Joulutähtiin kirjoitettu: luukku 8
Kun räsynukke Woodyn, avaruusfiguuri Buzz Lightyearin ja muiden tuttujen lelujen seikkailuista kertova supermenestyselokuva Toy Story 3 saapui kesällä 2010, ei uuden hahmon Tuhti Karhunhalin ääni Ned Beatty vakuuttanut Myytä yhtä kovasti kuin muut näyttelijät. Elokuvan suomiversiossa näyttelijä Markku Huhtamo kuitenkin tekee vaaleanpunaisen nallen suomenkielisenä äänenä yhden parhaimmista roolisuorituksistaan ikinä. (Teksti sisältää juonipaljastuksia!)
Suomenkielisen Tuhdin kuuleminen herätti meissä pitkästä aikaa sen saman nostalgisen tunteen, jonka koki jatkuvasti katsoessaan piirrettyjä lapsena. Se on se tunne, kun hahmo ja ääni ovat niin täydellisessä synkassa keskenään, ettei näitä kahta osapuolta edes tajua erottaa toisistaan – ei tule mieleenkään, että oikea ihminen on kopissa käynyt puhumassa repliikit hahmon suuhun! On vain ehyt ja elävä hahmo ja sille täydellisesti kuuluva oma ääni, ei enempää eikä vähempää. Markku Huhtamo onnistuu Tuhti-roolissaan juuri niin hyvin, ettei luontevaan roolisuoritukseen edes hoksaa kiinnittää huomiota, tuijottaa vain suloista nallea ”awww”-huokauksia päästellen.
Synkän menneisyyden läpikäynyt nallukainen pyörittää Päivänpaisteen päiväkotia omana puljunaan ja syöttää muille omia näkemyksiään lasten ja lelujen välisestä teeskennellystä kiintymyksestä. Tuhti pitää yllä tahratonta imagoa ja esittäytyy muille päiväkotiin saapuville leluille pelastavana enkelinä, joka armollisesti antaa näille raukoille kodin ja perheen sen jälkeen, kun heidän pikkuomistajansa ovat heidät niin julmasti päiväkotiin hylänneet. Kun Tuhti esittelee päiväkodin ihanuuksia uusille leluille ja rento huuliharppu soi taustalla, on Huhtamon ääni yltiöpäisen lämmin ja siitä huokuu lähes isällinen lempeys. Matalalla nalleäänellä Huhtamo antaa vaivatta ja nopeasti kuvan Tuhdista suloisena pehmoleluna, jota tekisi niin mieli rutistaa. Lelujen alkaessa niskuroida muuttuu kuitenkin äänensävy selvästi jämerämpään päin, kun nallen todellinen luonne alkaa hiipiä esiin.
Andyn lelujen paetessa päiväkodista yrittää Tuhti viimeiseen asti käännyttää heidät takaisin puolelleen jälleen samalla hellällä ja ymmärtäväisellä nalleäänellään. Woodyn kuitenkin paljastaessa muille Tuhdin todellisen menneisyyden joutuu halinalle täysin pois tolaltaan. Karvaan kohtalon kokenut lelu ei koskaan pystynyt sulattamaan mennyttä, ja sen palatessa vainoamaan Tuhti alkaa hädissään laukoa jälleen propagandapuheitaan saadakseen tilanteen haltuunsa. Karhun itsehillinnän hiljalleen romuttuessa muuttuu tämän mielipuolinen mylvintä aina vain hysteerisemmäksi – Tuhdin huutaessa ”Olemme kaikki rojua, joka odottaa roskista! Turhia leluja!” Huhtamon ääni on suorastaan epätoivoinen, jopa hivenen surullinen.
Animaatioelokuvan jatko-osaa voi kehua onnistuneeksi, kun mielettömän ääninostalgian lisäksi myös täysin uusi hahmo istuu äänensä puolesta heti muuhun, tutumpaan porukkaan. Toy Story 3 on juuri tällainen elokuva. Huhtamon näytteleminen elokuvan suomiversiossa on niin luontevaa, että Tuhti tuntuu sen vuoksi aivan yhtä tutulta kuin Woody ja Buzz. Toy Story 3 on jatko-osa, joka tarjoaa kahdenlaisia nostalgiaelämyksiä. Samat ääninäyttelijät jälleen tutuissa rooleissa saavat miettimään ”Kuinka joku voi kuulostaa roolissaan niin samalta vielä yli 10 vuoden jälkeen?” Huhtamon Tuhti taas toi mieleen ajatuksen ”Voiko näin hienoa ääninäyttelemistä ollakaan?”
Explore posts in the same categories: JoulukalenteriAvainsanat: Disney, Markku Huhtamo, Ned Beatty, Pixar, Toy Story 3
You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.
Afureko 
8 joulukuun, 2011 klo 6:45 pm
En olekaan aikaisemmin ajatellut asiaa, mutta yksi asia, joka mielestäni auttaa tekemään Huhtamon Tuhdista niin vaikuttavan hahmon, on se, että ilkeimpinä, katkerimpina ja hulluimpinakin hetkinään hänen äänessään säilyy sellainen pehmeä kiltti naapurin setä -vivahde. Itselle ainakin tulee tosi karmiva olo siitä, että nalle kuulostaa rennolta sedältä silloinkin, kun skitsoilee ihan täysillä.
8 joulukuun, 2011 klo 7:27 pm
Totta puhut, mielestäni hahmon karmivuutta lisää herttaisen äänen lisäksi myös mahdollisimman hellyttäväksi ja viattomaksi tehty ulkomuoto. Tekijät ovat varsin taitavasti ujuttaneet Tuhdin puheeseen alusta alkaen melko suoria viitteitä hänen luonteestaan – minuakin karmii aivan kauheasti, kun heti alkutapaamisessa vaaleanpunainen halinalle selittää hellällä setä-äänellä ”Meidät on jätetty, lahjoitettu, vaihdettu tai vain hylätty!” Nalle osaa taitavasti puhua lelut puolelleen väittämällä rivien välistä, miten kamalia lapset ovat ja miten ihana hän on kun ottaa heidät osaksi päiväkodin perhettä: ”Teitä ei jätetä eikä hyljeksitä, ei laiminlyödä eikä unohdeta! Ei omistajia, ei suruja!” Aika kaukana vanhoista sydämiä täynnä olevista Halinalle-piirretyistä! 😀
Huhtamo tekee aika nerokkaasti sen, ettei muuta ääntään täysin lopun pahiskohtauksiin – hän puhuu yhä samalla hellällä nalleäänellä, mutta astetta vihaisemmin ja synkemmin. Voi myös miettiä, miksi Tuhdin ääni kuulostaa niin surulliselta sen huutaessa ”Turhia leluja!”, liekö esiin puskemassa vanha rakkaus ja muistot entiseen omistajaan joita se yrittää epätoivoisesti tukahduttaa vai mikä. Harmi, ettei Daisya nähty aikuisena elokuvassa, siitä olisi saanut maailman eeppisintä antia!
~C