Uusinta uutta: Toy Story 3

Yksi hyvä puoli oli siinä, että jouduin Lontooseen työharjoitteluun 2000-luvun parhaana vadelmakesänä – pääsin näkemään Pixar Animation Studiosin esikoisleffan Toy Storyn toisen jatko-(päätös?)osan, ytimekkäästi nimeltään Toy Story 3, ennen kuin se rantautui Suomeen – itse asiassa kahdesti, koska elokuvathan täytyy nähdä ennen kuin ne voi katsoa. Odottaessanne elokuvan Suomen-ensi-iltaa elokuun 27. päivänä (Cillan syntymäpäivä muuten) haluaisin kirjoittaa teille ensivaikutelmia alkuperäiskielisestä versiosta. En halua paljastaa yksityiskohtia juonesta, sillä katselukokemus on paras spoilerivapaana, joten annan ei vähempää kuin loistavan käsikirjoituksen odottaa katsojiaan ja keskityn arvioimaan näyttelypuolta – senhän kai parhaiten osaan.

Ensimmäinen Toy Story ilmestyi vuonna 1995, eli ollessani itse aataminasuinen puolikymmenvuotias vipeltäjä. Ensimmäistä elokuvaa ja vuonna 1999 seurannutta jatko-osaa on siis tullut katsottua aina suomeksi dubattuna, kyseinen dubbi kun on vielä skenen ykkösluokkaa (Pekka Autiovuori on vieläkin paras Perunapää). Kakkososan näin joskus myös alkuperäiskielellä, ja vaikken siitä juuri mitään muistanutkaan, olin erittäin tietoinen tietyistä alkuperäisversion näyttelijöistä. Lähtiessäni siis katsomaan Toy Story kolmosta minulla oli tiettyjä ennakkoasenteita ja odotuksia leffan näyttelypuolelta.

Toy Story kolmosen lähtökohta on seuraava; cowboynukke Woodyn (Tom Hanks), Buzz Lightyear -toimintafiguurin (Tim Allen) ja muiden edellisistä elokuvista tuttujen lelujen omistaja Andy (John Morris) on hujahtanut 17-vuotiaaksi nuorukaiseksi ja on muuttamassa kotoaan opiskelemaan. Vanhan lelulaatikon pohjalla jo vuosia koskemattomina lojuneet leikkikalut täytyisi siis heivata jonnekin – vaan minne, sekös leluja huolettaa. Erinäisten sattumusten kautta lelut päätyvät lahjoitukseksi Sunnyside-päiväkotiin, missä asiat alkavat mennä vähän… pieleen.

Aina kun katson Tom Hanks -elokuvaa, hänen äänensä vaivaa minua. Siinä on outo karhea soundi, joka särähtää korvaani, se on jotenkin tunkkainen, jotenkin… liian matala tai jotain. (John Cusackilla on samanlainen.) Joka tapauksessa se ei sovi kuvioon. Lisäksi tutussa suomenkielisessä versiossa Woodynä häärii Antti Pääkkönen père (varsin erikoinen valinta nyt kun miettii), jonka ääni on kohtalaisen korkea. Teatteriin mennessäni olinkin melko varma, että kaikista ääninäyttelijöistä Hanksiin Woodynä tulisi olemaan vaikeinta sopeutua – vaan toisin kävi. Totuttelu vaati vain kymmenen minuuttia alusta, ja yhtäkkiä hahmo ja ääni olivat täydellisessä harmoniassa. Hanksin tulkinta olikin todella aito ja luonteva; tunteet ja sävyt kuuluivat repliikeistä vaivatta mutta eivät koskaan menneet ylinäyttelyn puolelle. Se oli erityisen mukavaa huomata siksi, että Woodylle lankesi monta painavaa avainrepliikkiä, joiden täytyi ehdottomasti välittyä oikein. Hanksin roolisuoritus olikin varmaan suosikkini kaikista, ja olin todella yllättynyt reaktiostani! (Muutenkin Woody jyräsi kaikki elokuvan muut hahmot kaikilla osa-alueilla.) Jotenkin Woodyn olemus sopii ääneen paremmin kuin Hanksin oma. Vähän kummallista, mutta onhan sitä suklaasorbettiakin olemassa.

Sen, mitä odotin Hanksilta, teki kuitenkin Joan Cusack lehmityttö Jessienä. En millään tahtonut lämmetä hänen omalaatuiselle äänelleen. Ei hän oikeastaan vetänyt yli eikä ainakaan ali, mutta pariin otteeseen huomasin selvästi, miten animaatio ei vastannut äänensävyä, joka puolestaan ei aivan vastannut tilannetta… Tai olisi ehkä vastannut, jos olisimme nähneet Cusackin omat kasvot hänen lausuessaan repliikin. Luulen, että Cusack ei pystynyt näyttelemään ensisijaisesti äänellään vaan myös fyysisesti, ja koska tuo fysiikka ei yltänyt animaatioon, tulkinta tuntui toisinaan tilanteeseen nähden ristiriitaiselta. (Kaikkein vahvimmin tämä välittyi replassa  ”Andy’s all grown up!” Äänen ja naaman ristiriitaa ei VOINUT ohittaa.) Liekö vika sitten enemmän animaattoreiden? Yritän aina moralisoida niin, että näyttelijäsuoritus on tärkeämpi kuin se, miltä itse ääni kuulostaa, mutta elokuva ehti molemmilla kerroilla mennä yli puolen välin ennen kuin totuin Jessien ääneen kokonaan.

En vielä toisellakaan katsomiskerralla aivan onnistunut paikantamaan, mikä minua Tim Allenin Buzz-tulkinnassa häiritsi. Hänen kohdallaan ei myöskään tapahtunut sitä hahmoon sulautumista, mihin Hanks pystyi niin helposti, vaan elokuvan illuusio rikkoutui lähes joka kerta kun hän puhui. Paras keksimäni selitys on, että Allen pysytteli puhuessaan liian suppealla äänialalla, mikä söi suorituksesta luontevuuden. (Lisäksi hänen äänessään taisi koko ajan olla sellainen narina, joka äänessä on kun on juuri herännyt.) Jotkin pitkät repliikit kuulostivat myös vähän paperista luetuilta. Päästäkseni täysin selvyyteen tästä vaivaamaan jääneestä asiasta minun täytynee katsoa elokuva vielä monta kertaa. Javier Fernandez Peña teki aika loistavan cameon espanjankielisenä Buzzina.

Eniten leffassa odotin tietysti Keniä ja Michael Keatonia – miten niin Burtonin Batman-leffat höh en oo ainakaan nähny ainakaan sataa kertaa höh – enkä joutunut pettymään. Ken oli hillitön ja kilpaili espanjalaisen Buzzin kanssa makeimmista nauruista. Hauskimmat repliikit elokuvassa joko olivat hänen (”I’m not a girls’ toy! I’m not! Why do you guys keep saying that?”) tai suunnattiin hänelle (”You’re not a toy, you’re an accessory! A purse with legs!”) Keaton oli hauska ja juuri sopivasti ylidramaattinen, samoin veteraaniääninäyttelijä Jodi Benson Kenin aisaparina Barbiena. Olin todella ilahtunut Kenin ja erityisesti Barbien hahmoina saamastaan kohtelusta. Jos odotatte kulttinukesta ilmapäistä ja ihkuttavaa pintaliitäjää, niin – no, älkää odottako.

Huom! Seuraavassa kappaleessa luvassa spoilereita.

Tarinan pahis, vaaleanpunainen halinalle Lotso (Ned Beatty) oli elokuvan heikoimpia hahmoja niin kirjoituksen kuin näyttelynkin osalta. Katkeroitunut karhu jäi vielä motiiviensa selvittyäkin melko mölliksi ”no siks ku oon ilkee” –tyyppiseksi roistoksi, joka olisi kaivannut uhkaavuutta ja karismaa etenkin ääninäyttelyn taholta ollakseen ehyt ja kiinnostava hahmo. Beattyn pyöreä ääni toimi hyvin Lotson kiltti pappa -puoliskona, mutta samalla setäsävyllä tehty tyrannisoiva diktaattori -puoli ei enää mennyt läpi. Muutamat raskauttavat repliikit (”We’re all trash! Made to be thrown away!” ja etenkin “Where’s your kid now, sheriff?”) menivät ohi latteina ja epäuskottavina. Niiden olisi pitänyt viestiä “olen läpimätä fasistinen sosiopaattipaska ja helvetin ylpeä siitä”, mutta ne viestivätkin “olen seniili höppänä, jolla on vähän valta kilahtanut hattuun”. Uskottavuuden puute ei ollut sitä luokkaa, että se olisi häirinnyt koko ajan ja pilannut koko katselukokemuksen, mutta etenkin jälkikäteen sitä toivoisi, että näin eeppisen pätkän pahiksessa olisi ollut enemmän särmää.

Spoilerit loppuvat tähän.

Ihmishahmoista avainrooleissa olivat tietenkin Andy sekä päiväkotilaistyttö Bonnie (Emily Hahn), jonka värikkäät leikit muistuttavat siitä, mikä lelun tehtävä todella on. Minusta on aina ihanaa kuulla aitoja ja eläväisiä roolisuorituksia lapsinäyttelijöiltä, ja 9-vuotias Hahn on Bonniena mahdottoman rakastettava ja lutuinen. Awww-reaktion saa yksin aikaan myös tieto siitä, että aikuistumisen kynnyksellä olevan Andyn ääninäyttelijä on sama poika kuin ensimmäisissä elokuvissa. Tämän luulisi herättäneen tunteita nyt 26-vuotiaassa John Morrisissa, ja siltä hän elokuvan koskettavassa loppukohtauksessa ainakin kuulostaa. Andy on koko elokuvasarjan ajan ollut hahmona hyvin neutraali juurikin tähän viimeiseen vollotusepisodiin asti, missä vaikuttavan hienosäätöinen animaatio ja etenkin Morrisin tulkinta tuo poikaan kaivattua ulottuvuutta.

Rex (Wallace Shawn), Hamm (Röh, John Ratzenberger), Mr ja Mrs Potato Head (Perunapäät, Don Rickles ja Estelle Harris), vihreät miehet (Jeff Pidgeon), Sunnysiden ja Bonnien lelut ynnä muut sivuhahmot olivat sellaisia perusääniä, joista ei ajatellut sen kummempaa (mitä nyt Röhiä esittävällä Ratzenbergerillä on se sellainen amerikkalainen tukkoääni, jonka tyyppisestä en tykkää, ja Estelle Harris veti välillä aika yli). Ainoa oikea soraääni oli Slinky-koiralla, jonka alkuperäisen äänen Jim Varneyn kuoltua rooli meni tämän kaverille Blake Clarkille, joka korisi kohtalaisen ärsyttävästi. Onneksi Slinkyllä oli erityisen vähän repliikkejä.

Toy Story 3 oli kaikin puolin loistava. Animaatio oli, kuten Pixarilta osataan odottaa, silmiä hivelevää, ääninäyttely oli kokonaisuutena oikein hyvää tasoa ja käsikirjoitus jotain upean massiivista. Kaikki nupit olivat kaakossa. Elokuva oli hauska, jännittävä, helvetin eeppinen ja todella, todella koskettava. Ja kun sanon koskettava, tarkoitan, että pillitin molemmilla kerroilla leffan alusta loppuun kuin vauva – enkä ollut ainoa. Ensimmäisestä elokuvasta oli mukana paljon elementtejä, ympyröitä suljettiin, naurun- ja itkunpidättelykykyä koeteltiin vuorotellen. (Siis oikeasti, Andyn ilme kun Bonnie kurkotti ottamaan Woodyn häneltä pois… Murruin!) Erikoista oli huomata toisella katselukerralla, että teatterissa olevat lapset nauroivat hersyvästi monille kohdille, joissa itse purskahdin vollottamaan. Se, miten eri tavalla Toy Story 3 puhuttelee eri-ikäisiä katsojiaan, onkin ehdottomasti sen suurin hienous. Alle 15-vuotiaat saavat varmasti elämänsä naurut, mutta sitä vanhemmat katsojat: varatkaa mukaan nessuja.

Viikon kuluttua lähden käymään Skotlannissa, minne Cillakin saapuu, kokemaan henkilökohtaisesti Edinburgh Fringe Festivalin. Yritämme siellä päästä yhdessä katsomaan tämän animaatioeepoksen, jotta Cilla voisi Suomeen palattuaan mahdollisimman pian kirjoittaa vertailua erikielisistä versioista. Sitä odotellessa!

Explore posts in the same categories: Elokuvat, USA, Uusinta uutta

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

6 kommenttia : “Uusinta uutta: Toy Story 3”

  1. Tsubasa Says:

    Hmm. Mitä mieltä olit kakkosleffan pahiksen hahmonrakennuksesta?

    • Myy Says:

      Kakkosessa toimii se, että Mainarin pahisidentiteetti tulee lopussa ja ihan puun takaa. (Sellaista efektiä ei kyllä edes haettu kolmosessa, koska päiväkodin raaka nokkimisjärjestys selviää aika pian.) Mainarin motiivit ja tavoitteet ovat myös vähän pienemmässä mittakaavassa kuin vallanhimoisen karhun; on sinällään ymmärrettävää, että ikänsä ostamattomana ja leikittämättömänä laatikossa kyhjöttäneelle räsynukelle tilaisuus päästä tuhansien museokävijöiden väsymättömän palvonnan kohteeksi voi muodostua pakkomielteeksi. Kakkosleffassa ei myöskään ollut pointtina se, että on joku tosi ilkeä superpahis joka päihitetään, ja oli siksi ihan hyvä ettei ilkeäksi paljastuva tyyppi ollut mikään elämää suurempi Lavos. Kakkosen ja kolmosen roistoilla on aika erilaiset roolit ja funktiot tarinassa, ja siksi toinen toimii ja toinen ei, vaikkei kumpikaan ole mikään mielettömän syvä ja sielukas persoona.

      (Toim. huom, tämä kommentti kirjoitettiin kahden tunnin yöunien ja kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen juuri ennen nukkumaanmenoa, joten logiikka ei välttämättä ole aivan legitiimiä. Katsotaan, tulenko huomenna kumoamaan kaiken sanomani.)


  2. […] Juoniselostusta kaivatessa suosittelen tutustumaan Myyn aikaisemmin kirjoittamaan juttuun elokuvan englanninkielisestä versiosta, koska alkuperäisversio on myös huippuluokkaa ja koska tällä artikkelilla oli jo muutenkin […]


  3. […] Millaista oli ottaa ohjat Lehtosaaren jäljiltä, kun ohjasit Toy Story 3:en? Millä mielin vanhat äänet olivat tekemässä uutta […]


  4. […] -tekstin tasaisesti lisääntynyt lukijasaalis. Viime syksynä ennen Suomen ensi-iltaa julkaistu Toy Story 3 -raportin suosio taas oli hyvin odotettavissa ja nähtävissä selvästi myös syksyn […]


  5. […] eri sukupolvien myötä ja päättänyt seurata kehityksen mukana. Pixarin superhittielokuvan Toy Story 3:n Tuhti-karhuna kuultu Ned Beatty jatkaa äänirintamalla myös Rangossa, ja möreine äänineen on […]


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: