Pretear ja seitsemän bishiä

Shin Shirayukihime densetsu Pretear (”Uusi Lumikki-taru Pretear”) on Satou Junichin ja Naruse Kaorin mangaan perustuva taikatyttöanime vuodelta 2001. Kolmeentoista jaksoon mahtuu aimo annos nättejä tyttöjä, nättejä poikia, nättejä mekkoja sekä rakkautta ja anarkiaa.

Teksti spoilaa jonkun verran mutta ei yksityiskohtia.

Vaatimattomissa oloissa varttunut 16-vuotias Awayuki Himeno on vastikään muuttanut isänsä uuden vaimon kartanomaisille tiluksille. Tunnelma uusioperheessä on vaivaantunut; äitipuoli Natsue ja Kaoru-isä eivät voisi olla rakastuneempia, mutta Himenon ja Natsuen välillä on vielä jäätä, eivätkä Natsuen tyttäret Mayune ja Mawata juuri nauti köyhän isäpuolensa saatika Himenon läsnäolosta. Mayune järjestää melkein työn puolesta Himenolle lapsellisia kepposia, kun taas nuorempi Mawata on vain kylmä. Yltiöoptimistista imagoa ylläpitävällä Himenolla on linnan kokoisessa talossa yksinäistä, ja koulutoverienkin keskuudessa kiertää ilkeitä puheita tämän oikotiestä sosiaalisen portaikon ylätasanteelle.

Hiukset mustat kuin eebenpuu, huulet punaiset kuin veri, iho valkea kuin... joo

Samaan aikaan seitsemän hyvännäköistä poikaa rinnakkaisulottuvuudesta etsii Pretearia, tyttöä, joka auttaisi heitä suojelemaan elämän energiaa leafea sitä hamuavalta pahalta Fenrir-naikkoselta, joka todellisuudessa on pahaksi muuttunut edellinen Pretear Takako. (Mangassa tämä paljastetaan heti alussa, niin että älkää iniskö.) Kouluun kiiruhtaessaan Himeno kirjaimellisesti törmää yhteen leafe-ritareista, pahasuiseen ja Pretearin etsimistä vastustavaan Hayateen, joka kosketuksesta tunnistaa hänet Preteariksi. Kurjan koulupäivän päätteeksi Himenolle tarjotaan taikatytön pestiä. Ritareiden taivutellessa tyttöä ilmestyy puutarhalammikosta Fenririn lähettämä örkkimörkki leafea imuuttamaan, ja ensin pakoon pyrkivä Himeno päättää uppiniskaisen Hayaten parjauksesta suuttuneena ryhtyä Preteariksi.

Enter kääpiöt: Kei, Hajime, Mannen, Shin, Hayate, Sasame ja Gou

Pretearin erikoiskyky on prettaus (oma käännös) eli fuusioituminen eri elementtejä edustavien leafe-ritareiden kanssa. Pretearin sisään katoavasta ritarista tulee tytön miekka ja kilpi, ja ritarilta lainatuilla voimilla Pretear voi tuhota Fenririn leafea keräävät örkkitoukat. Joutuessaan ensi kerran pretattuaan saman tien taisteluun Himenolla ei ole hajuakaan, mitä hänen pitäisi tehdä. Tuulen voimilla varustettu Hayate huutelee hänen päänsä sisässä enemmän tai vähemmän hyviä neuvoja, ja Himenon ensimmäinen taistelu on lähinnä kaoottista räpiköintiä.

Prettauksen purkauduttua haavoittunut Hayate murisee vastalauseitaan, mutta heikko menestys kannustaa Himenoa kehittymään Pretearina. Kiltti äänen ritari Sasame auttaa hänet alkuun, ja myöhemmin myös muut ritarit harjoittelevat yhdessä hänen kanssaan. Vain Hayate jaksaa näyttää hapanta naamaa ja on äänekkäästi sitä mieltä, ettei Himenosta ole mihinkään ja ettei tarvitse mitään Preteareja. Himenon positiivisuus ja peräänantamattomuus kuitenkin hiljalleen makeuttavat Hayaten märehtimän sitruunan ja heidän välinsä lämpenevät.

Ketä kiinnostaa prinssit kun voi saada superhotin Jörön?

Otsikko Shin Shirayukihime densetsu Pretear antaa odottaa satuparodiaa, jossa naavapartaiset kääpiöt ovat vaihtuneet salskeiksi könsikkäiksi, joista protagonistineidon pitäisi sitten valita yksi mielitietykseen. Onkin yllättävää, kuinka vähäisiksi satuviittaukset Pretearissa lopulta jäävät; alkuasetelman ja parin yksittäisen satuelementin jälkeen käteen jää aivan originaali teos, jota ei ilman nimen vihjettä varmaan yhdistäisi Grimmin veljeksiin lainkaan. Sarja ei myöskään lähde perinteiselle käänteishaaremilinjalle, sillä jo ensimmäisen jakson ensimmäisen minuutin jälkeen – enkä nyt tarkoita Ishida Youkon esittämää himputin tarttuvaa alkutunnaria – on selvää, keiden välillä akaasiat tulevat kukkimaan. Muita ei edes vilkuilla missään tarinan vaiheessa, minkä lisäksi huomattava osa roomeopataljoonasta on lapsia.

Pretearhan ei ole ensisijaisesti edes romanssi, vaan sen teemana ovat kommunikointivaikeudet. Kaikkien kaikki ongelmat sikiävät heidän yksinkertaisesta päätöksestään olla sanomatta, mitä todellisuudessa tuntevat. Ilmaisuvammaisuudesta kärsivät kaikki; Hayate ja Himeno, Hayate ja Takako, Sasame ja Hayate, Sasame ja Takako, Himeno ja Natsue, Mawata ja Natsue, Himeno ja Mawata, Himeno ja Kaoru ja niin edelleen. Rakkaus on silti sarjassa olennaisessa roolissa, sillä juuri rakastamisen ja rakastamattomuuden ilmaisusta, väärin ilmaisusta tai ilmaisematta jättämisestä Pretearin konfliktit syntyvät. Jopa Awayukin perheen hassunkurisen autonkuljettajan Tanakan elämän vaikeus johtuu kertomatta jätetyistä tunteista. Itselleen ja muille rehelliselle rakkaus voi olla loppumatonta vaaleanpunaista hattaraunelmaa, mutta vaitonaiselle rakastujalle lemmestä muodostuu vangitseva musta aukko, jossa järki, empatia ja itsekunnioitus nollaantuvat.

Siinäpä sanoma kaikille, jotka takeltelevat tunteidensa tunnustamisessa: puhumattomuutenne voi aiheuttaa maailmanlopun.

Himeno vetää turpaan tuulimiekalla

Himeno on inhimillinen, aktiivinen ja miellyttävä päähenkilö. Hän on hauska, sanavalmis ja vahvaluontoinen tuittupää, joka ei alennu kenenkään pompoteltavaksi, mutta jolle ylellisyydetön lapsuus on opettanut nöyryyttä ja empatiaa. Hayaten yritykset saada hänet luopumaan Pretearin paikasta vain kannustavat häntä yhä parempaan suoritukseen, vaikka täysin kivuttomasti herkässä iässä oleva tyttö ei toki jatkuvaa mollausta pysty sietämään.

Itse Pretear sankari-identiteettinä on ihan omaperäinen ja mielenkiintoinen konsepti, vaikka sitä ei loppujen lopuksi hyödynnetä niin monipuolisesti kuin kenties olisi voinut. Yleisesti nätin hahmosuunnittelun ja animaation kruununjalokiviä ovat Pretearin pretattavan ritarin mukaan vaihtuvat puvut, joita olisi sietänyt ihailla enemmänkin. Asut ovat hurjan söpöjä satumekkoja, joita heti cosplayaisin, jos osaisin tehdä ompelukoneella muutakin kuin napinläpiä.

Himenoa näyttelevä Yoshida Sayuri on tehnyt vain kourallisen äänirooleja, mutta se ei taatusti johdu kykyjen puutteesta. Pretearin päähenkilön identiteetin eri vaiheiden läpikäynti on taitava suoritus, josta todella nautin. Eri statuksiin ja rooleihin joutuvaa tyttöä esittäessään seiyuu pystyy käyttämään reippaasti koko alaansa ja hänellä oikeasti on jotain näyteltävää. Verrattuna esimerkiksi Sailor Mooniin tai Nurse Angel Ririkaan, joiden liioitellut ja yksisuuntaiset puhetavat onnistuvat välillä nyppimään niin maan perkeleesti, Yoshidan suorituksesta löytyy piristävää vaihtelevuutta.

Hajimen kanssa pretatessa heilutellaan vesiruoskaa

Muiden taikatyttöjen lailla myös Himeno käy läpi ”haluan olla vain tavallinen tyttö” -vaiheen, mutta nähtyään luovuttamisen karmivat seuraukset hän ryhdistäytyy ja kantaa vastuunsa maailman puolustajana loppuun saakka. On jotenkin surullista, kuinka paljon paremmin Himeno viihtyy örkkejä pieksemässä kuin kiusallisissa kotioloissaan. Hänen suurin heikkouksensa on juuri koti, missä vailla aikuisten huomiota ja sisarusten hyväksyntää hän tuntee itsensä ei-toivotuksi. Yksinäisinä hetkinä epävarmuus ja alemmuudentunne saavat hänestä vallan, mutta muiden edessä hän kätkee negatiiviset tunteensa ja pelkonsa pirteyden alle. Normaalisti positiivisen ja lannistumattoman Himenon eskapismi kokee ankaran kolauksen Takakon itse asetuttua häntä vastaan, mutta Himenon pelko ja herkkyys on oikeasti aika inhimillistä eikä pääse ärsyttämään. Lisäksi Yoshida on itkuisessa epätoivossa parhaimmillaan.

Awayukin uusioperheen sopeutumisvaikeudet tuntuvat aluksi lähinnä satupastissilta ja vakituiselta teiniongelmalta, mutta nousevat avainasemaan kun sarja loppua kohden alkaa keriytyä auki. Himenon hahmokehityksestä vähintään yhtä suuri osa perustuu hänen asemansa muuttumiseen perheessä kuin Pretearina tapahtuvaan edistykseen. Ensimmäisessä jaksossa Himeno vierastaa uutta yliylellistä kotiaan, mutta on haikealla mielellä joutuessaan kymmenennessä jaksossa lähtemään sieltä. Lopputaistelussa ratkaiseviksi osoittautuvat juuri ne asiat, jotka Himeno on oppinut kotonaan. Perhe on tärkeä viitekehys läpi koko sarjan, vaikkei sen merkitystä vielä alussa huomaa. Takako käyttää sitä tietenkin törkeästi hyväkseen.

Hayate - uhri

Hayate on aluksi shoujoille tyypillinen ilkeä paukapää, joka periaatteesta dissaa Himenoa ja joutuu täten kovia kärsimään (mikä on hauskaa). Pretear osaa kuitenkin antaa Hayaten asennevammalle kunnollisen motiivin, ja pojan todelliset aikeet alkavat näkyä negatiivisesta roolista läpi jo ennen suurta paljastusta. Himeno ei ala tosissaan tyksiä Hayatesta ennen kuin tämä lakkaa olemasta kusipäinen, mutta kun syy sikamaisuuteen selviää, ei kestä kauaa ennen kuin niitä akaasioita alkaa pukata. Punapään ja tummanpuhuvan nuorukaisen romanssi jää kuitenkin harmillisen varhaiselle asteelle. Vaikka viimeinen jakso osoittaakin järkähtämättömästi, että kaksikko asioi aina luotettavan Oy Truu Lav Ab:n kanssa, varsinaista on-screen-hempeilyä ei kovin paljoa nähdä.

Hayate on seiyuunsa Toriumi Kousuken sööttejä raivopäitä tursuavalla roolilistalla keskimääräistä dramaattisempi hahmo. Useimmat miehen tähtihetkistä löytyvät siltikin koomisista alkujaksoista, sillä Hayaten pehmettyä hänestä häipyy kärki, jota ilman Toriumilla ei oikein ole, mitä työstää. Häiritseväksi hiukan laimea suoritus ei milloinkaan äidy, mutta melko unohdettava se on. Vasta dramaattisessa grande finalessa on riittävästi tunteiden paloa, että Toriumi pääsee vaikuttamaan kauneudellaan ja koskettavuudellaan.

"Et saa kuolla, kusipää"

Himenon lopullinen murtuminen Hayaten sylissä herättää sympatiaa, mutta vielä raadollisempaa seurattavaa on siskopuoli Mawatan romuttuminen. Täydellisenä pidetty tyttö on etäännyttänyt itsensä muista ja ilmaisee ahdistustaan Sasamen radio-ohjelmaan lähettämillään postikorteilla. Kun molemmilla menee huonosti, Himeno ja Mawata löytävät hetkeksi yhteisen sävelen, mutta edellisen saadessa paljon kaivattua tukea Mawata kokee tulleensa hylätyksi. Hän sulkeutuu yksin huoneeseensa, missä on epätoivoa ja vihaa etsiville helppo saalis.

Pretearissa sydämiä särkyy... kirjaimellisesti

Sietokykynsä rajamailla harhaileva Mawata kuuntelee nauhoittamiaan radiolähetyksiä uudestaan ja uudestaan, painaa kasetit korvaansa vasten silloinkin kun ne ovat jo menneet rikki ja kutsuu heiveröisellä äänellä apuun ainoaa ymmärtäjäänsä Sasamea. Esimerkillisen kypsänä pidetyn Mawatan vuorosanat ovat aikuismaisia, mutta hänen äänestään kajastaa vielä pieni tyttö, jolta on normaali lapsuus jäänyt väliin. Muun muassa Clannadista ja Da Caposta tuttu herkkä-ääninen Kanda Akemi tekee erinomaista työtä Mawatan roolissa. Etenkin hänen yhdennentoista jakson outburstinsa on helvetin komea.

Puhumattomuus on haavoittanut paitsi Mawataa, myös näennäisen seesteistä Sasamea sekä pahaksi kääntynyttä Takakoa. Mawata ja Sasame ovat piilotettujen tunteidensa riuduttamina muuttuneet pimeiksi emotionaalisiksi tyhjiöiksi, joiden viattomien kuorien läpi ei parhainkaan tahto enää pääse. Takakon sydänsuru ja yksinäisyys ovat vuosien kuluessa mädäntyneet vihamieliseksi katkeruudeksi ja kostonhimoksi. Vaikka kaikki kolme sarjan aikana löytävät kohtalotovereita, heidän solidaarisuutensa on varsin kieroutunutta. Toistensa kurjuuden helpottamisen sijaan he toivovat muiden pysyvän säälittävinä, etteivät joutuisi yksin kitumaan surkuteltavuudessaan. Paatuneesta kolmikosta eniten inhimillisyyttä lienee jäljellä Mawatassa, mutta hänen heikko toivonsa myös murskataan kaikista julmimmin.

(Voisko tää fontti päättää, minkä kokoista tahtoo olla?)

Mitä nätimpi hymy, sitä mustempi menneisyys

Epäilyttävän tyynen Sasamen ulkonäkö pettää, mikä toisaalta olisi pitänyt arvata, kun kyseessä on Sakurai ”ANGST” Takahiro. Sasame oli ensimmäinen kuulemani Sakurain rooli joskus sata vuotta sitten, mutta silloin en nähnyt kuin sarjan ensimmäiset jaksot enkä siis saanut lopullista näyttöä. Sasame lienee Mawatan jälkeen hahmoista traagisin. Hän kärsii yrittäessään tehdä kaikkea, mitä hänen omatuntonsa käskee, eikä eri suuntiin revittynä saa koskaan aitoa mielenrauhaa. Sakurain Sasame on todella surullinen ja laho ihmiskelo, jonka aneemista teko-onnea kuunnellessa toivoo koko sydämellään tämän pääsevän pois epäreilusta asemastaan, jossa hänen jokainen tekonsa on jossain hänen sydämensä sopukassa väärin. Toisin kuin Mawata, Sasame ei voi juuri syyttää onnettomuudestaan muiden välinpitämättömyyttä, vaan vika on lähinnä hänessä itsessään: kuinka kukaan voi tietää, mitä kaikkea päässäsi liikkuu, jos et sano mitään?

Yhtä ainoaa syypäätä Takakon kohtalolle ei löydy, vaan hänen pahuutensa on monen eri henkilön huonosta ilmaisusta aiheutuneiden vahinkojen summa. Menetettyään heikkona hetkenä itsensä pahuudelle Takako suurentelee tragediaansa oikeuttaakseen muutoksensa ja ilkeät tekonsa. Ex-Pretearia näyttelevä hennoista moe-tytöistään tunnettu Horie Yui on melkoinen yllätys julman antagonistin roolissa, mutta onnistuu ensiluokkaisesti. Hyytävät kuiskaukset saavat kananlihalle ja tappiota enteilevä epäuskoinen tekonauru kertoo sanoja paremmin hahmon ahdistuksesta. Parasta on se, miten oikea Takako kuuluu läpi epätoivoisesti pahisrooliinsa takertuvasta tytöstä, sekä kahden persoonallisuuden jyrkkä kontrasti. Arvostukseni Horieta kohtaan nousi kymmenen pistettä Pretearin myötä, tätä lisää!

Jösses!

En voi olla vähän jupisematta siitä, miten selkeästi vähemmälle ruutuajalle viisi lemmensotkujen ulkopuolella pysyttelevää leafe-ritaria jää. Söpöt pikkupojat Mannen, Hajime ja Shin pyörivät usein jaloissa touhuillen kaikenlaista, mutta heille tai heitä kaitseville Goulle ja Keille ei suoda läheskään sen kaliiberin syväluotasta, mitä Hayate ja Sasame nauttivat. Lähimmäksi tasa-arvoista käsittelyä pääsee Mannen, joka rimpuilee esipuberteetin pauloissa ja tahtoo muiden antavan hänelle vastuuta ja kypsempää tunnustusta. Hänenkin kehityksensä on kuitenkin luettava rivien välistä. Muiden ritarien ignooraaminen on suuri sääli. Aina, kun he alkavat vaikuttaa mielenkiintoisilta, siirrytäänkin muihin aiheisiin. Heistä ei saa kunnolla kiinni, vaikka potentiaalia etenkin Mannenissa olisi ollut rutkasti.

Hajime, Mannen ja Shin eivät arvosta aikuisten puheista ulkopuolelle jäämistä

Pakkaspoika Mannenia esittää syötävän suloinen Yajima Akiko, pirteää ja kilttiä Hajimea taas viime aikoina mm. Strike Witchesin pääosasta tunnetuksi tullut Fukuen Misato. Ritareista pienintä, örkkitoukkien neutraloimisesta ja suojakenttien luomisesta vastaava Shiniä, näyttelee herttainen ja luttana Nakanishi Tamaki. Hassulla murteella puhuvan letkeän Goun osassa on Morikubo (”Prätkäpukki”) Shoutarou, jonka nasaali ääni on juuri passeli lapsista huolehtivalle tuliritarille, jonka yleensä lupsakka luonne iskee helposti kipinää. Omasta kauneudestaan tietoinen Kei lienee joukon kyynikko ja totuudentorvi, joka ei pahemmin perusta hienovaraisuudesta, vaan laukoo vaikeatkin asiat juuri niin tylyinä kuin ne ovat. Karkeudestaan ja lievästä itsekeskeisyydestään huolimatta Kei pitää muista ja pyrkii ymmärtämään toisia. Kein seiyuun, aivan liian vähän rooleja tehneen Naruse Makoton, ääni on lempeä ja erittäin päänsärky-ystävällinen Kanemaru Junichin ja Nanba Keiichin risteytys.

"Mekin halutaan hahmokehitystä hei"

Lopputaistelussa Himenon perheenjäsenet saavat kertarysäyksellä annoksen syvyyttä, mutta toissijaiset leafe-ritarit unohdetaan statistihommiin ja jätetään vaille varsinaista merkitystä lopputuloksen kannalta. (Joo, pitihän jonkun ne ihmiset evakuoida mutta luulisi niin isolla kylällä olevan muuan liikenevä poliisi kriisinhallintatehtäviin.) Mangaa lukemattomana en osaa sanoa, oliko vika jo alkuperäisteoksessa, mutta olisin tosissani toivonut Mannenille, Hajimelle, Shinille, Keille ja Goulle enemmän huomiota. Himenon ei edes nähdä kertaakaan prettaavan Shinin kanssa, vaikka tuloksena olisi ollut hirmu suloinen vihreä Pretear-mekko.

Onnelliset vanhemmat, vähemmän onnelliset tyttäret

Imelässä rakkaudessaan rypevät Kaoru (aina hulvaton Ueda Yuuji) ja Natsue (ihanainen Inoue Kikuko) sekä jättiegoinen Mayune (Yukino Satsuki) ovat hauskoja sivuhahmoja, mutta heillä on tapahtumien kulussa yllättäen hyvin tärkeä, passiivinen rooli. Natsue ja Kaoru ovat niin 150% keskittyneet toisiinsa, että ovat täysin sokeita Himenon ja Mawatan ongemille, ja alkavat haistaa palaneen käryä vasta näiden etäännyttyä heidän ulottumattomiinsa. Äitiään muistuttava Mayune ei itseriittoisuudessaan ymmärrä muiden tarpeita, koska pystyy itse täydellisesti täyttämään omansa. Karmean todellisuuden paljastuttua kaikki kolme tajuavat vikansa ja kamppailevat raivoisasti korjatakseen tietämättömyytensä aiheuttamat vahingot.

Mayunen oveluus iski jälleen

Poikkeuksellisesti Pretearissa on useita koomisia naishahmoja. Mayunen elämän tarkoitus on nöyryyttää Himenoa ja hurmata kauniita miehiä, ja molempien tavoitteiden tiellä lojuu neidille melkoisia kommelluksia. Uskomattoman monipuolinen Yukino Satsuki tekee erittäin nautittavan roolisuorituksen koheltavana primadonnana. Säännöllisesti viihdyttämässä käy myös Himenon siirapinkipeä luokkatoveri Yayoi (Tamura Yukari), jonka mielestä Awayukin perhe on täydellistä materiaalia hänen tuleviin rakkausromaaneihinsa. Yayoi on höyrypäinen mutta hyväsydäminen eikä ole kuulevinaan muiden tyttöjen pahoja puheita Himenosta tai tämän ”itsensä rikkaisiin naimisiin keplotellusta pyrkyri-isästä”. Miespuolisena pellenä nähdään hellyttävä mutta kehno-onninen autonkuljettaja Tanaka (Koyasu Takehito tähtiin kirjoitetussa roolissa), joka vastahakoisesti avustaa Mayunea tämän puolitiehen jäävissä suunnitelmissa.

Yayoin tulkinta Hayaten yksipuolisesta rakkaudesta

Hienovaraisuus on sekä Pretearin vahvimpia että heikoimpia puolia. Katsojalle ei väännetä mitään rautalangasta, mutta toisaalta monia uteliaisuutta herättäviä seikkoja pimitetään. Pitkin sarjaa kysymyksiä asetetaan ja niihin annetaan vastauksia, mutta kokonaiskuvan rakentaminen jää katsojan tehtäväksi. Useita tärkeitäkään asioita ei sanota ääneen, ne vain näytetään. Katsojan pääteltäväksi jää esimerkiksi se, miksi leafe-ritareista peräti kolme on vasta kouluikäisiä rasavillejä. Vihjeen tajuaa, vaikkei suoraa kysymystä tai vastausta koskaan esitetä, mutta tästä ainakin minä olisin todella halunnut kuulla lisää. Kaikki Mannenin, Goun ja Kein psyykestä täytyy lukea samankaltaisista pikkuisista vihjeistä. Sarja ei myöskään kerro mitään ritarien asuinpaikasta Leafeniasta tai edellisen Pretearin vastustajista.

coolface.jpg

Hienovaraisuudella on kuitenkin puolensa; esimerkiksi Kaorun ja Mawatan suhteen muotoutumien on kuvattu hyvin sulavasti, helposti ymmärrettävästi mutta turhia alleviivailematta. Pari viimeistä jaksoa ovat täynnä lyhyitä mutta merkittäviä hetkiä, kuten Mawatan huulilta luettava kuiskaus Kaorulle ja Himenon ja Natsuen katseenvaihto näiden puhuteltua toisiaan tuttavallisesti ensimmäistä kertaa.

Melkein jotain utenamaista on Pretearin lopussa, jossa Himenon ja Takakon väliset jännitteet poukkoilevat sfääristä toiseen kuin superpallo tyhjässä huoneessa. Yhteenotossa on myös herttainen viesti; maailmaa suojellakseen ketään ei pidä päihittää, vaan kaikki pitää pelastaa.

Ja he elivät onnellisina...

13-jaksoinen Pretear on mukavan kompakti paketti, joka ei lähde turhaan vaeltelemaan sivuraiteille. En olisi kuitenkaan pannut pahakseni, jos ylimääräinen jakso tai pari olisi uhrattu romantiikalle tai sivuhahmojen syventämiselle. Se on onnistuneesti tahditettu mainio lajityyppinsä edustaja, joka tarjoaa freesiäkin ainesta, vaikka harmillisesti jättää osan potentiaalistaan käyttämättä.

Explore posts in the same categories: Seiyuu, TV-sarjat

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: