O.V.A: Bakuretsu Hunter

O.V.A.-nimikkeisiin liittyviä artikkeleita putkahtelee meiltä jostain syystä nykyisin kuin sieniä sateella (minkä ei tietenkään pitäisi olla mikään huono asia, olemme vain itsekin melko yllättyneitä siitä, kuinka monta juttua sarja on tähän mennessä jo poikinut). Tällä kertaa olisi kuitenkin tarkoitus esitellä OVA, jonka syntyperä on muihin genrensä edustajiin verrattuna varsin erikoislaatuinen (syy kyseisen OVAn syntyyn on mainittu aikaisemmin Myyn edellisessä jutussa). Saan tässä samalla tekosyyn esitellä yhden manga- ja animepuolella vaikuttavan mestaritekijän sekä yhden kaikkien aikojen suurimmista seiyuusuosikeistamme. Tiedätte mitä on luvassa.

Mangan menoa tyypillisimmillään.

Bakuretsu Hunters (länsimaissa Sorcerer Hunters) on vuosina 1993-98 ilmestynyt 13-osainen tissifantasiaseikkailutarina. Lumoavan kauniin piirrostyön takana on Omishi Rei (debyyttityönsä kuulemma, en vieläkään suostu uskomaan sitä) ja sarjan on käsikirjoittanut legendaarinen Akahori Satoru – lempinimeltään Poririn – mies muun muassa Saber Marionette –ilmiön ja Kashimashin takana. Poririnin tarinoissa yhdistyvät hienot juonenkäänteet ja sietämätön pervo kohellus niin taitavasti, ettei niistä voi olla pitämättä – heti kun päättömästä menosta ja tissien määrästä rupeaa saamaan lopullisesti tarpeekseen, heittääkin juoni sekaan jotain niin äkkiarvaamatonta (ja nimenomaan hyvällä tavalla) ettei voikaan vielä lopettaa. Akahorin tarinoissa vain on sitä jotakin, minkä vuoksi ne eivät ole pelkkää läpinäkyvää silmänruokaa täynnä olevaa pelleilyä, vaan oikeasti hyvää sellaista. Tuntuu tosi väärältä sanoa noin, mutta olemme olleet Akahorin sarjojen faneja lähes 10 vuotta, eikä hänen taikansa ole vieläkään pettänyt. Tiedä sitten onko vika meissä vai hänessä – veikkaisin kyllä jälkimmäistä.

Mangan pääsakki on viidestä nuorukaisesta koostuva joukko, joka pomonsa Big Maman lähettämänä kiertelee ympäriinsä rankaisemassa ilkeitä magiankäyttäjiä. Joukkoon kuuluvat veljekset Carrot sekä Marron Glace, joista ensiksi mainittu on tyhmyyden ja pervouden ruumiillistuma, joka pystyy imemään pahaa taikaa itseensä ja muuntautumaan sen avulla yhdeksi 12 hirviömuodosta, joiden geenejä hän kantaa kehossaan. Hänen pikkuveljensä Marron on ofuda-taikuutta käyttävä kuvankaunis maagi, joka rankaisee korkeamman omakätisesti niitä jotka uskaltavat käydä hänen isoveljensä kimppuun – Carrot kun oli ilmeisesti pienenä ihan Pirun Kova Jätkä, joka kävi aina pieksemässä veljensä kiusaajat ja oli muutenkin sisaruksistaan huolehtiva isoveli, kunnes puberteetin myötä hänen persoonallisuutensa heitti häränpyllyä.

Joukkoon kuuluvat lisäksi orposiskokset Tira ja Chocolat Misu, jotka otettiin pienenä asumaan Glacen perheeseen ja jotka ovat molemmat auttamattoman ihastuneita Carrotiin. Tira on söötti ja ujo punapää, jonka naamasta yli puolet peittää valtavat rillit, ilmapäisellä isosisko Chocolatilla taas hormonit hyrräävät kovasti ja hän tyrkyttääkin itseään Carrotille (jota hän ainoana joukosta kutsuu nimellä ”Darling”) paljon suoremmin kuin siskonsa. Akahorille tyypillisesti siskosten ulkomuoto pettää pahan kerran, sillä taisteluhetkellä tytöt ovat kenties joukon vaarallisimmat jäsenet. Nahka-asussa taisteleva Tira käyttää aseenaan ruoskaa ja lankakerää, ja vielä niukemmissa kuteissa hilluvan Chocolatin ase on pitkä metallinen lanka. Joukon täydentää Gateau Mocha, supervoimakas bodari joka pitää kovasti kaikesta kauniista ja jolla on vahva taipumus ekshibitionismiin. Hän näkyykin sarjan aikana pullistelemassa lihaksiaan kaikista eniten – Marronille. Poririn iski jälleen.

Mangan neljännen osan alussa lukijaa tervehtii näin hieno kuva.

Manga nautti suurta suosiota ilmestyessään, joten siitä tuotettiin CD-kuunnelmia sekä 26-osainen TV-sarja vuosina 1995-96, eli ennen kuin alkuperäinen manga oli edes päättynyt. Molemmat versiot tunnetaan myös lätäkön täällä puolen, sillä TokyoPop on julkaissut mangasarjan englanniksi 2000-luvun alussa ja animeversion puolestaan on länsimaihin tuonut ADV Films.

Harmi vain, että anime on alkuperäiseen mangaan verrattuna perseestä.

Ensinnäkin henkilöhahmot. Sarjan kuuluisin elementti, eli Misun siskosten nahka-asut ja henkselit on vaihdettu siveämpiin versioihin, Tiran punainen tukka on muuttunut neonpinkiksi, Marron ei ole läheskään niin nätti eikä Carrot niin reikäpäinen kuin mangassa, kaikki homovihjailut on poistettu, Gateaun muskeliesittely on unohdettu ja hänen rakas siskonsa on heivattu hiiteen, puolet vakituisista sivuhahmoista on jätetty pois kokonaan ja kaikille avoimesti flirttailevasta ristiinpukeutujasta on tehty täysi palikka, jonka täytyy käyttää huulipunaa näyttääkseen feminiiniseltä.

Nämä asut eivät olleet MITÄÄN mangaversioon verrattuna.

Sarja olisi ollut vielä katsottavien puitteissa mikäli muutokset olisivat jääneet vain hahmoihin, vaan eihän katsojia voitu niin helpolla päästää; TV-sarja kun ei tee oikeutta myöskään alkuperäisen mangan tarinalle, vaan hommat on suurilta osin vedetty uusiksi. Anime suoltaa jakso toisensa jälkeen puolivillaista filleriä, jotka eivät juonenkulultaan yllä lähellekään Akahorin nerokkuuden tasoa. Miksi näin tehtiin, sitä ei voi tietää – mangahan koostuu pitkälti muutaman chapterin mittaisista lyhyttarinoista, jotka olisi ollut helppo siirtää suoraan animeversioon. Ne muutamat mangan tarinat, jotka animeen on kelpuutettu, on yleensä typistetty yhden jakson mittaisiksi, toimintakohtauksia on vähennetty ja tilalle pistetty minuuttitolkulla mykkää maisemakuvaa tai silmiin tuijottamista, joka ei useimmissa tapauksissa edes johda mihinkään. Viimeinen pisara oli jakso 10: kun yksi mangan järkyttävimpiä, raadollisimpia ja juonenkulultaan nerokkaimpia tarinoita on pätkitty yhteen jaksoon mahtuvaksi, siitä on viety kaikki tärkeimmät motiivit, pahis on latistettu äärimmäisyyksiin (eikä hänen nimeään edes sanota kertaakaan jakson aikana) ja kun tämä jakson lopussa kohtaa loppunsa surkeimmalla mahdollisella tavalla, näkee mangan fani punaista.

Hämsterviel ei tosiaankaan arvosta.

Surullista meidän kannaltamme on, että törmäsimme sarjaan alun perin TV-sarjan myötä. Ensimmäisten jaksojen myötä tutustuimme myös mangaan, joka osoittautui nopeasti todelliseksi kultakimpaleeksi, ja on yhä lempimangasarjojeni kärkisijoilla. Myöhemmin jatkoimme TV-sarjaa eteenpäin, ja alkuperäistarinaan tutustuneena animen taso alkoi nopeasti huolestuttaa, mutta jatkoimme uskoen, että se paranisi edetessään, että niistä fillereistä kohta päästäisiin ja tarinan varsinainen pääjuoni lopultakin alkaisi. Puolivälissä emme enää kestäneet, vaan luovutimme lopullisesti animen suhteen. Vaikka monet kehuvat sarjaa kelpo fantasiaseikkailuksi, toimii se parhaimmillaan vain omana itsenään, ei mangaan perustuvana adaptaationa.

Lyhyesti ilmaistuna sarjasta on poistettu kaikki se Akahorille tyypillinen, mikä tekee hänen sarjoistaan niin mielenkiintoisia ja omaperäisiä. Akahorin tarinat venyvät tunneskaalaltaan räkäkomediasta superangstiin, ja aluksi kevyiltä vaikuttavat tarinat kätkevät sisäänsä nerokkaita ja taidolla hiottuja juonenkäänteitä. Animeversio ei yllä välittämään tätä mangasta huokunutta nerokkuutta eteenpäin edes tunnelmaltaan: se ei ole yltiöpäisen hauska eikä erityisen vakavakaan, vaan jotain epämääräistä siltä väliltä. Sarjan ainoat vahvat puolet ovat hahmojen onnistuneet ääninäyttelijävalinnat sekä Kawai Kenjin sarjaan säveltämä kaunis musiikki. Myös Carrotin ja Tiran ääninäyttelijöiden laulama alkulaulu What’s Up, Guys? ja Okui Masamin lopputeema Mask” ovat loistokkuudessaan vertaa vailla. Sarjan laadusta ei kuitenkaan lupaa hyvää, jos sitä katselisi mieluiten silmät kiinni.

Tiran tukka on punainen, Gateau on alasti, Marronilla on otsatukka, joukossa näkyy originaali sivuhahmo, ylifeminiininen Mille ahdistelee Carrotia ja alareunassa on K-18-merkki, hyvältä vaikuttaa!

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin: pahamaineinen TV-sarja nimittäin raivostutti mangan ystäviä sen verran, että sama yhtiö onneksi tekaisi sarjasta vielä saman vuoden puolella 3-osaisen OVAn, joka onkin niin hahmodesigneiltään kuin yleistunnelmaltaan paljon uskollisempi alkuperäiselle mangalle. Sitä voi hyvinkin pitää jonkinlaisena hyvityksenä animesarjaan suivaantuneille faneille, koska sen kolmeen jaksoon on ängetty niin paljon alkuperäisen mangan tyypillisiä elementtejä kuin vain voi – mangan alkuperäishahmoja vilahtaa ruudussa aina alkuanimaatiota myöten ja päättömämpää menoa saa OVA-nimikkeiden historiasta hakemalla hakea. Ja fandom riemuitsi!

Saatiinhan ne henkselit ja nahka-asut lopulta.

Ensimmäinen jakso kertoo mangasta tutun lyhyttarinan, jossa päähenkilöjoukko on ottanut vapaata pulahtaakseen onseniin ja illan tullen kaikki lähtevät vaeltamaan huoneistaan kauhistuttavin seurauksin. Jakso on Akahorin itsensä käsikirjoittama, ja se totta totisesti näkyy: ensimmäinen minuutti on niin täynnä paljaita rintoja, ettei sellaista näe monessa hentaissakaan. Myös Chocolatin sekä Carrotin pervofantasiat ovat (valitettavasti) mukana kaikessa sensuroimattomuudessaan, ja ison kuppikoon omaavien naisten tissit heiluvat joka ilmansuuntaan pienenkin liikahduksen myötä. Jakson loppupuolellakaan ei säästellä mitään, kun tyypit lähtevät kukin omilla tahoilla tunnustamaan kuka kenellekin rakkauttaan ja luvassa on klassisia väärinkäsityksiä aitoon Poririnin tapaan. Ihanaa, juuri tätähän me olemme koko ajan kaivanneetkin! …niinhän?

Oikeasti, Akahori, rajoita jo.

Kaiken härskiyden keskellä ehditään sentään esitellä muutamia mangan alkuperäishahmoja, joille on suotu jopa vuorosanojakin! Gateau esittelee muulle ryhmälle pikkusiskonsa Eclairin (josta tulee välittömästi yksi Carrotin pervofantasian kohteista) ja Carrotin yölliselle naisenhakureissulle änkeää mukaan nuori Potato-poika sekä hänen vähintäänkin arveluttava Jeeves-palvelijansa. Mukana menossa on myös Potaton 35-vuotias Salad-äiti, joka ei näytä päivääkään yli 12-vuotiaalta ja on luonnollisesti myös Carrotin märkien unien aihe. Jopa siivekkään Daughter-tytön bishipoikaystävä Sirius nähdään punastelemassa heidän katsoessaan toisiaan ujosti pöydän yli sydämien keskellä. Jakso sisältääkin pähkinänkuoressa kaikki sarjalle tyypilliset elementit: jatkuvaa päätöntä koheltamista, yliseksikkäitä naisia ja niin käsittämättömän absurdeja tilanteita, ettei tiedä pitäisikö niille itkeä vai nauraa. Ja lopussa himojensa perässä epätoivoisesti juokseva Carrot saa ansionsa mukaan, kuten kuuluukin. Tulee melkein nostalginen olo.

Harmi ettei alastomasta Marronista suotu yhtä silmiähivelevää silmänkarkkia kuin mangassa.

Toinen jakso kertoo tutun zombietarinan mangan alkupuolelta, jossa ryhmällä on vastassaan hirviömäinen nekromantikko Death Master, joka pystyy muuttamaan eläviä ihmisiä zombeiksi ja etsii kuumeisesti legendaarista Necronomicon-kirjaa, jonka avulla hän pystyy luomaan voittamattoman zombiarmeijan. Tarinassa ruoskitaan, poltetaan tai muuten vain vedetään köniin zombeja kunnon perinteiseen zombileffatyyliin sekä lisäksi esitellään yksi sarjan rakastetuimmista sivuhenkilöistä, hyväntuulinen ristiinpukeutuja Mille Feuille. Muutamia typistyksiä lukuun ottamatta juonenkulku seuraa uskollisesti mangaversiota, mutta on siitä huolimatta onnistunut ja toimiva adaptaatio (tämän jälkeen dissaan TV-sarjan kuppaversioita aina vain enemmän). Suurimmat erot tarinassa ovat, että päähenkilöryhmä tuntee Millen jo entuudestaan ja että Chocolat ja Gateau ovat jo liittyneet vakituisesti mukaan. On kuitenkin nostettava hattua käsikirjoittajille, sillä edellä mainitut eroavaisuudet eivät muuta tai viivästytä tarinankulkua ollenkaan, ja niitä on lisäksi osattu hyödyntää tismalleen oikealla tavalla: Mille pääsee iskemään kyntensä Carrotiin jo aikaisemmin kuin mangaversiossa, ja saavatpa Chocolat ja Gateaukin osansa tämän päällekäyvistä flirteistä.

Uskoisiko kukaan jos väittäisin, että alimmaisessa kuvassa ovat NGE:n Rein ja Shinjin ääninäyttelijät?

Onkin hyvä, ettei OVA-versioon ole otettu pelkkiä heteropervoiluja – vaikka Gateau ei juuri ehdi kolmen jakson aikana ehdotella Marronille, ottaa Mille lyhyen ruutuaikansa aikana takaisin kaiken, mikä TV-sarjasta jätettiin pois. Vaikka kiintymystään ahkerasti osoittava mies on sanonut pitävänsä kaikista pääryhmän jäsenistä, eniten hän on selvästi kiinnostunut Carrotista. Tämä tehdään mangassa hyvin selväksi, eikä OVA-versiokaan turhia sievistele: puolen tunnin jakson aikana Mille käpälöi Carrot-parkaa minkä ehtii, meinaa raahata pojan kanssaan muualle kahdenkeskeisiin hommiin ja yrittää jopa suudella tätä suoraan suulle – aivan kuin mangassa! Tämä ei suinkaan ole ainut kerta, kun Poririn on viljellyt homo- ja lesboromanssia sarjoissaan: yksi Saber Marionette –sarjojen ikimuistoisimmista hahmoista on pääpoika Otaruun rakastunut nuorimies Hanagata, Kashimashi kertoo herkästä tyttörakkaudesta ja Maze Bakunetsu Jikuussakin riittää lesboläppää päähenkilösisarusten eriskummallisen asetelman takia. (Ja se Bakuretsu-mangan 9. osan inhottava pahis Count Poisson teki takuulla kuristamisen ja ruoskimisen lisäksi jotain muutakin niille pikkupojille heidän maatessaan alasti sänkyyn kahlittuna…)

Käykö flaksi?

Olen todella iloinen siitä, että mangan tarinoista juuri tämä valittiin OVA-versioon mukaan, koska se on hyvä esimerkki Akahorin tarinankerrontatyylistä. Lyhyessä mutta tiiviissä tarinassa riittää huumoria, toimintaa ja turpiinvetoa, mutta siitä paljastuu lisäksi yllättävää, jopa järkyttävää draamaa ja syvällisyyttä. Jos mangan tarina oli karsea, on OVA-versio vielä pahempi heti alkukohtauksesta lähtien, joka muistuttaa ryhmäraiskausta niin paljon, että tulee huono olo – kunnes noin minuuttia myöhemmin nuori tyttö tipahtaa kallionkielekkeeltä ja iskeytyy maahan verilammikon keskelle. Siis oikeasti, mitä helvettiä Akahori.

Onk aivoi, onk aivoi.

Jaksossa näytetään myös, kuinka nopeasti tilanteen yleistunnelma Akahorin tarinoissa voi vaihtua hetkessä ääripäästä toiseen. Jakson keskellä on kohtaus, jossa päähenkilöt koheltavat kukin tahollaan niin hulvattomasti (ja itselleen tyypillisesti) että katsoja saa naurunkyyneleet silmiinsä sitä touhua seuratessaan – mutta kun zombiksi muutettu Maris-tyttö kertoo murheellisen tarinansa heti tämän jälkeen, on tunnelma heti haudanvakava eivätkä katsojan silmät enää kostu ainakaan naurusta. On suorastaan sydäntäsärkevää kuunnella, kun pieni tyttö kertoo lakonisesti, kuinka hän ja hänen koko kotikylänsä oli muutettu zombeiksi ja kuinka hän oli joutunut tappamaan oman isänsä päästäkseen näiltä pakoon – ja kuinka hän zombina ei tuntenut mitään koko aikana, ei kauhua tai surua, ei silloin eikä kertoessaan siitä myöhemmin. Tämä kaikki kielii siitä, miten taitava Akahori on paitsi keksimään tarinakaaria, myös kertomaan niitä.

Kolmas jakso on jälleen täyttä päättömyyttä alusta loppuun: päähenkilöt ovat matkustaneet katsomaan legendaarista puuta, jonka juurilla heillä oli tapana leikkiä pienenä – puu vain on romanttisen maineensa myötä muuttunut turistien ryyppäyskentäksi. Eipä aikaakaan, kun Carrot juoksee tyttöjen ja Misu-siskot Carrotin perässä, huonosti viinaa sietävä Marron on umpikännissä, Gateau siskoineen esittelevät muskeleitaan minkä ehtivät, heidän pomonsa Big Mama ilmestyy laulamaan karaokea – ja kertoja valittaa lujaan ääneen, kun hän ei pysty osallistumaan ryyppäyshuveihin muiden kanssa. Tuttuja hahmoja vilisee jälleen ryhmäkuvissa, jopa Carrotin ja Marronin isä Onion vilahtaa tappelemassa Carrotin kanssa nätistä tytöstä melko rajuin ottein – ja tämän muutamat repliikit lausuu elävä legenda ja Sisarusten suursuosikki Chiba Shigeru, olipas harvinaisen osuvasti valittu ääni tähän cameoon! Jopa veljesten Apricot-äiti vilahtaa yhdessä takaumassa, vaikkei hänellä ole puherepliikkejä ollenkaan. Kaiken tämän hulluuden sekaan on ripoteltu myös Misu-siskosten Carrotiin kohdistuvaa haaveilua (vieläpä harvinaisen hellää sellaista) sekä pari ylisööttiä lapsitakaumaa, ja jakso loppuukin hyvin rakkaisiin muistoihin, joita päähenkilöt yhä kantavat mukanaan.

Furumoto Shinnosukea parempaa tulkitsijaa Carrotin ääneksi ei ole olemassa, niin se vain on. Jos Furumoto oli Carrotina hauska ja koominen TV-sarjassa, on hänen roolisuorituksensa OVA-versiossa kerta kaikkiaan täydellinen. Furumoto esittää saapastakin tyhmempää ja kaikkien tissillisten perään kuolaavaa umpikahjoa teiniä tavalla, jota kuunnellessa tekee vuorotellen mieli joko ulvoa naurusta tai pestä hampaat. OVAssa Carrotin hulluus ei laske hetkeksikään, minkä myös kuulee: Furumoto kun pääsee OVAn aikana puhumaan tavallisella puheäänellään harvemmin kuin kanat kasvattavat hampaita. Kaikki Carrotin vakavimmatkin hetket kulminoituvat kolmen jakson aikana aina johonkin yllättävään ja useimmiten yltiökoomiseen äännähdykseen, joille ei voi kuin revetä – etenkin jos hän sanoo jotain englanniksi. Anteeksi Furumoto, että sinut on tuomittu umpihullujen hahmojen vakiesittäjäksi (koittakaas arvata, ketä hän Ranma½-sarjassa esittää) mutta olet niissä yksinkertaisesti vain niin hyvä. Muiden lisäksi hänkin tekee hahmonsa lapsiäänen kolmannen jakson lapsuustakaumissa, ja onnistuu itse asiassa kuulostamaan melko söpöltä roolissa, vaikka niin hentoinen ääni on varmasti vaikea saada aikaan.

Tiralle on alusta alkaen äänensä antanut Hayashibara Megumi, joka oli 90-luvun suurimpia megatähtiä ja on esiintynyt Poririnin sarjoissa myöhemminkin. Hän osaa kuulostaa aivan uskomattoman söpöltä Tiran haaveillessa romanttisesta elämästä Carrotin kanssa, mutta muutos hänen äänensävyssään on täydellinen, kun Tira ottaa silmälasinsa pois nenältään. Hayashibara on tullut erityisen tunnetuksi rooleistaan, joissa hän honottaa mahdollisimman nasaalilla äänellä, joten harva tietää, kuinka matalalta hän pystyy tarpeen vaatiessa puhumaan. Chocolatin roolissa jatkaa yhä Mizutani Yuuko, Akahorin luottoseiyuu, jolta löytyy myös kaksi täysin toisistaan poikkeavaa äänensävyä. Suurimman osan ajasta hän kikattelee Chocolatin suunnitellessa tuhmia Carrotin varalle (ja entäs ne hänen glitterfantasiansa), vaan kun henkselit ja pääkallohattu ilmestyvät näkyviin, on leikki kaukana sekä tilanteesta että Mizutanin äänestä. Ihan selkäpiitä karmii kuunnella, millainen uhka välittyy Mizutanin äänestä, kun tappavaa lankaansa käsissään kiristävä Chocolat tuijottaa hattunsa alta ja kuiskaa ”Darling…” Poririn on sanonut pitävänsä hahmoista joista löytyy kaksi erilaista puolta, ja animeversioissa eri puolia voidaan kätevästi korostaa kuvan lisäksi äänen avulla – eikä voi mennä sanomaan, etteivätkö Hayashibara ja Mizutani tekisi ihailtavaa työtä Misun siskosten kahden tyystin erilaisen puolen esiintuomisessa.

Moob attack!

Herkän ja seesteisen Marronin roolissa puhuu Madono Mitsuaki (jonka kaikki BL-fanit tietävät Love Mode –draamojen pääosasta) niin rauhallisella ja tasaisella äänellä kuin vain voi – ja Marronin huutaessa loitsujaan äänessä taas on ihanaa lujaa särmää. Hän pääsee kolmen jakson aikana myös monta kertaa voivottelemaan joka välissä toilailevan isoveljensä perään, jolloin äänestä kuuluu vahva koominen nasaalisävy (ja entäs se hänen känniäänensä sitten). Gateauna animessa jyrisee Yanada Kiyoyuki mahtavalla möreällä äänellään. TV-versiossa ei päästy nauttimaan lempeän lihaskimpun koomisesta puolesta ollenkaan (en ymmärrä miten tämä oli ylipäätään mahdollista, mangassa kun hahmon vakava puoli pääsee esiin hyvin harvoin) mutta OVA ottaa jälleen menetetyn takaisin, ja Yanadan ratkiriemukkaita ”ORE WO MITEEEEE!”-huutoja kuullaan enemmän kuin tarpeeksi. Veteraaniseiyuu Yanadan äänestä löytyy kuitenkin uskomatonta karismaa – Gateaun opettaessa siskolleen heidän sukunsa suurta ylpeydenaihetta, Mocha Macho Posea (…) Yanada saa kyseisen naurettavan palopuheen kuulostamaan oikeasti siistiltä! Kiitti vaan kauheasti Poririn (häntä voi huoletta syyttää kaikesta kun hänen sarjoistaan on kysymys).

Olimme innoissamme kun saimme tietää, että OVA-versiossa olisivat mukana kaikki TV-sarjasta tutut ääninäyttelijät. Millen hahmo oli kuitenkin läpikäynyt niin totaalisen muodonmuutoksen TV-version ja OVAan välillä, että matkalla hahmon alkuperäisääni Hirata Yasuyuki (japanilainen Niisku muuten) oli myös vaihtunut. Jos kaikkien muiden äänien säilyminen yllätti meidät positiivisesti, ei edes se vetänyt vertoja reaktiollemme, kun saimme lopultakin tietää, kuka hahmon uudeksi ääneksi oli valittu. Millenä OVAssa esiintyy nimittäin yksi animemaailman suosituimmista naisääninäyttelijöistä, jolla on valtava fanikanta sekä Japanissa että sen ulkopuolella ja jonka roolilistalta löytyy niin kuuluisia hahmoja, että jokainen animea aktiivisesti harrastava takuulla tietää jonkun heistä. En itse asiassa voi käsittää, kuinka emme ole kirjoittaneet hänestä tähän blogiin tähän mennessä vielä kertaakaan, sillä hän on animeharrastuksemme alkuajoista lähtien kuulunut suurimpiin suosikkeihimme. On siis syytäkin lopulta korjata mokoma pyhäinhäväistys, ja tämä OVA onkin todella hyvä nimike aloittaa. Mille Feuillen roolissa kuullaan siis Ogata Megumi.

Mille on Ogatan faneille yllättävä kokemus, koska hän on roolihahmona melko poikkeava tapaus Ogatan lukuisten bishi- ja poikatyttöroolien joukossa. Tämä ei missään nimessä tarkoita, etteikö hän pystyisi esittämään sentyyppistä hahmoa – uskokaa pois, hän pystyy. Millen auringon lailla hohtavaa hymyä säestää ihastuttavan pirteä ja ylikorostetun feminiininen ääni, joka ampuu yli juuri sarjan tyylille sopivalla tavalla. Ja koska Akahorin sarjoissa kukaan ei ole sitä miltä aluksi vaikuttaa, myös Millellä on olemassa se übersiisti puolensa – jonka onneksi pääsemme OVA-jakson lopussa kuulemaan, ja Ogata täyttää vaivatta kaikki odotukset. BL-fanien on turha valittaa siitä, että avoimesti biseksuaalin mieshahmon ääninäyttelijäksi on valittu nainen, Ogata nimittäin on yksi aktiivisimpia BL-rooleja tehneistä naisääninäyttelijöistä – ellei jopa aktiivisin sellainen. Näin homossa animeroolissa Ogataa kuulee todella harvoin, joten faninsa voivat totisesti iloita. Voisin suudella sitä ihmistä, joka keksi ehdottaa Ogataa kyseiseen rooliin ( jos se oli Ogata itse, vielä parempi. Jos se oli Poririn, perun lupaukseni välittömästi), hän on roolissa kerta kaikkiaan niin ihana.

Tachikin pelottavin rooli ikinä. Uskokaa.

OVAn lukuisissa sivurooleissa jatkavat kaikki vanhat tutut äänet, uusista rooleista taas löytyy monia animeemaailman kuuluisuuksia. Shimamoto Sumi ei päässyt läheskään käyttämään kaikkia taitojaan Big Maman lällärissä TV-versiossa, mutta OVA korvaa jälleen aika mukavasti. Ylipirteä Tamagawa Sakiko sekä Yuuki Hiro ovat hyvin suloisia siivekkäiden ihmisten lajin viimeisiä edustajia, ja Hiiragi Mifuyun Eclairin posetushuudoissa on samankaltaista innostusta kuin Gateaullakin. Potato-pojan ääneksi OVAan on valikoitunut Ikura Kazue, joka tuntuu olevan parhaimmillaan keskenkasvuisten poikien rooleissa (hän muuten tekee ylisuloisesti Potaton ässävian). Pojan lyhyenläntä miespalvelija Jeeves on takuulla pelottavin rooli, jonka Tachiki Fumihiko on koskaan päässyt tekemään – en tiedä miten päin pitäisi olla, kun pikkumies ilmestyy paikalle lehmänasussa tsunamin päällä surffaten tai kamppaa Carrotin ja päästelee kummallisia eläimellisiä älähdyksiä… Poririn iski jälleen, ei sitä millään muulla tavoin voi selittää. Ooki Tamio jyrisee pelottavasti zombitarinan Deathmasterina – kunnes hän alkaa nauraa, ja silloin hän vasta pelottavalta kuulostaakin!

On hauskaa huomata, kuinka OVA-versio muutamaan otteeseen aivan selvästi kettuilee huonolle TV-sarjalle päin naamaa: anime alkaa Potaton raivotessa siitä, että hänet kehdattiin julkeasti jättää pois ensimmäisestä animeversiosta, ja hetkeä myöhemmin Carrot yltyy nälvimään kertojaääni Ginga Banjouta, joka on TV-sarjan pääpahiksen jälkeen OVAssa pelkässä kertojaroolissa. Carrot uhkaa kieliä moisesta statuksen alenemisesta Gingan vaimollekin, ja siitäkös tämä suuttuu – ja kaikkihan tietävät, mitä tapahtuu, kun suututtaa kertojan. Myös joidenkin originaalihahmojen esiintymistä ihan selitellään ääneen sanomalla ”Jos olet katsonut vain TV-sarjan, et tiedä kuka tämä henkilö on.” Jopa OVAn nimi tuntuu pilkkaavan TV-sarjaa, katsokaapa mitä logon vasemmassa reunassa lukee:

Keksi-indeksi:

Terapian paikka: OGATA MEGUMI. Paras mahdollinen ääninäyttelijä parhaassa mahdollisessa roolissa. Ei voi kuin rakastaa.

Paskalla on tekijänsä: Koko cast siinä kirotussa TV-sarjassa.

Old loves die hard: Tiran ja Chocolatin rakkautta Carrotia kohtaan vilautellaan OVAssa.

It’s some kind of magic: Tarina sijoittuu fantasiamaailmaan jossa käytetään taikuutta jatkuvasti.

Moottoripyörä: Ei ole vielä näkynyt.

Interaktiivista avaruutta: Noup.

Boobshot: Yrittäkääpä vain pitää lukua, tämähän on Akahorin sarja. Myös moobshotteja nähdään kun Gateau esittelee miehisiä nännejään muutaman kerran.

Musiikkinumero: Carrotin ja Tiran ääninäyttelijät esittävät TV-sarjan tunnarin, ja OVAn kolmannessa jaksossa Big Mama laulaa karaokea.

Genda Tesshou: TV-sarjassa 18. jakson filleripahiksena Court Tartmutina.

Kaiken kaikkiaan Bakuretsu Hunters OVA on hauska, kaikin puolin pöhelö mutta kelpo anime, joka on anteeksipyytävän syntyperänsä vuoksi niin täynnä mangan insider-vitsejä, ettei se helposti aukea muille. Animaatioon on selvästi käytetty rahaa: hahmot ovat varjoineen ja heijastuksineen ihanan yksityiskohtaisia, ja etenkin ensimmäisessä jaksossa nähdään muutamia todella vaikuttavia kamera-ajoja Carrotin juostessa kirjaimellisesti ympäri seiniä. Vaikkei kolmijaksoiseen OVAan ehditä juuri draamaa ja pitkää juonta rakentaa, onnistuu se kuitenkin välittämään mangan lukijalle samanlaisen tunnelman kuin manga – harmittaa vaan, että tarvittiin 26 jaksoa scheissea ennen kuin jotain näin hyvää edes yritettiin saada aikaan. Toivottavasti oppivat virheistään: Akahorin sarjoista ei kannata sensuroida päätöntä menoa ja tissejä (niin miesten kuin naisten) pois, koska ihmiset katsovat ja rakastavat niitä juuri näistä syistä. Ja kun tissien ja huumorin lisäksi tulee kaupankylkiäisenä hieno juoni ja nerokkaita juonenkäänteitä, mikä voisi olla parempi yhdistelmä?

Explore posts in the same categories: O.V.A, Seiyuu

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

7 kommenttia : “O.V.A: Bakuretsu Hunter”

  1. kanijänis Says:

    VÄÄYY

  2. Elli Says:

    Hävetkää sitä, että meni näin pitkään ilman mainintaakaan Ogatasta. ;P
    No, ei.
    Loistava yhteenvato loistavista OAVstä. Itse en ole sarjaa edes aloittanut, mutta mangaa olen lukenut ja OAVt katsonut. Olen kuullut sarjasta aivan tarpeeksi. ^^’


  3. […] Hakusanoissa on rutkasti niitä pakollisia tissitapauksia, ja O.V.A.-kirjoituksista luetuimmat ovat Bakuretsu Hunter naiskauneuden arvostajille ja Boku no Sexual Harrassment yaoin […]


  4. […] ystävämme Poririnin eli Akahori Satorun, juonellisesti nerokkaiden mutta tissejä ja vessahuumoria viljelevien anime- […]


  5. […] jo viime vuonna vahvan aloituksen saanut (ja tissihakusanoilla kolmanneksi itsensä hilannut) Bakuretsu Hunter -kirjoitus (864), Lumikki-dubbausten vertailu (791) ja Markus Bäckmanin haastattelu (749). Hieman […]


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: