänen kustannuksellaan vitsailu tuntuu vain kiusaamiselta. Hahmot piikittelevät toisiaan jatkuvasti, mutta sydäntä leffasta ei juuri löydy.

Vitsi on siinä, että Kerskasella on vaikeaa

Eläimille on annettu mukavan iso rooli niin, että truffulametsä myös tuntuu asutulta. Harmi vain, että joku tykkäsi studion aiemman animaation Itse ilkimyksen kätyreistä vähän liikaa ja teki elukoista ihan niiden oloisia. Ilkimyksessä kätyrit hauskuuttivat juuri siksi, etteivät ne vallanneet koko elokuvaa. Se, mikä toimi jossain yhteydessä, ei välttämättä pelitä toisessa.

Tiedoksi: Populaarikulttuuriviittaus ei ole automaattisesti hauskaa

Kehystarinan laajentaminen varsinkin loppupuolelta on ymmärrettävä ratkaisu, mutta sen vuoksi suuri osa elokuvasta vietetään varsin tylsien ja tavanomaisten hahmojen parissa. Tedin motiiviksi on annettu ihastus kai siksi, että hänellä olisi aluksi jokin toinen syy hakeutua Kerskasen luokse ja hän voisi sitten tarinan edetessä kehittyä arvostamaan puita. Kovinkaan mieleenpainuvaa se ei silti hänestä tee.

Tedin nostaminen päähenkilöksi on myös jatkuvasti hämmentänyt elokuvan markkinointia. Synopsiksissa hahmoista mainitaan aina vähintään Ted ja Lorax, vaikkeivät he koskaan edes tapaa elokuvan aikana. Loraxia on muutenkin aivan liian vähän elokuvassa, joka kantaa hahmon nimeä.

Tämänkin ajan olisi voinut käyttää johonkin oikeasti tärkeään

Kaikista tarinaan lisätyistä elementeistä ylivoimaisesti turhin on ilmaimperiumin omistaja Ilmari O’Hari. Siinä missä Once-ler on yksiulotteisen pahan sijasta välinpitämätön ja lyhytnäköinen, O’Hari on juuri sellainen stereotyyppisen paha pamppu, jota tarina ei kaipaa. Hän pelkää bisneksensä romahtavan, jos puut alkavat tuottaa puhdasta ilmaa ilmaiseksi, ja yrittää kaikin voimin estää Tediä istuttamasta siementä. Paperinohut ja rasittavan yhdentekevä hahmo vie leffaa juuri siihen epäuskottavaan ”muahahaa, saastutan huvikseni”-suuntaan, josta ympäristöä puolustavat elokuvat kärsivät aivan liian usein.

Ilmeisesti O’Hari on mukana vain, koska Hollywoodissa ei voida tehdä elokuvaa ilman pahvinmakuista pahista, joka voidaan kivasti kukistaa ylipitkässä ryminäkliimaksissa. Eipähän tarvitse ajatella yhtään leffassa, jonka pitäisi herättää ajatuksia.

Ryminäkliimaksihan tästä vielä puuttui

Kaikista näistä sillisalaattiaineksista muodostuu lopulta hyvin pinnallinen elokuva. Mikään ilo, suru tai harmi ei tunnu vaikuttavan kovinkaan vahvasti hahmoihin, jotka heittelehtivät tunnetilasta toiseen. Tapahtumien läpi jytyytetään aivan liian nopeasti etenkin, mitä koko tarinan ituun eli siihen luonnon tuhoamiseen tulee. Alkuperäisteoksen varsinainen sisältö lytätään mahdollisimman lyhyeen tilaan – aikaa Kerskasen lupauksen rikkomisesta Loraxin lähtöön kuluu vain noin kymmenen minuuttia. Sinänsä truffulametsän tuhon toteuttaminen ironisena musiikkinumerona on ihan näppärää, mutta se ei lyhykäisyydessään ehdi tuoda esille tilanteen hirveyttä. Itseltäni ainakin meni teatterissa koko ympäristökatastrofi vähän ohi, koska piti keskittyä siihen, miten kuuma Kerskanen on uusissa kuteissaan.

Luonnon tuhoaminen ei koskaan ole näyttänyt näin hyvältä!

Elokuvan alkuperäisääniraita pursuaa superstaroja Danny DeVitosta Zac Efroniin. Suomenkielisen version on ohjannut Annamari Metsävainio, jonka työn laatuun voi aina luottaa. Etenkin nuoren Kerskasen Antti L.J. Pääkkönen tekee nappisuorituksen kaikkine rokkaamisineen ja hermoilevine äännähdyksineen. Alkuperäisraidalla Ed Helms tekee hahmon äänen sekä nuorena että vanhana, mutta suomeksi vanhaa Kerskasta esittää Seppo Pääkkönen, joka – öh, olikin sen toisen Antin sukua, joten ei hänestä sen enempää.

Niin ihanan ilmeikkäät kädet

Myös muut ääninäyttelijät tekevät hienoa työtä. Loraxina kuullaan Mikko Kivistä ja Tedinä Samuel Harjannetta, Audreylle äänensä antaa Pamela Tola ja Tedin mummille Anja Pohjola-Sirén. Jarmo Mäkinen tekee minkä pystyy O’Harin kanssa. Erityisesti ihastuin Tedin äitiin, jolle Krista Kosonen antaa ihanan persoonallisen äänen.

Loraxista muodostui lopulta taloudellisesti menestyksekkäin pitkä Seuss-adaptaatio. Se on myös sinänsä harmiton pätkä, jossa on häröilyn alla sentään säilynyt alkuperäisen tarinan viesti. Itse en kuitenkaan näe siinä muuta kuin loputtomasti hukattua potentiaalia. Lorax on elokuva, joka olisi voinut olla tajuttoman upea, jolleivät kaikki huonot ratkaisut pilaisi sitä. Loppukohtaus lienee leffan ainoa, josta en muuttaisi mitään.

Explore posts in the same categories: dubbaus, Elokuvat, Toisin silmin

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

9 kommenttia : “Toisin silmin: Lorax”

  1. kuu Says:

    Venttaas hetki, onko Seppo Pääkkönen Antti L.J. Pääkköselle sukua, itse olin ymmärtänyt että nuorempi Antti ei kuulu samaan perheeseen toisen Antin, Sepon ja Jasperin kanssa?

  2. kuu Says:

    Kysymys vielä; joskus puhuitte muistaakseni, että Pekka Lehtosaaren haastattelu olisi tulossa, muttei ole tullut. Ei vissiin onnistunutkaan?:/

    • Afureko Says:

      Kysymys ei niinkään ole kenenkään kieltäytymisestä, lähinnä vain omista aikatauluistamme, opiskelu- ja työkiireet vievät niin paljon aikaamme ettemme pysty syksyisin kovin montaa haastattelua tekemään. Yritämme kuitenkin saada tehtyä tämän vuoden puolella vielä yhden haastattelun, ennen kuin joulukiireetkin vyöryvät päälle 🙂 Eiköhän Lehtosaarestakin vielä kuulla!


  3. […] Teit Loraxissa hyvän roolin Kerskasena, vaikken itse elokuvasta […]

  4. Paula Laine Says:

    En haluaisi olla ilkeä pilkunviilaaja mutta Seppo Pääkkönen on kylläkin tämän vanhemman Antin isoveli, ei setä. Ei tässä muuta.


  5. […] Despicable Me) valloitti sydämet ympäri maailmaa. Seuraavat elokuvat eivät olleet aivan yhtä vakuuttavia, mutta toivo heräsi jälleen, kun yhtiö ilmoitti tekevänsä Ilkimykselle jatko-osan […]

  6. Siiseli Says:

    Okei. Nyt mä kuulostan ihan hirveeltä, kun menen näin sanomaan, mutta mä tykkäsin tosta elokuvasta. En nyt väitä sen mikään mestariteos olevan ja mä oon aika lailla kaikesta samaa mieltä huonojen puolien suhteen, mutta ensinnäkin se elokuva oli niin tajuttoman näkönen, että meidän kissakin katsoi sitä ihan lumoutuneena. Oikeesti 😀 Toiseks kuten jo sanoitye duppaus oli toteutettu mahtavasti. Kerskanen on mun uus suosikki Antti L.J. Pääkkösen hahmo. Antti oli just täydellinen ääni sille hahmolle ja siinä luonnon tuhoomisbiisissä varsinkin Antti lauloi ihanan seosti. Mä voi kuunnella sitä biisiä kymmeniä kertoja putkeen! Pamela Tola oli yllättävän vaisu, mutta se hahmo ei antanutkaan hirveesti tilaa erityisimmille revittelyille. Krista ei ihan sopinut sen hahmon ääneksi, mutta hyvää työtä silti hän teki ja alkuperäsessä oli samankaltanen ääni, joten ei ollut Kristan vika. Jarmo Mäkinen oli ihan mainio! En ikinä nähnyt häntä tuollaisena hahmona ja se ääni sopi loistavasti (vaikkakin hahmo itsessään oli ihan hirveä.)
    Ja vaikkakin osa lauluista oli aika korneja, niin ne kuulosti ihanilta. Suosikkilauluni olikin tuo aiemmin mainitsemani Kerskasen ”En paha-haha olla voi” mutta myös kuoro-osuudet tuottaa kunnon kylmät väreet.
    Eli mun mielestä ei kannattaisi koko elokuvaa sivuuttaa, mutta kannattaa tutustua myös alkuperäiseen teokseen. Niitä lyhyt elokuvia löytyy Youtubesta ja ne on todellakin katsomisen arvoisia 🙂


  7. […] ei takuulla yhtäkään Maapallon puista pelasteta, mutta kuten Nita Lorax-artikkelissaan aikanaan totesi: ainakaan luonnon tuhoaminen ei ole koskaan näyttänyt näin […]


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: