Disney Nostalgia: Who Framed Roger Rabbit

70- ja 80-lukujen aikana animaatioelokuvat olivat tasaisesti menettäneet suosiotaan länsimaisen elokuvayleisön keskuudessa. Etenkin Disney koki kovia, kun yhtiöltä häipyneen animaattori Don Bluthin tuottamat piirroselokuvat pesivät Disneyn elokuvat lipputuloissa jälkimmäisen vuosikymmenen aikana. Vuonna 1988 Disney ja Amblin Entertainment toivat kuitenkin valkokankaalle jotain, mitä ei oltu koskaan aikaisemmin koettu – ainakaan yhtä taitavasti ja suuressa mittakaavassa toteutettuna. Elokuva muutti kertarysäyksellä ihmisten skeptisen suhtautumisen animaatioihin ja enteili 90-luvun animaatioiden uutta kultakautta. En itse voi korostaa tarpeeksi, kuinka paljon kyseinen elokuva minulle merkitsee. Pienenä se oli parasta mitä tiesin, ja sen taika on pysynyt yhtä lumoavana aina aikuisvuosiin asti. Kaikki varhaisimmat lapsuusmuistoni liittyvät tämän elokuvan katsomiseen. Vaikka en pidäkään listojen tekemisestä, nimeän tämän elokuvan yleensä kaikkien aikojen suosikkielokuvakseni jos vastaus täytyy rajoittaa vain yhteen nimikkeeseen. Juttu spoilaa armotta koko leffan juonen ja kaiken siihen liittyvän.

Tarina sijoittuu vuoden 1947 Hollywoodiin, jossa ihmiset ja elokuvatähtinä työskentelevät piirroshahmot elävät samassa maailmassa. Ihmisten ja piirroshahmojen välillä vallitsee kuitenkin segregaatio; piirroshahmoilta on viety oikeusturva eikä heillä ole samanlaisia perusoikeuksia kuin oikeilla ihmisillä. Piirroshahmojen asuttamassa Toontown-maailmassa oikeuden virkaa toimittaa pahamaineinen ihmistuomari Doom, joka partioineen käyttää surutta oman käden oikeutta piirroshahmoihin. Työvälineenään hän käyttää ”Dippiä”, itse kehittämäänsä erilaisista liuottimista koostuvaa ainetta, jolla pystyy tappamaan piirroshahmon.

Elokuvan päähenkilö on alkoholisoitunut yksityisetsivä Eddie Valiant, joka aikaisemmin työskenteli Teddy-veljensä kanssa mielellään Toontownissa, kunnes veli murhattiin työkeikan päätteeksi. Siitä lähtien piirroshahmoja vihannut Valiant huomaa valokuvauskeikan myötä joutuneensa keskelle astetta syvempää juonittelua, kun Toontownin omistajan Marvin Acmen murhasta lavastettu piirroshahmo Roger Rabbit pyytää hänen apuaan maineensa puhdistamisessa ennen kuin häntä jahtaava tuomari Doom saa hänet kiinni. Roger ja vastahakoinen Eddie selvittävät todellista murhaajaa Rogerin vaimon Jessican suorittaessa omaa tutkimustaan toisaalla, ja saavat selville että murhajuoneen on sotkeutunut useampi taho kuin uskoisi. Ennen pitkää esiin nousee murhatun Acmen kadonnut testamentti, jossa kerrotaan kuka saa oikeudet Toontowniin hänen kuoltuaan. Testamentti pitäisi löytää ennen keskiyötä, jonka jälkeen mystinen Cloverleaf-yhtiö saa paikan haltuunsa. Tuomari Doom saa lopulta Eddien, Rogerin ja Jessican napattua ja hänen kiero juonensa paljastuu: Acmen murhaamisen taustalla ei piile mitään vähäisempää motiivia kuin Toontownin lopullinen tuho, ja itse tuomari Doom ei ole kukaan muu kuin sekä Acmen että Eddien veljen murhaaja.

Tanssiesitysten, miekkakamppailujen ja nyrkkitappelujen myötä Eddie onnistuu kuitenkin hankkiutumaan eroon Doomista lopullisesti ennen kuin hän saa hävitettyä Toontownin maan päältä. Juttu selviää, Rogerin murhasyyte raukeaa ja kadonnut testamenttikin löydetään ajoissa, jossa Acme ilmoittaa antavansa Toontownin oikeudet sitä asuttaville piirroshahmoille. Näin heillä on lopultakin oikeus maailmaan jossa he elävät, eikä heidän tarvitse enää pelätä oikeuksiensa polkemista.

Toontown on iloisin paikka päällä maan! Oma suosikkini on aina ollut irvistävä puu oikeassa reunassa.

Elokuva perustuu erittäin löyhästi Gary K. Wolfin vuonna 1981 ilmestyneeseen kirjaan Who Censored Roger Rabbit? joka on loppuunmyyty kaikkialta. Kirjaversiossa etsivä Eddie Valiant selvittää murhatun sarjakuvatähden Roger Rabbitin murhaa ja tarinassa esiintyy piirroshahmojen sijaan sarjakuvastrippien näyttelijöitä, jotka kommunikoivat puhekuplien kautta. Wolfilta ilmestyi vuonna 1991 toinen kirja Who P-P-P-Plugged Roger Rabbit? joka liittyy tapahtumiltaan enemmän elokuvaan kuin alkuperäisen romaaniin.

Elokuva oli alkutuotannosta asti vaikeuksissa. Oikeudet ostettiin ja käsikirjoitusta alettiin työstää jo 1981 kirjan ilmestyttyä, mutta projekti hyytyi, kunnes se elvytettiin vuonna 1985. Steven Spielberg ja omistamansa Amblin Entertainment -yhtiö palkattiin tuottajiksi ja jo aikaisemmin tehtävään tarjoutunut, Paluu tulevaisuuteen -elokuvallaan menestystä takonut Robert Zemeckis otti ohjaajan pestin. Animaatiotöillään huomiota herättänyt animaattori Richard Williams palkattiin animaatiotiimin ohjaajaksi, ja yhteistyökumppaniksi animaatiotyöhön tuli Industrial Light and Magic, yhtiö Tähtien Sota -trilogian erikoisefektien takana.

Ohjaajat Richard Williams ja Robert Zemeckis.

Käsikirjoitus venyi lopulta hyvin kauas alkuperäisestä tarinasta, muun muassa uusia hahmoja keksittiin ja sarjakuvahenkilöt muutettiin piirroshahmoiksi, koska se toimi elokuvaversiossa paremmin. Ihmisnäyttelijöitä auttamaan päätettiin, että kaikki piirroshahmojen ääninäyttelijät olisivat kuvauksissa paikalla puhumassa hahmojensa repliikit mikrofoniin – tämä toimi ohjenuorana myös animaattoreille piirroshahmojen huulten liikkeiden piirtämistä varten. Repliikkejä hiottiin jatkuvasti kuvausten aikana ja vielä sen jälkeen, kun monet repliikeistä nauhoitettiin uudestaan elokuvan lopulliseen versioon.

Komisario Santino ja Eddie Valiant.

Eddie Valiant on sympaattinen, mutta veljensä murhasta syvästi piirroshahmoille katkeroitunut etsivä, jolta palaa käämit Rogerin kanssa useamman kerran tarinan aikana. Rooliin kaavailtiin muun muassa Harrison Fordia, mutta se meni lopulta englantilaisnäyttelijä Bob Hoskinsille, joka oli juuri saanut laajaa tunnustusta Mona Lisa -elokuvaroolistaan (Hoskins vitsaili saaneensa roolin, koska näytti itsekin ihan piirroshahmolta). Elokuvan näyttelijöistä juuri Hoskins joutui näyttelemään eniten piirroshahmojen kanssa, mutta tekee roolissa loistavan vakuuttavaa työtä – hän kuulemma valmistautui rooliin seuraamalla 3-vuotiaan tyttärensä mielikuvitusleikkejä.

Hapannaamainen Eddie tuo elokuvaan uuden asteen syvällisyyttä kaiken piirroshahmojen kohelluksen keskellä, ja monet tarinan surullisimmista, ja myös kauneimmista hetkistä liittyvätkin häneen. Elokuvassa kerrotaan Eddien koko menneisyys yhden ainoan pitkän kuvan aikana, jota säestää hahmon teeman kaunis, seesteinen trumpettimelodia. Rogeria auttaessaan Eddie löytää vähitellen huumorin merkityksen uudestaan ja unohtaa kaunansa piirroshahmoille, kun saa lopulta veljensä murhaajan kiinni.

Roger Rabbit, parantumaton romantikko.

Elokuvan nimikkohenkilö Roger Rabbit on hellyttävä piirroselokuvatähti, jolla on maailman huonoin viinapää ja taipumus änkyttää hermostuessaan. Hänen hahmosuunnittelunsa on eräänlainen yhdistelmä 1900-luvun kulttipiirroshahmojen tunnuspiirteitä:  häneltä löytyy muun muassa Putte Possun rusetti, Väiski Vemmelsäären pään muoto sekä Mikki Hiiren keltaiset hanskat. Onpa hänen suosiotaan selitelty silläkin, että hahmon värivalikoima tuo mieleen Amerikan lipun värit. Rogerin pääanimaattori oli James Baxter (joka toimi Bellen pääanimaattorina Kaunottaressa ja Hirviössä muutamaa vuotta myöhemmin) ja yksi Rogerin animoijista oli Disneyllä tuolloin aloitteleva Nik Ranieri, joka on nykyisin yhtiön kuuluisimpia animaattoreita.

Hahmon ääneksi valikoitui hyvin varhaisessa vaiheessa koomikko Charles Fleischer, jonka Zemeckis muisti nähneensä esiintymässä 8 vuotta ennen elokuvaprojektin aloittamista. Fleischer sisäisti nopeasti sen, mitä tekijät toivoivat hahmolta, ja oli varmistunut Rogerin ääneksi jo Eddien hahmon koelukuun mennessä. Muuta tuotantotiimiä huvitti suuresti se, että Fleischer teetätti itselleen Roger-puvun heti ensimmäisenä päivänä ja piti sitä yllään joka päivä kuvauksissa.

Zemeckis ja Fleischer.

Elokuvan uusille hahmoille haluttiin perinteisen kuuloiset piirroshahmoäänet, jotta ne soveltuisivat saumattomasti 1940-luvun piirroshahmojen sekaan. Fleischeriä pyydettiin tämän vuoksi puhumaan repliikkinsä nopeasti sekä kehittämään Rogerille jokin puhevika, koska sen ajan piirroshahmoilla oli perinteisesti omalaatuinen tapa puhua – hän kehitti tätä varten Rogerin kuuluisan ”P-p-p”-poskiäänen. Rogerin lisäksi Fleischer antoi elokuvassa äänen myös Benny-taksille sekä kahdelle Toon Patrol -ryhmän kärpistä.

Elokuvan kuohuttanein hahmo on epäilemättä Rogerin vaimo.

Jessica Rabbit on kiistatta yksi animaatiomaailman kuuluisimmista seksisymboleista, aistillinen ja uskomattoman kurvikas femme fatale, kaikkien miesten märkien unien aihe ja kaikkien nuorten naisten ihanneminä – no ainakin minun. Elokuvan yleisö ei totisesti tiennyt miten reagoida, kun hän asteli lavalle maailmankuulussa klubikohtauksessa esittäen Peggy Leen hittikappaleen ”Why Don’t You Do Right?” (elokuvan versio lieneekin nykypäivänä paljon alkuperäistä tunnetumpi). Vielä nykypäivänäkään ei kukaan piirroshahmo ole kohahduttanut seksikkyydellään yhtä paljon kuin Jessica Rabbit, ja hänet onkin toistuvasti äänestetty maailman seksikkäimmäksi animaatiohahmoksi. Jopa Nostalgia Critic on samaa mieltä.

Hahmona Jessica oli haastava. Hän oli teknisesti työläin, koska hänen hiuksiinsa, ihoonsa ja pukuunsa tarvittiin enemmän efektitasoja kuin muille hahmoille. Laulukohtauksessa käytettiin stand-in-näyttelijää (Betsy Brantley), jonka päälle hahmo piirrettiin, ja lauluäänenä hahmolle toimi näyttelijä Amy Irving (joka oli Spielbergin kanssa naimisissa siihen aikaan, kun elokuvaa tehtiin). Hänen pukunsa piti alunperin kimallella koko elokuvan ajan, mutta efekti oli niin vaikea ja hidas toteuttaa, että se piti rajoittaa vain laulukohtaukseen.

On siinä kurvia kerrakseen.

Hahmosuunnittelun inspiraationa oli Rita Hayworthin sekä Lauren Bacallin kaltaisia naistähtiä – myös Veronica Laken kuuluisa hiustyyli lainattiin – ja Jessicaa onkin joskus tituleerattu piirrosmaailman Frankensteinin hirviöksi (hänen lantionsa sanotaan olevan peräisin Marilyn Monroelta). Hahmosta haluttiin piirroshahmoksi varsin realistinen mutta samaan aikaan kuitenkin piirroshahmomainen, joka erottuu oikeista ihmisistä. Jessican liikkuminen onkin animoitu epäihmismäisesti, hänen rintansa esimerkiksi heilahtelevat ylöspäin hänen kävellessään (ja entäs se ketunrauta-ansa sitten). Jessican vartalo on muutenkin äärimmäisen karikatyyrinen; jättimäinen yläkroppa ja lantio yhdistettynä kapeaan vyötäröön ja pikkiriikkisiin jalkoihin on viety hahmosuunnittelussa niin pitkälle, ettei hänen pitäisi minkään fysiikan lakien mukaan pysyä pystyssä. Animaatiotiimissä jännitettiinkin jatkuvasti, kuinka pitkälle Disneyn johto antaisi heidän mennä hahmon seksikkyyden kanssa. Vertailemalla eri luonnoksia Jessicasta huomaa kuitenkin, ettei hänen lopullinen elokuvaversionsa edes ole se kaikista kurvikkain. Kohtaus, jossa Eddie katselee ottamiaan valokuvia, pitikin kuvata myöhemmin kokonaan uudestaan Jessican hahmosuunnittelun muututtua.

Lehteen on jäänyt kuva Jessican aikaisemmasta versiosta.

Jessican äänen elokuvaan antoi näyttelijä Kathleen Turner, joka tahtoi jatkaa yhteistyötä Zemeckisin kanssa Romancing the Stonen (suom. Vihreän timantin metsästys) jälkeen. Turnerin luonnostaan rauhallinen ja varsin matala ääni korostaa hahmon muita piirroshahmoja vakavampaa luonnetta ja tekee hänestä entistä varteenotettavamman. Tyyni äänensävy toimii myös hyvänä tehokeinona elokuvassa – harva olisi osannut ennustaa Jessican reaktion hänen nähdessään tappavaa dippi-lientä edessään. Monia elokuvan katsojia on hämmästyttänyt se, ettei Turnerin nimeä mainita lopputeksteissä ollenkaan. Tämä oli kuulemma näyttelijän oma toive, vaikka hänet tunnistettiinkin roolista nopeasti.

Rogerin ja Jessican hääkuva.

Jessican viettelevä ulkonäkö kuitenkin hämää katsojia pahan kerran, sillä seksikkään kuoren takaa löytyy miestään syvästi rakastava ja tälle omistautunut vaimo. Tämä ei kuitenkaan vähennä Jessican uskottavuutta ollenkaan, vaan itse asiassa tekee hänestä hahmona entistä mielenkiintoisemman. Myös Roger osoittaa ihailtavaa luottamusta vaimoaan kohtaan reagoidessaan pettämishuhuihin väittämällä itsepintaisesti, että Jessica on pakotettu siihen. Hän ei ole raivoissaan, vaan sydänjuuriaan myöten murtunut. Pariskunta kohtaa elokuvan aikana monia esteitä ja hengenvaarallisiakin tilanteita, mutta heidän rakkautensa toisiaan kohtaan ei horju hetkeksikään. Edes väistämättömältä tuntuva kuolema ei estä heitä pitelemästä käsiä ja tuijottamasta toisiaan silmiin. Roger ja Jessica ovatkin itse asiassa yksi suloisimpia kyyhkyläispareja, joita Disney on onnistunut luomaan. Huvittavaa kyllä, Roger ei ole parista se ainut osapuoli, jolla mielestään on käynyt flaksi: kun Eddie näkee Jessican ensimmäistä kertaa, hän kuiskaa järkyttyneenä Betty Boopille ”Hänkö naimisissa Roger Rabbitin kanssa?” johon Betty vastaa haaveillen ”Niin, onnekas tyttö!” Komediatähti Roger voi hyvinkin olla piirroshahmonaisten keskuudessa aikamoinen saalis – kaikki varmasti muistavat yhä, mitä piirrettä Jessica miehessään eniten arvostaa.

Taitaa Roger tietää, että nurkan takana on porkkanakakkua tarjolla.

Uusiin piirroshahmohenkilöihin lukeutuu myös Baby Herman, Rogerin kollega ja ystävä, jolla omien sanojensa mukaan on ”viisikymppisen halut ja kolmivuotiaan varustus”. Suloiselta vauvalta näyttävä piirroshahmo polttaa sikareita, kuolaa naisten perään ja latoo suustaan törkeyksiä örinä-äänellä, joka on peräisin näyttelijä Lou Hirschin suusta. Herman oli animaatiojohtaja Richard Williamsin suosikki uusista hahmoista, ja alun piirrettyä lukuun ottamatta Williams animoikin itse kaikki Hermanin kohtaukset. Käsikirjoituksen varhaisissa versioissa tarinan pahikseksi kaavailtiin aluksi niin Jessicaa kuin Hermaniakin, mutta lopulta roistoksi päätettiin luoda täysin uusi henkilö.

Tuomari Doom.

Christopher Lloyd on hyytävän pahistuomari Doomin roolissa kerta kaikkiaan järkyttävä ilmestys.  Suorituksen tehoa lisäsi se, että Lloyd oli juuri aikaisemmin hurmannut kaikki Paluu tulevaisuuteen -elokuvan lempeänä Doc Brownina, josta kalmankalpea, mustiin verhoutunut julma tuomari ei voisi olla kauempana. Hahmolle suunniteltiin alunperin myös animoitua korppikotkaa istumaan olkapäälle, mutta idea hylättiin teknisistä syistä.

Jos katsoo tarkkaan, huomaa ettei Lloyd räpäytä silmiään kertaakaan elokuvan aikana. Tämä ei ole mikään elokuvan leikkauksesta johtuva sattuma, vaan huolella suunniteltu. Zemeckisin mukaan kikan tarkoitus oli korostaa hahmon hirviömäisyyttä, mutta me kaikki elokuvan nähneet tiedämme, että syy on loppujen lopuksi yllättävän yksinkertainen: hahmonhan ei tarvitse räpäyttää. Tämä käy ilmi elokuvan hurjaakin hurjemmassa loppukohtauksessa, joka aiheutti katsojille traumoja ympäri maailmaa.

Uskalsitko SINÄ katsoa tätä kohtausta pienenä?

Vaikka hahmon sanotaan perustuvan etäisesti natsituomari Roland Freisleriin (mikä ei ole mikään suuri yllätys ottaen huomioon, kuinka paljon Doomin piirroshahmojen terrorisointi muistuttaa juutalaisvainoja), hänen menneisyytensä ei elokuvassa selviä. Elokuvaa suunnitellessa Doomin henkilöllisyydestä keksittiin monia teorioita – hänen ehdotettiin muun muassa olevan Bambin äidin ampunut metsästäjä. Disneyn johto ei kuitenkaan halunnut Doomin paljastuvan yhdeksi omista hahmoistaan, joten menneisyys päätettiin jättää mysteeriksi. Elokuvan jälkeen ilmestyneessä Roger Rabbit: The Resurrection of Doom -kirjassa hahmo paljastuu olevan alunperin pahiksia piirroselokuvissa näytellyt paroni von Rotten, joka päänsä lyötyään uskoo olevansa oikea pahis ja aloittaa elämän tuomari Doomina.

Toon Patrol -ryhmä on viidestä kärpästä koostuva pahisjoukko, jotka Doom on lähettänyt Rogerin perään. Ryhmällä on vaikeuksia pitää naurunsa kurissa kun jotain surkuhupaisaa tapahtuu – elukat nauravat surutta myös toistensa kohelluksille – mikä koituu lopulta heidän kohtalokseen. Kärpät ovat itse asiassa satiiri Lumikin seitsemästä kääpiöstä, ja alun perin heitä pitikin olla elokuvassa seitsemän, mutta kaksi jouduttiin tuotantosyistä jättämään pois. Joukkoon kuuluvat vaaleanpunaisiin sonnustautunut pomo Smartass, puertoricolainen Greasy, tyhmääkin tyhmempi Stupid, ketjupolttaja Wheezy sekä pakkopaitainen Psycho. Poisjätetyistä toinen oli jatkuvasti keltaista limaa oksentava Slimy, ja toisen nimi Flasher kertookin jo varmaan hahmosta ihan tarpeeksi…

Slimyn ja Flasherin hahmoluonnokset.

Rogerin ääni Charles Fleischer toimii joukosta Psychon ja Greasyn äänenä. Psychon repliikeistä suurin osa on pelkkää kirkuvaa hihitystä, Greazyna hän taas puhuu vahvasti murtaen hahmon alkuperästä johtuen. Smartassin nasaaliäänen tekee näyttelijä David Lander, jota on vastikään kuultu Ch’p-hahmona uudessa Green Lantern –animaatioelokuvassa. Stupidin roolissa höhöttää Fred Newman, joka on näyttelemisen ja säveltämisen ohessa aktiivinen myös ääniroolien alalla. Wheezyn ääni on paitsi joukon ainut nainen, myös äänirintamalla kaikista kuuluisin: June Foray on 1900-luvun legendaarisimpia ääninäyttelijöitä, hän on tehtaillut äänirooleja 1940-luvulta lähtien ja on myös yksi ASIFA-Hollywoodin perustajista. Vaikka Wheezy suurimmaksi osaksi vain köhisee tupakansavunsa keskellä, hänen räkätyksensä muistuttaa melko paljon Forayn Jekku-smurffihahmon naurua.

Who Framed Roger Rabbit on todellinen aarreaitta kaikille 1900-luvun alun kulttipiirroshahmojen ystäville. Pelkästään Disneyn omia hahmoja esiintyy elokuvassa yli sata, niin tuttuja kuin harvinaisempiakin vieraita. Wayne Allwine oli aloittanut Mikki Hiiren kolmantena äänenä 70-luvun lopulla, kun taas Russi Taylor oli valittu Minni Hiiren vakiääneksi vuonna 1986, eli samaan aikaan kun elokuvaa tehtiin. Disneyn animaattori Tony Anselmo oli perinyt Aku Ankan roolin Clarence Nashilta 80-luvun alkupuolella ja ehtinyt esittää häntä Ankronikat-sarjassa ja muutamissa tv-elokuvissa ennen Roger Rabbitia. Hessulla on Disneyn vakihahmoista ollut eniten eri ääninäyttelijöitä vuosikymmenten mittaan – vaikka Bill Farmer on ollut hahmon vakiääni vuodesta 1986 lähtien, Roger Rabbitissa Hessun äänenä oli Tony Pope, joka oli Hessuna myös vuotta aikaisemmin ilmestyneessä ”Potkupallo-Hessu”-lyhytelokuvassa.

Monty-pelikaani, Veli Nalle, Sylvesteri, Temperamental Lionin leijona, Roope, Nakke Nakuttaja, Lumikki, Sepe Susi, Kukko Koppava, Marvin Marsilainen.

Elokuvaa ei tarvitse katsoa pitkälle huomatakseen, että ruudussa vilisee pilvin pimein myös muita kuin Disneyn hahmoja. Idea muiden yhtiöiden vakihahmojen käyttämisestä oli Spielbergin, ja hän myös itse hoiti kaikki siihen liittyvät neuvottelut. Spielbergin rohkaisusta muun muassa sellaiset yhtiöt kuin Warner Brothers, MGM, Paramount Pictures ja Universal Studios lainasivat omat kulttihahmonsa elokuvaan runsastamaan piirroshahmojen joukkoa entisestään. Warner antoi Väiski Vemmelsäären ja Repe Sorsan elokuvaan niillä erikoisehdoilla, että nämä saivat tismalleen saman verran ruutuaikaa ja repliikkejä kuin Mikki Hiiri ja Aku Ankka. Vastaavaa yhteistyötä eri animaatioyhtiöiden välillä ei ole koskaan ennen tai jälkeen elokuvan tehty, joten katselukokemus on tosiaan ainutlaatuinen: etenkin lapsille tekijänoikeuksia tärkeämpää on rakkaiden ja tuttujen piirroshahmojen bongaaminen ja tunnistaminen. Myöskään piirroshahmojen itsensä välillä ei ole kinaa, vaan he elävät kaikki yhdessä Toontownissa sulassa sovussa. Tämä  kulminoituu aivan elokuvan lopussa, kun Toontownin omistusoikeuden saaneet piirroshahmot yltyvät tanssimaan yhdessä ja laulamaan kuorossa ”Smile Darn Ya Smile”-kappaleen (jonka reprise-version lauloivat elokuvassa työskennelleet animaattorit).

Muun muassa Speedy Gonzales, Kelju K. Kojootti, Maantiekiitäjä, Lurppa, Pinokkio, José Carioca, Bambi, Repe Sorsa, Hessu Hopo, Baby Herman, Minni Hiiri.

Elokuvan lukuisissa sivuosissa vilahtaa monia tunnettuja ääninäyttelijöitä. Baby Hermanin äidin ääni elokuvan alussa on April Winchell, jonka isä Paul Winchell oli hyvin kuuluisa näyttelijä ja muun muassa Tikrun alkuperäisääni. Elävistä luodeista yksi on Pat Buttram, joka on esiintynyt sivurooleissa monissa Disneyn klassikkopiirretyissä 1900-luvun aikana – toinen luodeista taas oli Jim Cummings, josta on mainittu tässä blogissa aikaisemminkin. Melankoliselle Lurppa-koiralle äänen elokuvaan antoi animaatiojohtaja Richard Williams itse, koska Lurppa oli hänen suosikki-piirroshahmonsa. Alansa mestari Mel Blanc tuli tekemään vakihahmojensa Väiskin, Repen, Putte Possun, Tipin sekä Sylvesterin repliikit elokuvaan – Kukko Koppavan ja Viiksi-Vallun hän antoi roolien vaativuuden vuoksi Joe Alaskeylle. Roger Rabbit olikin viimeinen kerta kun Blanc esitti useimpia vakihahmojaan ennen kuolemaansa vuonna 1989.

Betty Boop ja Eddie.

Yksi elokuvassa nähtävistä kuuluisuuksista on 1930-luvun supertähti Betty Boop, joka Eddien ystävänä tekee elokuvassa cameon yli 50 vuoden tauon jälkeen. Hahmon äänenä 30-luvun alusta saakka toiminut Mae Questel saapui tekemään Bettyn repliikit elokuvaan – pääsemme myös kuulemaan Bettyn kuuluisan ”Boop-boop-a-doop”-hokeman hänen lyhyen esiintymisensä aikana.

Sanoin aikaisemmin, että elokuvan tuotanto oli alusta saakka vaikeuksissa. Näin tosiaan oli: projekti jäi jäihin heti alussa, pelkkä suunnitteluvaihe kesti vuosia, kuvausaikataulut myöhästyivät ja budjetti venyi venymistään, puhumattakaan siitä miten pitkä aika lopulliseen animaatiotyöhön meni ja kuinka paljon uutta tekniikkaa elokuvaa varten piti kehittää. Alkuperäinen 27 miljoonan dollarin budjetti – joka oli jo valmiiksi suurin piirroselokuvabudjetti ikinä – paisui lopulta 45 miljoonaan, koska Zemeckis ja Williams eivät halunneet tinkiä laadusta. Elokuva oli alusta loppuun arpapeliä, mutta tekijät jaksoivat uskoa elokuvaan ja sen onnistumiseen. Kaikki elokuvaan tarvittava teknologia oli jo olemassa, mutta sitä ei oltu koskaan aikaisemmin yhdistetty samalla tavoin – ratkaisevia tekijöitä olivat aika ja rahoitus.

Roger Rabbit ei tietenkään ollut ihkaensimmäinen elokuva, jossa animaatio ja perinteinen live action yhdistetään, mutta aikaisemmat yritykset eivät olleet laadultaan hääppöisiä. Tuotantotiimi halusikin alusta alkaen tehdä kaiken elokuvassa niin hyvin ja huolellisesti kuin mahdollista – he halusivat luoda jotain ennennäkemätöntä. Elokuvan animaatiota varten laadittiin kolme sääntöä, joiden avulla tavoite onnistuisi: Ensimmäinen näistä oli, että kameran tuli liikkua piirroshahmoista huolimatta. Tämä viittaa vanhaan tapaan, jonka mukaan kamerat eivät tuotantosyistä koskaan liiku animaatioissa. Zemeckis ilmoitti heti alussa, että elokuva tullaan kuvaamaan aivan kuin live-elokuvat yleensä – se vaikeuttaa huomattavasti animaattoreiden työtä, mutta lopputulos näyttää selvästi vakuuttavammalta, tapahtuuhan elokuvasta suurin osa oikeiden ihmisten maailmassa. Toinen sääntö oli animoida piirroshahmojen valot ja varjot mahdollisimman hyvin. Piirroshahmot saavat syvällisyyttä kun aurinko ei paista heidän lävitseen, heillä on varjot ja he hohtavat valon osuessa heihin. Tässäkin oli luonnollisesti omat haasteensa, esimerkiksi jokainen varjo vaati vähintään 5 eri kerrosta näyttääkseen kolmiulotteiselta.

Harvassa animaatiossa näkee noin yksityiskohtaisia varjoja ja heijastuksia.

Kolmas sääntö, jonka avulla piirroshahmot sulautettiin lopullisesti ihmisten maailmaan, oli laittaa heidät toimimaan oikean maailman ihmisten ja esineiden kanssa niin usein kuin mahdollista. Pahiksilla käytettiin oikeita pyssyjä piirrettyjen sijaan, laatikot siirtyvät hahmojen törmätessä niihin, he ajavat oikeita autoja ja ihmiset reagoivat heidän fyysiseen kosketukseensa. Mitenkäs tämä sitten onnistuisi?

Hoskins ja kuminen Roger.

Live-kohtausten kuvaamiseen käytettiin kaikenlaisia apuvälineitä, jotta piirroshahmojen vuorovaikutus oikean maailman kanssa onnistuisi. Elokuvan piirroshahmoista valmistettiin oikeankokoiset kumiset mallinuket avuksi näyttelijöille, kameramiehille ja animaattoreille, joiden kanssa kaikki kohtaukset käytiin läpi. Koska suuri osa elokuvan illuusion onnistumisesta riippuu näyttelijöiden roolisuorituksista, päänäyttelijät osallistuivat miimikkokurssille, jotta työskentely näkymättömien vastanäyttelijöiden kanssa sujuisi luonnollisemmin. Kaikki Toontown-kohtaukset kuvattiin bluescreen-tekniikalla. Esineiden liikutteluun valmistettiin robottikäsiä, mutta myös nukke-teatteritaiteilijoita palkattiin avuksi sellaisiin kohtauksiin, joita ei pystytty toteuttamaan roboteilla. Tarjottimien ja aseiden leijuttelu ilmassa marionettilangoilla oli helppoa nukketaiteilijoille, jotka olivat tottuneet työskentelemään pelkän illuusion varassa. Elokuvassa olivat mukana myös kaikki kolme Jabba the Huttin operoijaa Jedin paluu -elokuvasta: nukketiimin johtaja David Alan Barclay ja jäsen Toby Philpott, sekä Mike Edmonds yhtenä Eddien Dolores-ystävän baarin asiakkaana.

Zemeckis ja animaattorit.

Elokuva oli kuvattava ja jopa leikattava kokonaan valmiiksi ennen animaatiovaihetta. Aluksi Zemeckis kävi kaikki elokuvan kohtaukset läpi johtavien animaattoreiden kanssa ja ohjasi heitä piirroshahmojen animoinnissa samalla tavoin kuin ihmisnäyttelijöitä. Elokuvan jokaisesta kuvasta valmistettiin iso mustavalkoinen valokuva, joita animaattorit käyttivät alustana piirrohahmojen lyijykynäluonnoksia tehdessään. Piirroksista tehtiin ensin perinteiset kalvokuvat sekä erikseen myös varjo- ja heijastuspinnat. Kaikki nämä lähetettiin eteenpäin Industrial Light and Magic -yhtiölle, joka yhdisti kalvot ja niiden eri efektitasot päällekkäin ja lopulta elokuvan filmiraitaan erikoiskameran avulla. Animaatiotyö oli hidasta useiden efektitasojen valmistamisen takia sekä siksi, että elokuvaa varten piti piirtää huomattavasti enemmän kuvia kuin animaatioelokuviin yleensä: yhtä sekuntia varten tehtiin 24 eri kuvaa. Eikä se kaikki ollut mitään halpaa lystiä – animaatio maksoi 250,000 – 300,000 dollaria minuutilta. Alunperin elokuvaan kaavailtiin animaatiota noin 40 minuutin edestä – valmiissa versiossa määrä oli 55 minuuttia.  Kaiken kaikkiaan animaatiovaiheeseen meni kaksi vuotta ja projekti työllisti yli 300 animaattoria – ilmestyessään siinä olikin elokuvahistorian kaikkien aikojen pisimmät lopputekstit.

Loppujen lopuksi kaikki se vuosikausia kestänyt työ kuitenkin kannatti. Who Framed Roger Rabbit oli maailmanlaajuinen menestys, erityisesti sen ennennäkemätöntä tekniikkaa ylistettiin kaikkialla. Se tuotti viidessä päivässä kaksinkertaisesti muihin elokuviin verrattuna ja rikkoi yleisöennätyksiä muuallakin maailmassa. Vuoden 1988 lipputuloissa sen peittosi ainoastaan Sademies. ILM sai Oscarin erikoistehosteistaan ja Richard Williamsille myönnettiin erityis-Oscar elokuvan animaatiotyöstä. Roger Rabbitista ja Baby Hermanista tuotettiin myös kolme kallista lyhytpiirrettyä, joissa Fleischer, Hirsch ja Turner uusivat roolihahmonsa elokuvasta. Ohessa video vuoden 1989 Oscar-gaalasta, jossa Charles Fleischer sekä Mikki Hiireksi pukeutunut Robin Williams ojentavat Williamsille erikois-Oscarinsa. Videolla on ainutkertainen tilaisuus päästä kuulemaan Roger räppäämässä.

Kenties kaikista tärkein elokuvan saavutuksista on kuitenkin se, että se palautti ihmisten uskon ja rakkauden animaatioihin vaisun vuosikymmenen jälkeen. Muutamaa kuukautta myöhemmin seurasi Pieni Merenneito, ja loppu, kuten tiedämme, on historiaa.

EDIT: Who Framed Roger Rabbit taitaa todellakin olla minulle rakkaampi kuin mikään muu näkemäni elokuva, koska 4 tuntia jutun postaamisen jälkeen jäin tuijottamaan elokuvan logoa ja purskahdin itkuun. Minut täytti hetkeksi kummallisen tyhjä tunne siitä, että olin lopulta saanut toteutettua pitkäaikaisen tavoitteeni, toisin sanoen kirjoittanut läpikotaisen jutun kyseisestä elokuvasta ja sen tekemisestä, eikä se enää olisi postaustavoitteideni listalla. Toisin sanoen en saisi kirjoittaa siitä tänne enää.  Johtuako äkillinen tunnepurkaus runsaasta valvomisesta ja fyysisestä väsymyksestä, mutta en ole koskaan aikaisemmin kokenut vastaavanlaista mielenpysäyttävää tyhjyyttä  minkään elämäntavoitteeni kanssa, joten se pistää miettimään. Pitänee vastaisuudessa keksiä muita tekosyitä elokuvan katsomiselle, jottei polla ihan pamahda vieroitusoireiden myötä.

Explore posts in the same categories: Disney Nostalgia, Elokuvat, USA

Avainsanat: Amy Irving, April Winchell, Betsy Brantley, Bill Farmer, Bob Hoskins, Charles Fleischer, Christopher Lloyd, Clarence Nash, David Alan Barclay, David Lander, Don Bluth, Fred Newman, Gary K. Wolf, Harrison Ford, Industrial Light and Magic, James Baxter, Jim Cummings, Joe Alaskey, June Foray, Kathleen Turner, Lou Hirsch, Mae Questel, Mel Blanc, MGM, Mike Edmonds, Nik Ranieri, Paluu tulevaisuuteen, Paramount, Pat Buttram, Paul Winchell, Peggy Lee, Pieni Merenneito, Richard Williams, Robert Zemeckis, Robin Williams, Roger Rabbit, Russi Taylor, Star Wars, Steven Spielberg, Toby Philpott, Tony Anselmo, Tony Pope, Universal, Wayne Allwine, WB, Who Censored Roger Rabbit, Who Framed Roger Rabbit

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.