Ruma ankanpoikanen pedagogisesta näkökulmasta

Pedagoginen persoonani on sen verran vahva, että tykkään kovasti vääntää analyysiä viihdemedian tuotosten perhemalleista ja kasvatustavoista. Aikaa myöten tajusin, että niistä ajatuksista voisi hyvin kirjoitella myös blogiin, syväanalyysit kun tuppaavat yleensä olemaan suhteellisen kova juttu.

Uuden ope-sarjan saa kunnian aloittaa Hans Christian Andersenin rakastettu satu Ruma ankanpoikanen. Pohdin tarinaa nimenomaan Disneyn lyhytpiirrettyversion pohjalta, koska se on sadusta ylivoimaisesti tunnetuin adaptaatio, vaikka eroaakin jonkin verran alkuperäisversiosta. Mikä Andersenin sadussa vetoaa lapsiin ja mitkä kohdat iskevät kasvatustieteilijään erityisen lujaa?

Useimmat eivät tiedäkään, ettei vuoden 1939 animaatio ole ainut Disneyn versio Rumasta ankanpoikasesta, vaan siitä tehtiin mustavalkoinen lyhytpiirretty jo 8 vuotta aikaisemmin. Ensimmäinen animaatio ottaa taiteellisia vapauksia vielä väriversiotaan runsaammin – tarina sijoittuu kyllä maatilalle, mutta ruma ankanpoikanen syntyy siinä kanaperheeseen ja saa lopulta kanaemonsa hyväksynnän pelastettuaan tipusisaruksensa varmalta kuolemalta. Molemmat animaatiot kuuluvat Disneyn Silly Symphonies -sarjaan, ja vuoden 1939 versio voitti vuotta myöhemmin parhaan lyhytanimaation Oscar-palkinnon.

Moni varmaan hieraisi silmiään nähtyään artikkelin otsikon – mykkäanimaatio aiheena ääninäyttelyblogissa? Totta, Rumassa ankanpoikasessa ei ole ollenkaan ihmiskielen vuorosanoja, mutta eläimet kommunikoivat ääntelemällä jatkuvasti koko tarinan ajan. Jokaisella siivekkäällä on lisäksi oma, erilainen kaakatteluäänensä – linnunpoikaset piipittävät kimakasti ja ruman ankanpoikasen kumea töötötys erottuu vaivatta sorsaperheen äänistä. Ruma ankanpoikanen onkin erinomainen esimerkki siitä, miten helposti tarinaa voi kertoa ilman tunnistettavaa kieltä – siinä pysyvät vaivatta mukana myös hyvin pienet lapset, jotka eivät vielä ymmärrä puhetta juurikaan. Lapset lisäksi eivät turhia mieti sitä, miksi juuri tämän eläinpiirretyn hahmot eivät puhu ihmiskielellä niin kuin monessa muussa – nehän ovat eläimiä, totta kai ne ääntelevät lajilleen ominaisella tavalla! On hirvittävä sääli, että lapsia aliarvioidaan kohdeyleisönä jatkuvasti, mutta Ruma ankanpoikanen on hieno ja nykypäivänäkin harvinainen esimerkki animaatiosta, joka ottaa myös pienet katsojat vakavasti.

Rumassa ankanpoikasessa ei ole puhetta, mutta dialogia siinä on. Itse asiassa todella paljon. Piirretyn dialogi on lisäksi suunniteltu hyvin tarkasti kannattelemaan tarinaa, eikä yksikään hahmoista kaakattele turhaan. Erityisen upeasti on toteutettu sorsavanhempien riitakohtaus, johon lapsikatsojillakin on naurettavan helppo keksiä repliikit tilalle – ei todellakaan tarvitse selittää ääneen, mitä isäsorsa ajattelee nostaessaan katseensa rumasta ankanpoikasesta puolisoonsa.

Ruma ankanpoikanen kertoo yksinkertaisesti lapsesta, joka ei kelpaa kenellekään, koska on erilainen. Tarinan pieni sankari on yltiöpäisen iloluontoinen, mutta poikkeaa ulkomuodoltaan ja ääneltään selvästi sorsaperheestä, johon se syntyy. Saatuaan lopullisesti lähtöpassit äidiltään se miettii hetken, miksi perheensä jäsenet suhtautuvat siihen niin vihamielisesti. Kun se lopulta näkee itsensä veden pinnasta ensimmäistä kertaa, kohtaa se lainehtivassa vedessä niin kammottavan näyn, että säikähtää sitä ja juoksee karkuun. Tarkistettuaan, että vedessä kummitteleva kammotus todella on se itse, ruma ankanpoikanen on silmin nähden pettynyt ja jopa myöntää tämän suoraan katsojalle katsomalla kameraan ja osoittamalla itseensä. Juuri sillä hetkellä pikkuinen tajuaa olevansa vääränlainen ja ettei enää koskaan näkisi perhettään, koska se ei sitä erilaisuutensa vuoksi hyväksy.

Syntymästään lähtien ruma ankanpoikanen kohtaa järkyttävän epäoikeudenmukaista kohtelua sekä perheeltään että muilta lähitienoon siivekkäiltä, mutta jaksaa urhoollisesti aina yrittää löytää jonkun, joka ottaisi sen omakseen. Toivossa sen pitävät kiinni pienet ilonhetket, kuten ystävälliset linnunpojat, mutta jokainen yritys päättyy sen kannalta katastrofaalisesti. Selkänsä sille kääntää jopa puinen tekoankka, joka ensin vaikuttaa ystävälliseltä, mutta loppupeleissä käy samalla tavoin kuin muidenkin kanssa. Kaikista musertavinta tilanteessa on se, että ruma ankanpoikanen vain luulee tekoankan torjuvan hänet samaan tapaan kuin muut ovat sille tehneet, koska nuken raju heiluminen ja pois päin kääntyminen antavat erehdyttävästi sellaisen vaikutelman. Kuinkahan moni on pienenä säpsähtänyt, kun iloisesti kameraan katsova ruma ankanpoikanen paiskautuu salamannopeasti veden alle tekoankan iskusta ja iloinen musiikki katkeaa kammottavaan onttoon kumahdukseen?

Kaikella on kuitenkin rajansa, ja tultuaan hylätyksi kerta toisensa jälkeen ei pieni sielu lopulta enää jaksa, vaan masentuu ja itkeä vollottaa ypöyksin surkeaa kohtaloaan (äitini tuppaa näkemään piirretystä aina vain tämän osan). Ruman ankanpoikasen surua leimaa syvä häpeä, suorastaan inho ulkomuotoaan kohtaan – saatuaan ympäristöltään vain negatiivista palautetta se ei pysty enää hyväksymään itseään, vaan peilikuvansa näkeminen jälleen vedenpinnasta saa sen vain parkumaan entistä lujemmin (vanhemmassa versiossa ruma ankanpoikanen näyttää heijastukselleen tomerasti kieltä). Siksipä se ei todellakaan voi uskoa silmiään nähdessään yhtäkkiä neljä täydellistä kopiotaan ilmielävänä edessään – huvittavaa, luulin aina että se hieroisi silmistään kyyneleet pois, mutta ymmärsin vasta nyt, että hieromisella se vain tarkisti nähneensä oikein. Jännää, että tämänkin kohdan tajuamiseen meni 25 vuotta.

Hetken onnen jälkeen ruma ankanpoikanen luulee jääneensä taas yksin, kunnes sen neljä ystävää uivat sen kiinni ja yhtäkkiä poikasen taakse lipuu hohtavan valkea joutsen, kaikista linnuista kaunein, joka ei kaakata sille vihaisesti tai hätistele sitä pois luotaan, vaan vetää sen lähelleen ja hyväksyy sen lapsekseen. On hyvin liikuttavaa, kuinka ruma ankanpoikanen suorastaan säikähtää ensin suurta olentoa takanaan ja hetken jälkeen vastaa tämän halaukseen melkein varovasti, aivan kuin ei voisi uskoa tilannetta todeksi – ja kuinka tiukasti poikanen sitten painautuukaan uutta äitiään vasten! En muista enää, olenko koskaan pienenä itkenyt piirretylle, mutta tippahan tässä tuli linssiin kun siitä nyt aikuisena kirjoitan, vaikka olen osannut animaation joka kuvaa ja ääntä myöten ulkoa niin pitkään kuin muistan.

Koska Ruma ankanpoikanen kertoo erilaisuudesta, löytää kasvatustieteilijä tarinasta helpoiten yhteyksiä erityispedagogiikkaan. Koko historiansa ajan ihmiskunta on ollut erityisen huono sietämään kaikenlaista massasta poikkeavaa, ja tästä ovat saaneet kärsiä muun muassa kehitys- ja aistivammaiset, älyllisesti vajavaiset sekä harvinaisista sairauksista kärsivät, kuten epileptikot ja autistit. Ennen vanhaan kaikki silmäänpistävästi poikkeavat suljettiin eristettyihin oppilaitoksiin tai mielisairaaloihin, nykypäivänä taas erityisluokat ovat päivittäinen osa peruskoulujen arkea ja monia vaikeita sairauksia pystytään hoitamaan.

Toinen aivan yhtä ajankohtainen ryhmä ovat maahanmuuttajat. Vaikka Suomeen on muuttanut paljon ihmisiä ulkomailta jo 90-luvun alusta lähtien, maahanmuuttajien asema Suomessa on tällä hetkellä hyvin kuuma ja mielipiteitä jakava aihe – maahanmuuttajaperheet kokevat yhä Suomessa syrjintää taustansa ja ulkonäkönsä vuoksi, ja valtaväestön kielteisen suhtautumisen takia heidän on vaikea sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan. Älkääkä antako minun edes aloittaa seksuaalivähemmistöjen historiasta ja nykypäivän tilanteen ajankohtaisuudesta (täydet adoptio-oikeudet!!).

Ei kuitenkaan tarvitse olla kehitysvammainen, maahanmuuttaja tai homo voidakseen samaistua Rumaan ankanpoikaseen, koska ihmiset ovat syrjineet toisiaan myös monista muista syistä – jotakuta kiusataan nimen (kuten minua aikanaan), toista silmälasien vuoksi, ja koulumaailmassa turpaansa saavat monesti myös luokan älykkäimmät oppilaat. Kenties tämän vuoksi Ruma ankanpoikanen puhuttelee jokaista niin vahvasti – kukapa meistä ei olisi joskus lapsuudessaan tuntenut olevansa jollain lailla vääränlainen? Erilaisuus ja sen sietäminen on ikuinen ongelma, ja siksi Ruma ankanpoikanen onkin kestänyt ajan hammasta niin hyvin. Omaa ulkomuotoaan, alkuperäänsä tai seksuaalista suuntautumistaan ei voi muuttaa pelkällä tahdonvoimalla, eikä ruma ankanpoikanenkaan pysty muuttamaan höyhenpeitteensä väriä tai ääntään, vaikka kuinka haluaisi. Loppujen lopuksi sen ei edes tarvitse muuttua tullakseen hyväksytyksi, vaan se löytää lopulta jonkun, joka hyväksyy sen juuri sellaisena kuin se on. Aivan samoin erityisoppilaiden, maahanmuuttajataustaisten ja seksuaalivähemmistöjen edustajien tulee saada vapaasti toteuttaa itseään, ja juuri sen mahdollistamiseen meitä opettajiakin valmennetaan. Koulun ei ole tarkoitus vain opettaa lukemaan ja laskemaan, vaan kasvattaa ihmisistä kunnon kansalaisia, jotka kunnioittavat toisia ihmisiä heidän erilaisuudestaan huolimatta.

Psykologi Bruno Bettelheim on kritisoinut Rumaa ankanpoikasta siitä, ettei sen päähenkilön tarvitse varsinaisesti itse tehdä tai saavuttaa tarinassa mitään, vaan asiat kääntyvät lopussa parhain päin sen teoista huolimatta. Professori Maria Tatar kuitenkin puolustaa satua vetoamalla siihen, että tarinassa eläinten arvon, moraalin ja esteettiseen ulkonäköön perustuvan paremmuuden määrittelee luonto niiden omien saavutusten sijaan. Tässä onkin mielestäni ehdottomasti tarinan tärkein sanoma: ruma ankanpoikanen on ruma vain siksi, koska sen ympäristö on päättänyt niin. Ulkonäköasioissa kyse ei ole koskaan mistään ylhäältä tulleesta ehdottomasta totuudesta, vaan ihmiskunta on itse aina asettanut tietyt säännöt ja ehdot sille, mikä sen mielestä on kaunista ja mikä rumaa ja väheksyttävää. Kauneusihanteet ovat lisäksi vaihdelleet aikojen saatossa ääripäästä toiseen – aikanaan ihannoitiin tiimalasivartaloa, sen jälkeen pyöreyttä, koska sitä pidettiin varallisuuden merkkinä. Ankara rotuerottelu leimasi Amerikan mustaa väestöä aina 1960-luvulle saakka, nykyään Amerikalla on ensimmäistä kertaa tummaihoinen presidentti. Hyväksytty ja ei-hyväksytty käytös vaihtelee myös maiden mukaan, eli eri kulttuureissa arvostetaan erilaisia piirteitä. Niin rumuus kuin kauneuskin on siis aina katsojan silmässä, ei järkähtämättömässä totuudessa.

Andersenin alkuperäissadun ja Disney-version räikein ero on tarinan lopussa. Alkuperäisessä sadussa ruma ankanpoikanen ehtii kasvaa aikuiseksi ja muuttaa muotoaan täysikasvuiseksi joutseneksi, ennen kuin se lopulta saa tietää, kuka on. Disneyn animaatiossa ruma ankanpoikanen taas löytää paikkansa jo pienenä – sen ulkonäkö tai ääni ei muutu ollenkaan, se vain pääsee lopulta omiensa seuraan ja huomaa, ettei olekaan yksin maailmassa. Toisin sanoen se saa sen, mitä jokainen maailman lapsi tai kuka tahansa ihminen hakee: hyväksynnän. Tarinan kannalta on hyvin tärkeä ratkaisu, että ruma ankanpoikanen löytää itselleen kerralla kokonaisen perheen, koska sisaruksissaan se näkee itsensä, äidissään tulevaisuutensa.

Myöhemmin ruma ankanpoikanen törmää sorsaperheeseensä uidessaan uuden äitinsä ja sisarustensa kanssa, ja sorsaemo poikasineen tervehtii sitä silmin nähden iloisesti nähdessään sen oman perheensä parissa. Sorsille hymyilevä ruma ankanpoikanen ui nokka ylpeästi pystyssä pois ja onnellisuus huokuu koko sen olemuksesta. Ruma ankanpoikanen on tajunnut olevansa kaunis joutsen ja se voi lopultakin olla ylpeä itsestään – eihän se loppujen lopuksi koskaan ruma ollutkaan.

Sen pituinen se.

Explore posts in the same categories: Pedagogisesta näkökulmasta

Avainsanat: , , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

2 kommenttia : “Ruma ankanpoikanen pedagogisesta näkökulmasta”

  1. Wolf Says:

    Ainoa juttu, mikä mua on ko. sadussa aina ärsyttänyt, on se, että ruman ankanpoikasen täytyy lähteä pois ja löytää kaltaisensa ennen kuin se hyväksytään. Entä sitten sellaiset, joiden kaltaisia ei ole muita? Sadussa ympäristö ei lopultakaan sopeudu ruman ankanpoikasen erilaisuuteen, vaan hyväksyy sen vasta, kun todetaan, ettei se olekaan ainoa laatuaan. Erh.

    Myös alkuperäisen tarinan päätös ei ole erityisesti mun mieleen, koska ruma ankanpoikanen hyväksyy itsensä (ja muut hyväksyvät sen) vasta, kun siitä tulee kaunis joutsen, mikä tavallaan viestittää, että mikäli ei pysty kasvamaan kauniiksi, mitään muutosta ympäristössä ja sen suhtautumisessa ei tapahdu.

    Toki se varmaan on toiminut (ja toimii) toivonpilkahduksena joillekin erilaisuutensa kanssa yksin oleville, että hei, meitä on muitakin, mutta lopputulos on mun mielestä kuitenkin lähtökohtaisesti väärä.

    Köh. Vähän katkeruutta havaittavissa, sori.

    • Cilla Says:

      Hieno ja vedenpitävä argumentti! Nitaa taas harmitti vuoden 1931 versiossa se, että kanaemo hyväksyy siinä ruman ankanpoikasen vasta sen jälkeen, kun se on suorittanut jonkinlaisen uroteon eli tavallaan ANSAINNUT paikkansa perheessä, mutta se piirretty oli muutenkin väriversiota kevyempi ja humoristisempi tapaus (tosin nyyhkytin aina kun ruma ankanpoikanen katsoi surkeana kameraan päin ;_;)

      En tiedä, onko Rumassa ankanpoikasessa kyse ensisijaisesti kyse ympäristön vai itsensä hyväksymisestä. Itse näen sen niin, että Disney-versiossa rumaa ankanpoikasta kritisoiva ympäristö rajoittuu periaatteessa vain sorsa- sekä lintuperheeseen. Lintuemo piti sitä lähinnä äkillisenä uhkana sen poikasille, eli se olisi voinut käydä minkä tahansa näköisen eläimen kimppuun suojellakseen jälkikasvuaan. Lintuperhettä ei ruma ankanpoikanen enää toista kertaa piirretyssä tapaa. Sorsaperhe taas ei päässyt yli ruman ankanpoikasen poikkevasta ulkonäöstä, mutta sorsaemon reaktio on iloinen kun se lopussa näkee sen päässeen omiensa pariin. Sorsat saivat lopultakin tietää, mikä niiden outolintu-poikanen oikein oli. Ruma ankanpoikasen hyväksyvä ympäristö on siis loppujen lopuksi vain sorsaperhe johon se syntyi.

      Loppuja on hyvää ja huonompaa sorttia. Andersenin versiossa kauniiksi joutseneksi kasvaminen on tavallaan palkinto surkean elämänalun eläneelle rumalle ankanpoikaselle. Itse pidän Disney-version loppua alkuperäistä kauniimpana, koska kuten tuli todettua, siinä ruma ankanpoikanen näyttää aivan samalta vielä tarinan lopussakin – kauneus on siis myös sisäistä eikä ulkokuori ratkaise. Kauneuskäsitteet ovat kuitenkin aina jonkun määrittelemiä, ja ne myös muuttuvat jatkuvasti.

      ~C


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: