Jalalla smurffisti

Eurooppalaisen sarjakuvaperinteen kuuluisimpia hahmoja ovat smurffit, nuo belgialaispiirtäjä Peyon luomat siniset veitikat. Vanhat jäärät muistavat vielä ajan, jolloin smurffit olivat strumffeja ja seikkailivat nimikkoalbumiensa sijasta Peyon Johannes ja Pirkale -tarinoissa. Taiteilijan oma mielisarja sijoittuu keskiaikaiseen fantasiamaailmaan, jossa rohkea aseenkantaja Johannes (Johan) ja raisu ilveilijä Pirkale (Pirlouit) ratkovat pulmia ja peittoavat pahiksia. Smurffit astuivat estradille 1960 ilmestyneessä albumissa Kuusismurffinen huilu (La flûte à six schtroumpfs), josta tehtiin belgialainen piirretty elokuva vuonna 1975. Suomessa sitä esitettiin nimellä Smurffit ja noiduttu huilu.

Elämä kuninkaanlinnassa sujuu tavalliseen tahtiin. Johannes pistää peltiä rytisemään turnajaisissa ja Pirkale säikyttää yleisön tiehensä trubadurixmaisella musisoinnillaan. Kun linnaan pistäytyy lipevä soitinkauppias, passittavat Johannes ja kuningas tämän matkoihinsa alta aikayksikön, ennen kuin Pirkale ehtii paikalle. Kauppiaalta jää jälkeen kuusireikäinen huilu, jonka parivaljakko heittää takkatuleen. Vaan huilupa ei olekaan mikä tahansa pilli. Se on lumottu huilu, joka paitsi selviää tulesta vahingoittumattomana myös saa ihmiset tanssimaan soittonsa tahtiin.

Pirkaleelle koittaa kissanpäivät linnan väkeä tanssittaessa, mutta kadonneesta kuusireikäisestä huilusta saa kuulla myös luihu Matias Pussinkääntö (Mathieu Torchesac). Pussinkääntö keksii luonnollisesti monia rahakkaita ja laittomia käyttötapoja moiselle kapistukselle ja kieroilee huilun hyppysiinsä. Pussinkääntö alkaa tyhjentää seudun rahaholveja tanssittamalla ihmiset tainnoksiin, ja Johannes ja Pirkale lähtevät jäljittämään rosmoa. Kaksikon ystävä velho Hieronymus (Homnibus) lähettää heidät Taivaanäärelään, jossa asuu smurffien vekkuli kansa. Smurffit ovat valmistaneet maagisen huilun ja ovat jo hyvän aikaa yrittäneet saada sitä takaisin. Pussinkäännön suunnitellessa toverinsa Kalmankäämin (Seigneur de la Mortaille) kanssa maan valloitusta päähenkilökaksikkomme ja smurffit yhdistävät voimansa. Sillä lumotun huilun voi toki voittaa vain toinen lumottu huilu…

Tarina seuraa melko uskollisesti sarjakuva-albumin tapahtumia. Joitakin juonenkäänteitä on yksinkertaistettu, esimerkiksi toisin kuin sarjakuvassa, leffassa Pussinkääntö pöllii huilun lähes heti linnaan saavuttuaan ehtimättä sen kummemmin teeskennellä ystävyyttä Pirkaleen kanssa. Tämä johtaa siihen, että Pirkale luovuttaa elokuvassa kummasti aarteensa ventovieraan hyppysiin noin vain. Sen sijaan reaktio huilun menettämiseen on aivan samanlainen:

"Minä lasken siitä veret kuin jäniksestä!"

Myös smurffien ruutuaikaa on lisätty. Alkuperäisalbumissa smurffit olivat identtisiä sekä ulkonäöltään että luonteeltaan, ja ainoa joukosta erottuva oli Suursmurffi, porukan johtaja ja ainoa, joka osasi kommunikoida ihmisten kanssa. Elokuvassa taas esiintyy monia sittemmin vakiintuneita smurffipersoonia, kuten Välkky, Laiska, Kätevä ja Ärjy. Vaikka smurffit ovatkin suosiossa ohittaneet Johanneksen ja Pirkaleen jo aikaa sitten, eivät he sentään valloita elokuvaa tyystin. Silmissä vilisee sinisenä lähinnä Taivaanäärelän-reissulla.

Aina se Välkky ottaa kaaliinsa.

Elokuvan ääninäyttelijäkaarti on sekalaista sakkia. Toiset näyttelijöistä ovat dubbausveteraaneja, toiset taas live-elokuvien vakiokalustoa. Jako alkaa jo pääkaksikosta. Johanneksen ääni William Coryn on pitkän linjan dubbaaja, joka on muun muassa Jackie Chanin ja Emilio Estévezin ranskalainen ääni. Hän on dubannut myös animea, joista kuriositeettina mainittakoon Viralin rooli Tengen Toppa Gurren Lagannissa. Pirkaleen näyttelijä Michel Modo taas tunnetaan  komediaduo Grosso et Modon toisena osapuolena. Elokuvaroolien lisäksi hän näytteli Maurice Lalondea Highlander: The Seriesissä. Dubbauspuolella hän on tehnyt monien hahmojen ääniä Simpsonien ranskalaisversiossa.

Johannes ja Pirkale jäljittävät varastelevaa pillipiiparia.

Johannes on tinttimäinen nondeskripti päähenkilö nappisilmineen ja geneerisine sankaritekoineen. Corynin ääni tuo hahmoon eläväisyyttä pitäen tämän yhtä suoraselkäisenä kuin lähdemateriaalissakin. Ennen kaikkea hän on vietävän suloinen – edes Pirkaletta ojennettaessa ääni ei korotu huudoksi, vaan on söötin painokas. Johan tässä alkaa aivan ihastuttaa… Modo Pirkaleena taas on nasaali, pirtsakka ja reteä. Etenkin hahmon naurahdukset ovat itsevarmoja, riemukkaita hymähtelyjä. Modon äänessä on ihastuttavan rehellistä säröä, kun taas Coryn on sliipatun sievä. Kontrasti on yhtä vahva kuin hahmojen ulkonäössäkin.

Pussinkäännöllä on Kalmankäämille ehdotus...

Roistoamme Pussinkääntöä näyttelee Albert de Médina, joka tunnettiin parhaiten teatterinäyttelijänä. Kuusismurffisen lisäksi hän on lainannut ääntään ainakin animaatioon Le roi et l’oiseau. De Médinan syvä, vakuuttava ääni sopii hyvin äijälle, jonka naama voisi olla sanakirjassa ”ylimielisen sian” määritelmänä. (Ihan oikeasti, katsokaa nyt tuota pärstää.) Kalmankäämiä näyttelevä Jacques Dynam taas teki aivan kaikkea elokuvista teatteriin ja radioon, ja äänipuolella hän on dubannut muun muassa Jerry Lewisiä. Dynamin karski ja kärisevä ääni tarjoaa yllättäen samanlaisen kontrastin pehmoiseen de Médinaan kuin Pirkale Johannekseen. Moisesta hyvis- ja pahiskaksikoiden rinnastamisesta ei ole tietoakaan sarjakuvassa. Kaikkea niillä äänillä voi tehdä!

Smurffeista suurin osa on edelleen Suursmurffilla. Häntä esittää Michel Elias, varsinainen ääninäyttelijäveteraani, ranskalaisten Frank Welker. Suursmurffina hän on ystävällinen ja hellyttävä papparainen, jonka verkkainen puhetyyli saa hienon vastakohdan lauluosuuksien keveydestä. Muut smurffit eivät juuri saa vuorosanoja. Yksi satunnaisista smurffiäänistä on valitettavan rasittava vinkuja, joka yrittäessään kuulostaa pieneltä ja söötiltä tuo mieleen lähinnä astmakohtauksen. Toinen taas kuulostaa eräässä laulukohtauksessa suoranaiselta Aku Ankka -imitaatiolta (hyvällä tavalla)! Hauska on myös smurffi, joka haluaa alati juhlia (Bailusmurffi?) iänikuisine ”Joko juhlitaan?”-tiedusteluineen. Muista elokuvan rooleista mieleen jäävät Angelo Bardi hupsuna kauppiaana pöhköine aksentteineen, sympaattinen Henri Crémieux Hieronymuksena ja Georges Pradez, joka pääsee kuninkaan roolissa näyttelemään ihastuttavan monipuolisesti.

Rillit lentää

Kuten huiluelokuvalta saattaa odottaa, musiikki on siinä suuressa osassa. Elokuvan musiikkia ei olekaan säveltänyt kukaan vähempi kuin Michel Legrand, kolmen Oscarin voittaja ja naurettavan pitkän uran tehnyt elokuvasäveltäjä. (Legrand myös laulaa mukana smurffikuorossa.) Leffassa onkin kourallinen laulunumeroita, joista kuuluimmat ovat tietty smurffien esittämiä. Yllättävän useissa laulaa myös Pirkale: alussa hän karkottaa turnajaisyleisön laulullaan, yrittää myöhemmin juhlissa mukaan orkesteriin ja koettaa puhua smurffia Taivaanäärelässä. Pirkaleen tapainen lahjaton muusikko on aina hankala toteuttaa, kun mukana on oikeasti ääntä, eikä tässäkään tapauksessa joikaaminen nyt ihan niin hirvittävää ole, että sitä pitäisi karkuun juosta. Sen sijaan kohtaus, jossa Pirkale yrittää kommunikoida smurffien kanssa Johanneksen kieriskellessä naurusta, on elokuvan hauskimpia.

Ai halusit smurffata, olisit heti sanonut!

Musikaaleille epätyypillisesti elokuvan musiikkimeriitit löytyvät taustamusiikkipuolelta. Useammassakin kohtauksessa ei ole puhetta lainkaan, vaan animaatio ja musiikki kuljettavat juonta. Etenkin rikosaaltoa toteuttavan Pussinkäännön etsintä on pitkä, muttei lainkaan tylsä vuorosanaton kohta. Vaan mitenkäs soi taikahuilu, jonka ympärillä koko tarina pyörii? Tässä suhteessa elokuvalla on selvä etu sarjakuvaan nähden, kun todella saamme kuulla huilun soivan ja nähdä ihmisten tanssivan. Pirkaleen musiikillisesta lahjattomuudesta huolimatta hänen lurituksensa on pirteää ja leikkisää, kun taas Pussinkäännön käsissä huilu soi ilkikurisempana ja uhkaavampanakin. Homma menee eeppiseksi, kun sankarikaksikko lopulta tavoittaa konnat, ja loistelias kahden melodian taisto voi alkaa. Paras!

Huilut esiin ja sassiin!

Smurffit ja lumottu huilu Kuusismurffinen huilu ei kenties ole animaation virstanpylväs, mutta kovin hellyttävä ja viihdyttävä. Huilun lailla lumoava äänimaailma ja hyväntuulinen seikkailu ovat sen parhaita puolia. Etenkin smurffien tai Johannes ja Pirkale -tarinoiden fanien kannattaa tutustua siihen. Elokuvan DVD-julkaisu on luonnollisesti ranskankielinen ilman minkäänlaisia tekstityksiä tai ekstran hiventäkään. Milloin Ranskassakin opitaan, että datakiekolle saisi kaikkea mukavaa?

Ja nyt ihan oikeasti joku raja hei

Explore posts in the same categories: Elokuvat, Ranska

Avainsanat: Aku Ankka, Albert de Médina, Angelo Bardi, Emilio Estévez, Frank Welker, Georges Pradez, Grosso et Modo, Hanna-Barbera, Henri Crémieux, Highlander: The Series, Jackie Chan, Jacques Dynam, Jerry Lewis, Johannes ja Pirkale, Kuusismurffinen huilu, Michel Elias, Michel Legrand, Michel Modo, Peyo, Simpsonit, Smurffit, Smurffit ja lumottu huilu, Tengen Toppa Gurren Lagann, William Coryn

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.