Vertailu: Näin koulutat lohikäärmeesi

Sisarusten perheessä on aina oltu Disney-ihmisiä, ja kilpailevan DreamWorks-yhtiön elokuvat tuli noteerattua vasta myöhemmällä iällä. Monet DreamWorksin elokuvista näkee vasta, kun ensi-illasta on kulunut jo jonkin aikaa. Tähän kategoriaan kuuluu myös Chris Sandersin ja Dean DeBloisin ohjaama Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon, 2010), joka perustuu samannimiseen lastenkirjasarjaan.

Kuten sovituksilla on tapana, elokuva on ottanut melkoisia vapauksia Cressida Cowellin teoksista. Kirjasarjassa lohikäärmeiden pitäminen seuralaisina on viikinkikylän väen perinne, kun taas leffassa ne ovat karjaa varastavia tuholaisia, ja yhteisymmärryksen saavuttaminen on työn ja tuskan takana. Sitä voi oikeastaan pitää kertomuksena siitä, miten kirjojen alkuasetelmaan päädytään.

Lohikäärmeet ryöstämässä Öystilää.

Näin koulutat lohikäärmeesi -rainan päähenkilö on nuori viikinki Hikotus (Hiccup – lapsille on tapana antaa kamalia nimiä peikkojen ja maahisten karkottamiseksi), joka haluaa lahdata lohkuja ja niittää mainetta siinä missä muutkin soturit. Hänen isänsä, Öystilän kylän päällikkö Aimo Mahtimurikka (Stoick the Vast), pelkää ruipelon ja onnettomuusalttiin poikansa hengen puolesta eikä päästä tätä mukaan taisteluihin. Hikotus yrittää silti saada lohikäärmeen tapettua näiden hyökätessä kylään, ja hän uskoo osuneensa lingollaan niistä tuhoisimpaan ja salaperäisimpään, yön raivoon.

Hikotus löytää kuin löytääkin haavoittuneen lohikäärmeen metsästä, muttei raaski tappaa sitä, vaan päästää sen vapaaksi. Pahaksi onneksi juuri silloin kylän seppä Raivo Röyhtäys (Gobber the Belch) suostuttelee päällikön päästämään pojan lohikäärmekoulutukseen. Hikotus ystävystyy lentokyvyttömän lohikäärmeen kanssa, nimeää sen Hampaattomaksi (Toothless) ja ryhtyy pykäämään sille häntäproteesia. Samalla hän huomaa, etteivät lohkut ole lainkaan sellaisia hirviöitä kuin viikingit luulevat, ja hyödyntää oppejaan lohikäärmekoulutuksessa. Mutta kuinka käännyttää lohikäärmeitä ikiaikaisina vihollisinaan pitävien kyläläisten päät?

Hikotus tutustuu lohikäärmeoppaaseen.

Hikotus on oikeastaan hyvin moderni päähenkilö. Hän on yhteisön hyljeksimä outolintu, jonka erilaisuus muuttuu ongelmasta valttikortiksi. Hintelä poika luottaa älyynsä enemmän kuin muskeleihin, ja hänessä onkin aimo annos näsäviisautta joka tilanteeseen. Viisastelusta huolimatta hän on hyväsydäminen ja valtavan sympaattinen, ja hänen kamppailunsa ystävyyden ja yhteisön paineiden välissä on kiinnostavaa seurattavaa. Hikotuksen alkuperäisäänenä kuullaan Jay Baruchelia, jonka roolisuoritusta kuitenkin vaivaa ajoittainen monotonisuus ja ennen pitkää rasittavaksi käyvä narina. Suomenkielisen näyttelijän Aksu Palménin ääni on hyvin samanoloinen mutta tunnepitoisempi. Etenkin hätäännyksen kuulee Palménin Hikotuksesta paljon paremmin. Toki kyseessä oli Baruchelin ensimmäinen äänirooli, kun taas Palmén on tehnyt paljonkin äänityötä.

Poika ja lohikäärme.

Pikimustasta Hampaattomasta näkee Chris Sandersin kädenjäljen – otuksen leveä naama muistuttaa melkoisesti ohjaajakaksikon edellisen elokuvan Lilo & Stitchin avaruuskarvaturria. Sen käytös on myös saanut vaikutteita mustasta pantterista ja kissoista yleensä. Lohikäärmeen ja viikinkipojan ystävystyminen on toteutettu upeasti ja hellyttävästi: Hikotuksen täytyy todella osoittaa olevansa yhteistyöhaluinen, ennen kuin Hampaaton alkaa sietää hänen seuraansa. Epäluuloisen ja äksyn kuoren alta paljastuu vekkuli lohikäärme, joka kiintyy ihmiseensä yhtä voimakkaasti kuin tämä lohikäärmeratsuunsa.

Raivo neuvoo Aimoa isäasioissa.

Aimo ei ole pelkästään ankara isähahmo, jonka hyväksyntä pojan pitää voittaa. Hän vain yrittää parhaansa mukaan johtaa joukkojaan taistelussa lohikäärmeitä vastaan ja suojella koheltavaa poikaansa. Aimon ja Hikotuksen yhteisistä kohtauksista näkee hyvin, miten molemmilla on hyvät aikeet, mutteivät he vain saavuta yhteisymmärrystä. Isä ja poika edustavat viikinkien perinteistä, lohikäärmeitä surmaavaa elämäntapaa sekä uutta, yhteistyölle perustuvaa suhtautumista. Välittäjänä vaikeassa suhteessa toimii Hikotuksen oppimestari ja Aimon ystävä Raivo, jonka vastuulla on myös lohikäärmekoulutuksen järjestäminen. Pahaksi onneksi tämä uskoo käytännön harjoitteluun ja jakelee neuvojaan nuorten paetessa kehässä lohikäärmeitä henkensä kaupalla.

Aimon alkuperäisääni Gerard Butler on vakuuttava sekä kunnioitettavana viikinkipäällikkönä että ristiriitaisten tunteiden sekamelskassa vellovana isänä. Suomiääni Jarmo Mäkinen (Vesimies lol) vaikuttaa yllättäen roolissa hieman Butleria jämerämmältä, mutta muutamassa herkässä kohdassa hän on kuitenkin alkuperäistä liikuttavampi. Raivo taas on veikeä molemmilla kielillä. Sekä Craig Ferguson että Hannu-Pekka Björkman tekevät hahmosta rakastettavan rennon.

Vasemmalta Limalotja, Karski, Astrid, Suomusintti ja Ronski.

Hikotuksen kanssa lohikäärmekoulutukseen osallistuu viisi viikinkiteiniä. Päähenkilömme ihastus Astrid on joukon kovin taistelija, jota luokan urpon yhtäkkinen nousu priimukseksi ei miellytä lainkaan. Hänestä tulee kuitenkin Hikotuksen ja Hampaattoman arvokas liittolainen. Astridia näyttelee alkuperäisääniraidalla America Ferrera, suomenkielisellä taas Putouksesta tuttu Iina Kuustonen, ja molemmat ovat hyvin tasaväkisiä raivokkaana viikinkityttönä. Astridin lisäksi lohikäärmeitä opettelevat listimään petojen ominaisuuksia ulkoa luetteleva Suomusintti, kehuskeluun taipuvainen Limalotja sekä alati tappelevat kaksoset Karski ja Ronski, joilla on erittäin osuvat nimet.

Nuorten ruutuaika jää melko vähäiseksi, mutta näyttelijät onnistuvat tekemään heistä mieleenpainuvia. Omaan mieleeni ovat enemmän suomiversion nuoremmat äänet. Alkuperäisraidalla illuusiota myös rikkoo se, että aikuiset viikingit haastavat skottilaisittain, mutta teineillä on tavalliset amerikkalaisaksentit. Sinänsä on ymmärrettävää, ettei nuoria näyttelijöitä laitettu väkisin vääntämään tekoaksenttia ja rapakon tuonpuoleisen yleisön on helpompi samastua heihin, mutta ero on todella häiritsevä.

Viikingit suunnittelevat sotaretkeä lohikäärmeiden pesäsaarelle.

Elokuvan dubbauksen takana on Tuotantotalo Werne, ja käännös ja ohjaus eivät ole kenenkään muun kuin maanmainion Annamari Metsävainion käsialaa. Metsävainion käännös ei Lohikäärmeessä mitenkään häviä hänen aiempien töidensä elävyydelle. Etenkin eri lohikäärmelajien nimet ovat kääntyneet ylivoimaisen mehukkaasti. Nuoret viikingit opettelevat koulutuksessa päihittämään niin röntin, kalmolietson, viekkaan vetskarikaulan kuin kalmakauhun. Kaikista paras on Monstrous Nightmare, jonka nimi on suomeksi liskojen yö.

Ruohotuppo saa verenhimoisen röntin yhtäkkiä leikkisälle tuulelle.

Mielikuvitukselliset lohikäärmeet ovat muutenkin erottamaton osa elokuvan maailmaa. Leffan tekijät ovat kertoneet olleensa innoissaan siitä, että saivat tehdä tarinan, jossa on yhden lohikäärmeen sijasta lukemattomia erilaisia lajeja. Liskojen yö sytyttää taistelussa itsensä tuleen, kun taas vetskarikaulan toinen pää sylkee kaasua toisen huolehtiessa sen sytyttävästä kipinästä. Jos lohikäärmeet yhtään viehättävät (kuten meikäläisen tapauksessa), otukset ovat valloittavaa seurattavaa. Vaikka Hikotuksen selailemassa lohikäärmeoppaassa mainitaan valtava määrä eri lohikäärmelajeja, leffassa nähdään vain seitsemää eri sorttia. Hieman kyllä mietityttää, miksi lohikäärmeiden ystävällisyyttä korostavassa tarinassa niitä komentavan mammuttilohkun kanssa ei edes yritetä neuvotella.

Sumusta välähtävä lohikäärmeen varjo näyttää aina yhtä hienolta.

Tietokoneanimaation taidonnäytteenä ovat tavallisesti erilaiset tekstuurit, mutta Lohikäärmeessä on onnistuttu myös hahmojen osalta. Ihmishahmoista erityisesti Hikotus on animoitu erittäin ilmeikkäästi. Koska lohikäärmeet on suunniteltu niin karikatyyrimaisiksi, niiden liikkeistä haluttiin tehdä mahdollisimman realistisia. Tämä näkyy henkeäsalpaavissa mutta samaan aikaan kouriintuntuvan väsyttävissä lentokohtauksissa. Lohikäärmeellä lentäminen ei ole mitään kuplankevyttä liihottelua, vaan rankka fyysinen suoritus, jossa saa toden teolla puskea ilmavirtoja vastaan.

Kyllä aikaa toki löytyy myös sille romanttiselle liihottelulle.

Animaatio korostuu myös elokuvan muutamissa dialogittomissa kohdissa. Hiljaiset kohtaukset ovat harvinaisuus amerikkalaisanimaatiossa – Jenkkilässä kun uskotaan, että yleisö tylsistyy heti, jollei elokuvassa ole puhetta viiden sekunnin välein. Onneksi tässä niitä on uskallettu käyttää. Lohikäärmeen vuorosanattomat kohtaukset ovat herkkiä, suorastaan maagisia, ja kaunis musiikki tuo niihin kaiken tarvittavan taustaäänen.

Parasta Lohikäärmeessä on kuitenkin aito lämminhenkisyys. Huumoria ei revitä pakotetuista populaarikulttuuriviittauksista, vaan nokkelasta dialogista ja höpsöistä hahmoista. Leffa tietää, missä sen sielu on – Hikotuksen suhteessa Hampaattomaan ja isäänsä – eikä lähde hortoilemaan sivuraiteille. Seikkailullinen ja sydämellinen elokuva on kaukana DreamWorksin noloimmista tekeleistä, kuten Lilo & Stitchin ohjaajilta sopi odottaakin. Leffan taloudellinen menestys on jo poikinut lyhytelokuvia, TV-sarjan sekä suunnitelmat kahdesta jatko-osasta. Toivotaan, että ne seuraavat ensimmäisen elokuvan asettamaa esimerkkiä.

Explore posts in the same categories: dubbaus, Elokuvat, USA, Vertailu

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: