Afureko: Haluaisimme aloittaa kysymällä, onko teillä esikuvia.

Furukawa: Jaa, aika paljonhan niitä, mutta… Ääninäyttelijöistä senpai Nagai Ichirou. Tiedätte varmaan hänet? Hän on Japanissa suositussa Sazae-sanissa Namihei ja monia muita. Tähtien sodan Yodan dubbiääni, Gundamin kertoja… Toinen on Dragon Ballin kertoja Yanami Jouji. Pidän todella paljon hänen tyylistään. Nämä kaksi ovat suuria senpaita, joita kunnioitan.

Afureko: Entä onko jotakuta tiettyä henkilöä, jonka kanssa haluaisitte työskennellä?

Furukawa: Kamiya Akira -san on pitkään… Olemme samaa sukupolvea, ja olemme jo ammoisista ajoista asti ikään kuin kilpailleet keskenämme. Koe-esiintymisissä yritimme usein samaan rooliin. Hokuto no kenissä olimme viimeiset jäljellä, kun päätettiin, kummasta tulee Kenshirou ja kummasta Shin. Me molemmat testasimme kumpaankin rooliin, minä myös Kenshirouhun ja Kamiya-san myös Shiniin. Silloin halusin mieluummin Kenshiroun roolin, koska hän oli päähenkilö. Luettuamme repliikit tuumasin, että ei hullumpaa, voin saadakin osan. Mutta kun taisteluhuutojen kohdalla kuulin Kamiya-sanin suoritukset, tajusin hävinneeni. “Tuota en voi voittaa!” ajattelin. Niinpä Kamiya-sanista tuli sitten päähenkilö Kenshirou ja minusta tuli se pahis, se kilpailija.

Sitten myöhemmin Urusei yatsurassa esitin päähenkilö Atarua ja Kamiya-san oli romanttisen kilpailijan Mendoun äänenä. Siinä siis sain sen parhaan roolin. Sitten City Hunter -nimisessä animessa hain päähenkilö Saeba Ryoun osaa samoin kuin Kamiya-sankin. Silloinkin koe-esiintymisen ohjaaja sanoi “Luultavasti päädymme Furukawa-saniin”, mutta kun lopulliset tulokset tulivat, valinta osui kuitenkin Kamiya-saniin.  Tähän malliin se aina meni, olimme aina yhdessä loppusuoralla.

Koska hän on niin vahva kilpailija, minusta tuntuu aina, että haluan voittaa hänet, ja siksi hän on se ihminen, jonka kanssa haluan työskennellä. Kunnioitan häntä todella, olemme samanikäiset ja samaa sukupolvea, ja hän on upea ihminen. Työskentely hänen kanssaan on unelmani, muttei se kuitenkaan toteudu kovin usein. Jokin aika sitten hän jättäytyi pois Mouri Kogoroun roolista Salapoliisi Conanissa, ja hänen tilalleen tuli toinen. Itse esitän sarjassa silloin tällöin esiintyvää Yamamuraa, enkä nykyään sitten enää näe Kamiya-sania Conanissa. Niinpä haluaisin työskennellä hänen kanssaan, jos tilaisuus tulee.

Afureko: Vaikuttaako työnne myös yksityiselämäänne? Olette esimerkiksi nimennyt lemmikkejänne esittämienne roolien mukaan.

Furukawa: Pidän kaikista esittämistäni hahmoista. Ensimmäisen shih tzu -koirani nimi oli Ataru, nykyisen taas Asuma Patlabor-hahmoni mukaan. Jos joskus vielä hankin kolmannen, nimeän sen Aceksi. Kai olisi muuten ollut mukava nimi, mutta kun Japanissa on kai-niminen koirarotu, se ei sovi koiran nimeksi. Vähän kuin jos kutsuisin koiraa Shih tzu’ksi. Piccolokin on nimenä söpö, mutta hahmo on vähän sellainen pelottava jurottaja.

Piccolo ei arvosta.

Afureko: Oletteko oppinut jotain roolihahmoiltanne?

Furukawa: Joskus repliikeissä on jotain… Esimerkiksi One Piecestä Acen repliikki: “Chikara ni kushitara otoko ni umareta imi ga nee darou” on jäänyt mieleen. (= “Jos häviää omalle voimalleen, ei ole mies.”) Ne Acen sanat tekivät minuun itseenikin vaikutuksen. Repliikeistä voi oppia jotain, jos niissä on hienoa sisältöä.

Afureko: Käykö nauhoituksissa usein niin, että itkua näyttelevä seiyuu alkaa itse kyynelehtiä?

Furukawa: Käy toki, ja jos siihen tarkoituksellisesti tähtää, se ei ole kovin vaikeaa. Esimerkiksi Gundamissa Kain ystävän Miharun kuolema oli sellainen herkkä kohta, ja Matildan kuollessa Amuroa näyttelevä Furuya Tooru… Kun kohtauksessa Amuro vie käden tervehdykseen ja huutaa “Matilda-saaaan”, niin Furuya alkoi aina itkeä. Yhtä lailla harjoituksissa kuin nauhoittaessakin, aina sen saman sanan kohdalla kyyneleet valahtivat poskille. Mutta hän on kuitenkin niin hyvä näyttelijä, että välittömästi sen kohtauksen jälkeen hän saattoi alkaa pelleillä. “Ei vaiteskaan!” Se ei ole kovin vaikeaa.

Afureko: Miten pokka pitää hassua hahmoa esittäessä? Onko tullut repeiltyä omalle tai kollegan repliikeille?

Furukawa: Kyllähän sellaistakin on. Esimerkiksi Urusei yatsuran Lumia näyttelevä Hirano Fumi on sellainen, että hän alkaa helposti nauraa. Jos joku vieressä sanoi jotain hassua, Hirano purskahti nauruun, ja kohtaus piti ottaa uusiksi. Chiba Shigerulla taas on tapana naurattaa tahallaan muita. Harjoituksissa hän usein improvisoi repliikkiensä tilalle jotain ihan muuta. Esimerkiksi jossain vakavassa jäähyväiskohtauksessa hän saattoi sanoa repliikkinsä “No niin, ystävät – hyvästi” tilalle vaikkapa “No niin, ystävät – hampurilainen.” Sellaista hän aina teki.

Afureko: Chiba tekeekin todella paljon räiskyviä rooleja, hänestä uskoo helposti, että hänessä on samanlaisia piirteitä.

Furukawa: Niin, hänessä on valtavasti virtaa. Näyttelimme yhdessä Urusei yatsurassa, ja hänen roolihahmonsa Megane suuttui, kun Ataru katseli muita naisia kuin Lumia. Olisi riittänyt, jos hän olisi huutanut “Ataru!” ihan tavallisesti, mutta hän alkoi huohottaa ja käristä ennen kuin päästi ilmoille kunnon rääkäisyn. Huudon jälkeen hän oli ihan poikki, ja kysyin häneltä, onko hän kunnossa. “Hiukan huimaa…” Hän näyttelee niin energisesti, että on itsekin pyörtymäisillään. Siksi ohjaajat laittavat hänet studiolla aina seisomaan seinän viereen, jotta hän voi ottaa siitä tukea, jos voimat ehtyvät. Keskellä pyörtyminen olisi vaarallista.

Urusei yatsura -sarja on edelleen Furukawan sydäntä lähellä.

Afureko: Ginga eiyuu densetsussa esititte Olivier Poplinia, joka oli melkoisen letkeä hahmo, vaikka sarja oli hyvin vakava avaruusooppera. Miltä tuntui esittää hassua hahmoa vakavassa sarjassa?

Furukawa: Se oli mukavaa. Oli hauskaa, että sain tehdä juuri päinvastaista kuin muut. Ohjaaja pyysi tuomaan hahmoon jotain atarumaista, ja tein sitten sillä tavalla. Poplinia sanottiinkin Iserlohnin Moroboshi Ataruksi.

Afureko: Muiden ääninäyttelijöiden haastatteluista olemme lukeneet, että Gineissä oli vaikeaa sanastoa. Oliko myös teillä samanlaisia vaikeuksia?

Furukawa: Kyllä siinä vaikeita sanoja oli! Kaikenlaista hankalaa kone- ja politiikkatermistöä. Itse kuitenkin onneksi esitin hahmoa, joka oli vähän tekemisissä sen kanssa ja puhui enemmän fiilispohjalta. Minulla oli varmaan moniin muihin verrattuna oikein helppoa…

Afureko: Uudessa Saint Seiya -OVA:ssa taas esititte Thanatosta. Miten saitte roolin?

Furukawa: Elysion-OVA:ssa oli sama ohjaaja, jonka kanssa työskentelin usein omien debyyttiroolieni aikaan. Luulen, että hän vain halusi käyttää minua jossain roolissa. Tulin siihen suoraan ohjaajan pyynnöstä. Kun Saint Seiya -TV-sarjaa näytettiin, en koskaan päässyt esiintymään siinä, koska sen nauhoitus meni aina muiden töitteni päälle. Olin kuitenkin parissa Saint Seiya -elokuvassa.

Afureko: Thanatoksella on kaksosveli Hypnos, jonka äänenä on Futamata Issei. Sovitteko jotain erityistä hänen kanssaan, koska esititte kaksosia?

Furukawa: Emme oikeastaan. Hahmot ovat lähes identtisen näköiset, mutta Futamata ja minä olemme niin erilaisia ääneltämme ja näyttelytyyliltämme, ettei ollut vaaraa, että kuulostaisimme samalta. Teimme vain omien fiilistemme mukaan.

Furukawa palaa Yamamuran rooliin Salapoliisi Conanissa tuon tuostakin.

Afureko: Esimerkiksi Salapoliisi Conanin Yamamura Misao esiintyy sarjassa vain silloin tällöin. Seuraatteko esiintymisten välillä, mitä sarjassa tapahtuu?

Furukawa: Salapoliisi Conanhan on poliisisarja, jossa tapahtuu rikoksia eri puolilla Japania, kuten Hokkaidolla, Kyuushuulla, Oosakassa. Minun hahmoni on Gunman prefektuurin poliisi, joten hän esiintyy vain silloin, kun jotain sattuu siellä. Kyseessä on kuitenkin aina sama hahmo, johon pääsee helposti sisään, kun kuvan näkee taas edessään. Yamamura on hauska, vähän sellainen säälittävän oloinen hahmo.

Afureko: Joidenkin seiyuuiden mukaan on vaikea näytellä hahmoa, joka puhuu murretta. Miten itse opettelette murteita rooleja varten?

Furukawa: Olen esittänyt roolia, jossa piti puhua Kansain murteella. Teatteriryhmäni johtaja Nakata Kouji, joka toi minut ääninäyttelijän alalle, on kotoisin Kansaista, joten harjoittelin hänen kanssaan. Kuuntelin, miten hän sanoisi jotain, ja toistin sitten perässä.

Afureko: Esimerkiksi Horikawa Ryou on Oosakasta kotoisin ja esittää paljon alueen murteella puhuvia hahmoja.

Furukawa: Conanissakin hän puhuu Oosakan murretta. Minulla on hassu muisto hänestä, koska nimet Horikawa ja Furukawa muistuttavat toisiaan. Soitin kerran studiolle kysyäkseni seuraavan päivän aikatauluja, ja kun esittäydyin “Täällä Furukawa!”, niin vastaaja kuuli “Horikawa” ja antoi minulle Horikawa-sanin aikataulut. Kun sitten menin studiolle, minulle sanottiin “Ei tänään ole sinun vuorosi!” Siitä lähtien olen aina esittäytynyt puhelimessa koko nimellä.

Afureko: Katsoessamme ohjelmaa varten antamianne valokuvia löysimme julisteesta hahmon, jota emme tunteneet ja josta emme myöskään löytäneet mitään tietoa. Kyseessä oli Alexandros animesta Alexandros no ketsudan. Kertoisitteko, mistä siinä oli kyse?

Furukawa: Se oli oikeastaan erään uskonnollisen järjestön teettämä promoanimaatio buddhalaisuudesta.  Sen vuoksi siitä on hankala löytää tietoa. Kun sitä tehtiin, toimistosta kysyttiin, voinko esiintyä siinä, vaikka olen kristitty, mutta ei se mitään haitannut. Kyseessä oli päärooli, joten se päätyi julisteeseeni.

Afureko: Monista kollegoistanne on tullut hyviä ystäviänne. Keistä erityisesti, ja miten tapasitte?

Furukawa: Furuya Toorun kanssa olen aina hengaillut.  Tutustuimme töissä ja soitimme myöhemmin yhdessä bändissä sekä vietimme paljon aikaa yhdessä. Kävin usein hänen luonaan kylässä, opetin hänet kalastamaan ja hän minut hiihtämään. Bänditovereistani olin kaikista läheisin juuri Furuyan kanssa. Hän oli vähän minua nuorempi, mutta tulimme hyvin toimeen. Kun perustimme bändimme, hän antoi minulle oman kitaransa soitettavaksi, koska soitti itse rumpuja. Jouduin kyllä maksamaan siitä, mutta en paljoa. (nauraa) Meillä on samat nimikirjaimet, F.T, vitsailemme siitä paljon. Nimemme onkin usein sekoitettu toisiinsa, minua on kutsuttu vahingossa Furuyaksi ja häntä Furukawaksi. Se on sitä hassumpaa, kun näyttelijöinä olemme ihan erilaisia, meillä on aivan eri näyttelytyylit.

Slapstickin pojat: vasemmalta Sogabe Kazuyuki, Furukawa, Mitsuya Yuuji, Furuya Tooru ja Nojima Akio.

Afureko: Seuraavaksi haluaisimmekin kysyä Slapstick-bändistä. Miten yhtye oikein sai alkunsa?

Furukawa: Meillä kollegoiden kanssa oli tapana lähteä nauhoitusten jälkeen juhlimaan Akachouchin-nimiseen ravintolaan, jota nimitimme kakkosstudioksi. Pelkkä juominen kuitenkin käy tylsäksi, joten jossain vaiheessa harrastukset tulivat puheeksi ja kävi ilmi, että kaikki osasimme soittaa. Niinpä keksimme pistää bändin pystyyn. Harjoittelimme sitten kovasti ja kun saimme muutaman kappaleen kuntoon, järjestimme keikan.

Konsertin aikaan olimme kaikki vielä surkeita soittajia, mutta paikalle ilmaantui niin valtavasti faneja, etteivät kaikki mahtuneet kuuntelemaan. Saliin mahtui seitsemänsataa ihmistä, mutta kuulijoita tuli paikalle noin puolitoistatuhatta. Mietimme, että jos porukkaa on kerran niin paljon, voisimme esiintyä kaksi kertaa peräkkäin. Kysyimme paikan pitäjiltä, ja se sopi heille. Levy-yhtiöt huomasivat, että jos kerran olemme niin suosittuja, mikseipä tehtäisi levyä. Niinpä nauhoitimme albumin, ja bänditoiminnasta tuli työ seiyuuhommien oheen.

Afureko: Onko teillä suosikkia Slapstickin kappaleista?

Furukawa: Hyviä kappaleita on niin paljon. Tietenkin laulujemme tekijöinä oli huippunimiä, me esiintyjät vain olimme musikaalisesti kolmosluokkaa. Ootaki Eiichi, Mori Yukinojou, Uzaki Ryuudou, Matsumoto Takashi… Ensimmäisellä albumillamme puolet kappaleista taisi olla Matsumoto-sanin sanoittamia. Me vain olimme amatöörejä. Olimme kuitenkin näyttelijäntyömme ansiosta suosittuja, ja joskus oli jopa puhetta, että olisimme kaikki tehneet oman sooloalbumin myynnin lisäämiseksi. (nauraa) Olimme kuitenkin varsin eri tasolla kuin nuo kuuluisat lauluntekijät. Joskus lauluntekijöitä tuli keikallemme katsomaan kun esiinnyimme, ja vaikka omasta mielestämme olimme harjoitelleet ahkerasti, he olivat sitä mieltä, ettei harjoitusta ollut vielä riittävästi. (nauraa)

Afureko: Patallirossa esititte kaikki yhdessä Patalliron Tamanegi-käskyläisiä. Miten Slapstickin jäsenet oikein päätyivät Tamanegeiksi?

Furukawa: Slapstickin suosion takia oli jo vähän aikaa mietitty, että olisi hauskaa saada meidät kaikki samaan sarjaan. Sellaisia mahdollisuuksia ei vain oikein ollut. Sitten keksittiin, että Patallirossa olivat nämä Tamanegit, jotka olivat kaikki keskenään samannäköisiä, ja ajateltiin, että siihen olisi hauska sijoittaa bändin jäsenet. Ainoastaan soolokitaristimme Sogabe Kazuyuki ei esittänyt Tamanegiä.

Sipulipäiset Tamanegit Patalliron taustatanssijoina.

Afureko: Sogabe esitti sarjan toista päähahmoa Bancorania. Kävikö niin, että hän sai roolin ensin ja sitten teidät keksittiin ottaa mukaan?

Furukawa: Kyllä, hänet oli kiinnitetty rooliin ensin, ja me tulimme sitten myöhemmin mukaan. Me valitimme leikkisästi hänelle, että miksi vain hänellä oli komea roolihahmo ja me muut olimme pöljännäköisiä Tamanegejä. Esitimme Patalliron toisen lopputeeman, Cock Robin Ondon, jota myös esitimme keikoilla tanssien animesta tuttua koreografiaa. Ohjaaja antoi minulle laulun soolon ja pyysi laulamaan atarumaisella äänellä. Cock Robin Ondoa tulee yhä silloin tällöin laulettua karaokessa, karaokesta löytyy parisenkymmentä Slapstickin laulua.

Afureko: Natsu e no tobira -elokuvassa työskentelittekin bänditoverienne Furuyan ja Mitsuya Yuujin kanssa. Elokuva on kuitenkin hyvin vakava. Millaista oli näytellä heidän kanssaan tällaista vakavaa draamaa?

Furukawa: Ei vakavuus meitä haitannut, se oli oikein hauskaa. Kaikkein parasta on aina silloin, kun pääsee näyttelemään slapstickläisten kanssa.

Afureko: Mainitsitte aiemmin, että harjoittelette osianne ennen varsinaista nauhoitusta. Kuinka paljon tällaisia harjoituksia yleensä on?

Furukawa: Tavallisesti käsikirjoitus luetaan kerran läpi, sitten on toinen harjoitus eli “viimeinen testi” ja kolmannella kerralla nauhoitetaan. Dragon Ballissa kuitenkin harjoitellaan vain kerran ennen lopullista nauhoitusta. Ohjaaja selitti, että siinä tehdään niin paljon taisteluhuutoja, ettei niitä ole järkeä harjoitella niin monesti. Onhan se myös sen verran komediallinen anime, ettei siitä tule yhtä hauska, jos harjoittelee liikaa. Ehkä hän loppupeleissä vain halusi nopeammin kakkosstudiolle.

Afureko: Kertoisitteko lopuksi, millaista Suomessa on ollut? Oletteko käynyt jo saunassa?

Furukawa: Ei, en kyllä ole. Olen todella iloinen, että pääsin käymään Suomessa. Matkustan paljon myös vapaa-aikanani, mutta on mukava bonus, että työajalla pääsee tällaiseen animetapahtumaan. Sydäntä lämmittää, että suomalaiset animefanit tuntevat animea näin hyvin ja ovat niin täysillä mukana. En odottanut, että anime olisi niin suuri juttu Suomessa, ja yllätyin myös vieraanvaraisuudesta. Sen lisäksi, että tapahtumapaikka on hieno, meistä on pidetty todella hyvää huolta. Muualla ei ehkä niinkään kuskata autolla joka paikkaan tai pyydetä anteeksi, jos joutuu odottelemaan ulkona.

Twitterissä monet ovat olleet huolissaan Suomen kylmyydestä ja pyytäneet pukeutumaan lämpimästi. Ei täällä kuitenkaan ehdi tulla kylmä, koska suurin osa ajasta ollaan sisällä, autossa tai ravintolassa, ja kun hetken seisoo ulkona, joku tulee patistamaan takaisin sisälle. Kaupungilla näkee ihmisillä kevyitä takkeja ja housuja, joten mieleen tulee, että toppatakkimme ovat vähän liikaa. Japanilaiset kuitenkin ajattelevat, että Suomessa on jotakuinkin yhtä kylmä kuin Pohjoisnavalla.

Afureko: Kiitoksia paljon haastattelusta, unelmamme toteutui, kun saimme tavata teidät!

Furukawan ja hänen seurueensa kanssa oli todellakin mahtavaa jutella. Toivomme hartaasti, että näyttelijälegenda pääsee vielä joskus palaamaan Suomeen!

Lukijoillemme on varmaan jo tullut selväksi, että teimme Frostbiten kunniavieraan Furukawa Toshion ohjelman. Sitä alettiin suunnitella heti kun vieras varmistui ja julkistettiin – koska kyseessä oli osallistuvaan ohjelmaan painottuva tapahtuma, elättelimme ideaa interaktiivisesta kunniavierasohjelmastakin. Sellaista olimme jo kerran suunnitelleet Momoi Harukolle vuonna 2010, jolloin suunnitelmat menivät melko rankasti uusiksi erittäin lyhyellä varoitusajalla. Tällä kertaa siis varmistimme ohjelmaideoitamme kärkkäästi ja vaadimme, että saamme mahdolliset muutosmääräykset enemmän kuin tuntia ennen ohjelmaa. Tänä vuonna tehtiinkin fiksusti, kun saimme käydä ohjelman läpi vieraan kanssa henkilökohtaisesti tapahtumaa edeltävänä päivänä. Koska Furukawa on paras ihminen, kaikki sopi hänelle. Mukana oli myös hänen vaimonsa, itsekin seiyuuna toimiva Kakinuma Shino, joka oli todella herttainen tuttavuus. Ehdimme hädin tuskin ojentaa pariskunnalle lahjat, kun he jo antoivat meille suloiset One Piece -killuttimet.

Tsubasa-Petteri kuvasi Sisarusten saamat Desu-lahjat!

Lauantai oli kiireinen: avajaisten jälkeen jo pian koitti Furukawan kolmetuntisen ohjelman vuoro, puoli viideksi piti ehtiä ConTV:n haastatteluun ja sen jälkeen rynnistää suoraan Kuuseen dubbausohjelmaa pitämään. Avajaisvideo oli yhtä eeppinen kuin oli lupailtukin ja Frosti-chan mielettömän suloinen, mutta jäimme odottamaan sitä, että ajassa taaksepäin olisikin matkustettu pelastamaan viime Desussa kidnappaajien julmasti ampumaa Desu-kunia. Eihän sitä toisaalta tiedä, mitä ensi kesä tuo tullessaan…

Koska kunniavieraan ohjelman tekniikka saatiin reilaan hyvissä ajoin, Nita ehti tsekkaamaan aamuisen Professor Layton – Pulmia ja arvoituksia -luennon. Vaikkei se tosifanille uutta tietoa tarjonnutkaan (ja luennoitsijan mielipiteet olivat selvästi vääriä – siis joku Descole ei tasan ole siistimpi kuin Don Paolo), se oli oikein mukava infopaketti aihetta tuntemattomille. Etenkin alkuosuus pulmineen kaikkineen oli hauska.

Kunniavierasohjelmassa kaikki sujui hyvin, vaikka Myy unohtikin jännitykseltään täysin, mitä oli aikonut avauspuheenvuorossaan sanoa. (Edes ihanan herra Shiman antama hunajakarkki ei ollut täysin poistanut hermoilua – eikä ihme, koska ihan oikeasti Furukawa Toshio!) Kysymyksiin päästyämme sillä ei kuitenkaan ollut enää mitään väliä, koska Furukawa vei show’nsa välittömästi ja viihdytti yleisöä mahtavilla tarinoilla ja ääninäytteillä, jotka olivat viedä jalat etenkin One Piece -fanien alta. Yleisökysymyksiä varten jätimme muutaman oman kysymyksemme kysymättä, ja yleisöltä tulikin mukavasti kiinnostavia kysymyksiä ja pyyntöjä.

Ohjelman toinen puolikas meni sekin joutuisasti, itse asiassa niin joutuisasti, että meillä oli runsaasti aikaa ottaa vielä toinen satsi yleisökysymyksiä. Dialogi, jonka Furukawa ja Kakinuma esittivät yhdessä, muuttui ammattilaisten käsittelyssä keskiyön Mario Kart -tauolla keksitystä läpästä aidoksi, vietävän suloiseksi kohtaukseksi, joka sai meidän kaikkien moemittarit kirkumaan punaisella.

Furukawa on paras. Ja Pikkis.

Urakasta selvittyämme hiipparoimme lounaalle ja näimme Hopeanuoli!musikaalilaisia. Myyntipöytien tarjontakin ehdittiin tarkastaa ennen kuin siirryimme odottelemaan ConTV:n haastattelun alkamista. Conmeininkiä internetin ilmoille tuuttaava ConTV nimittäin oli pyytänyt meitä studioon kertomaan blogista, ääninäyttelijöistä sekä hieman myös Hopeanuoli!musikaalista. Haastattelun voi nähdä myöhemmin ConTV:n Youtube-kanavalta, linkitämme sen tänne kunhan se netistä löytyy!

Sitten olikin jo Arigaatto, sanoi Kari Koski – animea suomeksi -ohjelman vuoro. (Kyllä, tuo on ohjelman oikea nimi, lehtisissä ja muissa oli nolo virhe.) Videot näkyivät ja kuuluivat mukavasti, vaikka tympäisikin se, että jatkojohdon puutteen vuoksi Nitan ja Myyn piti seistä salin edessä. Erinäiset dubbauspätkät vuosien varrelta saivat yleisöltä raikuvat naurut, ja ohjelma onnistui ainakin meidän puolestamme hyvin.

Sen jälkeen oli hetki aikaa istuskella ja vaihtaa kuulumisia kavereiden kanssa ennen Desugaalaa. Edellisgaalan menestyksen rohkaisemina odotimme vähintään ehdokkuutta, mutta tällä kertaa Vuoden blogi -kategoriassa oli ehdokkaana vain kaksi blogia. Molemmat olivat kyllä varteenotettavia ja soimme ilomielin palkinnon Ilona Cosplaylle, joka on ehdottomasti maan blogosfäärin hienoimpia, mutta Suomessa on sen verran laadukkaita blogeja, että tuntuu aika mielivaltaiselta valita vain kahdesta ehdokkaasta. Muutkin palkinnot menivät ansaituille tahoille.

Gaalan jälkeen Nita änkesi mukaan vielä Mika “Pararin” Valtosen Bleach-vihausluennolle, joka oli tupaten täynnä. Odotus oli, että luennolla kerrottaisiin analyyttisesti, mikä sarjassa on vikana. Ihana Para pitäytyi kuitenkin päätöksessään näyttää meille, mitä siinä tapahtuu, jottei meidän tarvitsisi lukea sitä itse, ja kävi sen siis läpi kokonaisuudessaan. Kaikenmoisista hankalista asennoista ja näkökentän peittävistä päistä huolimatta Paran luento oli erittäin viihdyttävää settiä ja totta vie ansaitsi täyden salinsa!

Luennon jälkeen vetäydyimme nukkumaan ja palasimme aamulla desuttamaan entistä virkeämpinä. Emme vieneet paikkoja kunniavieraan nimikirjoitusjonosta, koska saimme omamme haastattelun yhteydessä. Sen sijaan suuntasimme Café Ichigoon, jonka hulmuhihaiset meidoneitokaiset olivat yhtä herttaisia kuin aina. Kahvilassa törmäsimme niin ikään meidoja ihailevaan kunniavierasseurueeseen, johon liityimme aikataulussa seuraavana häämöttävää haastattelua varten.

Pääsimme myös kuvaan hurmaavan butler-Kotetsun kanssa!

Haastattelu pääsalin takahuoneessa oli eeppinen, sillä Furukawan mielestä Sisarusten naurattaminen oli vähintään yhtä hauskaa kuin kysymyksiin vastailu.  Eeppisyyden päätteeksi pyysimme herralta nimikirjoitukset laajaan Dragon Ball -pelikokoelmaamme sekä Myyn Gundam-kirjaseen ja Natsu e no tobira -DVD:n kanteen. Jälkimmäisen ilmestyminen aiheutti suurta hilpeyttä ja nostalgiaa vieraassa, joka sanoi jättävänsä kanteen reilusti tilaa, jotta siihen mahtuisivat jonain päivänä muidenkin näyttelijöiden nimmarit. (Iik!)

Mullistavan haastattelun jälkeen oli enää pari tuntia päättäjäisiin, joten kävimme tuhlaamassa roposia niin myyntipöytäsalissa kuin Desun oheistuotepöydän luona. Kaikki kuitenkin päättyy joskus, ja niin myös vuoden 2012 ensimmäinen Desucon. Viikonloppu ei kuitenkaan ollut meidän osaltamme vielä täysin ohi, vaan hyvästeltyämme ystävämme päättäjäisten jälkeen suuntasimme pari tuntia myöhemmin vielä coninkaatajaisiin juhlistamaan onnistunutta conia muiden järjestäjien kanssa. Myös Furukawa seurueineen saapui paikalle iltayhdeksän jälkeen ja jaksoi viihdyttää meitä aina hysteerisiä fanityttöjä lähtöönsä asti, vaikka tapahtumarikas viikonloppu varmasti kävi jo voimille siinä vaiheessa. Myy tarjoili kunniavierasseurueelle pullaa (oma tekemä).

Furukawan kanssa juttelu oli ihan törkeän mahtavaa – setä oli innokas tarinoija, joka huikeiden näytteiden kera kertoi toinen toistaan mahtavampia juttuja, joita kuuntelimme silmät selällään ja suupielet korvissa. Kommunikaation ihme lankesi voittajien pöytäämme, kun tulkit kaikkosivat, mutta meillä ei siltikään ollut mitään ongelmia ymmärtää vieraan turinoita. Olimme varmaan itse ihan kamalan noloja mussuttaessamme hirveää örgylbörgyl-esperanto-japania, mutta Furukawa jaksoi jutustella ja vastailla kysymyksiimme iloisesti koko illan.

Ensimmäinen Frostbite oli tuttua Desu-laatua, mutta sisälsi myös muutamia innovaatioita. Järjestelyt toimivat omalla kohdallamme moitteetta itse conpaikalla, sillä kaikki säädöt saatiin säädettyä ajoissa eikä tekniikka pettänyt ohjelmien aikanakaan. Toivoisimme vain, että tieto kulkisi paremmin ennen conin aattoa – varustepyynnöistä ei ole juuri iloa, jollei kunniavierastiimi toimita niitä eteenpäin…

Onnistuneesta viikonlopusta on kiittäminen monia. Superkiitokset rakkaalle Dino-ystävällemme majoituksesta ja muutenkin mahtavasta seurasta! Erityiskiitokset myös ensimmäistä kertaa kunniavierasvastaavana toimivalle Tulitomaatille eli Eetu Lampsijärvelle, joka hurjienkin työkiireiden keskellä jaksoi suunnitella ohjelmia kanssamme ja piti meidät ajan tasalla kunniavieraita koskevista asioista. Muiden tehtävien lisäksi Eetu joutui myös hoitamaan vieraiden tulkkauksen suurilta osin itse, mutta kaikki onnistui siitä huolimatta erinomaisesti, ja vieraat olivat tyytyväisiä Desu-matkaansa. Odotamme jo innolla yhteistyötä kesä-Desun kanssa, Eetu!

Sisarukset jättivät ensimmäisen Desucon Frostbiten taakseen yhtä haikein mielin kuin kaikki aikaisemmat Desuconit, ja palautuminen opiskelukiireiden keskellä on tähän mennessä ollut varsin työlästä. Seuraava Desucon on kuitenkin jo puolen vuoden päästä, ja mielessämme pyörivät jo tiuhaan suunnitelmat niin cosplayn kuin ohjelmienkin suhteen! Sydämelliset kiitokset herra Furukawalle ja vaimolleen siitä, että kävivät Suomessa ilahduttamassa meitä (arvatkaa ketkä saivat herran upean Piccolo-piirroksen!) ja innostuivat antamaan suomalaisille animefaneille parhaat mahdolliset ohjelmat! Furukawa Toshion eeppinen haastattelu ilmestyy heti, kun saamme sen kirjoitettua ylös, ja lisää kertomuksia on luvassa myös vuoden toisessa Anime-lehden numerossa!

Lauantaina olemme ensin pitämässä pitkän linjan seiyuun Furukawa Toshion (IIIIIIIK) interaktiivista kunniavierasohjelmaa pääsalissa puoleltapäivin, illemmalla klo 17.15 taas  painumme Kuuseen kertomaan suomeksi dubatun animen historiasta. Edellisessä ohjelmassa luvassa laadukasta, jälkimmäisessä myös laadutonta ääninäyttelyä. Pakollisia näytteitä muun muassa Agapion jäätävistä hetkistä ei ole unohdettu.

Tervetuloa seuraamaan ohjelmia ja ratkiriemukasta conia kaikille sinne saapuville! Pukeutukaa lämpimästi.

Tänä vuonna juhlistamme myös vuoden vaihtumista uudenvuodenlupauksilla! Cilla lupaa ensi vuonna lopultakin kirjoittaa Ankronikasta Disney Nostalgia -jutun. Nita puolestaan vannoo katsovansa vanhan Teenage Mutant Ninja Turtles -sarjan kaikki kymmenen kautta ja kirjoittavansa siitä blogiin. Tavallisesti old school -painotteinen Myy taas lupaa kirjoittavansa tulevana vuonna jostakin vuoden sisällä ilmestyneestä. Pitäkäähän vahtia, että lupaukset myös toteutuvat!

Pikkiksen ilme, jos lupaukset pääsevät unohtumaan.

Blogin normaali päivitystahti jatkuu taas ensi viikolla. Parin viikon päästä on myös Desucon Frostbite, josta voitte bongata meidät sekä conittamassa että ohjelmanpitäjinä. Kunniavieras Furukawa Toshion (paras ikinä tulkaa katsomaan) ohjelman lisäksi Nita ja Myy puhuvat lauantai-iltana myös animen dubbauksesta. Toivottavasti näemme teistä mahdollisimman monia Lahdessa, ja niillekin, jotka jäävät näkemättä, toivotamme oikein hyvää ja menestyksekästä uutta vuotta 2012!

Cillan valinta: Charles Fleischer, Roger Rabbit

Etsin aina tekosyitä päästä hehkuttamaan lempielokuvaani Who Framed Roger Rabbitia ja sen ihanien piirroshahmojen ääninäyttelijöitä, ja tämän joulukalenterin myötä sainkin siihen oivan tilaisuuden. Saimme kuitenkin joululahjaksi niin monta videopeliä, etten millään ehdi kirjoittaa leffan jokaisesta ääninäyttelijästä erikseen, vaikka heistä jokainen sen ehdottomasti ansaitsisi. Sen sijaan tyydyn tällä kertaa antamaan erityismaininnan elokuvan nimihenkilölle Roger Rabbitille sekä tämän ääninäyttelijälle Charles Fleischerille.

Rogerin roolia voi pitää varsinaisena taidonnäytteenä Fleischerilta, sillä elokuvan kaikista piirroshahmoista heikkohermoisella kaniinilla on ylivoimaisesti eniten ruutuaikaa sekä repliikkejä – hän on mukana lähes jokaisessa kohtauksessa ja saa jatkuvasti jonkin sortin hepulikohtauksen. Suuri osa tästä on uskomattoman kauniin animaation ansiota, ja Fleischerin monipuolinen äänityöskentely ei pelkästään toimi täydellisessä harmoniassa animaation kanssa, vaan se myös täydentää hahmon tavalla, johon kuva ei pysty. Hän antaa Rogerille korkean ja piirroshahmomaisen äänen, mutta se ei hidasta hänen tahtiaan ollenkaan, kun rankan tarinan kohtaukset vaativat hahmolta yhä enemmän. Lisäksi Fleischer pystyy myös kirkumaan kauhun vallassa, nauramaan huojentuneen onnellisena sekä suremaan sydämensä pohjasta saman hullunkurisen äänen pohjalta. Elokuvan aikana kaniinin tunteet käydään läpi laidasta laitaan, ja Fleischerin ansiosta juuri oikealla tavalla.

En tiedä olenko vain yksinkertaisesti kasvanut elokuvaan kiinni, sillä se on varhaisin asia minkä elämästäni muistan, mutta kaiken häseltämisen keskellä Roger istuu oikeiden ihmisten maailmaan aivan yhtä luontevasti kuin elävät vastanäytteljänsä. Fleischer onnistuu Rogerina tekemään jotain harvinaista: kuulostamaan yhtä aikaa sekä piirroshahmolta että elävältä ihmiseltä. Hän on roolissaan niin luonteva kuin vain voi olla, ja siksi Rogerin ja Eddien lukuisissa yhteiskohtauksissa ei näe ihmistä ja piirroshahmoa, vaan kaksi henkilöä.

Nitan valinta: Yamazaki Vanilla, prinssi Tio

Tässä taannoin tuli katsottua vuoden 2005 taikatyttöily Fushigiboshi no futagohime, jossa kaksosprinsessat pelastavat maailmaa aurinkonsa sammahtamiselta. Mystisen planeetan eri maiden kuninkaallisten joukkoon mahtui monia erinomaisia roolituksia, ja esittelen tässä erään, joka jäi lähtemättömästi mieleen.

Liekkivaltakunnan määrätietoinen prinssi Tio on vasta poikanen, mutta tahtoo siitä huolimatta päättäväisesti suojella prinsessoja, kuten prinssien kuuluu. Uljaat pelastamiset ja hirviöiden voittamiset eivät kuitenkaan suju niin hyvin kuin pitäisi. Tion suurieleiset ja teatraaliset repliikit lausuu Yamazaki Vanilla, joka kiinnitti huomioni heti ensiäännähdyksestä lähtien. Yamazakin äänessä on omaleimainen sävy, joka erottaa hänet massasta ja sopii jetsulleen pirteälle pikkuprinssille. Tion nupit ovat jatkuvasti kaakossa, ja Yamazaki puhkuu tämän tuntemukset ilmoille kiitettävän voimakkaasti. Lisäksi Yamazakin roolisuoritus onnistuu olemaan yhtaikaisesti terävän kulmikas ja siloisen pyöreä. Täydellinen valinta prinssille, joka luulee olevansa ritari valkoisella ratsulla, mutta onkin vain vauvanpehmeä pojankoltiainen.

Valitettavasti juuri, kun Tio julistautui prinssi Shaden oppipojaksi ja alkoi esiintyä joka jaksossa, Yamazakin korvasi Mizowaki Shihomi, jolta sama meininki ei sujunut. Muutos harmitti koko loppusarjan ajan, sillä se olisi ollut mahtava vanhalla äänellä!

Myyn valinta: Hironaka Masashi, Siegfried Kircheis

Tiesin aina, että Ginga eiyuu densetsu eli Legend of the Galactic Heroes eli Gineiden eli LoGH eli Ginei olisi unelma-animeni, sillä sen näyttelijäkaarti sisältää 90 % seiyuuista, jotka yksin riittävät minulle syyksi katsoa jotain sarjaa. Jokaiselle kuuluu ylistys, mutta yllättävästi kaikkein suurimmat vaikutukset taisivat tehdä ne muutamat, joita en entuudestaan tuntenut; Mori Katsuji Wolfgang Mittermeyerina, Tomiyama Kei Yang Wenlinä sekä erityispaikan sydämessäni ansainnut Hironaka Masashi Siegfried Kircheisina.

Siegfried Kircheis on jo itsessään valtavan sympaattinen ja rakastettava hahmo ja taatusti jokaisen katsojan suosikki. Sotien myllerryksessäkin Kircheis säilyttää inhimillisyytensä seisten turvallisena majakkana kataluuden ja katkeruuden keskellä, ja häneen katsoja voi aina turvata ja luottaa. Hänen puhdasta sydäntään ei karvainkaan kokemus korruptoi, näin on juustot.

Pumpuliäänisen Hironakan valitseminen Siegfriediksi täydentää ja korostaa parhain mahdollisin tavoin punapään poikkeuksellista hyveellisyttä. Vaivatta soljuvan hunajaisen äänen ei uskoisi pystyvän pahaa sanaa sanomaankaan. Hironakan Siegfried on puhdasta empatiaa ja oikeudenmukaisuutta olematta kuitenkaan naiivi, ja tämä toimii tunteidensa varassa olematta tyhmä. Kircheis on tunteet kun emotionaalisesti haasteellinen Reinhard on järki, mitä Hironaka ja roolissaan vähintään yhtä upea vastanäyttelijä Horikawa Ryou toteuttavat dialogeissaan taidokkaasti.

Kircheis on pitkään Reinhardin ainoa ystävä ja ylipäätään tämän ainoa ihmissuhde, joka ei perustu laskelmoinnille ja oman edun tavoittelulle. Aina nöyrästi mutta alentumattomasti Reinhardia puhutteleva Siegfried kuulostaa pitävän itseään tavallaan vastuullisena tunnevammaisesta toveristaan isoveljen lailla. Hironakan ääni on lempeä, kypsän huolehtivainen ja niin, niin vilpitön. Äänestä kumpuava vilpittömyys ja myötätunto on käsinkosketeltavaa. Hänen äänensä myös erottuu pehmeydellään ja hymyilevyydellään, kuten luonteeltaan ja arvoltaan erityiselle henkilölle sopii. Enkelimäisine äänineen Hironaka Masashi on täydellinen näyttelijä vihamielisyyden mustuutta leikkaavalle valonsäteelle, joka on melkein liian hyvää ollakseen totta…

Toivottavasti joulukalenterista löytyi paljon uusia, mielenkiintoisia tuttavuuksia! Nyt on aika kysyä lukijoilta: Kuka sopii sinun mielestäsi täydellisesti rooliinsa?

Kimaroissa seikkailevat pääosissa Ana-ananas, Pakki-banaani, Oka-kaktus sekä Kumba-niminen ihmistyttö. Jokaiselle riittää juuri ja juuri oma ääninäyttelijä kasetin neljästä dubbaajasta. Sarjan animaatio on hälyttävän heikkoa ja käsikirjoitus noudattaa milloin mitäkin jatkuvuuden määritelmää. Yhdessä Kimarat kuitenkin onnistuu; suomalainen minimibudjetin dubbi tekee suurenmoista oikeutta sen fantastiselle hahmodynamiikalle, jonka kirkkain tähti on omahyväinen ananas.

Itseään suurena taiteilijana pitävän, epäinhimillisen narsistisen Anan suomiäänenä on Risto Aaltonen, teatteriveteraani ja tuttu muun muassa Ankronikka-sarjan Kulta-Into Piin roolista. On vaikea kuvailla sanoin, millaisia tunteita Aaltosen Ana lähettää. Lähes jokainen Anan repliikki on jonkin asteen itsekehua, ja harvoissa poikkeuksissakin vireilee itsekeskeisyys Aaltosen äänessä ja painotuksissa. Ana ei missään tapauksessa inhoa muita vaan pitää heitä huvittavina kavereina, joita hän katsoo velvollisuudekseen sivistää suurella tietämyksellään ja ymmärryksellään taiteesta.

Laiska oman kuvan pussailija käy lahjakkaasti etenkin jäyhän Pakki-banaanin hermoille. Periespanjalaisesti Pakki ei epäröi räyhätä Analle ja käskeä häntä suorasukaisesti tukkimaan turpansa, mutta Anan vuoren kokoinen itsetunto ei vavahda pahimmastakaan. Ana on joka hetki täysin vakuuttunut olevansa oikeassa, virheetön ja täydellinen. Aaltosen lennokas intonaatio ja korostetut aspiraatiot välittävät itsekkään ananaksen luonteen ilman toistaitoisen kuvamateriaalin apuakin; hyväntuulisesti virnuilevassa äänessä on alati läsnä itserakkaus ja täydellinen välinpitämättömyys kritiikistä tai toisten tunteista.

Ehkä osuvin tiivistys Anasta ja Aaltosen tulkinnasta on, että molemmat ovat kauttaaltaan espanjalaisia – vaatimattomuutta ei tunneta, virheitä ei myönnetä, vastalauseita ei kuunnella ja kaikki asia julistetaan kuin perustuslaki. Espanjalainen alkuperäisversio on silti ihan pliisu suomenkieliseen verrattuna. Yksinkertaisesti kaikki Anan upeudessa tulee Aaltosesta.

Entinen Slapstick-seiyuuyhtyeen jäsen, kova teatterimies ja kaikin puolin huippu ääninäyttelijä Mitsuya on aiemminkin saanut kehuja Sisaruksilta, eikä suotta. Hänellä on taito tuoda käsinkosketeltavaa tunnetta hahmoihinsa. Mitsuya tuntuu olevan omimmillaan rooleissa, joissa hän pääsee revittelemään täysin päättömästi, ja tällaisessa hän loistaa myös muutaman vuoden takaisessa Kuuchuu burankossa.

Ranobeihin perustuvassa psykedeelisessä animesarjassa Mitsuya esittää psykiatri Irabu Ichirouta, jolla ei itselläänkään tunnu olevan kaikki kotona. Nallenpäinen Irabu vaikuttaa täysin epäasialliselta puoskarilta, joka ei kuuntele vähääkään potilaidensa ongelmia ja hoitaa näiden mielisairauksia vain määräämällä ruiskeita, jotta saisi toteuttaa fetissiään toimenpidettä seuraamalla. Pelleilyn ja yleisen asioihin puuttumisen harhauttamat potilaat eivät kuitenkaan edes huomaa saavansa jatkuvaa, joskin hyvin epätavallista hoitoa. Vaikka Mitsuyan sekoilu on sarjassa upeimmillaan, ei pidä luulla, etteikö roolisuoritukseen sisältyisi muutakin. Ihmishahmoisena Irabu tapaa jaella kryptisiä neuvoja leikittelevään, kiusoittelevaan, suorastaan pelottavaan äänensävyyn kuin parhainkin narrihahmo. Suoraan sanoen Mitsuyan äänityöskentely roolissa on orgastista.

Lisäksi kalenteri olisi täysin puutteellinen ilman Disneyn Lilo & Stitchin neuroottista Pleakley-alienia. Se, että nuudelia muistuttavan avaruusolion japaninkielinen ääni on Mitsuya, ei yllätä ketään – oikeastaan se on niitä elämän yksinkertaisia itsestäänselvyyksiä, kuten se, että aurinko nousee aamulla ja laskee illalla. Pleakley on varsinainen draamakuningatar, ja Mitsuya tulkitsee hänen ailahtelevaiset tunteensa täydellisesti. Sarjan muut seiyuut ovat omalla tavallaan hyviä rooleissaan, mutta jotain alkuperäisestä jää uupumaan. Mitsuya sen sijaan sujahtaa alienin nahkoihin niin sujuvasti, ettei mitään eroa huomaakaan – korkea, nasaali äänensävy on hyvin lähellä Kevin McDonaldia. Osa ei silti ole mikään kompromissi, vaan rooli luonnistuu Mitsuyalta täysin luonnollisesti. Stitch!-animeadaptaatio pyörii yhä, mutta roolisuoritukseen ei millään kyllästy.

Afurekoa lukeneet saattavat jo tässä vaiheessa tietää, että animepahiksista Ootomo Ryuuzaburou saa aina esitettäväkseen ne kaikista kamalimmat, Kosugi Juurouta toiseksi kamalimmat, Shimada Bin ällöttävimmät ja Chiba Shigeru ne kaikista hulluimmat tyypit. Buggy on täydellinen esimerkki Chiban tyypillisestä roolihahmosta – hän on todella outo, herkästi hermostuva, jatkuvasti äänessä ja luonteeltaan täysin pöpi. Hän kestää luonnolliseen pellenenäänsä kohdistuvaa kritiikkiä niin huonosti, että ottaa joskus nokkiinsa (no pun intended) silloinkin, kun klyyvariin ei viitata millään tavalla. Kaikessa hulluudessaan ratkiriemukas Buggy kuului suosikkihahmoihimme jo ennen kuin tiesimme, kuka häntä sarjan animeversiossa esittää (Cilla ei ole vieläkään törmännyt mihinkään söpömpään kuin pikku-Buggy) ja kiintymys on luonnollisesti vain lisääntynyt Chiban myötä.

Ailahtelevaisuudessaan arvaamattoman Buggyn mieliala vaihtelee jatkuvasti nollasta sataan, mikä on juuri Chiban erikoisalaa. One Piece on tyyliltään hyvin räikeä ja voimakas sarja, ja Chiban ympäri seiniä menevä artikulointi sopiikin tarinan animeversioon kuin nenä Buggyn päähän (still no pun intended). Merirosvopäällikön hurjimpina hetkinä Chiba mörisee niin matalalta kuin pystyy, mutta hahmon vetäessä herneen nenään (no pun jne.) ääni muuttuu sekunneissa tutuksi ylikorkeaksi kirkumiseksi, jonka vuoksi Chibaa niin kovasti rakastamme. Mestarillisilla näyttelytaidoillaan Chiba loihtii Buggyn animeversiosta hulvattoman hauskan, mutta myös niin inhimillisen pahiksen kuin sarja vain antaa myöten. Lieneekö Oda kenties ajatellut Chibaa Buggya suunnitellessaan, mies kun on pellenenäisenä merirosvona niin täydellisesti elementissään, että tulee suorastaan nostalginen olo One Piecen Buggy-jaksoja katsoessa.

Siinä missä Strongin sokerinen suloisuus on loppujen lopuksi keinotekoista, Kasurinen tuo Pipaan aitoa pikkutytön söpöyttä, jota on ihana kuunnella. Ääni käy jatkuvasti kestokykynsä rajoilla, mikä vain lisää aitouden tunnetta. Kasurisen ääni ilmentää loistavasti Pipan innokasta ja viatonta persoonaa, jolle väriliidut ovat yhtä tärkeä asia kuin hirviöiden pieksäntä. Hän jaksaa tuutata rooliinsa ehtaa tunnetta koko pienen lapsen voimalla, oli Pipa sitten pirteä, suivaantunut tai harmistunut. Ainoa moite tulee vaisuudesta jaksossa, jossa Pipa lyö päänsä ja luulee olevansa pahisapina Mojo Jojo, mutta sen antaa helposti anteeksi, kun Kasurinen on muuten niin luonnollinen. (Mojoahan hän siinä oikeastaan käytännössä esitti eikä omaa hahmoaan, ei siis kuulu tähän kalenteriin!)

Lisäksi on pakko kehua myös Antti Pääkköstä Tuusvillen pormestarina. Pääkkönen on dubbaajista käytetyimpiä, ja erityisen taitava hän tuntuu olevan kaikenlaisten hassujen äänien tekemisessä. Siksi häntä kuulee usein myös rooleissa, johon jokin omaperäisempi ratkaisu olisi kenties sopinut paremmin. Tuusvillen pormestari on kuitenkin nappiosuma, jossa Pääkkönen toimii mielestäni paremmin kuin alkuperäinen näyttelijä Tom Kenny. Hän tuo pormestarin toilailuihin juuri oikeanlaisen höpsähtäneen hulluuden, jota tulee ikävä aina, kun roolissa on joku muu. Kuunnelkaa tuota täydellistä, ratkiriemukasta uunoutta!

Daltonin veljesten esikoinen on parin hyvin voimakkaan piirteen hahmo. Odotusten vastaisesti häntä esittävän Clovis Cornillacin ääni ei ole erityisen karikatyyrinen. Se onkin ihanaa kun kuuntelee muita Daltoneita, joiden tekohassuihin ääniin leipääntyisi muutamassa minuutissa, jos he pälpättäisivät yhtä tiuhaan kuin Joe. Cornillacilla on sen sijaan erittäin miellyttävä ja nuorekas ääni, joka on yllättävän napikas valinta Joelle. Hauskuus syntyy karrikoidun äänen sijaan siitä, mitä ja miten Joe sanoo, ja siinä on paljon enemmän liikkumavaraa ja työstettävää itse näyttelijälle. Muiden veljesten äänet ovat pöhköjä, mutta eivät kovin muistettavia, toisin kuin Joen.

Cornillac on erittäin lahjakas eikä häntä erottaisi hölmökään kokopäiväisestä ääninäyttelijästä. Hän laittaa kaikki ilmeensä puheeseensa ja hyödyntää taitavasti liioiteltua mutta liukuvaa intonaatiota sekä sävyjen nopeaa muuttumista laidasta toiseen. Hänen naurunsa ja pitelemättömät raivokohtauksensa ovat luontevia pienen Daltonin suussa. Lucky Luken nimi vääntyy hänen raivotessaan hulvattomaksi siansaksaksi, joka ei kuulosta pakotetulta eikä ainakaan jää vaisuksi hyvän improvisaatiokyvyn ansiosta. Cornillacin puheessa on erinomainen rytmi, jota elokuvan ilmeikäs animaatio vielä tukee ihailtavasti. Hänen melodramatiikkaansa, räyhäämistään ja turhautumista ulinaansa haluaisi vain kuunnella lisää ja lisää!

Kuten todettiin Lähde länteen! -artikkelissakin, Cornillacin tapa näytellä Joeta on sarjakuvamaista, mutta ei pinnallisesti; hän ei vain kuulosta sarjakuvahahmolta, vaan hän näyttelee kuin sarjakuvahahmo. Parempaa ei olisi voinut toivoa lännen lyhytvartisimmalle ja -pinnaisimmalle desperadolle!