Syväluotaus: Hirviöiden kuningas

Ymmärrettävistä syistä tuli katsottua Disneyn 34. animaatioklassikko Notre Damen kellonsoittaja aika monta kertaa pari viikkoa sitten. Se ei kuitenkaan haitannut minua yhtään, sillä olen aina pitänyt elokuvasta kovasti, vaikka se jostain kumman syystä tuli hankittua omaksi vasta paljon ilmestymisensä jälkeen. Vaikkei se ole ilahduttanut kaikkia Victor Hugon alkuperäisteoksen ystäviä, se on mielestäni kypsä, aikaa kestänyt ja vieläpä melko säälimätön tarina syrjinnästä, stereotyyppisistä epäluuloista sekä siitä, miten pitkälle ihminen voi itsekkyydessään mennä uskontoa tekosyynään käyttäen.

Elokuvassa on kuitenkin yksi kohtaus, mikä kuvottaa minua. Se ei ole tarinan pelottavinta antia, mutta se on ainut hetki koko elokuvassa, minkä aikana joudun yhä katsomaan jossain välissä muualle. Se ei ole varsinaisesti laulukohtaus eikä toiminta siinä johdu pahiksen motiiveista, joten sitä ei koskaan löydy mistään Disney-listoilta, kuten ”Disneyn mieleenpainuvimmat laulut” tai ”Disneyn hienoimmat pahikset”. Se on kuitenkin yksi ahdistavimpia, mutta myös nerokkaimpia ja syvimpiä Disney-kohtauksia mitä tiedän, eikä ansaitsisi jäädä unholaan vain siksi, ettei se sovi minkään suositun aiheen esimerkiksi. Päätinkin kirjoittaa ajatuksiani kohtauksesta ja sen toimivuudesta, jotta ainakin yksi ihminen olisi niin tehnyt.

Elokuvan päähenkilö Quasimodo on rujon ja epämuodostuneen ulkonäkönsä vuoksi asunut koko elämänsä turvassa Notre Damen katedraalin kellotornissa. Hänet vauvasta asti kasvattanut kylmä tuomari Frollo on tiukasti kieltänyt häntä lähtemästä tornista vedoten hänen omaan turvallisuuteensa, sinä aikana kun ei poikkeavuutta hevin siedetty. Quasimodo on vuosikaudet seurannut Pariisin katuelämää turvapaikastaan ja Frollon varoituksista huolimatta kaipaa kovasti muiden seuraan. Hän rakastaa erityisesti vuosittaista rahvaan juhlapäivää Houkkien juhlaa, eikä eräänä vuonna enää tyydy vain katsomaan juhlaa kellotornista, vaan uhmaa Frollon käskyjä ensimmäistä kertaa ja karkaa alas maan pinnalle.

Asiat alkavat kuitenkin mennä pieleen heti alusta alkaen, sillä sivusta seuraamisen sijaan Quasimodo pöllähtää vahingossa suoraan keskelle juhlakarnevaalia. Kasvojaan epätoivoisesti peitellen hän poukkoilee aikansa juhlan keskipisteenä, kunnes törmää yhteen juhlan päätähdistä, mustalaistyttö Esmeraldaan. Lumoavan kaunis nainen osoittaa heti Quasimodolle vilpitöntä ystävällisyyttä, mistä hurmaantuneena hän päätyy osallistumaan karnevaalin päänumeroon, Houkkien kuninkaan kruunaukseen. Quasimodon kasvojen paljastuessa koko Pariisi haukkoo kauhistuneena henkeään muutaman sekunnin ajan, ja samalla myös juhlaa valvova tuomari Frollo saa vihiä hänen karkumatkastaan. Raukka on jo vaipumassa epätoivoon, kun tilanne kääntyykin yhtäkkiä täysin ylösalaisin: kansa on löytänyt koko Pariisin rumimman naaman, kuten oli tarkoituskin. On siis aika kruunata uusi Houkkien kuningas!

Clopinin julistaessa Quasimodon voittajaksi kohoaa rahvaan juhlan tunnelma saman tien ennennäkemättömiin sfääreihin, ja koko kaupunki on hetken ajan täydessä hurmoksessa. Edellinen kuningas heivataan hiiteen ja uutta voittajaa kannetaan kruunu päässään juhlakulkueessa hurraavan väkijoukon saattelemana, jota nätit tytöt suukottavat poskille ja jolle ojennetaan kuninkaan viitta sekä valtikka. Ja koko ajan kansa aukiolla kohottaa maljoja hänen kunniakseen, ryyppää ja juhlii minkä ehtii sekä ylistää rumaa kuningastaan.

Ja jos Pariisin väki on uuden Houkkien kuninkaansa löydettyään huumaantuneessa onnentilassa, on siinä ensisäikähdyksestään selvittyään myös Quasimodo itse. Vuosikaudet ihmisten läheisyydestä haaveillut sielu on lopultakin uskaltautunut ainoasta turvapaikastaan maan pinnalle, ja hänestä tulee saman tien elämänsä rakkaimman juhlapäivän kohokohta. Kansa palvoo, rakastaa ja ylistää häntä ja hänen hirviömäisiksi luonnehdittuja kasvojaan ilman pelon tai inhon häivääkään! Quasimodo ei lausu sanaakaan koko juhlahetken aikana, mutta hänen liikutuksestaan kertoo aivan tarpeeksi, kun hän saa onnenkyyneleet silmiinsä tai miten hän katsoo Houkkien kuninkaan valtikkaa kuin jotain syvästi rakasta.

Kaiken juhlahumun keskelle mahtuu myös hyvin lyhyt, mutta sitäkin merkityksellisempi ajatustenvaihto kahden päähenkilön välillä: Quasimodo saa nimittäin vastaanotostaan niin paljon itsevarmuutta, että uskaltaa jopa ujosti vilkuttaa paheksuvalle Frollolle juhlakulkueen keskeltä. Viattoman tervehdyksen sijaan ele merkitsee pikemmin muutosta kahden hahmon välisessä suhteessa. Tuomari Frollo on aina pitänyt itseään muun rahvaan yläpuolella ja on tehnyt Quasimodolle selväksi, ettei maailma koskaan hyväksyisi häntä tasavertaiseksi jäsenekseen hänen ulkomuotonsa takia. Quasimodo on aina pelännyt ja kunnioittanut herraansa ja niellyt mukisematta tämän manipuloivat aatteet, mutta seurattuaan Pariisin elämää 20 vuotta katedraalista hän on alkanut kyseenalaistaa tuomarin puheita. Siispä vilkuttaessaan Frollolle Quasimodo ei nöyrästä ja ujosta asennosta huolimatta epäröi näyttää onnellisuuttaan avoimesti, sillä tempauksellaan hän ei pelkästään todista Frollon olleen väärässä, vaan hän tekee sen vieläpä suoraan tämän nenän edessä! ’Minä olin oikeassa, sinä väärässä!’ Henkinen nöyryytys on täydellinen, eikä raivosta kiehuva Frollo voi muuta kuin seurata sivusta, miten hänen valtansa ja auktoriteettinsa rapistuu kansan hurratessa epämuodostuneelle kellonsoittajalle. Kauan eläköön kuningas!

Ja sitten helvetti pääsee valloilleen.

Quasimodo menettää valtakuntansa aivan yhtä nopeasti kuin sen saikin, kun pari sotilasta alkaa yhtäkkiä heitellä häntä tomaateilla. Muu väki seuraa nopeasti perässä, ja tuore kuningas palaa silmänräpäyksessä takaisin hirviön asemaan ja joutuu kansan yleisen pilkan kohteeksi. Hetken ajan kestänyt rakkaus ja ystävyys muuttuu hetkessä julmaksi ivaksi, kun järkyttynyt Quasimodo sidotaan kiinni ja häntä kohdellaan juottosikaakin alhaisempana olentona. Jopa taivas muuttuu hetkeksi painostavan keltaiseksi ja tuo tilanteeseen korostetun painajaismaista tunnelmaa.

Tähän asti kohtauksessa on ollut niukasti puhetta, mutta kruunauslaulun päätyttyä ilma täyttyy kansan pilkkaavasta naurusta ja Quasimodon avunhuudoista. Hädän hetkellä hän turvautuu ainoaan ihmiseen jolta tietää saavansa suojaa, mutta hänen pyyntönsä kaikuvat kuuroille korville. Avunhuudot eroavat hieman eri kieliversioissa, sillä alkuperäisessä Quasimodo huutaa ”Master, please, help me!”, suomenkielisessä taas ”Herrani, pyydän!”. Vaikka käännöserossa lienee ollut kyse lähinnä repliikin pituudesta, sisältää suomenkielinen käännös mielestäni hieman erilaisen viestin kuin englanninkielinen. Naiivissa optimistisuudessaan Quasimodo on vuosikausien ajan itsepintaisesti uskonut Frollon olevan väärässä ihmisten suhteen – elokuvasta on omistettu jopa kokonainen laulu sille, kuinka hän antaisi mitä tahansa saadakseen viettää edes yhden päivän muiden ihmisten kanssa. Kun hän on lopultakin päättänyt kuunnella sydäntään eikä huoltajaansa, ei hän karun totuuden paljastuessa voi syyttää lopputuloksesta ketään muuta kuin itseään – Frollohan oli kaikki ne vuodet varoittanut häntä lähtemästä turvapaikastaan. Alkuperäisversiossa Quasimodo tuntuu anelevan Frollolta vain pelastusta itse tilanteesta, suomiversiossa myös anteeksiantoa siitä, että petti tuomarin luottamuksen ja uhmasi tämän käskyjä. Sävyerosta huolimatta Quasimodon ääninäyttelijät ovat kohtauksessa hyvin samanlaisia, tosin Tom Hulcen äänensävyssä on enemmän lapsenomaista säälittävyyttä, Velimatti Rannan tulkinnassa taas kuvastuvat voimakkaammin epätoivo ja suoranainen pelko.

Julma tilanne ratkeaa lopulta, kun Esmeralda vapauttaa Quasimodon Frollon kielloista huolimatta ja nöyryyttää tuomaria vielä hieman lisää pakenemalla paikalta mahdollisimman näyttävästi. Jopa Quasimodo ehtii hieman iloita tytön tempauksesta, mutta Frollon jäätävä katse palauttaa hänet nopeasti takaisin todellisuuteen: hän on tahallaan pettänyt huoltajansa luottamuksen ja jättänyt ainoan maanpäällisen turvapaikkansa kokeakseen juuri sen, mistä häntä on aina varoitettu ja mitä hän itse kieltäytyi uskomasta.

Poikkeavan kohtauksesta tekee se, ettei siinä ole vain yhtä pahista jota syyttää tapahtuneesta, vaan pahan roolissa toimii koko Pariisin rahvas. Frollolla ei ole lopputuloksen kanssa mitään tekemistä, tosin eipä hän tee mitään tilanteen pysäyttämiseksikään. Tuomarilla onkin syytä myhäillä tyytyväisenä Quasimodon julkiselle kidutukselle, sillä tapauksen myötä hänen suojattinsa on jälleen täydellisesti hänen vallassaan ja manipuloitavissaan. Jälkeenpäin ei tarvita muuta kuin yksi merkittävä ”Mitäs minä sanoin”-mulkaisu, eikä Quasimodo tule enää koskaan jättämään kellotornia tai epäilemään tuomarin sanoja. Frollon valta on taattu, kun Esmeraldan vapauttama Quasimodo näkee hänen vihaa tihkuvan ilmeensä ja huokaisee pelon ja murheen murtamalla äänellä ”Anteeksi herrani, en enää koskaan petä teitä.” Äänestä huokuu katumuksen lisäksi kauhistunut ymmärrys: ’Te olitte oikeassa, minä väärässä.’

Kohtaus päättyy musertavasti, kun kasvojaan peittelevä Quasimodo ontuu sateessa takaisin Notre Damen katedraalin suojiin. Hän on saanut lopultakin kokea oikean maailman korkeimman omakätisesti, eikä se ollut mukava paikka. Hän ei pelkää enää pelkästään huoltajaansa, vaan myös koko muuta maailmaa, josta aina uskoi hyvää. Sulkiessaan katedraalin oven hänen kasvojansa pitkin valuvat sateen lisäksi myös kyyneleet, ja tapa millä hän sulkee silmänsä ja painautuu raskasta ovea vasten tuntuu symboloivan sitä, miten hän oven mukana sulkee myös itsensä lopullisesti muun maailman ulkopuolelle.

Kohtauksen todistaminen 10-vuotiaana elokuvateatterin valkokankaalta oli järkyttävä kokemus – hyvä etten alkanut itkua tuhertaa penkissä täristessäni. Hirvittävän myötähäpeän lisäksi kohtaus painuu mieleen erityiseksi sen vuoksi, miten tunnelma ja sen mukana ihmisten välinen hierarkia pomppivat monta kertaa ääripäästä toiseen. Iloisesta juhlan alusta seuraa pelkoa Quasimodon kasvojen paljastuessa, siitä palataan äkkiä takaisin onnelliseen juhlaan kun Quasimodo kohoaa juhlan kunniavieraaksi, ilosta rysähdetään pohjamutiin kansan käydessä Quasimodon kimppuun, jota seuraa pelastus ja Esmeraldan vauhdikas pakeneminen, josta vielä masentavaan päätökseen. Moista ilmapiirin vaihtelua näkee elokuvissa harvoin, etenkin animaatioissa. Se sekä naurattaa että järkyttää juuri siksi, että se toimii kokonaisuutena niin hyvin.

Kohtauksen taustamusiikki kulkee elokuvan soundtrackilla nimellä ”Nöyryytys” (”Humiliation”), mutta pikemmin kyse on elävän olennon julmasta alistamisesta ja pakottamisesta muita huonompaan asemaan pelkkiin esteettisiin eroavaisuuksiin vedoten. Kansaa poljetaan ylhäältä päin, joten se tahtoo jonkun, joka on arvoasteikossa vielä heitäkin alempana, olkoon peruste tälle miten epäkelpo tahansa. Quasimodo kuitenkin nautti täysin rinnoin niistä muutamista minuuteista, joiden aikana sai muilta ihmisiltä rakkautta ja arvostusta osakseen, vaikka se johtuikin siitä, että hänellä sattui olemaan ”Pariisin rumin naama” – hän lienee ollut tästä tietoinen, olihan kyseessä hänen suosikkijuhlansa. Syvimmillään kohtaus ilmentää ihmisen luontaista halua kuulua joukkoon ja olla joku edes hetken aikaa – ja rumien kuningas on silti yhä kuningas.

Explore posts in the same categories: Syväluotaus

Avainsanat: , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: