Vertailu: Lumikki ja seitsemän kääpiötä – Ranin vs. Lehtosaari

Kuten yleissivistys tietää, vuonna 1937 valmistunut Lumikki ja seitsemän kääpiötä oli maailman ensimmäinen kokoillan piirroselokuva. (Kunnia kuuluu oikeastaan argentiinalaiselle propagandafilmille El Apóstolille vuodelta 1917, mutta Lumikki on yhä ensimmäinen värillinen piirroselokuva.) Se oli aikanaan visionääri Walt Disneyn suuruudenhulluin hanke, jota nimitettiin lehdistössä ”Disneyn haihatukseksi”. Disneyn ottamat huikeat taloudelliset riskit osoittautuivat kannattaviksi – Lumikki on vieläkin maailman katsotuimpia piirrosleffoja.

Suomen ensi-iltansa Lumikki sai 1938, mutta jälkiäänityksiä Disneyn piirroselokuviin alettiin tehdä vasta 60-luvulla. Ritva Laaton ohjaama Lumikki-dubbaus vuonna 1962 oli niistä ensimmäinen. Kotivideoilta ja DVD:iltä tuttu dubbaus on Pekka Lehtosaaren ohjaus vuodelta 1993. Siihen väliin mahtui vielä ainakin yksi versio, Matti Raninin ohjaus todennäköisesti vuodelta 1982.

Monet vanhoista Disney-dubbauksista ovat yhä tallessa Kansallisen audiovisuaalisen arkiston KAVAn kätköissä. Kun suomalaisella Disney-fanien foorumilla, Taikalinnassa, tuli puhetta vanhoista jälkiäänityksistä, syntyi ajatus yksityisnäytöksistä, joissa näitä unohdettuja aarteita voisi kokea omin korvin. Niinpä lauantaina 26. helmikuuta kolmisenkymmentä ihmistä ilmaantui elokuvateatteri Orioniin katsomaan Raninin Lumikkia.

Lumikin tarinahan on kaikille tuttu: viatonta prinsessaa sortaa turhamainen äitipuoli, jonka nimeksi mainitaan taustatiedoissa kuningatar Grimhilde. Tämä kysyy joka päivä taikapeililtään, ken on maassa kaunehin. Kun peili vastaa Lumikin olevan kaunein, kuningatar päättää surmauttaa tytön. Tehtävään määrätty metsästäjä ei kuitenkaan kykene hirmutekoon, vaan lähettää prinsessan pakoon synkkään metsään. Lumikki ystävystyy metsän eläinten kanssa ja päätyy sievään mökkiin, jota asuttavat seitsemän vekkulia kääpiötä. Lumikki jää emännöimään taloa, mutta kuningatar saa tietää hänen olevan hengissä ja lähtee omakätisesti murhaamaan häntä vanhaksi eukoksi naamioituneena.

"With a smile and a song..."

Disney halusi aikanaan ihanalle satuprinsessalleen erikoisen, erottuvan äänen ja valitsi osaan parikymppisen Adriana Caselottin, jonka ääni on suorastaan ihmisvastine piccolohuilulle. Dubbauksissa yritetään tavallisesti matkia Caselottin persoonallista ääntä, ja näin on myös Lehtosaaren suomiversiossa, jossa Lumikin repliikit esittää Riikka Väyrynen ja laulut Kukka-Maaria Ahonen. Väyrynen suoriutuu sinänsä hyvin vaikeasta tehtävästään, muttei saa vuorosanoihinsa samanlaista nuorekkuutta kuin Caselotti. Alkuperäinen Lumikki on vilpitön lapsukainen, suomenkielinen taas aikuisempi, vaisumpi ja tyynempi. Tosin nykykatsojan korvaan Caselotti saattaa kuulostaa jopa naurettavalta aikakaudelle tyypillisine laulutapoineen.

Suunnilleen kaikki Raninin versiossa esiintyvistä olivat ohjaajan hyviä ystäviä. Lumikkia esittänyt Jaana Oravisto oli dubbauksen tekoaikaan Raninin miniä. Laulut puolestaan esitti Johanna Nurmimaa, joka esiintyi lukuisissa Raninin luotsaamissa dubbauksissa ja musiikkisaduissa. Oravisto kuulostaa roolissa oikein prototyyppiseltä Suomi-neitokaiselta sievine, pehmeine äänineen. Hän on Caselottia tavallisemman kuuloinen, mutta teeskentelemätön ja onnistuu tuomaan rooliin samanlaista lapsekkuutta kuin alkuperäisnäyttelijä. Nurmimaan äänessä kuulee selvän eron Oraviston dialogiin – niistä muutamista alkuperäisraidalta peräisin olevista laulupätkistä puhumattakaan – mutta hänen täyteläisiä laulusuorituksiaan oli ilo kuulla.

Lumikkia vainoava kuningatar on huikea aloitus Disney-pahiskavalkadille. Alkuperäisversiossa Lucille La Verne esittää sekä jylhää kuningatarta että tämän naamioitunutta versiota, vanhaa noidankääkkää. Lehtosaaren dubbauksessa roolit on jaettu kahden näyttelijän, Terhi Panulan ja Seela Sellan, kesken. Raninin dubbaus seuraa alkuperäistä sen verran, että rooleissa on yksi näyttelijä, mutta siihen vertailukohdat loppuvatkin. Raninin kuningatar, teatterineuvos Kyllikki Forssell, on aivan ainutlaatuinen tapaus.

Jo ensirepliikeistä lähtien Forssellin kuningatar tekee selväksi, kuka tässä määrää. Siinä missä Panulan kuningatar on kopea, kylmäkiskoinen kaunotar ja pidän kovasti hänen äänestään, Forssellista kuulee heti, ettei tällä naisella ole kaikki kotona. Kuningatar jysäyttää käskynsä sellaisella täydellä mahtipontisuudella, että katsoja painautuu tuolinselkämystä vasten hämmentyneet ajatukset päässä panikoiden. Kun hän puhuu rauhallisesti, hän kuulostaa siltä kuin pidättelisi kaikin voimin hirvittävää raivoa, joka on hyökymäisillään katsojaparkojen yli millä sekunnilla hyvänsä. Jokainen Forssellin repliikeistä on näytelty niin täysillä, että katsoja nujertuu tyystin. Roolisuoritus on sanalla sanoen alkuvoimainen.

Jospa sen tiivistäisi näin: Panulan kuningatar on enemmän tällainen…

"Paheksun"

…Forssellin taas tällainen:

APUA

Ja kun kuningatar muuntautuu kaupustelijaeukoksi huijatakseen Lumikkia… Lehtosaaren version Sella mukailee La Verneä pahansuovalla mutta räiskyvällä suorituksellaan. Eukon vahingoniloinen nauru hänen ajatellessaan prinsessan tulevan haudatuksi elävältä on suuriäänistä peruspahiskäkätystä. Raninin versiota kuunnellessa katsojan selkää pitkin kulkee kylmiä väreitä valtoimenaan. Forssellin maaninen hähätys toi elävästi mieleen joulukalenterissa kuullun Shion-naurun. Tämä akka on täysi psykopaatti, joka ei epäröi käyttää mitä kaameimpia taikoja raivatakseen viattomat tieltään. Uuden dubbauksen tunteminen korostaa vaikutelmaa entisestään. Kun äänenkorotuksia tai maanisia kuiskauksia ei tulekaan niissä kohdissa, joissa ne on tottunut kuulemaan, arvaamattomuuden tunne kohoaa huikeisiin sfääreihin. Katsoessa mieleen juolahtanut ilmaus on hyvin osuva: hyi vittu.

Ilmeeni kun

Mielenkiintoista kyllä pätkä vanhasta dubbauksesta on kuultu ainakin jossain mainoksessa. Eukon kehotus Lumikille ”Ota pala” myrkkyomenaa tarjotessa herätti heti selvän muistijäljen. Se oli ainoa repliikki, josta tuli moinen reaktio, ja muistelisin kyseessä olleen jonkin useampia Disney-julkaisuja mainostaneen trailerin. Voiko se olla ajalta ennen Lehtosaaren dubbausta?

"One song, I have but one song..."

Disney-prinsseistä ensimmäisellä piti ensin olla suurempi rooli elokuvassa, mutta häntä oli niin hankala animoida, että osaa pienennettiin. Lumikissa yritettiin ensi kerran saada katsojat samaistumaan piirroshahmoihin, ja realististen ihmishahmojen kanssa animaattorit pitivät kielen keskellä suuta, jotteivät hahmot vaikuttaisi naurettavilta. Niinpä prinssillä on elokuvassa pari hassua repliikkiä ja ihastuttava serenadi, suosikkini elokuvan lauluista, One Song. Lehtosaaren dubbauksessa prinssiä esittää Tom Nyman, joka kuulostaakin oivasti ihanalta satuprinssiltä. Raninin versiossa laulun esittää Markku Runne, joka ei kertakuulemalta vaikuttanut olevan teknisesti yhtä hyvä kuin Nyman. Prinssin repliikit puolestaan esittää Raninin poika, useina Disney-hahmoina tuttu Matti Olavi Ranin. Omaan korvaani nuoremman Raninin osuudet eivät pistäneet, vaikka on kyllä höpsöä, että paria lausahdusta varten on tarvittu eri näyttelijä.

Ukko peilissä?

Kuningattaren taikapeilin henkeä esittää Lehtosaaren dubbauksessa Juha Hyppönen, Raninilla roolissa on sittemmin kovasti dubbauksissa pyörinyt Esa Saario. Kummastakaan ei ole valittamista – lähinnä mieleen jäivät peilin dialogin käännöserot. Raninin versiossa taikapeili ei puhunut riimissä kuten Lehtosaarella, ja käännöksissä olikin rutkasti eroja siinä, missä oli pitäydytty runomitassa, kun sitä alkuperäiskäsikirjoituksessa esiintyi, ja mistä se oli jätetty pois. Peili myös teititteli kuningatarta vanhassa versiossa, mikä sopii sen kauttaaltaan vanhahtavampaan kieliasuun. Samoin huomasin metsästäjää esittäneissä Ari Piispassa (Ranin) ja Markku Riikosessa (Lehtosaari) samantyylisen ajallisen eron: Riikonen kuulostaa jotenkin modernimmalta kuin Piispa anellessaan Lumikkia pakenemaan. Pitäisi nähdä vanha versio uudestaan, jotta pystyisi selittämään tämän mielikuvan yhtään tarkemmin…

Senat sakaisin

Elokuvan komiikasta vastaavat enimmäkseen seitsemän kääpiötä, joille kaikille Disney keksi antaa omanlaisensa persoonallisuudet. Kääpiöiden johtaja, sanoissaan helposti sekoava Viisas on molemmissa dubbauksissa Matti Ranin. Roolisuoritukset eivät ole identtiset: vanhan version Viisas on jämerämpi kuin uuden dubin hömelö heppu. Ero tuskin johtuu alkuperäisen näyttelijän Roy Atwellin matkimisesta. Tämä vaikuttaa kovalta puhemieheltä, joka vain sattuu sotkeutumaan sanoihinsa, kun taas Lehtosaaren Viisaalla puheilmaisu ei tunnu kuuluvan vahvoihin puoliin. Vanhassa käännöksessä oli karsittu sanasekoiluja, mikä on myös voinut vaikuttaa hahmon tulkintaan. Toisinaan kuitenkin kuultiin repliikkejä, jotka esitettiin aivan samoin kuin uudessa versiossa.

Jörö ei arvosta.

Kääpiöistä tiukkapipoisin, osuvasti nimeltään Jörö, ei heti sulata naisihmisen majoittamista huusholliin. Jörö täräyttää arastelematta ilmoille mielipiteensä ja sekoittaa Viisaan puheet tylyillä huomautuksillaan. Pinnan alla hän toki tykästyy hyväsydämiseen prinsessaan ja on ensimmäisenä pelastamassa tätä kuningattaren juonilta. Lehtosaaren dubbauksessa Jörön ääni on yleispätevä Veikko Honkanen, joka on pikkumyymäisesti suurieleisempi kuin alkuperäinen Pinto Colvig. Raninin versiossa yrmyä kääpiötä esittää Aimo Tepponen, joka on yllättäen enemmän Colvigin kaltainen jääräpäinen, ärisevä vanha kääkkä. Kummankaan näyttelijän ei tarvitse hävetä toisen rinnalla, vaan Jörö on molemmissa versioissa leffan hauskimpia hahmoja, jonka osuvat letkautukset kirvoittavat katsojista naurut kerran toisensa jälkeen. Kääpiöiden slangi ei olekaan ollut mitään maailman helpointa käännettävää. Yleisesti pidin enemmän Lehtosaaren lennokkaammista ratkaisuista, vaikka Raninillakin oli hetkensä – ”Puupää! Olipa hetki aivastaa!”

"Taas matka kotiin on..."

Lopuista viidestä kääpiöstä suurin rooli on Vilkkaalla, mutta kun tämä ei koskaan ole kokeillut puhumista, analyysi jää tämän osalta tekemättä. Alati aivasteleva Nuhanenä on Raninilla Olli Tuominen, jonka ääni vaihtelee römeästä keveään. Lehtosaarella roolissa on tasaisempi Tom Wentzel, joka on myös Raninin vakionäyttelijöitä. Molempien näyttelijöiden ”Kiitos”-huokaisut aivastuksen tyrehdyttämisen jälkeen ovat yllättävän samankuuloiset. Nauravaista Lystikästä esittää vanhassa versiossa aina ihana Pekka Autiovuori, uudessa dubbausskenen aktiivisimpiin kuuluva Antti Pääkkönen. Pääkkönen tavoittelee selvästi alkuperäisääntä melko hillityllä roolisuorituksellaan, ja Autiovuori muistutti häntä yllättävän paljon. Raninin version Lystikäs on hieno tyypillinen pirteä Autiovuori-suoritus – jotenkin kummasti kääpiöiden nimet ovat vain päässeet vaihtumaan niin, että Lystikäs onkin Vilkas ja mykkä Vilkas Lystikäs.

Ujo on Raninilla Uula Laakso, Lehtosaarella taas Juha Muje. Molemmat pärjäävät roolissa hyvin, Mujeen tulkinta on hiukan herkempi, Laakson taas jämäkämpi. Uneliaalla on elokuvassa vain muutama vuorosana, jotka esittää Raninilla Martti Pennanen ja Lehtosaarella ohjaaja itse. Roolisuorituksia enemmän mieleen jäikin eräs repliikki: kun Lumikki arvaa kääpiöiden nimiä, Unelias reagoi alkuperäisversiossa omalla kohdallaan kysymällä ”How’d you guess?”  Ihmetyksekseni kumpikaan dubbauksista ei ollut säilyttänyt vitsiä, vaan Unelias vastaa pelkästään ”Joo”/”Kyllä”. Yleisesti kääpiöt kuulostivat Raninin dubbauksessa enemmän vanhoilta ukoilta, kun Lehtosaaren versiossa on nuorempaa otetta.

Jonkun verran elokuvassa tarvitaan myös kertojaa, jonka viran hoiti Raninin versiossa Matti Olavi ja Lehtosaaren versiossa Esa Saario. Kertakuulemalta jäi sellainen vaikutelma, ettei Matti Olavin nuoren miehen ääni saanut kerrontaansa samanlaista uskottavuutta kuin Saario. Oli myös kummallista, että elokuvan huippukohdan jälkeen nähtävä tekstiosuus on kirjoitettuna sama kuin Lehtosaarella, mutta Matti Olavi lukee eri version. Kenen käännös tämä nyt on, ja mikseivät kuva ja ääni vastaa toisiaan?

Käännöksien vertailussa riittäisikin puitavaa toiseen analyysiin, joten tiivistettäköön suurimmat erot. Raninin käännöksessä viljellään ihastuttavan vanhahtavia ilmaisuja, ja repliikit olivat toisinaan hyvinkin suppeita. Lehtosaaren tekstissä pysytään selvästi tiukemmin alkuperäisääniraidan muotissa, vaikkei miehelle tyypillisiä alkuperäiskielestä tihkuneita ilmaisuja kuulla. Tämä johtaa toisinaan luonnottoman kuuloisiin painotuksiin, mutta minkäs teet – jos painotuksen jättää pois, synkka ei mene aivan yhteen. Riippuu ihmisestä, uhraako mieluummin repliikin sujuvuuden vai kuvan ja äänen synkan.

Lumikki-fani Kenneth Sundberg ja Lumikki-dubbaaja Matti Ranin.

Elokuvan loputtua ääneen pääsi näytöksen kunniavieras, itse Matti Ranin, näyttelijälegenda, dubbauskonkari ja yleisesti hieno mies. Hän kehui Lumikin pelkistettyä, vahvaa tarinaa ja animaation pehmeyttä ja sanoi sen olleen itselleen otollinen, koska on ”sen verran lapsellinen ja hassu”. Ranin kertoi Lumikin olleen merkittävä käänne dubbaustyössä. ”Ei sitä ennen juuri näissä piirroksissa – eivät näyttelijät panneet niihin mitään merkitystä. Eivät he tulleet mukaan näihin, he pitivät näitä höpsötyksinä”, hän luonnehti. Ranin onnistui kuitenkin saamaan näyttelijäystäviään mukaan projektiin, ja nämä toimivat myöhemmin vetureina kertoessaan muille, että työtä oli ollut hauska tehdä. ”Ja niin me sitten pääsimme tuotantoon, jossa oli yhä enemmän ammattinäyttelijöitä. Se oli erittäin tärkeä käänne koko tässä dubbaushistoriassa, että he saivat ohjaajan, johon he luottivat.”

Ranin kertoi myös itse dubbausprosessista. ”On tavattoman tärkeätä säilyttää se tunnelma siellä studiossa niin, että se kantaa kuvasta kuvaan”, hän sanoi verraten tuotantoa elokuvan kuvaamiseen, jossa myös on tärkeätä se, mitä tapahtuu, kun kamera ei käy. Lumikki dubattiin Annankadun studiossa, joka oli tehty vanhaan pyykkitupaan. Dubbauksen laatua valvonut Disneyn edustaja kommentoikin, että oli nähnyt vain yhden hirveämmän studion, jossa ei edes voinut nauhoittaa sateella – Brasiliassa. (Muoks: Nita ymmärsi ensin väärin, mihin studioon viitattiin. Nyt tieto on korjattu!) Turinoinnin lopuksi fanit saivat vaihtaa muutaman sanan Raninin kanssa ja ottaa yhteiskuvia.

Lisätietoa kaikista mahdollisista Disneyn Lumikki-versioista löytää Kenneth Sundbergin Lumikki-tietokannasta. Oli kertakaikkiaan huikeaa päästä kuulemaan tuulahdus historian lehdiltä, jonka tahtoisi ehdottomasti kokea uudestaankin. Jäämme odottamaan kärsimättömästi seuraavia erikoisnäytöksiä!

Tämä juliste on kyllä vuoden '62 ensimmäisestä suomenkielisestä esityksestä.

Explore posts in the same categories: dubbaus, Elokuvat, Raportti, Suomi, Vertailu

Avainsanat: Adriana Caselotti, Aimo Tepponen, Antti Pääkkönen, Ari Piispa, Disney, El Apóstol, Esa Saario, Higurashi no naku koro ni, Jaana Oravisto, Johanna Nurmimaa, Juha Hyppönen, Juha Muje, KAVA, Kenneth Sundberg, Kukka-Maaria Ahonen, Kyllikki Forssell, Lucille La Verne, Lumikki ja seitsemän kääpiötä, Markku Riikonen, Markku Runne, Martti Pennanen, Matti Olavi Ranin, Matti Ranin, Olli Tuominen, Pekka Autiovuori, Pekka Lehtosaari, Pinto Colvig, Riikka Väyrynen, Ritva Laatto, Roy Atwell, Seela Sella, Terhi Panula, Tom Nyman, Tom Wentzel, Uula Laakso, Veikko Honkanen, Walt Disney, Who Framed Roger Rabbit

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.