Muksuluuri pedagogisesta näkökulmasta

Lasten ikioman puhelinohjelman Muksuluurin juontaja Touko-Pouko on kiistatta tunnetuin Julmahuvi-ryhmän luomista hahmoista – hän pääsi jopa Helsingin Sanomien Nyt-liitteen kanteen siirtyessään 10 vuotta myöhemmin JugiStyle-ohjelmaan. Äänialallakin kunnostautuneen näyttelijä Jukka Rasilan esittämä Touko-Pouko (etenkin hänen omintakeinen puhetapansa) on vakiinnuttanut paikkansa suomalaiskansan keskuudessa niin vahvasti, että kuuluisaa ”askartelu-paskartelu”-termiä on käyttänyt jopa yliopiston kuvaamataidon opettajani (joka on kaikin puolin Ihana Ope).

Ohjelmassaan maanis-depressiivinen, alati kieroon katsova Touko muun muassa soittaa häirikköpuheluita, valistaa pikkukatsojiaan ydinsodasta ja erilaisuudesta sekä askartelee sielun. Samalla hän kuitenkin paljastaa menneisyydestään asioita, jotka selittävät yllättävän paljon hänen nykyistä tilaansa ja joita me Sisarukset olemme monia kertoja yhdessä analysoineet. Etenkin lastenohjelman viimeinen jakso on sen hahmokehityksen puolesta yksi Julmahuvi-ryhmän parhaimpia tuotoksia koskaan. Sen myötä käy ilmi, että ninjanaamion takaa pilkistääkin jotain aivan muuta kuin miltä aluksi vaikuttaa.

Tonikin tietää, että Touko on ilo lapsille!

Hahmona Touko-Pouko muistuttaa tyypillistä turmeltunutta lastenohjelman juontajaa (hänet jopa mainitaan listassa), mutta toisaalta hän myös rikkoo monia hahmotyyppiin liitettyjä stereotyyppisiä piirteitä. Ensinnäkään Touko ei vihaa lapsia, päinvastoin hän on lasten asialla koko sarjan ajan. Etenkin Toukon vilahtaessa kulissien ulkopuolella Studio Julmahuvin viimeisessä jaksossa tehdään selväksi, kuinka hän oikeasti välittää pikkukatsojistaan ja haluaisi tarjota heille laadukasta viihdettä. Kusipää hän kyllä on, mutta se kohdistuu aina nimenomaan aikuisiin ja useimmiten juuri niihin, jotka kritisoivat häntä ja hänen ohjelmaansa. Heti toisesta jaksosta lähtien Touko-Poukoa avoimesti kismittää se tapa, millä muut ihmiset ilmiselvästi väheksyvät Muksuluuria ja luultavasti myös sen kohderyhmää – tämä näkyy erityisen selvästi Muksuluurin ainoassa poisjääneessä jaksossa.

Touko ei siis inhoa lapsia, mutta hän ei myöskään pidä heistä ”liikaa” tai ”väärällä tavalla”. Toisaalta hän ei kertaakaan ohjelman aikana myöskään kuolaa naisten perään, möläyttele ääneen tuhmia sanoja tai muutenkaan sorru pervoiluvitsilinjalle. Tämä on Julmahuvi-tiimiltä järkevä, toimiva ja muutenkin hieno ratkaisu, koska pedoviboja lähettävä lasten hauskuuttaja on maailman kulutetuin vitsi, eikä edes mikään kovin miellyttävä sellainen. Loputkin pedofiliaväitteet vesittyvät viimeistään JugiStyle-ohjelmassa, jossa Toukolla on tyttöystävä (jota muuten esittää Kari Hietalahti).

Touko-Poukon juontama Muksuluuri, lasten oma puhelinohjelma, rikkoo sekin muutamia kliseitä. Vaikka Toukon kampaus muistuttaa klovnityyliä, ei hänellä ole koskaan ohjelman aikana yllään pellemaskia, -vaatteita tai -nenää, millä vältetään taas muutamia epämiellyttäviä yleistyksiä. Ohjelman pikkukatsojien mielenkiinto herätetään sen sijaan joka kerta vaihtuvalla kulloiseenkin teemaan liittyvällä asulla, joiden aiheet vaihtelevat Tarzanista aina mellakkapoliisiin ja astronauttiin. Toukon kroonista kieroon katsomista ei koskaan selitetä, mutta se voi olla vain tapa tehdä hahmosta kummallisempi ja joukosta erottuva.

Touko-Poukon tapa leikitellä puhekielellä on sekin varsin luova ja massasta erottuva ratkaisu. Kuinka monta lastenohjelman juontajaa tulee mieleen, jolla on tapana lässyttää, kikattaa tai puhua joko ärsyttävän hitaasti tai tarpeettoman lujaa koko ajan? Toukon tekoriimejä viljelevä puhetapa toimii edellä mainittuja esimerkkejä paremmin, koska puheen riimittely on luontainen osa lapsen kielenkehitysprosessia ja aikuisen käyttämänä se voi hyvinkin kiinnittää lasten mielenkiinnon. Katsojien huomio tosin herätetään tehokkaasti jo ennen kuin Touko-Pouko ehtii sanoa sanaakaan, Muksuluurin tunnusbiisi kun on oudointa musiikkia mitä kukaan on koskaan kuullut. Huvittavana infona mainittakoon, ettei laulu ole edes Julmahuvi-ryhmän itsensä tekemä, vaan pätkä Erste Allgemeine Verunsicherungin kappaleesta Kann denn Schwachsinn Sünde sein.

Touko ja vompatti, yksi ihmisen pimeistä puolista.

Toukon Muksuluurissa käsittelemät keskusteluaiheet voivat nykypäivän kaduntallaajasta tuntua kauhistuttavilta, mutta kannattaa katsoa asiaa historiallisesta vinkkelistä-pinkkelistä. Televisio rantautui Suomen kotitalouksiin 1960-luvulla, ja ennen viihdemedian vallankumousta tv-ohjelmat, etenkin lapsille suunnatut, olivat pitkälti opettavaisia ja valistavia – myös lastenohjelmissa annettiin tapakasvatusta ja keskusteltiin elämän tärkeistä asioista, kuten kuolemasta. Emme tiedä, onko Muksuluurin sisältöformaatin esikuvana käytetty juuri näitä vanhoja 60-luvun lastenohjelmia vai onko se vain kieroutunut versio Pikku Kakkosesta, mutta Touko-Poukon valistaessa pikkukatsojiaan ydinsodan vaaroista tulee väistämättä mieleen, että aihetta on takuulla käsitelty lasten keskusteluohjelmissa myös 50–60-lukujen vaihteessa Kuuban kriisin aikana, kun uhka ydinsodan syttymisestä on ollut aito.

Touko-Pouko siis näyttää suhteellisen normaalilta kampausta ja kieroa katsetta lukuun ottamatta, ja hän puhuu varsin rauhallisella äänensävyllä ja puhenopeudella. Pelle- tai lastentarhanopettaja-asujen sijaan hän pukeutuu erilaisiin, mielenkiintoisiin mutta arkielämästä tuttuihin pukuihin, jotka aina (jollain tavalla) liittyvät kulloiseenkin käsiteltävään aiheeseen. Touko ei kilju tai lässyttele-pässyttele ärsyttävästi, vaan juttelee pikkukatsojilleen reippaasti ja saa keskusteluaiheet näin kuulostamaan mielenkiintoisilta. Hän käyttää puheessaan leikkiriimittelyä, jota jokainen meistä on lapsuudessaan harrastanut ja jolla voi saada aikaan hauskoja riimipareja, joista ”askartelu-paskartelu” on kuuluisin esimerkki. Muksuluurin aiheet ovat yllättävän syvällisiä ja tärkeitä keskusteluaiheita, joista pitäisikin puhua lasten kanssa. Ohjelmassa on pohdiskelun lisäksi mukavaa askartelua, musiikkia sekä katsojien soittamia puheluita.

Mikä ihme Muksuluurissa sitten oikein mättää niin pahasti?

Muksuluurissa ei ohjelmana oikeastaan mitään vikaa olekaan, mutta homma menee överiksi pitkälti Touko-Poukon kieroutuneen persoonallisuuden vuoksi. Hän yksinkertaisesti käsittelee ja lähestyy ohjelman aiheita aivan väärällä tavalla. Kyllä ydinsodasta voi kertoa lapsille järkevästi, mutta Touko ajautuu aiheen kanssa pian puhumaan luonnon armoilla olemisesta puukkoa heristäen. Hän tuppaa kyselemään pikkukatsojiltaan asioista, joita meistä hyvin harva on kokenut, kuten avaruusolioiden uhriksi joutumisesta tai skalpeerausretkistä. Touko innostuu usein liikaa myös eri jaksojen roolihahmojensa kanssa: hän heittelee (usein teräviä) esineitä ympäri studiota joka jaksossa (ja yleensä myös osuu johonkuhun) ja saattaa kajauttaa ilmoille Tarzan-huudon äkkiarvaamatta.

Touko-Pouko rikkoo jälleen hahmotyyppiinsä liitettäviä stereotyyppisiä käsityksiä eriskummallisella käytöksellään. Toisin kuin hän, monet muut kieroutuneet lastenohjelmien juontajat eivät lipsu ruodusta hetkeksikään, kun kamera käy – heidän turmeltuneet elämäntapansa käyvät ilmi vasta, kun ohjelma on purkissa ja studion pikkuyleisö on lähtenyt kotiin. Toukoa taas ei koskaan nähdä studion kulisseissa lukuun ottamatta muutaman minuutin pituista kohtausta Studio Julmahuvin viimeisessä jaksossa, jossa Muksuluuri on jo ehtinyt päättyä. Touko-Poukon kuori murtuu siis kameran edessä ja ohjelman aikana.

Poisjätetty jakso mukaan luettuna Touko-Poukoa nähdään Studio Julmahuvin aikana yhteensä alle 20 minuuttia, ja siinä ajassa meidän pitäisi pystyä päättelemään hahmosta jotain. Millainen ihminen Touko-Pouko sitten oikein on ja mikä hänestä on tehnyt sellaisen?

Touko-Poukon lavapersoona alkaa murtua melko pian – heti toisessa Muksuluuri-jaksossa hän ottaa keskusteluaiheeksi erilaisuuden ja ilmoittaa olevansa tietoinen siitä, mitä hänestä ja hänen ohjelmastaan puhutaan hänen selkänsä takana (lisäksi hän uhkaa skalpeerata kritisoijansa). Muksuluurin kritisoijat lienevät studion muita työntekijöitä, sillä poisjätetyssä Robin Hood -teemaisessa jaksossa Touko puhuu oikeudenmukaisuudesta ja raivoaa varsin suorasanaisesti siitä, miten kahdesta käytettävissä olevasta studiosta hän joutuu aina työskentelemään siinä pienemmässä studiossa ja minimibudjetilla. Tyypin pinna alkaa siinä vaiheessa olla jo melko kireällä, koska jakson lopussa hän ilmoittaa pitävänsä terroristeja nykyajan Robin Hoodeina ja alkaa askarrella-paskarrella räjähdettä, jolla hän aikoo posauttaa ”sen isomman-pisomman studion ohjaajan hevon kuuseen” (ymmärrettävää, että jakso on päätetty jättää näyttämättä televisiossa, mutta onneksi se löytyy Studio Julmahuvi -sarjan DVD-julkaisun ekstroista). Toiseksi viimeisessä mellakkapoliisi-jaksossa Toukolta on jo selvästi järki lähtemässä lopullisesti, koska hän puhuu ensin lapsille kurista ja tukistamisesta ja sen jälkeen hän soittaa häirikköpuhelun tuntemattomalle miehelle. Mutta mitä ihmettä mies puhelimessa oikein tarkoitti, kun Touko kysyi, onko miehellä lapsia ja hän vastasi ”Ei… enää”?

Sarjan loppupuolella Touko-Poukon yleisen kusipäisyyden seasta alkaa kuitenkin paljastua jotain paljon syvempää. Muksuluurin kolmanneksi viimeisessä ninja-jaksossa Touko puhuu lapsille sisäisestä rauhasta sekä ihmisen pimeästä puolesta. Tämän jälkeen hän näyttää, miten askarrellaan sielu. Tarvikkeeksi hän ottaa palasen tummaa muovailuvahaa, jonka hän ensin rytistää pieneksi möykyksi, pistää siitä sitten läpi pari naulaa edustamaan lapsuudenajan ensimmäisiä muistikuvia ja lopuksi hän kietoo möykyn rautalankaan, joka symboloi teiniajan muistoja. Touko esittelee valmista sielua asiana, jonne hänen mukaansa kaikki ”patoutumat, traumat, kummitukset ja möröt on ahdettu”. Raskaan huokauksen jälkeen hän toteaa surumielisenä ”ja joku päivä tää leviää meidän käsiin” ja jää hiljaa tuijottamaan tummaa möykkyä noin 10 sekunniksi, kunnes jakso päättyy.

Millainen menneisyys on takanaan henkilöllä, jonka mielestä ihmisen syvin olemus on jo valmiiksi sysimusta, lapsuusmuistot ovat verrattavissa nauloihin, teini-ikää esittää kylmä rautalanka ja joka varastoi kaikki elämän traumat ja kauhut sisäänsä?

Ei ilmeisesti kovin onnellinen.

Sielu.

Sarjan käsikirjoituksen nerokkuuden huippu saavutetaan kuitenkin sen päätösjaksossa, jossa Touko-Pouko on pukeutunut astronautiksi ja puhuu jatkuvasti ääntä muuntavaan mikrofoniin. Aiheena on avaruusoliot sekä niiltä suojautuminen, josta Toukolla on tämän puheista päätellen henkilökohtaista kokemusta. Jaksossa Touko alkaa myös askarrella avaruusoliota kirkkaanvärisestä muovailuvahasta maailman käytetyimmän avaruusbiisin eli Richard Straussin Also sprach Zarathustran soidessa taustalla. Toukon tiedot avaruusolioiden ulkonäöstä ja kyvyistä ovat melko ennalta arvattavia, mutta se, mitä ne hänen mukaansa tulevat yöllä sanomaan ihmisille, on jotain mitä ei takuulla ole missään maailman scifi-tarinassa koskaan kuultu. Kohtauksen vaikuttavuutta vain korostaa se, että Touko-Pouko lausuu edessään olevan muovailuvahasta askarrellun avaruusolion sanat pikkuoravan piipitykseksi muunnetulla äänellä.

”Susta ei koskaan voi tulla mitään, sä oot koko elämän ihan täys nolla, ja sä oot aina yksin.”

Tästä päästään pohtimaan yhtä elämän suurista kysymyksistä: mitä ihmiset loppujen lopuksi pelkäävät kaikista eniten koko maailmassa? Useimmissa scifi-tarinoissa avaruudesta saapuneet kammottavan näköiset örkit uhkaavat aina sillä perinteisellä pään syömisellä, aivopesulla tai Maapallon valloittamisella, mutta ihmisluonnon todellinen kauhu on jotain paljon syvempää ja primitiivisempää. Lapsi voi säikähtää ja menettää yöunet pelottavan avaruusleffan jälkeen, mutta elinikäisen trauman aiheuttaa se, kun olio toisesta maailmasta tulee tuomitsemaan ikuiseen epäonneen ja yksinäisyyteen. SIINÄ on pähkinänkuoressa se, mitä kaikki ihmiset pyrkivät epätoivoisesti välttämään koko elämänsä ajan. Sen, että Julmahuvi-ryhmä on keksinyt yhdistää tämän oivalluksen avaruusolioihin ja edelleen mielialahäiriöistä kärsivän lastenohjelman juontajan lapsuudentraumaan, voi tiivistää vain seuraavalla tavalla:

HELVETIN NEROKASTA.

Touko-Poukolla on siis kaikesta päätelleen takanaan todella paska elämä. Lausuttuaan ilmiselvästi tutut sanat avaruusolion suusta hän on jo vajoamassa jälleen hiljaiseen epätoivoon, mutta ahdistuksen syövereistä hänet pelastaa yllättäen ohjelman ensimmäinen katsojalta tuleva puhelu. Soittaja on Janne-niminen poika, joka kertoo katsoneensa kaikki Muksuluurin jaksot ja sanoo sen olevan kaikista paras tv-ohjelma. Kehuista silmin nähden onnellinen Touko alkaa esittää kuuluisaa kappalettaan ”Kreikan meri” yhdessä pikkusoittajansa kanssa, jolloin katsojille paljastetaan, että soittaja onkin Petteri Summasen esittämä Studio Julmahuvin uutisankkuri Toni Järvelä. Koko sarjan ajan Toni on seurannut Muksuluuria studion yläkerrasta ja reaktioistaan päätellen hän kuuluu lastenohjelman avoimiin kritisoijiin – hän toteaakin joskus ohjelman jälkeen, että on aika siirtyä eteenpäin ”oikeassa ohjelmistossa”. Touko-Poukon masentava lapsuus kuitenkin ilmeisesti herättää Tonissa sen verran myötätuntoa, että hän päättää tuoda hitusen onnea Toukon elämään soittamalla pikkukatsojaksi tekeytyneenä tämän ohjelmaan sen viimeisessä jaksossa. Rasilan tavoin ammattilaisääninäyttelijänä jo pari vuosikymmentä toiminut Summanen esittelee puhelussaan äänenmuuntamistaitojaan, en nimittäin tunnistanut häntä soittajaksi äänen perusteella ollenkaan.

Studio Julmahuvin kaikki Muksuluuri-jaksot kuvattiin samana päivänä putkeen. Rasilan mukaan fyysisesti raskainta hahmossa oli jatkuva kieroon katsominen – vaikka näyttelijä on kertonut treenanneensa taitoa jo pikkupojasta lähtien, eivät silmät hänen mukaansa meinanneet pysyä millään kierossa enää viimeisiä jaksoja kuvattaessa. Touko-Poukon ilmiömäinen suosio toi mukanaan paineita vielä vuosien jälkeen, kun Rasila ja Summanen ottivat hahmon osaksi JugiStyle-sketsiohjelman hahmokaartia, mutta palaute on ollut hyvää.

Touko-Pouko lienee vielä nykyäänkin Suomen tunnetuimpia fiktiivisiä satusetiä, jota siteerataan jatkuvasti kaikenlaisissa asiayhteyksissä. Itse kuitenkin näen hahmossa muutakin nerokasta kuin kieroon katsovat silmät ja tekoriimejä viljelevän puheen. Ympäri seiniä menevän huumorin lisäksi hahmolla on takanaan loistavasti käsikirjoitettu menneisyys, jonka aiheuttamiin traumoihin hän onneksi saa lievitystä ennen sarjan päättymistä. Minulta meinasi tulla tippa linssiin, kun näin Muksuluurin viimeisen jakson ensimmäistä kertaa, enkä toivon mukaan ole ainut – toivoisinkin lukijoiden kommentoivan tekstiä ja kertovan, viehättääkö hahmossa eniten se askartelu-paskartelu vai se syvällisempi osa.

Joko SINULLA on Kreikan meri soittoäänenä kännykässäsi?

Explore posts in the same categories: Pedagogisesta näkökulmasta

Avainsanat: Erste Allgemeine Verunsicherung, JugiStyle, Jukka Rasila, Kari Hietalahti, Petteri Summanen, Pikku Kakkonen, Richard Strauss, Robin Hood, Studio Julmahuvi, Tarzan

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.