Jashin yashin yami ni chiri, nokoru wa chimata no ayashii uwasa…

Animea on ihmeellisessä Japanissa tehty niin valtava määrä, ettei kaikkea millään ehdi katsoa. Jos sattuu olemaan yhtä hullu kuin Sisarukset, kelpaa tarkastettavat tuotokset valita seiyuuiden perusteella. Sitten toisinaan osuu kultasuoneen.

Nyt on lopultakin aika kertoa yksityiskohtaisesti, miksi tämä sarja on niin pirun hyvä. Juonipaljastukset pidän minimissä etenkin loppuratkaisun suhteen. Minun ei ole kovin helppo nimetä suosikkeja, mutta kun kysytään mielianimeani, tämä nimike mainitaan ensimmäisten joukossa. Hyvä herrasväki, Kyougoku Natsuhiko Kousetsu Hyakumonogatari.

Vuonna 2003 valmistunut sarja on julkaistu länsimaissa nimellä Requiem from the Darkness. On sinänsä ymmärrettävää, miksi jenkkimarkkinoilla on turvauduttu niinkin erilaiseen nimeen eikä vain suoraan alkuperäisestä käännettyyn. Länsimaisella yleisöllä kun ei ole hajuakaan siitä, kuka joku Kyougoku Natsuhiko on, eikä sadan tarinan käsitekään ole tuttu.

Kyougoku Natsuhiko on nuori kirjailija, jonka esikoisteos Ubume no natsu ilmestyi 1996. Hänen menestyneimpiin teoksiinsa kuuluvat Kyougokudou– sekä Kousetsu Hyakumonogatari –kirjasarjat. Hänen esikuvansa on youkaiasiantuntija Mizuki Shigeru, joka tunnetaan muun muassa sarjasta Gegege no Kitarou, ja youkaitarut ovat myös Kyougokun romaaneissa keskeisessä asemassa. Henkiolennot ovat niissä kuitenkin yliluonnollisten ilmiöiden sijasta psykologisia, ihmisistä lähtöisin. Tämän näkee selvästi myös Kyougoku Natsuhiko Kousetsu Hyakumonogatarissa, joka perustuu edellämainittuun sarjaan. En osaa sanoa, onko anime tarkkakin adaptaatio vai poikkeaako se merkittävästi alkuperäisteoksesta. Länsimaissa Kyougokun kirjoista kun on julkaistu ainoastaan Ubume no natsu.

Hyakumonogatari, sadan kauhutarinan kokoelma, puolestaan juontaa juurensa suosittuun Edo-kauden peliin, jossa osallistujat kertoivat sadalla kynttilällä valaistussa huoneessa toisilleen kauhutarinoita. Joka tarinan jälkeen sammutettiin yksi kynttilä, ja pelin viemisen loppuun sanottiin kutsuvan paikalle yliluonnollisen olennon. Painoteknologian edistyttyä alettiin julkaista sadan tarinan kokoelmia pelaajien käyttöön. Itse peli vaipui vähitellen unholaan, mutta genre säilytti suosionsa.

Aivan sataa tarinaa emme 13-jaksoisessa Kyougoku Natsuhiko Kousetsu Hyakumonogatarissa kuule. Päähenkilömme on kirjailijanplanttu Yamaoka Momosuke, jonka haaveena on kirjoittaa hyakumonogatari. Tarinoita keräillessään hän törmää useamman kerran salaperäiseen kolmikkoon, joka koostuu munkki Mataichista, nukketaiteilija Oginista sekä linnunkesyttäjä Nagamimista. He etsivät rikoksen tehneitä ihmisiä ja rankaisevat heitä yliluonnollisin menetelmin. Aluksi kolmikko saa Momosuken suunniltaan, mutta nähtyään tarpeeksi karmaisevia ihmiskohtaloita hän alkaa vähitellen auttaakin heitä. Momosuke ajautuu yhä syvemmälle Mataichin ja kumppaneiden maailmaan tuntien samalla itsensä ulkopuoliseksi ihmisten keskuudessa.

Sarjassa on kaksi rinnakkain kulkevaa juonta. Sen episodiset, uhrien rikoksia ja tuomioita koskevat tarinat liikkuvat hahmotutkielman ja yliluonnollisen mysteerin välimaastossa. Siinä ohessa Momosuken ja Mataichin kolmikon suhde kehittyy samoin kuin hahmot itsekin. Synkissä tarinoissa tosin näytetään kaikenlaisia raakuuksia, kuten vaikkapa murskautuvia kalloja ja mätäneviä ruumiita, joten kaltaiselleni heikkohermoiselle katsominen on toisinaan hankalaa. Sarja vaikuttaisi sijoittuvan Bakumatsu-kaudelle, mutta siinä nähdään myös anakronismeja kuten englanninkielistä tekstiä sisältävä etsintäkuulutus. Visuaalinen ilme on omaperäinen: taustat on tehty kuvitettujen kääröjen tyyliin, ja statistit näyttävät mitä kummallisimmilta oliolta herättämättä sen suurempia kysymyksiä.

Oikeasti, mikä ihme tuo karvakasa on olevinaan?

Hyakumonogatarin maailma on erittäin synkkä ja kyyninen. Edes lapsia ei sarjassa säästellä, vaan myös he kärsivät pahuuksista suunnilleen jokaikisessä jaksossa. Mataichin kohteiden ympärillä pyörivät youkaihuhut osoittautuvat ihmisten teoiksi. Ihminen pelkää sisällään olevaa pimeyttä ja panee syyn rikoksistaan toisen niskoille – yliluonnollisen olennon, hirviön. Väärintekijät ovat silti yleensä myös uhreja, jotka ajautuivat kammottaviin tekoihin kokemiensa vääryyksien vuoksi. Sorto, halveksunta ja epäoikeudenmukaisuus synnyttävät kateutta, kostonhimoa ja verenjanoa. Toiset tuntevat musertavaa syyllisyyttä, toiset kieltävät itsepintaisesti tehneensä mitään väärää.

Usein näiden ihmisten rangaistus on oikeastaan palvelus, joka vapauttaa heidät elon taakasta. Sorretut eivät voi saada oikeutta eivätkä anteeksi, vaan ainoastaan kuolema tuo sekä hyvityksen että rauhan. Toinen puoli kohteista taas on niitä hyväksikäyttäjiä, joille muiden kärsimys on silkkaa hupia. Valitse siinä sitten puolesi. Mataichi kumppaneineen osoittaa kerta toisensa jälkeen, että inhimillisyys itse on pahan lähde: missään ei asusta niin pelottava, kaikennielevä pahuus kuin ihmissydämessä. Kun pahis aikoo hävittää ihmiskunnan käyttämällä sen omaa pahuutta aseena, Mataichi moittii häntä ihmisen pimeyden aliarvioimisesta!

Moisesta synkkyydestä huolimatta myös ihmisen kyky hyvään tulee esille. Monet uhreista katuvat pahoja tekojaan tai hyväksyvät kohtalonsa. Päähenkilömme tapaavat myös kunnollisia, rehellisiä ihmisiä, joille ei kaikille käy huonosti. Mataichi näkee roiston valeasun läpi, koska tämä ei tunne tuskaa tehdessään vääryyksiä. Hyvyys ja oikeudentunto ovat siis yhtä olennainen osa ihmistä kuin kyky hirmutekoihin.

Funayuurei-tarussa hukkuneiden henget vetävät laivoja mukanaan syvyyksiin.

Silloin harvoin, kun olen Hyakumonogatarista jotain kuullut joltain taholta, olen törmännyt väitteisiin Momosuken jäämisestä Mataichin ja kumppaneiden varjoon. Pötyä. Momosuke on koko sarjan kiinnostavin hahmo.

Momosukesta löytyy aivan yhtä monia, jopa useampia ulottuvuuksia kuin salaperäisen kolmikon hahmoista. Hänet adoptoitiin lapsena Ikomaya-liikkeen perilliseksi, mutta bisnestaidottomana hän luopui siitä ja tarttui kynään. Hän on veristen youkaitarinoiden asiantuntija, mutta hyvin säikky. Hän pitää ihmisistä, mutta viihtyy usein yksin. Ihmisrakkaudestaan huolimatta hänen omanarvontuntonsa heilahtelee vaarallisen lähellä nollaa. Hän tuntee vetoa Mataichiin, Oginiin ja Nagamimiin, vaikka paheksuu näiden ihmisjahtia. Hän nolostuu naisten yrittäessä lähennellä eikä kestä alkoholia. Hänestä löytyy jopa tiettyjä yhtäläisyyksiä Kyougoku-sensein toisen animesarjan kirjailijahahmon, Mouryou no hakon Sekiguchi Tatsumin, kanssa. Niin kuin oli aivan pienestä kiinni, että Sekiguchista olisi tullut sarjansa pahis, löytyy Momosukestakin pimeitä puolia.

Silloin kun kolmikosta tulee nelikko, Momosuke tuntuu sopivan porukkaan kuin nenä päähän.

Momosuke on periaatteessa kuin katsojankorvikejokamiehen ja puhdassydämisen shounensankarin jälkeläinen, joka sattui syntymään kurjaan, kyyniseen, petolliseen maailmaan. Hänen itsepintainen uskonsa ihmisiin on tappaa hänet monesti sarjan aikana. Hän rynnistää auttamaan pulaan joutuneita, vaikkei siihen pystyisikään – kuinka monta kertaa hän onkaan juossut raivoavan miekkamiehen tielle vailla muuta keinoa puolustautua kuin kirkuen anella hyökkääjää rauhoittumaan? Hänen lapsenomainen viattomuutensa paistaa kirkkaana hänen poikamaisista kasvoistaan, mistä hyvästä hän onkin saanut meiltä lempinimen ”Momosuke 6 vuotta”.

Tässä takaumassa Momosuke vuoden nuorempana kuin nykypäivänä.

Mihin kammottaviin synteihin avun tarpeessa oleva sitten onkaan syyllistynyt, voi hän luottaa siihen, että saa Momosuken sympatiat puolelleen. Luonnollisesti moista sinisilmäisyyttä käytetään armotta hyväksi. Momosukea manipuloidaan sumeilematta ja hänelle nauretaan selän takana, usein päin naamaakin. Sentään hänen omat ystävänsä kohtelevat häntä hyvin, vaikka kustantaja, pikku-ukkeli Tsutaya (Ootake Hiroshi), nalkuttaakin tuotannon hitaudesta.

Suojatin otsa on mukava tuoli.

Kuitenkin juuri tämä peräänantamaton usko ihmisiin on ainutlaatuinen ominaisuus Hyakumonogatarin maailmassa. Momosuke paneutuu yhtä suurella antaumuksella jokaisen kohtaamansa ihmisen ongelmiin, oli kyseessä pitkäaikainen ystävä tai juuri puskasta eteen juossut muukalainen. Se, että hän tekee epäröimättä kaiken mihin pystyy oikeaksi uskomansa asian eteen, tekee hänestä paremman ihmisen kuin juuri kukaan hänen maailmassaan. Hän on toivon valopilkku keskellä elämään turtuneiden ihmisten mieletöntä pimeyttä.

Surulliset ihmiskohtalot koskettavat Momosukea, eivät niinkään Mataichia.

Kun katsoin Hyakumonogatarin ensimmäistä kertaa, jännitin mielettömästi, miten Momosukelle sarjan lopussa kävisi. Nujertaako maailman kurjuus hänen hyväsydämisyytensä? Johtavatko hänen kohtaamisensa Mataichin ryhmän – ”shinigamin” – kanssa lopulta kuolemaan? Liittyykö hän peräti heidän joukkoonsa? Se jääköön tässä paljastamatta.

Momosuke on myös lempiroolini hänen seiyuultaan Seki Toshihikolta. Seki vetää koomiset kohtaukset sopivan suurieleisesti, mutta välittää silti tunteiden nyanssit täydellisesti. On Momosuke sitten järkyttynyt, hämillään, kauhusta lamaantunut tai suunniltaan, kummastunut, päättäväinen, itkun partaalla, väsynyt, mietteissään tai pahastunut, kuulemme kaiken vaivatta Sekin äänestä. Suorastaan legendaarinen on kohtaus, jossa Mataichi irvistää rumanpuoleisesti Momosukelle ja saa tämän pyörtymään. Sekin korahdus on kuultava omin korvin.

Ei ole Mataichia kasvoihin katsominen.

Synninpäästäjäkolmikon nokkamies Mataichi onkin melkoinen pala purtavaksi. Normaalioloissa hassunkurisen näköinen pikkumies keikkua töpöttelee kävellessään, mutta tosipaikan tullen hänessä ei ole mitään hassua. Kiertelevän munkin kasvot muuttuvat omahyväisestä virneestä pedon irvistykseksi ja huolettomat kommentit luonnottomaksi murinaksi.

Älä ala Mataichille.

Mataichi lukee tuomion kolmikon uhreille ja karkottaa ofudalla hirviön, joka heistä on tullut. Hän ilmestyy usein tyhjästä laukomaan salaperäisiä lausahduksia kohteiden sielunelämästä, ja hänen tekosiaan edeltää usein sauvan kilahdus tai kellon kilinä. Mataichi ei näytä tuntevan juurikaan myötätuntoa uhrejaan kohtaan, vaikka nämä olisivatkin kokeneet vääryyttä, vaan hänen asenteensa on yleensä hirtehisen utelias. Silloin harvoin, kun hän ottaa jotain vakavasti, on tosi kyseessä. Samoin hänen kiinnostuksensa Momosukea kohtaan on aluksi, kuten hän sen hyvin tiivistää, ”oikku”. Vähitellen hän kuitenkin alkaa pitää hyvää tarkoittavasta kirjailijasta samalla tavoin kuin kollegoistaan, joiden kanssa kinastellaan leikillisesti työn lomassa, ja rupeaa myös suojelemaan tätä ihmisyyden menettämiseltä.

Kello kilisee, jollekulle käy kohta kalpaten.

Jos Mataichista haluaa saada selkoa, täytyy katsoa rivien välistä. Viittaukset hänen menneisyyteensä on piilotettu niin hyvin, ettemme huomanneet niitä ensimmäisellä katsomiskerralla lainkaan. Sarjan kolmas jakso vaikuttaa edistyvän tavallisesti. Mataichi kertoo Momosukelle Kai-alueen legendan kitsunesta, jonka pennut yhtä lukuun ottamatta tappoi metsästäjä ja joka otti Hakuzousu-munkin hahmon saadakseen hyvityksen. Jakson uhri on Houtoujissa kettuja metsästänyt Yasaku (Yasuhara Yoshito), joka saa lopussa ansionsa mukaan. Ihan perusjakso siis.

Vaan hetkinen. Mitä sille viimeiselle hengissä selvinneelle kitsunenpennulle tapahtui? Miksi Hakuzousu kuvataan riekaleisessa kaavussa kuten Mataichi, vaikka muut munkit ihmis-Hakuzousu mukaan lukien ovat erinäköisiä? Ja Mataichihan muuntautuu aika ajoin hirviömäiseksi ja pystyy kaikennäköisiin silmänkääntötemppuihin…

Ahhhaaaaaaa...

Kun vihjeitä alkaa ynnäillä, huomaa Mataichin suhtautumisen Yasakuun poikkeavan selvästi muista. Hänen kovakourainen käytöksensä ja verenhimoa tihkuvat uhkauksensa lopun kohtaamisessa uhkuvat pidäteltyä raivoa. Siinä missä muut uhrit kuolevat välittömästi, on Yasakun kohtalo julmempi. ”En päästä sinua helpolla”, Mataichi sanoo. ”Saat kärsiä jokaisen viemäsi elämän pituuden verran.” Henkilökohtainen kaunasi näkyy, Mataichi.

Jos räpäyttää silmiä väärässä kohdassa, vihjeitä vilahtaa ohi.

Mataichin roolissa loistaa yksi suursuosikkiseiyuuistani, Nakao Ryuusei. Lähes yksinomaan pahisrooleista tunnettu Nakao saa käyttää pelottelukykyään vapaasti myös puijarimunkkina, mikä yhdessä kauhuirvistysten kanssa on vaarallinen yhdistelmä. Huvittuneista letkautuksista siirrytään vaivatta synkkien toteamusten kautta karmaisevaan ärinään. Vaikkei Nakaolle myös tyypillistä ylärekisteriä käytetä lainkaan Mataichin kohdalla, ei näyttelijän suoritus siitä kärsi. Päinvastoin hän pysyy loistavasti sisällä hahmossa säikytellen samalla ilmat pihalle katsojista. Kukaan ei olisi täydellisempi tässä roolissa.

Toisin kuin Mataichin, ei kolmikon ainoan naisjäsenen Oginin menneisyyttä jätetä arvailun varaan, vaan sitä käsitellään yksityiskohtaisesti yhdeksännessä jaksossa. Taustansa vuoksi hän on kolmikosta inhimillisin ja ainoa, jonka nähdään huolehtivan sivullisista. Erityisesti naisten kohtalot ovat hänen sydäntään lähellä – ei ihme, harva kun naisten oikeuksia Hyakumonogatarin synkässä maailmassa puolustaa.

Chiyo-tyttö saa lohtua ventovieraalta ohikulkijalta.

Ogin myös ymmärtää parhaiten Momosukea ja vastustaa kiivaimmin tämän yrityksiä liittyä joukkoon, takuulla nimimerkillä Kokemusta on. Hän on silti osa Mataichin porukkaa ja suhtautuu hommaansa useimmiten tämän tavoin sarkastisen välinpitämättömästi. Ogin on nukketaituri ja saa nukeillaan aikaan illuusioita elävistä ihmisistä, mutta esittää toisinaan myös yksinkertaisen mutta tyrmäävän kauniin naisen roolia.

Oginin hahmosuunnittelussa pännii ilmiselvä fanipalvelu. Hänen kolttunsa paljastaa rohkeasti rinnusta, ja sarjan loppuanimaatio on oikeastaan pelkkää alastonta Oginia. Itse tarinan aikanakin hänen muodokkaasta vartalostaan nähdään tarpeettoman monia vilauksia. Hahmo itse ei kuitenkaan ole pelkästään silmänruokaa, vaan häneltä löytyy sekä persoonallisuutta että funktio juonessa.

Oginin äänenä on Kobayashi Sanae, pääroolinäyttelijöistä nuorin. Hän tuo hyvin esille hahmonsa kylmäkiskoisuuden, muttei petä myöskään herkkien tai vihaisten repliikkien kohdalla. Kun Ogin huijaa kohdetta, Kobayashi yhdistelee seksikästä viettelijää ja ilmapäistä hupakkoa juuri sopivasti. Mitään ei jää kaipaamaan.

Kolmikon täydentää Nagamimi, jonka kykyä hallita eläimiä nähdään sarjassa huomattavasti vähemmän kuin muodonmuuttamistaitoa. Hän kykenee ottamaan minkä tahansa hahmon ja esittää siksi tarvittaessa uhrien tuttuja. Ainoastaan hänen nimessään mainitut pitkät korvanlehdet jäävät ennalleen. Nagamimi on rento jätkä, joka virnuilee alati taustalla Mataichin ja Oginin kiusoitellessa Momosukea tai naljaillessa keskenään. Hänen taustansa jää enimmäkseen hämärän peittoon, mitä nyt kerran Momosuke löytää hänen kuvauksensa kirjasta ja saa tietää hänen olevan yli kaksisataavuotias.

Vaikka Nagamimilla on pienempi rooli kuin kollegoillaan, pääsee hänen äänensä, memeettinen Wakamoto Norio, silti todella näyttämään kyntensä muodonmuutoksissa. Hän pystyy muuntautumaan hahmonsa mukana eri rooleihin hämmästyttävän hienosti. Wakamoton onneksi Nagamimilla ei ole repliikkejä naisen hahmossa – se olisi tainnut olla hänellekin hieman liikaa. Muutoin hänen roolisuorituksessaan korstomainen jyrinä yhdistyy hienosti rentoon asenteeseen.

Kolmikon takana naruista vetelee mystinen kaikkinäkevä silmä Kyougokutei, joka enimmäkseen kuhkii teehuoneellaan ja syöttää Mataichin kumppaneineen, jotta nämä tekisivät hänelle hommia. Kyougokutein roolissa cameoi tietysti itse Kyougoku-sensei. Hänen äänestään kuulee selvästi, ettei hän ole ammattilaisseiyuu, mutta lähinnä salaperäistä myhäilyä vaativa rooli onnistuu hyvin. ”Sinänsä helppoa, kun hahmolla ei ollut suuta”, sensei toteaa DVD-ekstroissa.

Kyougoku-sensei studiossa. Johtuuko se minusta, vai onko hän vähän Morikubo Shoutaroun oloinen?

Kyougokutein helmoissa pyörivät ilkkuvat kaksosmummelit Shiroan ja Kuroan, jotka hekin pystyvät muuttamaan muotoaan. Mummeleiden äänenä on kaksoisroolien kuningatar, seiyuulegenda Nozawa Masako. Vaikka akoilla on samanlaiset persoonallisuudet, tuo Nozawa eron kahden hahmon välillä selkeästi esiin äänessään. Kun mummut tarpeen tullen muuntautuvat hemaiseviksi neitokaisiksi, ei heidän seiyuunsa voisi olla kauempana tyypillisestä nuoren sankaripojun roolistaan. Tulos on silti ihastuttavan uskottava. (Voi Nozawa, miksi sinun pitää olla varattu, toisella puolella maapalloa ja seitsemänkymppinen?)

Jotain on nyt pielessä...

Sarjan seiyuubudjetti ei lopahda Nozawan palkkaamiseen suht pieneen kaksoisrooliin. Viikon uhreina kuullaan liutaa upeita veteraaneja. Jo ensimmäisessä jaksossa nautitaan Mori Katsujista, toisessa saamme ihastella Suomessakin vieraillutta staraa Furuya Toorua – arvatkaa komeileeko hänen nimmarinsa DVD-boksini vihkosessa, mitä. Neljännen jakson Oyoshi-neitoa esittävä Shimamoto Sumi vetää mahtavasti koko skaalan kauhunkirkaisuista hillittyyn raivoon. (Samassa jaksossa Iizuka Shouzou esittää taas ällötystä, yyh.) Yanaka Hiroshi häikäisee kuudennessa jaksossa nuorena samuraina, jota väitetään ihmishahmoon jämähtäneeksi tanukiksi.

On velipojissa samaa näköä.

Upeaäänistä Mizushima Yuuta kuullaan Momosuken isoveljenä Gunhachirouna. Kymppijaksossa kaunaista tulidemonia esittää ihana Toda Keiko, joka tunnetaan ylivoimaisesti parhaiten Soreike! Anpanmanin pääroolista. Tuntuu perin juurin kummalta, kun kostonhimoisen naisen ärjäisyissä kuulee silloin tällöin herttaisen Anpanmanin… Myös Genda Tesshou piipahtaa letkeän Ryoujun-munkin roolissa.

Toda Keiko, voit roihauttaa minut liekkeihin milloin vain.

Eikä siinä vielä kaikki: sarjassa esiintyvät myös Ootsuka Akio, Suzuoki Hirotaka, Nakata Kouji, Yamaguchi Yuriko, Tachiki Fumihiko, Tanaka Hideyuki, Sakuma Rei, Ebara Masashi, Aono Takeshi, Toyoguchi Megumi… Voisin jatkaa tätä listaa loputtomiin! Monen hahmon repliikit jäävät suhteellisen vähäisiksi, mutta roolisuoritukset ovat aina täysin kohdallaan.

Kyseessä on siis sarja, jossa on hyvä tarina, kiinnostava teema, mahtavat hahmot sekä tajunnanräjäyttävä näyttelijäkaarti. Kuinka en voisi rakastaa sitä? Jos Kyougoku Natsuhiko Kousetsu Hyakumonogatari on jäänyt välistä, katsastakaa se ihmeessä. Suomessa sarja on julkaistu DVD:llä kämäisin tekstein, mutta jos niihin ei kehtaa vilkaista, voi sitä tulla kinuamaan minulta lainaan. Pidin Kyougoku-sensein tyylistä niin paljon, että katsoin myös Mouryou no hakon joutumatta lainkaan pettymään. Toisin kuin Hyakumonogatari, siinä on yksi tiivis mysteeri, joka on parasta katsoa yhdeltä istumalta, jotta juonesta tajuaa yhtään mitään. Myös se on todellakin tutustumisen arvoinen sarja. Ja jos Kyougoku Natsuhikon tuotoksista joskus tehdään lisää animea, lisään sen heti ehdottomasti katsottavien listalle.

Explore posts in the same categories: Seiyuu, TV-sarjat

Avainsanat: Aono Takeshi, Ebara Masashi, Furuya Tooru, Gegege no Kitarou, Genda Tesshou, Iizuka Shouzou, Kobayashi Sanae, Kyougoku Natsuhiko, Kyougoku Natsuhiko Kousetsu Hyakumonogatari, Mizuki Shigeru, Mizushima Yuu, Mori Katsuji, Morikubo Shoutarou, Mouryou no hako, Nakao Ryuusei, Nakata Kouji, Nozawa Masako, Ootake Hiroshi, Ootsuka Akio, Sakuma Rei, Seki Toshihiko, Shimamoto Sumi, Soreike! Anpanman, Suzuoki Hirotaka, Tachiki Fumihiko, tanaka hideyuki, toda keiko, Toyoguchi Megumi, Wakamoto Norio, Yamaguchi Yuriko, Yanaka Hiroshi, Yasuhara Yoshito

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.