Sound Only: Pekka ja susi

Vuodatan kyyneleen jokaisen puolesta, jolle tämän artikkelin otsikko ei tuo mieleen minkäänlaisia nostalgisia mielikuvia, en nimittäin itse muista elämästäni ollenkaan aikaa ilman kyseistä teosta. Annetaan kuitenkin lyhyt esittely teoksesta niitä varten, joiden yleissivistyksestä tämän-kertainen teos vielä uupuu. Varsinaisen sadun lisäksi esittelen tässä artikkelissa myös kolme siitä tehtyä adaptaatiota, jotka eroavat toisistaan varsin mittavasti, vaikka samaan alkuperäisteokseen pohjautuvatkin.

Pekka ja susi (Петя и волк, Petja i volk) on rakastettu klassinen lasten musiikkisatu, joka kertoo noin puolen tunnin mittaisen tarinan pienestä pojasta ja tämän eläinystävistä, joita kaikkia uhkaa lähistöllä liikkuva hirvittävä susi. Tarinassa on seitsemän henkilöä, joista jokaista edustaa oma soitin ja teema. Ainut tarinassa kuultava ihmisääni on kertoja joka selostaa pääpiirteittäin tapahtumia – varsinaisessa tarinankerronta-roolissa on musiikki. Vuonna 1936 valmistunut musiikkiteos on yksi maailman tunnetuimpia lastensatuja, se on ensiesityksestään lähtien nauttinut huippusuosiota kaikkialla maailmassa ja sitä on esitetty niin konserteissa, teatterissa kuin videomuodossakin. Siitä on olemassa satoja levytettyjä versioita, joiden kertojina on ehtinyt toimia joukko lukuisia kuuluisuuksia. Sisarusten hyllystä on aina löytynyt Pekka ja susi -vinyylilevy Eino Hyyrysen kertomana.

Aivan aluksi tarinan kertojaääni esittelee henkilöt sekä näitä edustavat soittimet, joista kaikista kuullaan myös lyhyt näyte. Varsinainen tarina alkaa, kun Pekka-poika livahtaa luvatta isoisänsä veräjästä suurelle vihreälle niitylle, jossa hän tapaa heti hyvän lintuystävänsä. Mukaan liittyvät myös lammikkoon pulahtava ankka sekä kissa, joka mielellään nappaisi joko linnun tai ankan aamiaisekseen.

Pekan kärttyinen isoisä kuitenkin tulee pilaamaan Pekan ja hänen ystäviensä huvit ja sudesta varoitellen raahaa Pekan väkisin pois niityltä. Lähes heti Pekan ja tämän isoisän mentyä ilmestyy metsästä valtava susi, joka uhkaa lintua ja puuhun paennutta kissaa ja jonka saaliiksi ankkarukka joutuu. Pekka kuitenkin seuraa tilannetta ja saapuu pelastamaan ystävänsä: linnun härnätessä vihaista sutta Pekka pujottaa paksusta köydestä tehdyn silmukan eläimen häntään ja sitoo köyden niin tiukasti puuhun, ettei susi pääse siitä irti.

Kuin tilauksesta metsästä saapuu myös joukko sutta jäljittäviä metsästäjiä pyssyillään paukutellen, ja he ovatkin jo ampua suden siihen paikkaan, mutta Pekka haluaa tappamisen sijasta toimittaa suden eläintarhaan. Tarina loppuu juhlallisen kulkueen marssiin Pekka etunenässään, isoisän laukoessa skeptisiä ”mitä jos”-kommenttejaan ja ankan huokaillessa hiljaa suden vatsassa – susi kun oli innoissaan nielaissut sen kokonaisena, ja se oli jäänyt henkiin.

Musiikkitarinan on sekä säveltänyt että kirjoittanut venäläinen säveltäjä Sergei Prokofjev, joka aloitti säveltämisen jo ennen kuin osasi lukea tai kirjoittaa. Prokofjev oli jo elinaikanaan tunnettu siitä, miten hän rakasti ja ihaili lapsia ja heidän kykyään käyttää mielikuvitusta aivan eri lailla kuin aikuiset. Häntä jaksoi aina kiehtoa myös musiikin visuaalisuus ja eri keinot ilmaista tunteita ja kertoa jopa tarinoita musiikin ja rytmin avulla. Hän hyödynsikin tätä erikoista kykyään monissa sävellystöissään. Pekassa ja sudessa musiikin personifikaatio tavallaan kulminoituu, kun tarinan hahmot saavat äänekseen pelkän musiikin – ja soittimet puolestaan saavat hahmon, jonka ääntä ne tuottamallaan musiikilla ilmaisevat.

Erikoisen tarinasta tekee se, että se on tehty nimenomaan lapsiyleisöä ajatellen, klassisen musiikin historiassa kun ei löydy juuri erityisesti lapsille suunnattuja teoksia. Surullinen ja kenties kuuluisin esimerkki on maailmankuulu Eläinten karnevaali, joka on nykypäivänä etenkin lasten keskuudessa todella rakastettu teos.  Sen säveltäjä Camille Saint-Saëns ei kuitenkaan halunnut leimautua lastensäveltäjäksi, joten teoksesta sai hänen elinaikanaan esittää ainoastaan Joutsen-osaa. Saint-Saëns aavisti oikein, Eläinten karnevaali kun on tätä nykyä hänen ylivoimaisesti tunnetuin sävellystyönsä, ja sitä soitetaan erityisesti lastenkonserteissa. (Ei sillä, että siinä olisi mitään hävettävää.)

Koska ainut Pekassa ja sudessa kuultava ihmisääni on kertoja, on hänellä tärkeä rooli sadun tapahtumien ja tunnelman välittäjänä. Kertojan tehtävänä ei ole ainoastaan selostaa tapahtumia, vaan hänen on osattava eläytyä niin juonenkäänteisiin kuin hahmoihinkin – etenkin, koska kertoja puhuu myös monien henkilöiden repliikkejä. Kertojan on osattava kuulostaa aidosti surulliselta kun ankka päätyy suden saaliiksi, ja hihkuttava ilosta lopun juhlakulkueen marssiessa Pekka etunenässään viemään sutta eläintarhaan. Pekan ja suden lukuisissa levytyksissä tuttua tarinaa ovat olleet kertomassa lukuisat supertähdet, kuten José Ferrer, Sean Connery, Peter Ustinov, David Attenborough, Mia Farrow ja David Bowie. Tarinaa on levytetty myös Suomessa, joiden kertojina on edellä mainitun Hyyrysen lisäksi toiminut ainakin Lasse Pöysti sekä Markku Heikkilä. Nita on myös muutama vuosi sitten käynyt katsomassa tarinasta esitetyn lastenkonsertin, jonka kertojana toimi Jussi Lampi.

Pekan lumoavan kaunista melodiaa soittavat orkesterin jousisoittimet, joihin kuuluu viulu, alttoviulu, sello sekä kontrabasso. Jousisoittimet ovat ilmaisukyvyltään hyvin monipuolisia, ja niillä voi taitavasti luoda minkälaista tunnelmaa tahansa. Teema suorastaan huokuu lämpöä ja oikeudenmukaisuutta, joita tarinan nuori sankari korostaa myös toiminnallaan. Jousten korkea ja samalla pehmeä sointi tuo mieleen myös lapsenomaisen elämänilon, joka kenties tekee Pekasta juuri niin helposti samaistuttavan hahmon lapsille.

Linnun teemasoitin on huilu, mitä useimmat varmaan veikkaisivatkin. Vaikka se kliseiseltä kuulostaakin, ei parane kieltää, etteikö soittimen kirkas, ajoittain jopa läpitunkeva ääni toisi välittömästi mieleen pientä, iloisesti visertävää pikkulintua. Huilu on hyvin monipuolinen ja joustava soitin, koska puhaltamalla lujempaa sen soittaja pystyy helposti soittamaan vaikeitakin melodioita nopeasti. Tämä on kuultavissa myös Pekassa ja sudessa: etenkin kohtauksessa, jossa lintu ärsyttää sutta kiertelemällä sen pään ympärillä, huilun sointi yltyy lennokkuudessaan miltei hysteeriseksi. Ankan virkaa toimittaa oboe, puhallin jonka mystinen, nasaali ääni on aina kiehtonut ihmisiä, ja se onkin sinfoniaorkestereiden suosituimpia soolosoittimia. Oboe on loistava soitin tulkitsemaan tunnelmaltaan erilaisia melodioita ja pystyy myös korostamaan ankan mielialoja hienosti, kuten sen iloista kaakattelua lammessa ja myöhemmin surullista huokailua suden vatsassa – Prokofjev on siis tuskin valinnut oboen hahmon teemasoittimeksi siksi, että sen sointi toisi mieleen ankan kaakatuksen.

Kissan roolin tulkitsee klarinetti. Vaikka tarinassa soitin soi melko matalalta, tulee teemasta hyvin esiin myös kissan kevyempi ja leikkisämpi puoli – etenkin kohtauksessa, jossa sutta puuhun paennut kissa yhä hienovaraisesti havittelee lintua saaliikseen. Klarinetti on teknisesti hyvin monipuolinen soitin, sillä on puupuhaltimista laajin ääniala (4 oktaavia) ja se on huilun tavoin joustava, eli sillä pystyy tekemään suuria hyppyjä ja juoksutuksia. Suuren äänialansa ja salaperäisen sointinsa vuoksi se sopiikin kuvaamaan kissan vapaata ja ilkikurista luonnetta hyvin – itse asiassa niin hyvin, etten luultavasti koskaan pysty ajattelemaan kissaa ja klarinettia erillään toisistaan (sama juttu ankan ja oboen kanssa).

Tarinan isoisää edustaa fagotti, joka lienee tarinassa esiintyvistä soittimista kuuntelijalle tuntemattomin. Suurikokoinen puhallin on kuitenkin ollut orkesterien vakikalustoa jo vuosisatoja, ja etenkin pehmeän keskiäänensä puolesta se sopii hyvin vahvistavaksi soittimeksi niin jousille kuin puhaltimille. Soitin on tunnettu erityislaatuisesta soinnistaan niin matalissa kuin korkeissa äänissä, ja orkesteritöissä sitä käytetään usein koomisissa yhteyksissä – tästä se onkin saanut lempinimensä ”orkesterin klovni.” Pekan ja suden roolikaan ei ole poikkeus: fagotin matala ja tukkoinen ääni korostaa hienosti isoisän ärtyisää luonnetta, mutta huvittavan sointinsa vuoksi se ei tee hahmosta myöskään liian pelottavaa, vaan pahiksen rooli pysyy sudella. Vaikka useimmat klassista musiikkia kuulleet eivät tuntisi fagottia, uskaltaisin väittää heistä useimpien kuulleen sitä tietämättään: Pekan ja suden isoisän lisäksi fagotti soittaa päämelodiaa muun muassa maailman-kuulussa Edvard Griegin Peer Gyntin Vuorenkuninkaan luolassa sekä Paul Dukasin Noidan oppipojassa, jonka kaikki Fantasian nähneet takuulla muistavat.

Tarinan pahiksen eli suden äänirooli on langennut käyrätorville, joita useimmissa Pekan ja suden esityksissä on kolme. Käyrätorvi ei ole erityisen matalaääninen soitin, mutta sitä voi soittaa hyvin vaihtelevasti. Pekassa ja sudessa hahmon teema on hiljainen, mutta sävyltään hyvin uhkaava ja luo hitaasti pelottavaa jännitystä (Tappajahain teeman tapaan). Onkin hieno tehokeino, kuinka torvet mieluummin rakentavat taitavasti tunnelmaa sen sijaan, että vain päräyttäisivät suoraan lujimman äänensä kuuluviin ja säikäyttäisivät kuuntelijan tajuttomaksi. Nopea säikähtäminen tuo pelkoa, mutta vielä enemmän sitä tuo pitkitetty ja hiljalleen voimistuva uhka, ja tätä Prokofjev onkin selvästi käyttänyt luodessaan musiikkisatunsa pahishahmoa.

Metsästäjien pyssyjen pauketta elävöittävät patarummut ja bassorumpu. Vaikka rummuilla on ollut merkittävä osa sotilasmusiikissa hyvin pitkään, sinfoniaorkesteriin lyömäsoittimet tulivat myöhään, ja niitä käytettiinkin pitkään lähinnä elävöittämään muita soittimia, kuten puhaltimia. Patarummut olivat ensimmäiset ja pitkään myös ainoat sinfoniaorkesterin lyömäsoittimet, kunnes soitinryhmän suosio ja valikoima sinfoniaorkesterissa sekä niille sävellettyjen teosten määrä alkoivat kasvaa räjähdysmäisesti 1900-luvun puolivälissä. Toisin kuin bassorummulla, patarummulla on tietty sävelkorkeus ja se on näin ollen viritettävä soitin. Patarummun sointi riippuu paitsi virityksestä myös nuijista, joita on noin kymmenen erilaista ja joita käyttämällä voidaan saada aikaan hyvinkin erilaisia ääniä. Bassorumpu on kaikille tuttu rock-, jazz- ja popyhtyeiden käyttämästä rumpusetistä, mutta se on tuttu näky myös sotilas- ja sinfoniaorkestereissa. Ääneltään se on jylhä ja voimakas, ja sinfoniaorkestereissa sitä soitetaan käsin nuijilla pedaalin sijaan.

Luonnollisesti lapsille tehdystä maailmankuulusta musiikkisadusta on myös Disney-yhtiö työstänyt oman lyhytanimaationsa. Tämä ei loppujen lopuksi ole mitenkään yllättävää, Prokofjev kun oli tunnettu Disneyn elokuvien ihailija ja jopa vieraili studiolla kerran – idea animaatiosta syntyi kuulemma vierailun myötä. Vuonna 1946 valmistuneen animaation voi nykyisin nähdä Make Mine Music -DVD:llä, ja Pekan voi bongata myös Who Framed Roger Rabbit -elokuvan lopun ryhmäkohtauksesta.

Disney-version juoni eroaa monilta yksityiskohdiltaan alkuperäistarinasta, vaikka päätarina pysyy suurilta osin samana. Animaatio alkaa tutusti hahmojen ja näiden teemasoittimien esittelyllä, joihin on yhdistetty luovasti visuaalista ja taiteellista kuvakerrontaa ensimmäisen Fantasian tyyliin. Itse pidän erityisesti kissan teeman esittelystä, jossa melodian nuotit muuttuvat tassunjäljiksi – tulee ihan 101 dalmatialaista –elokuvan alkutekstit mieleen. Pekan lisäksi myös eläimet ja metsästäjät ovat saaneet nimet: pojan kanssa tarinassa seikkailevat Saša-lintu, Sonja-ankka, Ivan-kissa sekä metsästäjät Miša, Jaša ja Vladimir. Disneyn versio tarinasta on alkuperäistä reippaasti lyhyempi, ja tämän ja juonimuutosten vuoksi teemamusiikit tulevat osittain eri järjestyksessä, vaikka niistä suurin osa onkin mukana. Lyhytelokuvassa Pekka eläinystävineen lähtee isoisän varoitteluista huolimatta keskitalvella metsästämään hirmuista sutta vanhanaikaisella paukkupyssyllä varustautuneena. Jättimäinen susi kuitenkin yhyttää porukan nopeasti, mutta lopulta he onnistuvat nappaamaan pedon. Vaikka Pekka ja susi on alusta asti ollut huippusuosittu Amerikassa ja Prokofjev tunnetusti puhui loistavaa englantia, lyhytelokuvassa osoitetaan selvää kunnioitusta säveltäjän kotimaata kohtaan: teoksen nimi näkyy alussa ensin venäjäksi, ja lopussa Saša-lintu kirjoittaa sanan ”susi” lumeen venäjäksi hakiessaan metsästäjiä apuun.

Juonimuutoksista huolimatta tarinan tuttuja hahmoja ei ole muutettu liikaa. Disney-version Pekka on reipas ja ystävällinen nuorimies, lintu on pieni ja pippurinen ja vetää keskivaiheilla sutta kunnolla turpaan. Ankka taas on luonteeltaan lähes seesteinen, mutta se sopii oboen rauhalliseen sointiin loistavasti. Version susi on hyvin onnistunut pahis, se tekee lähtemättömän vaikutuksen heti ensiesiintymisestään lähtien ja pysyy pelottavana ja varteenotettavana vastustajana loppuun asti. Kyseinen susi on traumatisoinut lukuisia animaation nähneitä lapsia, ja voi hyvinkin olla yksi pelottavimpia Disneyn animaatioissa esiintyneitä eläinhahmoja. Myös käyrätorvin soitettava teema korostaa suden voimaa ja valtaa animaatiossa juuri sopivan uhkaavasti – koska jos mikään soitin pystyy kuulostamaan pelottavalta, se on juuri käyrätorvi, etenkin yhdistettynä alla olevaan naamaan.

Tsiisus.

Disneylle tyypilliseen tapaan ankka paljastuu viime sekunneilla olevan hengissä ja päässeen sudelta pakoon. Ankan oletetusta kohtalosta viljellään animaation aikana lukuisia vihjeitä, sillä jopa suorastaan mässäillään näyttämällä lyhyt mutta voimakas kohtaus, jossa siivet ja sädekehän ylleen saanut ankka vilkuttaa katsojalle taivaan porteilta ennen kuin astuu sisään. Onko missään Disneyn elokuvassa koskaan aikaisemmin kuvattu kuolemaa yhtä liikuttavasti? Tempaus on saanut osakseen kritiikkiä monilta tahoilta, mutta en kuitenkaan itse kritisoi yhtiön päätöstä lopun suhteen, koska sellaista voi ihan hyvin odottaakin Disneyltä – ja onhan Prokofjev tavallaan itse antanut tällaiseen juonikuvioon mahdollisuuden, ankkahan ei varsinaisesti kuole tarinassa, vaikka suden vatsaan päätyykin. Ja myöntäkää pois vaan, olihan se kiva nähdä pienenä tarinasta edes yksi versio, jossa ankka pelastuu?

Käsi ylös, jos kyseinen kohtaus on saanut kyyneleet silmiin.

Disney-versiossa kertojaäänenä toimii Sterling Holloway, 1900-luvun huippunäyttelijä joka televisio- ja elokuvauransa ohessa antoi äänensä myös lukuisille Disney-elokuvien hahmoille. Hollowayn persoonallinen ääni on nasaali ja luonnostaan hiljainen, jopa hento, mutta tästä huolimatta hänen tulkintansa Pekasta ja sudesta on yksi henkilö-kohtaisia suursuosikkejani. Holloway eläytyy tarinaan niin ammattimaisesti kuin vain lastensatuun voi eläytyä – juoniselostuksen lisäksi hän lausuu kaikki repliikit tunteella ja puhuu ihailtavan selkeästi pieniä katsojia ajatellen. Erityistä tässä versiossa on myös se, kuinka kertoja selostuksen lisäksi myös reagoi tarinaan: hän esimerkiksi varoittaa ankkaa suden lähestyessä ja kommentoi tapahtumia hupaisaan tyyliin. Erityisen hauska on kohtaus, jossa susi saavuttaa Pekan ja eläimet jo toistamiseen ja kertoja toteaa epätoivoisesti ”Oh that wolf is everywhere!”

Yksi erityisimpiä Pekasta ja sudesta tehtyjä adaptaatioita on peräisin vuodelta 1997, kun maailman parhaimpiin kuuluva tanssikoulu The Royal Ballet School työsti sadusta balettiesityksen, jossa tuplaroolin kertojana ja isoisänä tekee maailmankuulu tanssija Sir Anthony Dowell. Aihevalinta voi normikaduntallaajan mielestä kuulostaa oudolta koska sadussa esiintyy vain kourallinen eri hahmoja. Esineiden ja eläinten esittäminen ei kuitenkaan ole mikään uusi juttu baletissa (Tšaikovskin Pähkinänsärkijä lienee tästä tunnetuimpia esimerkkejä) joten esityksessä kaikkia tarinaan jollain lailla liittyviä elementtejä esittävät ihmiset. Näytelmällä onkin saatu työllistettyä suuri määrä oppilaita: tarinan varsinaisten henkilöiden lisäksi oppilaat esittävät niittyä, metsää, lampea ja jopa muuria jonka toiselle puolelle Pekka jatkuvasti karkaa. Aika hyvin tarinalta, johon on alun perin kirjoitettu vain seitsemän hahmoa.

Tarinan luonnon siirtäminen ihmisten esitettäväksi näkyy esityksessä nokkelina taiteellisina ratkaisuina. Pekan elävä tanssi niittyä esittävien tanssijoiden kanssa korostaa nuoren pojan rakkautta luontoon aivan uudella tavalla – tämä näkyy myös kohtauksessa, jossa isoisä tulee hakemaan häntä pois ja niitty kirjaimellisesti yrittää vetää Pekan isoisän otteesta takaisin leikkimään. Myös vettä käytetään hienosti apuna ankan paetessa kissaa ja veden muodostaessa suojamuurin kissan eteen. Kaikki luonnonelementit myös liikkuvat eri tavoin: niitty keinuu rauhallisesti, lammen vesi hyppelehtii reippaasti, muurin osat liikkuvat suurilta osin sivuittain ja metsän puut kävelevät jäykästi suorin jaloin. Esityksessä käytetään myös värejä ja valoja hienosti apuna korostamaan tarinan tunnelmaa: Pekan leikkiessä eläinystäviensä kanssa esityshuone on valoisa ja kirkas, suden ilmestyessä paikalle taas on hämärää ja huonetta valaistaan kylmänsinisellä valolla.

Susi on pelottava jopa tanssiessaan balettia.

Puolen tunnin mittainen näytelmä on alkuperäisteokselle uskollinen, hienosti toteutettu, luova ja muutenkin kaikin tavoin ylisuloinen luomus. Kaikki nuoret balettioppilaat selviävät rooleistaan erinomaisesti, mutta etenkin tähtisilmäinen David Johnson hurmaa Pekan roolissa täydellisesti. Esiintyjien lumoavan kauniit puvut ovat värikkäitä ja mielenkiintoisia, mutta myös jättävät katsojan mielikuvitukselle tilaa juuri niin paljon kuin kukin sitä tarvitsee. Esitys saa lisäpisteitä myös siksi, että tässä versiossa sattuu olemaan parhaimmat metsästäjät, mitä olen koskaan missään Pekka ja susi -adaptaatiossa nähnyt.

Viimeisin tarinasta tehty elokuvaversio on puolalais-brittiläis-norjalaisena yhteistuotantona vuonna 2006 syntynyt stop motion -nukkeanimaatio, joka on tarinasta tehtyjen adaptaatioiden keskuudessa aivan omaa luokkaansa. Jos Disneyn lyhytelokuva otti taiteellisia vapauksia juonenkulun suhteen, ottaa tämä versio niitä rutosti enemmän aina alkuasetelmasta lähtien. Elokuvan Pekka on kaikkien angstipoikien kruunaamaton kuningas, jonka tuijotus hohtavanvaaleilla silmillään on niin veret seisauttavaa, että katsojaa alkaa pakostakin ahdistaa. Linnun virkaa toimittaa siipirikko varis, joka haluaa lainata Pekalta ilmapalloa pystyäkseen taas lentämään. Kissa on oma ilkikurinen itsensä, mutta myös niin läski että rikkoo liikkuessaan useimpia fysiikan ja painovoiman lakeja. Elokuva alkaa Pekan tuijottaessa murhaavasti ulos ikkunasta hirvittävään lumimyrskyyn, ja hetkeä myöhemmin hän maleksii kaupungilla ja heittelee kateellisia katseita siistien stadin skidien suuntaan, saa ilmapallon namusedältä oudosti pukeutuneelta mieheltä ja tämän jälkeen öykkärimäiset inttipojat paiskovat häntä seinää vasten ja roskiksiin. Kesän sijasta on sydäntalvi, ja meno on alusta loppuun täysin mykkää eli jopa kertoja puuttuu – eikä kaiken tämän aikana kuulla ääntäkään alkuperäisteoksen tutuista sävelmistä. Katsonko minä nyt oikeasti elokuvaversiota Pekasta ja sudesta?

Onneksi suunta muuttuu nopeasti, kun Pekka halajaa ankkaystävänsä kanssa leikkimään isoisän aidan toiselle puolelle, jonne siipirikko variskin on onnistunut leijumaan ilmapallo apunaan. Pekka pöllii portin avaimet isoisän nukkuessa ja avaa portin, jonka takaa paljastuu aurinkoinen metsä ja umpeen jäätynyt lampi – ja samassa Pekan tuttu jousiteema alkaa soida! Hiljaisesta alusta huolimatta lyhytelokuvaan on mahdutettu kokonaan tuttu musiikkitarina, mitä nyt tapahtumat etenevät välillä hyvinkin eri lailla tuttujen teemojen soidessa taustalla.

Angsti-Pekka katselee ulos ja suunnittelee maailman tuhoa.

Jos alkuperäisessä teoksessa pelkoreaktioita kohdeyleisölle ovat useimmiten aiheuttaneet susi ja äreä isoisä, korjaa tämän version Pekka koko potin itselleen muutamassa minuutissa. Tekijät ovat onnistuneet luomaan harvinaisen mieleen jäävän päähenkilön puolen tunnin mittaiseen lyhytelokuvaan, hahmon olemus kun on yhtä aikaa totaalisen ahdistava ja täysin mitäänsanomaton. En kerta kaikkiaan ymmärrä, mitä kaikkia ajatuksia kätkeytyy tuon laihan angstipojan hohtavien silmien taakse, joilla hän voittaisi Silmäniskumurhaaja-leikin hetkessä. Oikeasti, mikä on vikana kun on jatkuvasti näytettävä siltä, kuin suunnittelisi maapallon räjäyttämistä? Pojan mulkoilevaa ja luihua olemusta on myös tarkoituksella korostettu, Pekka ja susi kun pitävät elokuvan aikana useamman kerran vihaista tuijotuskilpailua keskenään, eikä ole epäilystäkään kumpi voittaa. Tämän pojan ystäviä ei parane mennä nielaisemaan!

Lapasten riisuminen ei ole koskaan ollut yhtä pelottavaa.

Ja entäs se tarinan toinen nimihenkilö sitten. Nukkeanimaation susi on suuri ja tumma, muttei (läheskään) yhtä pelottava kuin Pekka. Pedon koko hämää pahan kerran: jahdatessaan eläimiä metsässä se näyttää valtavalta, mutta Pekan vieressä muistuttaa kokonsa puolesta lähinnä lammaspaimenkoiraa. Verkkoon kietoutunut ja siinä rimpuileva vihainen susi on kuitenkin karmaiseva näky, ja aidosti pelottava on kohtaus, jossa kiinnijäämisestään raivostunut peto hyppää kohti narun toisessa päässä roikkuvaa Pekkaa ja raapaisee veriset arvet pojan poskeen. Myös suden ja Pekan väliset hiljaiset tuijotuskilpailut ovat tunnelmaltaan vaikuttavia, etenkin koska molempien silmät ovat samaa hohtavansinistä sävyä. Mutta miksi oma ensireaktioni hirvittävän pedon ilmestyessä ensimmäistä kertaa oli ’Voi kuinka söpö’?

Taitavin emotionaalinen elementti lyhytelokuvassa on yllättäen angstisen Pekan ja ankan välinen lämmin ystävyys. Kun alkuperäinen musiikkiteos on aina korostanut Pekan ja linnun vahvaa kumppanuutta, nostaa tämä versio ankan kenties ensimmäistä kertaa näin tärkeään ja sympaattiseen osaan. Yhtä suloista ja ihanaa ankkaa en olekaan missään muussa Pekka ja susi -adaptaatiossa nähnyt! Sitä surullisempaa olikin joutua seuraamaan kohtausta, jossa epätoivoisesti pakoon pyristelevä eläinparka kohtaa loppunsa – ja kuinka raadollisella tavalla tämä elokuva sen tekeekään! Kun monet muut tarinan kuvaversiot ovat ystävällisesti jättäneet näyttämättä sen hetken, kun susi varsinaisesti pistää ankan poskeensa, ei tämä luonteeltaan umpisynkkä animaatio anna armoa niin yhtään. Oliko ihan pakko näyttää, kuinka ankka vilkaisee vielä viimeisen kerran kauhistunutta Pekkaa sen pään vielä pilkistäessä suden suusta? Vau, ei olekaan pitkään aikaan ollut itkureaktio näin lähellä ankan joutuessa suden saaliiksi.

Reaktioni, kun alun kusipäiset inttipojat paljastuivat tarinan metsästäjiksi. Alkaa v-kirjaimella.

Niin järkyttävä ilmestys kuin angsti-Pekka olikin, kaikista suurimman hahmoihin liittyvän järkytyksen tarjoavat kuitenkin elokuvan metsästäjät. Jos edellä mainitun balettiversion metsästäjät ovat ihanimpia koskaan näkemiäni ja Disneyn versiossa parhaimmillaan hyvinkin viihdyttäviä, ovat tämän adaptaation vastaavat inhottavinta mahdollista sorttia. En edes tajunnut hahmojen oikeaa henkilöllisyyttä ennen elokuvan loppua, vaikka he tekevät melko näyttävän sisääntulon noin kolmannen minuutin aikana. Voitte kuvitella ilmeeni, kun lopulta tajusin, ketkä ne angsti-Pekkaa riepottavat ja roskiksiin paiskovat inttijätkät oikein olivat.

Pekka ja susi katsovat toisiaan silmästä silmään.

Suurin ero alkuperäiseen tarinaan on elokuvan loppu. Pekka ja isoisä vievät suden häkissä kaupunkiin, jossa isoisä yrittää myydä sutta sirkukseen (namusedän oudosti pukeutuneen miehen henkilöllisyys selvisi!). Pekan saaliista ovat kiinnostuneet niin teurastaja kuin metsästysliikkeen omistajakin, ja aikansa näiden tuotteita halveksien tuijotettuaan Pekka yllättäen avaa häkin oven ja päästää suden vapaaksi. Ensi näkemältä tuntuu ihan hiton oudolta, että nuorukainen päättääkin päästää ystävänsä tappajan menemään sen sijaan, että näkisi sen kyljyksinä tai täytettynä näyteikkunassa tai tanssimassa sirkuskehässä. Onko angsti-Pekka oikeasti valmis antamaan sudelle anteeksi rakkaan ankkaystävänsä menetyksen niin nopeasti? Kohtauksen tekee entistä ahdistavammaksi se, että juuri tässä kohtaa tarinaa melankolinen oboe soittaa surullisesti ankan melodiaa – Pekka ei selvästi ole unohtanut ystäväänsä, vaikkei tässä versiossa kuitenkaan anneta mitään vihjeitä siitä, että ankka olisi yhä elossa suden vatsassa. Loppukohtaus on kuitenkin astetta monimutkaisempi: ennen ulos hyppäämistään sekä Pekka että susi katsovat jälleen toisiaan hetken silmiin, ja on selvää että pedon ja pojan välillä vallitsee sillä hetkellä jonkinlainen yhteisymmärrys. Kenties kostoa janonnut Pekka tajuaa, että eläinten syöminen kuuluu petoeläinten luonteeseen eikä niitä siitä pitäisi rangaista – eihän Pekka alkuperäisessäkään musiikkisadussa halunnut, että susi tapettaisiin. Susikin näyttää ymmärtävän Pekan ystävälliset elkeet, sillä se kävelee ensin Pekan vieressä tottelevaisesti kuin mikäkin lemmikkikoira, ja kääntyy vielä katsomaan Pekkaa ennen kuin juoksee takaisin vapauteen. Jotain mielenkiintoista noiden kahden vaalean silmäparin välillä tapahtuu, se on selvä.

Pekka ja susi ei ole pelkästään Prokofjevin lahja lapsille, vaan myös klassiselle musiikille yleensä. Kauniin musiikkisadun omaperäinen kerrontatyyli ja Prokofjevin ylivoimainen kyky visualisoida musiikkia mielikuvituksen avulla on tehnyt siitä yhden maailman tunnetuimmista lastentarinoista. Sen suosio ja arvostus on osoittanut todeksi myös sen, että myös aikuiset pystyvät huoletta nauttimaan lapsille suunnatusta viihteestä ja eläytymään siihen aivan yhtä viattomasti kuin lapsetkin. Eihän Saint-Saënsiakaan pidetä nykypäivänä mitenkään muita säveltäjiä huonompana, vaikka hänen rakastetuin sävellyksensä sattuu olemaan erityisesti lasten mieleen.

Explore posts in the same categories: Sound Only

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

6 kommenttia : “Sound Only: Pekka ja susi”

  1. Wolf Says:

    Ah, tuttuja ääniä! Meillä oli joskus nauhotettuna jollain kasetilla joku näytelty versio tästä, mutten muista, kuka sen kertoja oli… En edes muista, oliko se suomalaisten kuvaama, mutta suomeksi ainakin oli kerronta. Muistan lähinnä, että sutta siinä esitti saksanpaimenkoiranpentu, joka oli kaikin tavoin melko säälittävä ilmestys. Voi lapsuus.

    Vaikka tykkään sävellyksestä (varsinkin Pekan teemasta), olen kyllä aina vihannut koko tarinaa. Petoeläimen – varsinkin suden – demonisointi missä tahansa vituttaa aina eeppisesti, ja lastentarinoissa aivan erityisesti, koska se haisee niin kovasti yritykseltä kasvattaa kaikista petopelkoisia idiootteja, jotka sitten aikuisina ajavat susien päältä moottorikelkoilla.

    Oho, eläinaktivisti parkaisi. Pahoitteluni.

    • Nita Says:

      Totta, eläinten liika inhimillistäminen johtaa vain hankaluuksiin, ja musiikkisadun susi esitetään varsin verenhimoisena otuksena. The Royal Ballet Schoolin balettiversion susi on kuitenkin aivan mainio ja turhautuneena ympäri tömistellessään ihastuttavan sympaattinen otus. Minusta parasta koko esityksessä :D Itseäni raivostuttaa poikkeuksetta tuo jutussakin mainittu eivät isot ihmiset lasten jutuista voi tykätä -asenne, mutta eipäs nyt siitä sen enempää.

      Susi lienee suosikkini myös sävellyksen teemoista, ne käyrätorvet ovat vaan niin vavahduttavia. Vaikka kyllä sävelaiheista jokainen saa tanssahtelemaan nostalgian tahdissa :3

    • Cilla Says:

      Suden asettaminen Prokofjevin musiikkisadun pahikseksi ei ole ihan niin yksiselitteinen juttu kuin monet uskovat: hieman ennen kuuluisan sävellyksen syntymistä 1900-luvun alun Neuvostoliitossa taide oli kommunismin tiukan valvonnan ja sensuurin silmätikkuna – tietääkseni Igor Stravinskin baletti ”Kevätuhri” aiheutti hirvittävät mellakat ja sai Stalinin ja muut kommunismin kannattajat raivoihinsa. Osittain tästä johtuen etenkin lapsille suunnattua kulttuuritaidetta valvottiin todella tarkasti. Pekassa ja sudessa voikin nähdä lieviä kommunismia ylistäviä piirteitä (tai vaihtoehtoisesti piirteitä, joita kommunistit arvostivat). Sitä en tiedä, miksi Prokofjev on valinnut satunsa pahikseksi juuri suden, mutta suurikokoinen petoeläin on jo kauan ollut surullisenkuuluisa lukuisista pahisrooleistaan. Pienoinen opetus tarinassa on kuitenkin se, ettei tarinan nuori sankari halua sutta tapettavan vaikka ankka sen saaliiksi joutuukin.

      Et varmastikaan ole ainut, joka dissaa tarinaa siinä esitetyn pahissuden vuoksi. Eri versioita tarinan lähtökohdiksi on kyllä keksitty: on muun muassa olemassa saksalaisen Siegfried Carlin kirjoittama runo ”Peters Wolf”, joka paljastaa suden jahtaavan ankkaa siksi, että se röyhkeästi meni syömään suden pennun aterian.

      ~C


  2. Muistan nähneeni ainakin peruskoulussa Pekan ja suden. Ihastuin sen musiikkiin aivan heti, koska se on lapsille sopiva.

    • Cilla Says:

      Aika moni on varmaan tutustunut Pekka ja susi -tarinaan alunperin koulussa! Se sopiikin varmaan erinomaisesti peruskoulun materiaaliksi, koska se on tarinankerronnaltaan niin selkeä ja siinä on kaunista, mutta ihan oikeaa klassista musiikkia :)

      ~C


  3. [...] Lumikki-dubbausten vertailu (791) ja Markus Bäckmanin haastattelu (749). Hieman yllättäen Cillan Pekka ja susi -artikkeli (739) on ohittanut lukijatilastoissa artikkelit Kaksin karkuteillä -elokuvasta (720) [...]


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

%d bloggers like this: