Sound Only: Sinuhe egyptiläinen

Jos et ole lukenut Mika Waltarin bestselleriä Sinuhe egyptiläinen, tee se nyt. Vuonna 1945 ilmestynyt historiallinen romaani ei turhaan ole menestynyt maailmalla. Sain lopulta luettua sen kesällä ja tykästyin siihen välittömästi. Ja kun kuulin Radioteatterin sovittaneen sen 22-osaiseksi kuunnelmaksi 1982, mikäs minua olisi pidätellyt?

Sinuhe egyptiläinen kiehtoo minua monella tapaa. Sen kahdeksansadan sivun aikana lukija ehtii todella uppoutua kirjan maailmaan ja oppii tuntemaan hahmot läpikotaisin. Siitä löytyy rakkautta, juonittelua, akrobatiaa. Ennen kaikkea sen moraalikäsitys on hyvin realistinen: ihmiset eivät ole yksinomaan sankareita tai roistoja, vaan he tekevät sekä hyviä että pahoja tekoja mitä erilaisimpien motiivien ajamina. Heistä jokaista voi ymmärtää, vaikkei heidän toimiaan hyväksyisikään.

Tarinan kertojana on egyptiläislääkäri Sinuhe, joka kirjoittaa muistelmiaan maanpaossa. Sinuhe on orpolapsi, jonka hänen ottoäitinsä löytää Niilillä purjehtineesta kaislaveneestä. Siksi hän ajattelee olevansa muukalainen maailmassa ja tuomittu yksinäisyyteen. Sinuhe on vaatimaton – lähinnä siksi, ettei pidä itseään kunnioituksen arvoisena – ja sisäänpäin kääntynyt, mutta ei voi olla kyseenalaistamatta vallitsevia olosuhteita siitäkin huolimatta, että lääkärinkoulutuksen aikana hänelle opetetaan, ettei sovi kysyä ”miksi”, vaan asiat tehdään niin kuin ne on aina tehty.  Sinuhe on yhtaikaa sekä kyynikko että idealisti: ihmisten julmuus aiheuttaa hänelle yhä uusia pettymyksiä, mutta ajatus muutoksesta parempaan houkuttelee häntä. Kuten tarinan alussa jo tiedetään, ei maailma kuitenkaan muutu vaan tekee kerta toisensa jälkeen Sinuhen hyvät aikeet tyhjiksi.

Sinuhe on Veikko Honkasen tärkeimpiä rooleja eikä ihme, sillä hänhän on äänessä lähes jatkuvasti. Osa on vähintäänkin haastava, mutta Honkanen suoriutuu siitä oivallisesti. Hänen kertojanäänensä pysyy asiallisen tasaisena, ja dramatisoiduissa pätkissä Sinuhe kuulostaa useimmiten lievästi ihmettelevältä jopa shatnermaisin tauoin höystettynä. Vaan tarinan edetessä irtoaa Honkasesta myös huumaavan ilon huutoja, kauhistunutta ulinaa ja etenkin riipivän surun ulvaisuja. Hänen miellyttävä äänensä juurtuu päähän niin, että varmaan kuulen tästedes hänen puhuvan aina kirjaa lukiessani. Pikku-Sinuhen äänenä taas kuullaan vielä silloin aivan yhtä pikkuista Santeri Kinnusta – kuka olisi uskonut, että Santerista kasvaa Veikko?

”Totuus on viiltävä veitsi, totuus on parantumaton haava ihmisessä, totuus on lipeä, joka katkerana syö sydäntä. Siksi nuoruutensa ja voimainsa päivinä mies pakenee totuutta ilotaloihin ja sokaisee silmänsä työllä ja kaikenlaisilla toimilla, matkoilla ja huvituksilla, vallalla ja rakennuksilla. Mutta tulee päivä, jolloin totuus lyö hänen lävitseen kuin keihäs, eikä hänellä sen jälkeen ole enää iloa ajatuksistaan eikä kättensä töistä, vaan hän on yksin. Ihmisten keskellä hän on yksin, eivätkä jumalat tuo apua hänen yksinäisyyteensä.”

Tarinan traagisimman hahmon titteli menee kuitenkin faarao Ekhnatonille. Tosielämässä Ekhnaton oli yksi Egyptin kuuluisimmista faaraoista, ja kirja poikkeaa jossain määrin tositapahtumista joko Waltarin taiteellisten vapauksien tai historiantutkimuksen edistyksen vuoksi. Historiallinen Ekhnaton tavoitteli takuulla vallan siirtoa papeilta faaraolle syrjäyttämällä vanhat jumalat, mutta Waltarin versio vilpittömästi haluaa kaikille pelkkää hyvää. Faarao uskoo vakaasti näkyihinsä jumalallisesta isästään Atonista, jolle veri on kauhistus, jonka edessä kaikki ihmiset ovat veljiä keskenään ja joka elää totuudesta. Kuitenkaan kukaan ei elä suuremmassa valheessa kuin Ekhnaton, jolle kukaan ei uskalla kertoa asioiden todellista laitaa peläten pahoittavansa tämän mielen. Faarao on omituinen, ja hänen näkyjensä sanotaan suoraan johtuvan hulluudesta, mutta hänessä on karismaa, joka saa hänen kohtaamansa ihmiset rakastamaan häntä ja uskomaan häneen. Atonin idea on silti useimmille järjetön, suorastaan pelottava. Sinuhe on yksi niistä harvoista, joita ajatus uudenlaisesta jumalasta kiehtoo. Hän toivottaisi tervetulleeksi uuden yhteiskunnan, joka ei tee eroa alhaisen ja ylhäisen välillä.

Hyvistä aikeistaan huolimatta Ekhnaton uudistaa Egyptiä liian rankasti ja nopeasti, mikä melkein tuhoaa koko valtakunnan. Kurjinta on, että Ekhnatonilla on sekä valta että halu muuttaa maailmaa, mutta hän ei kykene siihen, koska ei voi tinkiä periaatteistaan piiruakaan. Hänen kauniit visionsa vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta kylvävät lukemattomasti pelkoa, vihaa ja kuolemaa Egyptiin. Kuvaukset ihmisten kärsimyksistä tuottavat faaraolle suurta tuskaa, mutta hän säilyy silti todellisten kauhujen ulottumattomissa, niin että muut saavat kantaa hänen tekojensa seuraukset. On sydäntäsärkevää seurata, kuinka Ekhnatonin ruusuinen maailmankuva saa ravisuttavan kolauksen toisensa jälkeen, ja kuinka hänen ystävänsä eivät epäröi hävittää häntä historiankirjoista hänen kuoltuaan.

Ekhnatonin äänenä kuultu Tom Wentzel oli suorastaan hämmentävä kokemus. Wentzel ei heiveröisenä Ekhnatonina kuulostanut niin… ukelta kuin odotin (tämän siitä saa, kun suurin osa kulutetuista kuunnelmista on BL-adaptaatioita). En oikeastaan tottunut hänen ääneensä missään vaiheessa, vaan olin jokaisessa uudessa kohtauksessa aina yhtä yllättynyt – jaa että tuoltako hän kuulostikin. Se ei missään tapauksessa tarkoita, että hän olisi ollut huono. Wentzel tuo Ekhnatoniin herkkyyttä menemättä yli, ja hänen hätääntynyt soperruksensa muiden tuodessa huonoja uutisia on kerrassaan ihanaa kuultavaa. Kun Ekhnaton puhuu kansalleen, löytyy hänen äänestään myös lujasti asiaansa uskovan hallitsijan sävy. Voisin kuunnella koko hoidon uudestaan pelkästään Wentzelin vuoksi, jotta pääsisin vielä paremmin sisälle hänen Ekhnatoniinsa. (Ei sillä tavalla.)

”Sinuhe, etkö tajua, että jos minun on valittava kuolema elämän asemesta, valitsen mieluummin sadan egyptiläisen kuoleman kuin tuhannen syyrialaisen kuoleman. Jos alkaisin käydä sotaa Syyriassa pelastaakseni jokaisen egyptiläisen siellä, kuolisi sodassa monta egyptiläistä ja monta syyrialaista ja syyrialainen on ihminen kuten egyptiläinenkin ja sydän lyö hänen rinnassaan ja syyrialaisella on myös vaimoja ja kirkassilmäisiä poikia. Jos vastustaisin pahaa pahalla, synnyttäisin vain pahaa. Mutta vastustaessani pahaa hyvällä on tästä aiheutuva paha pienempi kuin vastustaessani pahaa pahalla. En tahdo valita kuolemaa elämän asemesta. Sen tähden ummistan korvani sanoiltasi, äläkä puhu minulle enää Syyriasta, jos henkeni on sinulle kallis ja rakastat minua, sillä ajatellessani Syyriaa kärsii sydämeni kaikkien niiden kärsimykset, jotka joutuvat kuolemaan tahtoni tähden, eikä ihminen jaksa kauan kantaa monen ihmisen kärsimystä. Siksi anna minulle rauha Atonin tähden ja totuuteni tähden.”

Historian lehdiltä peräisin on myös faaraon sotapäällikkö Horemheb, jonka kanssa Sinuhe ystävystyy nuorena. Horemheb on niin rehellinen suorasukaisuudessaan, ettei hänestä voi olla pitämättä. Hän ei kaihda suoraa puhetta edes Ekhnatonin seurassa – etenkään tämän seurassa – vaikka onkin yksi faaraon uskotuista. Hänen puhettaan rikastavat ihastuttavan värikkäät ilmaisut. Kun Horemheb johonkin ryhtyy, hän myös tekee sen likistäen siinä sivussa varat operaatioihinsa Egyptin rikkailta. Häntäkään elämä ei kohtele silkkihansikkain: nuorena hän vielä uskoo haukanhahmoiseen jumalaansa, mutta vanhemmiten ainoastaan itseensä, ja muista ihmisistä tulee hänelle vain hänen tahtonsa välikappaleita.

Kun Horemhebin näyttelijä Heikki Heino lausui ensimmäiset repliikkinsä, en pitänyt häntä lainkaan sellaisena, jollaiseksi olin Horemhebin äänen kuvitellut. (Älkää tulko kysymään, millaiseksi kuvittelin sen. En osaa sanoa.) Heinon syvä, miehekäs ääni osoittautui kuitenkin hyvin sopivaksi itsepäiselle sotapäällikölle. Erityisen upeasti Heino pärjää Horemhebin rakkaille sontakärsilleen pitämissä kannustuspuheissa, jotka ovat kieltämättä inspiroivia:

”Vien teidät taisteluun ja tietäköön jokainen, että minä ajan itse ensimmäisenä taisteluun enkä jää katsomaan, kuka tulee minun jäljessäni vai tuleeko kukaan. Sillä minä olen Horuksen poika, ja haukka lentää edelläni, ja aion tänä päivänä lyödä khabirit, vaikka minun täytyisi tehdä se yksin. Sanon kuitenkin etukäteen, että ruoskani tulee tänä iltana tippumaan verta, sillä omin käsin aion piestä jokaisen, joka ei minua seuraa, vaan yrittää piiloutua tai paeta, ja pieksen heidät niin, että he toivoisivat, etteivät koskaan olisi syntyneetkään –”

Sinuhen elämään mahtuu myös kolme suurta, erilaista rakkautta. Heistä ensimmäisen, petollisen papitar Neferneferneferin – hän on niin kaunis, että jokaisen on toistettava hänen nimensä kolmesti – äänenä on Seela Sella. Kuullessani Sellaa roolissa ensi kerran ihmettelin hänen suorituksensa lakonisuutta, sillä odotin, että Nefernefernefer olisi kuulostanut paljon viettelevämmältä. Oivalsin myöhemmin, että Sella tuo näin loistavasti esille papittaren kovasydämisyyden. Neferneferneferille Sinuhe on vain yksi lukuisista ihailijoista. Häneen ei ole syytä suhtautua sen intohimoisemmin, ennen kuin hänestä voi hyötyä. Nefernefernefer syttyy ainoastaan, kun tulee puhe rahasta ja kalleuksista, ja todella vääntää nupit kaakkoon suostutellessaan Sinuhea lahjoittamaan hänelle omaisuutensa. Sellan äänen voi todella kuvitella kuvankauniille miestennielijälle – minäkin varmaan lankeaisin moiseen.

”Kerron sinulle sadun rauhoittaakseni sinua. Oli siis niin, että Setne, Khemvesen poika – ”
”Johan sanoin, että tunnen sen sadun! Setne himoitsi niin suuresti Bastin papitar Tabubuea, että luovutti hänelle koko omaisuutensa, hylkäsi vaimonsa ja surmautti lapsensa, heitti heidät ikkunasta pihalle koirien ja kissojen syötäväksi. Juodessaan viiniä Tabubuen kanssa hän kuuli koirien ja kissojen kiljuvan tapellessaan keskenään lasten lihasta, mutta sehän oli vain unta! Setne heräsi – ”
”Monet muut ovat heränneet unestaan vasta Kuoleman talossa. Sinuhe, myös minä olen papitar enkä mikään halveksittava nainen. Myös minun nimeni saattaisi olla Tabubue…”

Neferneferneferin jättämät haavat Sinuhen sydämessä alkavat parantua vasta tämän kohdattua kreetalaisneito Minean. Kipakkaluontoinen Minea mieltyy myös Sinuheen, mutta hänet on pyhitetty Kreetan jumalalle, ja hänen on palattava kotimaahansa astuakseen jumalan taloon. Näin Sinuhe egyptiläinen -kuunnelma tehtiin -keskustelussa Waltari-tutkija Ritva Haavikko tuo esille mielenkiintoisen näkökulman: Minea on ikään kuin Ekhnatonin naisvastine, idealisti, jonka kauniin kuplan on ennen pitkää puhjettava. Eija Ahvo tekee hyvää työtä Minean äänenä, erityisesti hänen mielipuolinen laulamisensa Minean ensiesiintymisessä tekee heti vaikutuksen.

”Vaikka tahtoisin, en voisi seurata sinua, sillä tanssittuani härkien edessä on härkien tahto minun tahtoani voimakkaampi, vaikka en sitä voi sinulle selittää, koska et itse ole sitä kokenut. Siksi minun on astuttava jumalan taloon täysikuun yönä enkä minä etkä sinä eikä mikään valta maailmassa voi sitä estää. Mutta miksi niin on, sitä en voi selittää, eikä sitä tiedä kenties kukaan muu kuin Minotauros. Lapsesta asti olen kasvanut jumalan varjossa, ja tanssiessani tänään härkien edessä härät voittivat minut. Mutta silti olen alkanut vihata härkiä katkeralla vihalla, koska ne erottavat minut sinusta, ja myös omaa kansaani olen alkanut vihata, sillä heidän ilonsa on vain varjo ja heidän elämänsä lapsekas leikki, ja julmina kuin lapset he himoitsevat nähdä veren vuotavan härkien edessä.”

Viimeinen Sinuhen naisista, kapakkatarjoilija Merit, muistuttaa eniten Sinuhea itseään. Hän on järkevä ja kieleltään pisteliäs mutta yksinäinen – kaikkea tätä kenties Sinuheakin enemmän. Hän ei ole saavuttamaton ideaali kuten Minea, vaan läheinen ystävä, jolle Sinuhe voi uskoutua ja johon hän luottaa. Meritinä kuullaan Elina Saloa, jonka ylivoimaisesti minulle tutuin rooli on tietenkin Pikku Myy. Siitä huolimatta hänen äänestään tihkui jatkuvasti jonkinlainen ylitsevuotava elinasalous, niin että minun oli vaikea kuvitella hänet roolihahmokseen. Silti Salo vangitsee taitavasti Meritin konstailemattoman asenteen. Hänen repliikkiensä läpi kuultavat tunteet, jotka Merit kätkee muilta.

”Mutta myös minä pidän suuresti tästä pienestä pojasta, ja edessämme on monta kirkasta ja kuumaa päivää virralla. Kuvitelkaamme sen tähden, että olemme rikkoneet ruukun välissämme ja olemme mies ja vaimo ja Thot on oma poikamme. Opetan hänet sanomaan sinua isäkseen ja minua äidikseen, sillä hän on pieni vielä ja unohtaa pian, eikä siitä ole hänelle vahinkoa. Siten varastamme jumalilta pienen elämän, joka on meidän näiden päivien aikana. Älköön siis mikään suru tai tulevaisuuden huoli sumentako iloamme.”

Jos Minealle ja Meritille löytyy romaanista miesvastineet, voisi Neferneferneferiä kenties verrata Kaptahiin, Sinuhen orjaan. Molemmat hahmot rakastavat rahaa ja tekevät kaikkensa turvatakseen oman hyvinvointinsa, mutta siihen yhtäläisyydet jäävätkin. Kaptah on häikäilemättömyydestään huolimatta uskollinen Sinuhelle ja on aina tämän apuna. Vaikka hän lörpöttelee jatkuvasti, ei hän suinkaan ole hölmö, vaan hänen oveluutensa tulee usein tarpeeseen. Hän on yksi kirjan hauskimpia hahmoja, jota ei kaksinaamaisuudesta huolimatta voi olla rakastamatta.

Kaptahin näyttelijä Erkki Luomala oli minulle aivan uusi tuttavuus. Hän on kuitenkin täydellinen roolissaan. Hänen suorituksensa toi Kaptahin toilailuihin sen kaivatun lisävivahteen, joka muuttaa ne huvittavista hulvattomiksi. Naurussa on pitelemistä, kun Kaptah jakaa suurieleisesti oikeutta Babylonin Väärän kuninkaan päivänä:

”Mutta lain mukaan tämä asia on yksinkertainen: Menkööt tuon surmansa saaneen ohikulkijan omaiset rakennusmestarin talon luokse ja väijykööt siellä ja surmatkoot ensimmäisen ohikulkijan, joka tulee heitä vastaan, niin laki on täytetty. Mutta jos he sen tekevät, niin vastatkoot itse seurauksista, jos tämän ohikulkijan omaiset vaativat heitä vastuuseen murhasta, sillä totisesti tämä asia on enemmän jumalien asia kuin ihmisten. Eniten vikaa on mielestäni ohikulkijassa, joka menee kävelemään luhistuvan talon alle, sillä sitä ei kukaan viisas ihminen tee, elleivät jumalat niin ole määränneet. Siksi vapautan rakennusmestarin kaikesta vastuusta ja julistan, että tämä mies, joka hakee minulta oikeutta, on hölmö, koska ei pitänyt silmällä rakennusmestaria, niin että tämä olisi tehnyt tunnollista työtä, joten rakennusmestari teki vain oikein pettäessään häntä, sillä hölmöjä on petettävä, jotta he ottaisivat kokemuksensa opikseen. Niin on ollut ja niin on oleva.”

Kuitenkin Kaptah on uskottava myös niinä muutamina kuolemanvakavina hetkinään. Mieleen on jäänyt myös Sinuhen paluu Akhetatonista: miesten jälleennäkemisen riemu on niin käsinkosketeltavaa, että hymy leviää omillekin huulille. Voisin kevyesti väittää Luomalan vetävän yhden parhaista kuunnelman suorituksista.

Suuressa osassa on luonnollisesti myös Egyptin kuninkaallinen perhe, jonka kaikilla jäsenillä on omat ongelmansa ja tavoitteensa. Heistä näkee erinomaisesti, miten Waltari on nähnyt asiat jokaisen hahmon kantilta. Kuninkaalliset yrittävät pärjätä, miten parhaiten taitavat, vaikka se ajaisi heidät moraalittomiin tekoihin, sillä valta ei suinkaan tuo heille onnea ja autuutta, ainoastaan paineita ja vainoharhoja. Heistä eniten vuorosanoja lienee Ekhnatonin appiukolla, pappi Ejellä, jota esittää monista dubbauksista tuttu Matti Ranin. Ejen vallanhimoiset masinoinnit säilyvät pitkään tarinan taustalla, mutta lopulta ukko saa haluamansa saamatta sitä kuitenkaan, kuten Sinuhessa usein käy. Raninin roolisuoritus kehittyy hahmon mukana arvovaltaisesta pääministeristä surkeaksi, tutisevaksi vanhukseksi.

”Olisinpa todella edelleen pappi ja eläisin rauhassa Heliopoliissa keräten mehiläisten hunajaa ja voidellen kasvoni pyhällä öljyllä. Mutta tuo kirottu akka toi minut sieltä ja tartutti oman vallanhimonsa vereeni, niin etten enää ole vapaa, ja unissanikin hän vainoaa minua, vaikka on kuollut, ja hänen kaansa on lukuisia kertoja näyttäytynyt puutarhahuoneessa ja valtaistuinsalissa. Ei, Sinuhe, ken kerran on valtaa maistanut, hän himoitsee yhä enemmän valtaa, ja tämä himo on kauhein kaikista ihmisen himoista, mutta sen tyydyttäminen suo myös korkeamman hekuman kuin mikään muu ihmisen himo. Kiitä onneasi, ettet tiedä tätä, Sinuhe, sinä, joka olet yksinäinen.”

Kuninkaallinen äiti Teje ei myöskään ole kaihtanut keinoja varmistaakseen asemansa, mutta pysyy silti sympaattisena. Olenko ainoa, joka olisi halunnut kuulla tarkemmin hänen ja Mitannin prinsessa Tadukhipan välisestä valtataistelusta suuren faarao Amenhotepin hovissa? Tejen näyttelijän Ritva Ahosen äänessä on rutkasti arvokkuutta myös silloin, kun hahmo puhuu melankolisesti menneistä rikoksistaan. Kuningatar Nefritite perii Ekhnatonin puolisona Tejen ongelmat, kun taas Ekhnatonin sisarella Baketamonilla on virkaa ainoastaan valtaa havittelevien pelinappulana. Silti kumpikaan nainen ei noin vain alistu tilanteeseensa. Sekä Nefrititen ääni Eeva-Liisa Aaltonen että Baketamonin Tuula Nyman suoriutuvat hienosti rooleistaan. Molemmista löytyy kypsää naiseutta, joka sopii hahmoille kuin nenä päähän.

22 levyyn mahtuu lukuisia muita kelpo roolisuorituksia. Sinuhen kasvatusvanhempia, Senmutia ja Kipaa, esittävät Matti Varjo ja Terttu Soinvirta. Lapsuudenystävän, taiteilija Thotmesin, roolissa taas kuullaan Pekka Laihoa. Aarre Karén vilahtaa muutamassakin sivuroolissa kuunnelman aikana, mutta hänen suorituksensa sotaveteraani Intebinä on erityisen osuva. Sinuhen jämäkkää taloudenhoitajaa Mutia esittää Rauni Ikäheimo, Amenhotepin kuninkaallista kallonporaajaa Ptahoria taas Yrjö Järvinen. Yhdeksi suosikikseni nousi Babylonin oikukas poikakuningas Burraburiash, jota Voitto Nurmi esittää kerrassaan mehukkaasti. (Enhän kuvitellut sitä flirttailevaa sävyä repliikissä ”Olen utelias näkemään, miten egyptiläinen makaa naisen kanssa”, enhän?)

Ärsyttää suunnattomasti, etten ole löytänyt täydellistä roolilistaa. CD-paketista itsestään löytyvät vain tarinan alkupäässä esiintyvät näyttelijät, ja internet tarjoaa vain osittaista lohtua. Monet upeat näyttelijäsuoritukset ovat siksi jääneet surkeasti anonyymeiksi. Syyrialaisen Amorin kuningas Azirun ääni on upean mehevä, ja olin kuolla nauruun hänen ja Sinuhen kinastellessa melodramaattisesti rauhanehdoista. Faaraon joukkojen komennon joksikin aikaa perivä Pepitamon jää mieleen paljon paremmin kuin yhden levyn koomisen vikisijän kuuluisi. Myös jäyhän kansanparantaja Hrihorin, peräänantamattoman Mehuneferin, pienen Thotin, aran Tutankhamonin, monomaanisen Rojun ja rennon heettiläisprinssi Shubattun näyttelijät tekivät hienoa työtä, ja olisin mieluusti antanut kunnian sinne, minne se kuuluu.

Kirjaa lukiessani ajattelin sen olevan hyvä esimerkki teoksesta, joka toimii parhaiten juuri kirjana. Marja Rankkala on dramatisoinut tarinan hyvin uskollisesti alkuperäistekstille: vain pieniä yksityiskohtia on jätetty pois. Harmillisesti jotkut niistä olivat sellaisia, jotka olivat vaikuttavina jääneet mieleeni kirjasta. Taistelu heettiläisiä vastaan erämaassa oli myös lyhentynyt roimasti. Toiset elementit toimivat kuunnelmassa selkeästi paremmin, esimerkiksi Ammonin nimeä messuavat kansalaiset kuulostivat todella uhkaavilta. Toiset taas kärsivät sovituksesta, kuten kohtaus Kreetan jumalan pimeässä talossa, mikä ei kymmenminuuttisena ollut läheskään niin ahdistava kuin kirjassa. Kokonaisuus on joka tapauksessa onnistunut adaptaatio, joka lähdeteoksen lailla tempaa mukaansa.

Radioteatterin kuunnelma on ansainnut kehunsa. Sain siihen tutustuessani melkeinpä vieroitusoireita, jollen pistänyt kuulumaan vähintään yhtä CD:tä päivässä. Jos äänitulkinta Waltarin klassikkoteoksesta lainkaan kiinnostaa, kuunnelman voi lainata kaikista hyvinvarustetuista kirjastoista.

Explore posts in the same categories: Sound Only, Suomi

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

5 kommenttia : “Sound Only: Sinuhe egyptiläinen”

  1. Cilla Says:

    Olikos Kinnusella sitten paljon repliikkejä kuunnelman aikana, onko tarinassa lapsitakaumia montakin vai vain muutama? Ihan tympeää ettei kuunnelmassa ilmoiteta läheskään kaikkien roolihahmojen ääniä, luulisi olevan toisin kun kyseessä kuitenkin on Radioteatterin työ. Tosin on sillä jo jonkin verran ikääkin, ehkä silloin ajateltiin toisin näistä asioista..

    • Nita Says:

      Teos on periaatteessa Sinuhen muistelmat eli ihan ensimmäisellä levyllä vain. Santsa oli sitäkin söpömpi :3 Meikäläisen ainoa toivo castlistan suhteen on, että haastatellaan jotakuta mukana ollutta ja udellaan siltä niin monta kertaa, että jotain muistuu mieleen! >:D


  2. […] Prefectiä esittää Yrjö Järvinen, jonka ääni tuli minulle tutuksi pienestä roolista Sinuhe egyptiläisen Ptahor-pappina. Kokeneena Käsikirjan toimittajana Ford suhtautuu moniin maailmankaikkeuden […]

  3. Anniminna Says:

    Kiitos perusteellisesta ja hauskasta kirjoituksestasi. Kuunneltiin kuunnelman nyt uudestaan ja palattiin mielessä samalla niihin aikoihin omassa elämässä, kun kuunneltiin se ensimmäinen kierros. Kokemus oli aivan järisyttävä. Siitä tuli ihan riippuvaiseksi, joka päivä piti se annos saada. Huippulaatua YLEltä jälleen tässäkin. Haluaisiin hankkia tuon kuunnelman kotiin muta sitä ei ilmeisesti voi ostaa mistään. Saisikohan Yleltä, pitää tiedustella.

  4. Eija Says:

    Todella hyvä myös kuunnelmana. Aivan kahteen kertaan kuuntelin.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: